jos kirjoittaisin lauluja. February 16th, 2010
Joku oli pudotellut pyörätielle pakallisen pelikortteja. Ensin näin pyörän selästä vain yhden liiskaantuneena lumeen selkäpuoli ylöspäin, ja ohimentyäni ajattelin puoliääneen että olisikohan se ollut ristiseiska, jos olisin sen kääntänyt. Sitten näin toisen, ja kolmannen, ja koko jonon: kortteja oli lepatellut tielle parin metrin välein, osa selin ja osa vatsallaan, ruudut ja hertat taivasta kohti levällään. Sadan metrin päässä korttien jono katosi penkan yli tieltä jonnekin lumikinokseen. Jäin miettimään, mihin se olisi johtanut, jos olisin seurannut sitä. Aivan kuin joku olisi pudotellut kortteja houkuttimiksi tielle, tai niin kuin Hannu ja Kerttu valkoisia kiviä polulle löytääkseen kotiin.
Mietin, miksi joku kulkee pitkin pyörätietä ja nakkelee kahden metrin välein kortteja olkansa yli. Vaikea kuvitella, että ne itse olisivat lennähtäneet tielle tai pudonneet taskusta. Voihan olla, että jotakuta vain väsytti elämä ja turhaumassaan hän viskeli kortteja kun ei rahaakaan ollut revittäväksi asti, tai voi olla miten tahansa toisin, mutta minua jäi mietityttämään. Miksi? Kuka? Minne? Oliko sen hyvä vai kurja mieli? Halusiko se sanoa jotain? Tuskin. Ajatteliko se ollenkaan?
Sitä törmää usein asioihin ja sirpaleisiin, joista tulisi hyviä lauluja,
jos vain osaisi kirjoittaa lauluja. Yliopiston vessan seinällä joku kertoo masennuksestaan ja korkeakouluahdistuksesta,
kävelyteiltä löytyy ylikäveltyjä paperilappuja joissa on ostoslistoja, muistiinpanoja tai rakkauskirjeitä,
ja rappukäytävissä mietin kaikkia niitä elämiä joita ovien takana on, miten monta kertaa tässäkin talossa päivän aikana suudellaan,
toivon, että mahdollisimman usein, ja mistä senkään tietää,
naapureista tiedän sen verran mitä ovenraosta eteiseen näkee kun alakerran setä sattuu samaan aikaan tulemaan ovesta ulos,
päällä ruutupaita ja housut vatsan yli henkseleillä. Vaihdamme muutamia sanoja,
nimistä
ei ole hajuakaan
ja jossain lähiön keskellä niityn tai nurmikon yllä lumihangessa yhdet ainoat kahlaavat jäljet metsänrajaan asti. Kuka meni, ja minne?
Sitten tulen kotiin, siihen josta naapurit näkevät vain eteisen ovenraosta, keitän kofeiinittoman kahvini, avaan Anna Kareninan jostain sivulta kolmesataajotakin, sytytän kynttilän huteraan kynttilänjalkaansa, odotan hetken hiljaisuudessa ja kuuntelen talon rapinaa ja keskustelen ajatusteni kanssa,
ja vähän aikaa odotettuani
joku sovittaa avainta lukkoon;
pidän siitä äänestä ja hetkestä kun yksinoleminen on juuri loppumaisillaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä | Comments (0)