aamun tajunnanvirta kello 10:06 April 7th, 2010
Jotain kaunista tälle aamulle:
http://haleyhickmanphotography.tumblr.com/
http://www.flickr.com/photos/laurenrosenbaum/page2/
*
Sade taukosi. Kirjoitan edelleen juttua. Ja sen jälkeen on kirjoitettava yksi essee loppuun, aloitettava toinen. Ehkä saan ensimmäisen tänään niputettua ja solmittua valmiiksi.
Illat menevät ihmetellessä. Olohuone on niin täynnä seilaavaa tavaraa, etten mahdu pakkaamaan uusia laatikoita. Täytyy viedä eletty elämä pian pahvilaatikossa kierrätettäväksi niin, että joku voi elää sen kanssa vielä yhden elämän.
Kun muutimme tähän asuntoon, mietin, mitä kaikkea elämää nämä seinät ovat ehtineet nähdä. Noin 40, ehkä 50 vuotta elämiä. Montako lasta tänne on kannettu sairaalasta, montako riitaa huudettu, montako naurua takertunut seinälaastiin, mitä kyyneleitä pudotettu muovimatolle. Meistä tulee kohta vain yksi ohut sivu tämän talon elämään, tarina jota kukaan ei lue koska sen kieltä ei kukaan osaa tulkita. Meistä tulee patinaa ja kerrostuma, naarmuja lattiaan ja seiniin, tahroja kaakeliin. Ja sitten olemme poissa.
Haluaisin oppia valokuvaamaan, että sitten kun meillä on lapsia (toivottavasti joskus niin on) voisin kuvata niitä samalla tavalla kuin Lauren Rosenbaum. Ajattelen hämäriä iltoja ja lautalattioita. Sitä, että arki muuttuu seikkailuksi pienistä asioista. Ajattelen, että pienissä asioissa on seikkailu.
Joskus niistä voi tulla isoja, mutta niihin ei pidä ehkä hankkiutua itse. Aidoimmat seikkailut tapahtuvat. Ja kun ne tapahtuvat, pakkaan reppuni ja lähden mukaan.
Olen satavarma, että ne vielä tapahtuvat.
Ne saattavat olla hyvin isojakin, kun ne tapahtuvat.
Erinomaista.
Seikkailuissa käsittämättömintä on se, ettei niihin voi varautua. V muisteli kaksi päivää sitten venereissujaan, miten samalla retkellä on myrskynnyt ja ollut liian tyyntä, vesi on loppunut ja moottori hajonnut, saarissa tullut vastaan hirviä ja tuntemattomat ihmiset ovat tarjonneet illallista ja yösijaa. Tai miten viime kesänä matkalla Kökariin kumpaakin meistä hirvitti, mutta puolestavälistä myllertävällä selällä ei enää kannattanut kääntyä takaisin. Ja sitten paistoi aurinko koko viikon kuumana ja tyynenä, ja me uimme lempeässä meressä etelänpuolen ulomman saaren rantakallioilta sinisen keinuvan levän seassa, siinä saaressa jossa keskellä kivikkoa kukkivat ruusut kreikkalaisessa puutarhassa.
Emmekä tienneet, minne olemme menossa, tai että puoliksi tuntematon nainen tarjoaa meille kotinsa moneksi päiväksi käyttöön, tai että tuuli niin tyyntyisi.
Onhan elämässä tehtävä suunnitelmia, kannettava vastuuta ja kuokittava maata, laitettava maahan juuria ja rakennettava jotain kestävää. Mutta minä haluan säilyttää pintajuuret. Sellaiset, jotka voidaan nostaa rikkomatta ylös, viedä toiseen paikkaan ja istuttaa taas hetkeksi. Jos tie jatkuu, me kuljemme.
Ja aina välissä kasvatamme juurta. Mutta jos minulle tarjotaan mahdollisuutta seikkailuun ja se on hyvä,
haluan
olla
irti
kai tätä on helppo ajatella kun on näin irti, mutta jos kaikki jatkuu niin kuin edellisinäkin vuosina, tämä irti oleminen tulee olemaan se tapa jolla ollaan olemassa. Niin se on aina ollut. Odotan mielenkiinnolla, muuttuuko se koskaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä | Comments (0)