Archive for March, 2010
mistä luovun ja mistä en. March 29th, 2010
Koska on lähdettävä, on myös hankittava muuttoauto. Ja on hankittava isoin mahdollinen muuttoauto. Meillä on kummallakin vain b-kortti, joten isoin mahdollinen muuttoauto tarkoittaa 20 kuutiometriä tyhjää tilaa.
Kun viimeksi muutimme, siihen meni 3-4 pakettiautollista. Kun pakettiauton tavaratila on noin kymmenen kuutiota, on nopeasti laskettuna meillä aivan liikaa tavaraa. Olisin tiennyt sen ilman laskemistakin, mutta tämän totuuden paljastuminen ilmeisesti oli silti jokin viimeinen korrenpätkä, joka katkaisi seitsemän vuotta sisukkaasti ontuneen kamelin selän. En ole seitsemään vuoteen juuri heittänyt tavaraa pois. Siksi tämä tähän asuntoon sullottu tavarapaljous on lähinnä minun; kun V muutti Jyväskylään, se muutti Volvolla. Siis ilman peräkärryä.
Siksi käyn nyt läpi kaikkea sitä, mitä omistan ja mitä omistamme. Systemaattisesti, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, lokero lokerolta. Availen ovia ja kansia ja kannan sisällön olohuoneen lattialle ja pinoan sylykseni erilaisiin kasoihin: poistoon, lahjaksi, eteenpäin, roskiin, kirpputorille. Olohuoneesta on tullut muuttohuone. Ja samalla olen syvästi hämmästynyt tajutessani tämän tavarapaljouden suuruuden. Näinkö paljon minuun on tarttunut?
Ja samalla sisukkaasti heitän tavaraa pois, siis luovun.
Vanhat muumikuvioiset lakanat, pehmeät ja nutuiset mutta jo pitkään hylätyt
Ala-asteen aikaiset biologian vihkot, ne joissa on karmeaa käsialaa
Ensimmäisen opiskeluvuoden kirkkohistorian muistiinpanot
Ajokokeen viralliset paperit ja tulokset teoriakokeesta
Ensimmäiset koskaan saamani silmälasit
Mummin vanhat räikeän retrokuosiset ja liian pienet pöytäliinat
Äitini aikanaan ompelemat isokauluksiset kirkkaankeltaiset niukat paidat
Valokuvat joita en halua enää katsella
Ala-asteenaikaiset huonosti piirtävät vahaliidut, ne keskeltä katkenneet, ne joiden takia luulin etten koskaan opi piirtämään
Ja sitten erotan kaikesta tästä asioita, joita en nyt enkä myöhemminkään pysty heittämään pois.
Virpin ensimmäisessä muutossani tavaroideni sekaan piilottamat viestilaput
Rullalle käärityt käsin kirjoitetut kirjeet
Ne kirjeet, joiden sisällä oli auringonkukan kuivuneita terälehtiä
Yläasteaikaiset huolella käsin leikellyt kollaasit isoilla kartonginpalasilla, ne joissa oli muille tuntemattomia salaisuuksia
Ensimmäiset linttaan astumani vaaleanpunaiset nahkakengät
Valokuvat, joita haluan edelleen katsella
Loputon eriväristen toisiinsa sointuvien lankakerien meri
Vanhat, kauniskansiset nahkakirjat, joiden selässä lukee “Sydän” tai “Rakkaus”
Kahden tiiliskiven kokoinen ja painoinen hepreankielinen Vanha Testamentti
Maalausteline, jota vielä joskus haluan käyttää, koska uskon, että opin vielä maalaamaan pastelliliiduilla
Isoäidin kiinalaistyyppinen kitch-teekannu kultauksineen
Isotädin käsin maalaama hellyys-ikoni kolhuineen
…ja kaikki se irrallisilla sekalaisilla paperinpalasilla oleva talteen kirjoitettu kirjava elämä, raapustukset ja piirustukset, runonpalat ja katkenneet ajatukset, vuodatukset ja oivallukset, se kaikki joka on kirjoitettu ensimmäiselle käteen sattuneelle paperilapulle, en koskaan ole ollut hyvä pitämään päiväkirjaa,
mutta siitä huolimatta olen tullut vuosien mittaan kirjoittaneeksi itseni koko ajan talteen
ja nyt täytän sillä puisia laatikoita toisensa perään; ensimmäisen kansi mahtuu enää juuri ja juuri kiinni. Aloitan kohta toisen. Ja joskus, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja minusta on tullut kuultavampi ja selkeämpi, avaan ne laatikot ja löydän itseni, sen silkkipaperiin käärityn minun joka olin nämä vuodet ja jollaisena myrskysin tähän asti. Löydän minut, nostan esiin laatikosta, asettelen hellästi lattialle, ja luen läpi, muistan ehkä millaista se oli ja miksi, ja toivottavasti sekä todennäköisesti ymmärrän jotakin paremmin. Ehkä silloin tutustun itseeni ja teen sovinnon sen minun kanssa, joka repi ja raastoi levottomana monta vuotta niin, että kolhi tuleviakin vuosia mustelmille. Aion tehdä niin, sitten joskus.
