Archive for April, 2010
teistä, risteyksistä ja lähtemisestä. April 28th, 2010
Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.
Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.
Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.
Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.
Uskoisin. Toivon.
Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.
Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.
Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -
tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty
ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -
niin, tämä on hyvä.
Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:
on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus, Tunteet, Unelmat | Comments (0)
siitä, mitä tapahtuu, kun linnut laulavat. April 12th, 2010
Voiko olla, että joutsenet huutavat jo?
Muutama päivä sitten järven rannassa pysähdyin kääntelemään päätäni, kuulin äänen mutta en nähnyt lintua, äänikin katosi enkä ollut varma kuvittelinko kaiken. Ja nyt, tähän keittiön pöydän ääreen, seinien ja ikkunoiden läpi, jostain tuon pölyisen utuisen auringon keskeltä kuului sama torventoitotus. Kai ne ovat tulleet, toivottavasti ne ovat tulleet,
lentävät horroksestaan sulavan maan ylä siipisulat toisiaan hipoen ja huutavat entistä pesäänsä, viime vuoden turvapaikkaa. En tiedä miksi, mutta niiden äänissä on jotain haaleasti surullista tai haikeaa, vaikka joku voisi pitää moista torventoitotusta huvittavana. Mutta ne ovatkin laulujoutsenia. Ja jos ne ovat tulleet, ei talvella enää ole valtaa.
Viime viikon lopulla oli muutamia taianomaisia hetkiä, niitä sellaisia, joissa ymmärtää ilmanalan muuttuneen ja talven selkärangan lopullisesti katkenneen. Jossakin tämän järven rantamilla kesken lenkin jompi kumpi meistä pysähtyi, shh kuuletko, ihan tuossa lähellä, ja sitten seisoimme hartaina kuuntelemassa rastasta. Puolisulaneissa karun riisutuissa lehtipuuryteiköissä, vähän vaivihkaa ja kuin koetellen, jokin rastas lauloi. Tunnistan oikeastaan vain mustarastaan, joten en osaa sanoa, mitä nämä olivat. Laulurastaita? Punakylkirastaita? Sen ei oikeastaan ollut väliä, koska pienen huilun varovainen helinä tuli puutiheiköstä kuin hopeinen nauha ja jäi ilmaan liehumaan, ja hetkessä koko pölyinen maa ja ilma kävivät ohuemmiksi, läpikuultaviksi vähän kuin viimeisten pakkasöiden jää jonka aamulla voi kantapäällään räsäyttää rikki ja todistaa, että kesä on pian täällä.
Ihmeellistä, että maailman Luoja senkin tiesi. Ja loi nämä pienet soittokoneet, helisevät musiikkirasiat. Olisivat ne voineet poikasia kasvattaa laulamattakin, mutta jostain syystä ne laulavat,
rastaat ja leivot ja peipot ja muut, ja sitten jokin maahansidottu taakankantaja ihmisen asussa eksyy vahingossa keväällä lintumetsään, jonka ohuissa riukuisissa puissa keikkuu kokonainen sirisevä ja lirkuttava parvi, kääntelee päätään hämmästyksissään eikä hetkeen ymmärrä, missä on.
Ja hetkeksi nostetaan pois koko maailman paino, ahtaina painavat taivaat, kerälle kiertyvät umpikujat, liian raskas ilma halkeaa hetkeksi kahtia, ja kulkija saa hetken kävellä vapaata ilmaa ja maata linnunlaulussa. Minusta se on ihmeellistä,
koska toisinkin voisi olla, mutta Jollakulla oli viitseliäisyyttä ja halua valita näin.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Luonto | Comments (0)
aamun tajunnanvirta kello 10:06 April 7th, 2010
Jotain kaunista tälle aamulle:
http://haleyhickmanphotography.tumblr.com/
http://www.flickr.com/photos/laurenrosenbaum/page2/
*
Sade taukosi. Kirjoitan edelleen juttua. Ja sen jälkeen on kirjoitettava yksi essee loppuun, aloitettava toinen. Ehkä saan ensimmäisen tänään niputettua ja solmittua valmiiksi.
Illat menevät ihmetellessä. Olohuone on niin täynnä seilaavaa tavaraa, etten mahdu pakkaamaan uusia laatikoita. Täytyy viedä eletty elämä pian pahvilaatikossa kierrätettäväksi niin, että joku voi elää sen kanssa vielä yhden elämän.
