Archive for May, 2010
selän takana tuuli. May 13th, 2010
Kahden viikon empiirisen tutkiskelun perusteella olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdelläkään pohjoiskarjalaisella ole enää varaa sanoa, etteivätkö turkulaiset puhuisi tuntemattomille. Jo tänä aikana olen spontaanisti rupatellut useamman tuntemattoman turkulaisen kanssa kuin kenties koko viime vuonna Jyväskylässä. Se on hyvä, koska se tekee maailmasta pienemmän ja tutumman.
On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.
Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.
Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…
Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.
Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.
Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.
Tässä on hyvä.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus | Comments (2)
muutto. May 2nd, 2010
Eilen meinasi tulla pala kurkkuun, kun kannettiin tavaroita sisään uuteen asuntoon. Että täälläkö me asutaan nyt. Tuomiokirkon kellonlyönnit kuuluvat sisään neljästi tunnissa, yötä päivää. Ikkunasta näkyy silmuissaan repeilevä syreeni. Taloyhtiön ovenpielustoilla on sinkkiämpäreissä vaikka minkälaista kukkaa, lyhtyjä keikkuu koukuissaan, rappukäytävässä vaaleanvihreä maali on rasahdellut säröiksi seinille. Sisällä asunnossa kaakeliuunin yläreunassa on koristelaattoja, tammenlehtiä. Isoäidin ruokapöytä on ensimmäistä kertaa kotonaan näiden seinien sisällä. Ja ehkä vuosien jälkeen minäkin, mekin.
Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,
ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.
*
Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.
Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.
50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.
Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,
että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,
koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.
Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.
On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.
Posted in Elämä, Koti, Matkalla, Muutos, Onni, Tulevaisuus, Unelmat | Comments (0)