Nyt kirjoitan uutta vaihetta, edelleen irrallisille lapuille, mutta hitaammin ja painavammin. Ensin on kirjoitettava se uusi minä, joka joskus voi lempeästi ymmärtää tuota vanhaa. Tässä välitilassa teen välitilinpäätöstä eletystä elämästä,
heitän pois lapsuuden lakanat, unohtuneet käsialat, tummuneet kuvat
ja silmäluomien alla kangastelee jokin sellainen josta
on kauan nähty unia.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Materia, Matkalla, Minäkuva, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
kaksi surua ja se, miten irrotetaan köysiä. March 28th, 2010
He said: “Do you want to risk your life like this? Dreams will hurt. Your life will be ruined. You will never be satisfied again until you see the dreams becoming alive.”
Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.
Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,
ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.
Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.
Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,
ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.
Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?
Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.
Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,
ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Kuolema, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unelmat | Comments (2)
siitä, miten löydetään kärryteitä aarniometsistä. March 21st, 2010
Kirjoittaminen on mennyt erilaiseksi. Olen ymmärtänyt sen kenties tämän kevään ajan, ja viimeisten päivien aikana kenties jo myöntänyt sen. Syy vain oli pitkään hukassa. Olen katsellut menneiden vuosien päiväkirjamerkintöjä ja ihmettelen, mistä sanat ovat sinne tulleet. Mistä ne ovat virranneet? En muista tai tunnista niitä, mutta niitä on paljon ja ne ovat yleensä sekalaisen värikkäässä, onnellisensotkuisessa sekamelskassa. Nyt on toisin. Sanat ovat nykyisin enimmäkseen riveissä, melko suorissa muodostelmissa, ja ne edustavat yleensä vain yhtä väriä sen eri valööreissä, joskus korkeintaan kahta. Niistä on tullut kurinalaisempia ja hallitumpia, ja toisaalta ne ovat jollain lailla… vähemmän. Tai siltä se on tuntunut. Monta kertaa olen harkinnut sitäkin, että lopettaisin tämän kirjoittamisen. Minulla kun ei tunnu myöskään enää olevan sitä samaa tarvetta kirjoittamiseen kuin vuosia aikaisemmin, kun kirjoittamisen pakko oli melkein fyysinen pakotus, ja päivä raukesi illaksi vasta kun se oli auki kirjoitettu.
Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?
Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.
Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.
Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.
Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen
asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.
Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.
Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.
Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,
ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Jumala, Lepo, Matkalla, Minäkuva, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
eilen - March 15th, 2010
140310
ilta.
olen rajamaastossa
siellä missä tunnistan että
sinä olet taas lähellä
vaikka et
olet täällä
jospa tietäisit että minä tiedän kaikki sinun ilmeesi,
tunnistan kaikki äänesi painot,
ne jotka putoavat maailman läpi
repivät valheet rikki mennessään
ne seitinohuet, tukehduttavat
jospa tietäisit että minussa ovat kaikki sinun sanasi,
nidottuina ja talletettuina,
ne joiden värit minä tunnistan
ja joiden väreistä minä tunnistan sinut
sellaisena jota sinäkään et tiedä
jospa tietäisit että näinä öinä
minä vedän tyynyä syliini
nukun kolmen peiton alla koska
näissä huoneissa on liian suuri hiljaisuus ja tila
liian iso ja huutava ilma
ja että pimeässä säikyn äänettömyyttä
ja kaikkea sitä mitä siinä liikkuu,
vedän oven pian kiinni takanani,
yritän nukahtaa siltä pois
jospa tietäisit, että se on niin,
että sinusta on tullut
sinä olet aina ollut
se valo johon minun pimeäni on rauennut
se ääni johon minun tukehtuva hiljaisuuteni on loppunut
se totuus johon minä olen
hukkunut
uni johon olen nukkunut.
jospa tietäisit että näillä
unien ja päivien välisillä rajoilla
en ajattele
muuta
vedän peittoa syliini,
ja jossain rajalla
liikkuu
jokin
tuttu -
sinun
muotoisesi
vaikka sinä et ole
täällä.