Kun muutimme tähän asuntoon, mietin, mitä kaikkea elämää nämä seinät ovat ehtineet nähdä. Noin 40, ehkä 50 vuotta elämiä. Montako lasta tänne on kannettu sairaalasta, montako riitaa huudettu, montako naurua takertunut seinälaastiin, mitä kyyneleitä pudotettu muovimatolle. Meistä tulee kohta vain yksi ohut sivu tämän talon elämään, tarina jota kukaan ei lue koska sen kieltä ei kukaan osaa tulkita. Meistä tulee patinaa ja kerrostuma, naarmuja lattiaan ja seiniin, tahroja kaakeliin. Ja sitten olemme poissa.
Haluaisin oppia valokuvaamaan, että sitten kun meillä on lapsia (toivottavasti joskus niin on) voisin kuvata niitä samalla tavalla kuin Lauren Rosenbaum. Ajattelen hämäriä iltoja ja lautalattioita. Sitä, että arki muuttuu seikkailuksi pienistä asioista. Ajattelen, että pienissä asioissa on seikkailu.
Joskus niistä voi tulla isoja, mutta niihin ei pidä ehkä hankkiutua itse. Aidoimmat seikkailut tapahtuvat. Ja kun ne tapahtuvat, pakkaan reppuni ja lähden mukaan.
Olen satavarma, että ne vielä tapahtuvat.
Ne saattavat olla hyvin isojakin, kun ne tapahtuvat.
Erinomaista.
Seikkailuissa käsittämättömintä on se, ettei niihin voi varautua. V muisteli kaksi päivää sitten venereissujaan, miten samalla retkellä on myrskynnyt ja ollut liian tyyntä, vesi on loppunut ja moottori hajonnut, saarissa tullut vastaan hirviä ja tuntemattomat ihmiset ovat tarjonneet illallista ja yösijaa. Tai miten viime kesänä matkalla Kökariin kumpaakin meistä hirvitti, mutta puolestavälistä myllertävällä selällä ei enää kannattanut kääntyä takaisin. Ja sitten paistoi aurinko koko viikon kuumana ja tyynenä, ja me uimme lempeässä meressä etelänpuolen ulomman saaren rantakallioilta sinisen keinuvan levän seassa, siinä saaressa jossa keskellä kivikkoa kukkivat ruusut kreikkalaisessa puutarhassa.
Emmekä tienneet, minne olemme menossa, tai että puoliksi tuntematon nainen tarjoaa meille kotinsa moneksi päiväksi käyttöön, tai että tuuli niin tyyntyisi.
Onhan elämässä tehtävä suunnitelmia, kannettava vastuuta ja kuokittava maata, laitettava maahan juuria ja rakennettava jotain kestävää. Mutta minä haluan säilyttää pintajuuret. Sellaiset, jotka voidaan nostaa rikkomatta ylös, viedä toiseen paikkaan ja istuttaa taas hetkeksi. Jos tie jatkuu, me kuljemme.
Ja aina välissä kasvatamme juurta. Mutta jos minulle tarjotaan mahdollisuutta seikkailuun ja se on hyvä,
haluan
olla
irti
kai tätä on helppo ajatella kun on näin irti, mutta jos kaikki jatkuu niin kuin edellisinäkin vuosina, tämä irti oleminen tulee olemaan se tapa jolla ollaan olemassa. Niin se on aina ollut. Odotan mielenkiinnolla, muuttuuko se koskaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä | Comments (0)
käsien välisestä lämmöstä. April 6th, 2010
Tulimme eilen viimeistä kertaa Jyväskylään kotiin. Junassa ymmärsin, että “koti” on kohta taas irrallinen käsite, jotain jota ei voi luoda, mutta jonka rakentumiselle on jaksettava antaa aikaa. Juna seisoi pitkään Heinäveden asemalla odottamassa vastaantulijaa ja mietin, miten kotimatka tulee muuttumaan. Ei enää vain näitä metsiä ja radanvarsia, on eri puut ja pellot joskus.
Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.
“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”
Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.
Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,
uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.
Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.
Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?
Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät
veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa
sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki
mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.
Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,
ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.
Posted in Aistit, Elämä, Koti, Materia, Matkalla, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)