Posted in Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (0)
muistin, että sopii unelmoida. March 15th, 2010
viekää minut sinne missä hän on /
virta ole halki edessä airon
Tuntuu, että viime päivinä minua on vedetty voimakkaasti kohti maan pintaa, sellaisella tavalla joka on hyvä. Se ei tarkoita minulle lannistumista tai edes järkiinsä tulemista, vaan sitä hyvää joka tarkoittaa perustan ja pohjan tavoittamista, olennaisen tunnustamista, sitä, että paljaiden varpaiden alla tuntee taas soran ja hiekan ja sammaleisen maan ja tietää, missä on ja kuka. Hautaan varpaitani syvemmälle hiekkaan ja ajattelen, että juurrun tähän ymmärrykseen, tajuntaan ja olotilaan. Laitan tähän juuret ja tässä pysyn.
Se on jotenkin sitä, että tiedän selviäväni tästä tutkinnosta. Tiedän, että tentit menevät hyvin ja että torstaina lähetän gradun esitarkistukseen ja seuraavalla viikolla painoon. Se on sitä, että haluan poistaa asunnosta kaiken joka on siellä ylimääräistä, vuosien mittaan painolastina raahatut ilmeettömiksi tulleet tavarat, ne huojuvien papereiden pinot joiden sisältöjä en tunnista, sen laatikoihin ja hyllyille ajan virtauksissa segmentoituvan epämääräisen aineiston, johon minulla ei koskaan ole ollut tunnesidettä. Se on sitä, että kaipaan vaaleutta ja ilmaa, tilaa ja sitä että saisi avata ikkunat kevääseen, tuulettaa asunnon.
Se on sitä, että tiedän, että meidän on hyvä muuttaa. Kaikkien loputtomien kysymysten jälkeen tuli vastaus, ensin haaleana ja vaaleana ja vähän varovasti vaivihkaa varpaillaan, nurkan takaa kohteliaasti anteeksipyydellen, tuli, avasi vienosti ääntään ja sanoi: mutta saisinko silti huomauttaa, että… Kuuntelin, mitä sillä oli sanottavana, ja hämmästyin. Että mistä se tiesi? En ollut kertonut kenellekään, mutta se tiesi. Ei se tietysti voinut luvata minulle mitään, mutta kuvasi sitä mikä on mahdollista, ja poistuessaan jätti minut mietteliäänä sohvalle. Tulin pian johtopäätökseen. On hyvä lähteä, vaikka ei tiedä tarkalleen miksi ja minne, mutta on hyvä. Siksi, että jos jotakin puuttuu, on sitä etsittävä.
Rukan tykkylumisten puiden alla ymmärsin, etten ole pitkään aikaan unelmoinut. Luulin, että sellainen on naiivia eikä enää kuulu tähän elämänvaiheeseen, kun on tultava vastuulliseksi ja tehtävä työnsä. Ajattelin, että valmistun, etsin jonkun työpaikan ja sitten vain pärjään. Ne unelmat, joita oli ollut, ehtivät hautautua hitaasti sen joka paikkaan kasautuvan huojuvien papereiden ja jokapäiväistavaran alle, enkä enää nähnyt niitä. Sitten minulle sanottiin, että jokaiselle on joka tapauksessa annettu Unelma. Hiihtelin pitkin vaarojen lakia ja puolihädissäni kyselin, minne olin hukannut omani. Se on vähän sama tunne kuin etsisi kiireessä passia tai verokorttia ja on varma siitä, että täällä jossain se on, joidenkin näiden papereiden alla, mutta ei hädissään saa aikaan muuta kuin pinojen siirtelemistä paikasta toiseen. Mutta muistin jonkin aavistuksen, sen edes, että jokin Unelma oli ollut.
Muutamia viikkoja meni siihen, että sain paikallistettua, missä se edes viimeksi sijaitsi. Sitten jäin istumaan unelmani paikalle ja ihmettelin, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Oli hiljaista, ja puissa hengitti tuuli. Oikeastaan sillä paikalla oli rauhallista, nojasin pään puunrunkoon ja laitoin silmät kiinni. Ja sitten, hitaasti, niitä alkoi nousta esiin, kaikkialta maasta. Sellaisia pieniä ja epäselviä, niin haaleita ettei väreistä ollut aavistustakaan. Ojensin käteni ja ne laskeutuivat siihen. Istuimme pitkään hiljaa ja katselimme toisiamme. En tiedostanut ajan kulumista, mutta lopulta jotain tapahtui: ne alkoivat kasvaa, kiertyä, saivat selkeät rajat ja kyllä, niihin kasvoi värejä. Ehkä vain vaaleita ja kepeitä vielä, mutta yhtäkaikki, värejä.
Ja jos joku nyt kysyy miksi minä lähden Turkuun josta en mitään tiedä ja tuskin ketään tunnen, sanon: lähden siksi, että kaikella ymmärrykselläni olen päässyt siihen asti, että jos Unelma nyt on jossain, niin siellä, tai siellä sille ainakin on nyt hedelmällistä maata johon kylvää ajatus jostakin.
Unelmalle ei vielä ole sanoja. Tai on, mutta vasta muutama, ja niihin pätee saippuakuplaefekti: kupla kestää ehyenä niin kauan kuin sitä ei yritä tavoittaa, kun siihen päin ei edes katso. Vielä se laskeutuu olalle, kun odottaa.
Sitä odotellessa kärsin ikävää, en vieläkään osaa olla siellä missä V ei ole, tai siis; osaanhan minä, mutta en halua enkä halua tulla haluamaankaan. Nukun yöni entisen huoneeni sohvalla ja vedän tyynyä syliin, kolmen peiton alla ettei huone tuntuisi niin tyhjältä, aamuisin herään hiljaisuuteen jossa kukaan ei hengitä ja mietin, miten eriskummallista on tulla sielunsa sopukoita myöten niin sidotuksi ja kiedotuksi, ettei kaipaa juurikaan mitään muuta kuin sitä. Tämä vaimona oleminen on koko ajan ja joka tapauksessa paljon enemmän kuin koskaan kuvittelin. Aavistan niitä muutoksia, joita on tapahtunut, ja riemastuttaa, että se kaikki todennäköisesti tekee minulle suunnattoman hyvää, muuttua vaimoksi, tulla sidotuksi.
Vaikka se tarkoittaa vaikeita iltoja ja sitä, että uni karttelee minua, ja sitä, että muistan ikäväni painon ja summan taas.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)
kevät ja linnut muuttavat taas. March 1st, 2010
lunta ja kesykyyhkysiä.
molemmat ikkunan takana
ja mietin, eikö niille koskaan tule kylmä.
hautaavat varpaansa kuusen pisteleviin oksiin
kun eivät ymmärtäneet lentää kauemmas
osaisivatko edes
sen kai siitä saa, että kesyyntyy.
kesyyntyy tällaisiin lähiökaupunginosiin,
satunnaisiin leivänmuruihin, tuuletusritilöiden lämpöön
kyyhöttämiseen
talven läpi.
minä en halua kesyyntyä sellaiseen,
en halua enää kyyhöttää
en halua kesyyntyä tähän kaupunkiin,
en tulla niin tottuneeksi etten enää
muista kuin nämä yhdet ristisuoniset kadut,
tämän yhden kaupungin mutkallisen elimistön
joka pitää minua niinkuin
pidetään vierasta lemmikkiä
me olemme varmaankin vältelleet toisiamme jo jonkin aikaa.
on olemassa kesykyyhkysiä
ja on olemassa muuttokyyhkysiä
vaikka joku väittää niiden kuolleen sukupuuttoon.
uskon sen vääräksi koska
jos ei ole kesy,
sitten on muutettava
ja minusta tuntuu, että tämä kaupunki ravistelee minua jo harteiltaan,
niinkuin vanha ja ärtyisä eläin, ei anna levätä hartiallaan,
mutta tuulta varten varmaankin
linnut alun perin luotiin
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)