280610
olohuoneessa
pöydällä hortensia joka on kuin paksua valkoista pilveä kukkineen
kahvin tuoksu keittiöstä
halu rikkoa pitkä hiljaisuus.
Pitkän hiljaaolemisen jälkeen olen muodostanut mielessäni päätöksiä. Tai: ajatukset ovat muodostuneet mielessäni, ja jonkin aikaa niitä tutkittuani olen havainnut ne päätöksiksi.
On muutamiakin syitä sille, että olen ollut jo hyvän tovin hiljaa ja kirjoittamatta. Minun ja V:n elämä muuttui vappuna jokseenkin isonlaisesti, kun muutimme elämämme tänne Turkuun. Tavaroiden purkamisen ja järjestelyn lomassa kävin hakemassa maisterinpaperini Joensuusta. Lopun toukokuusta täytti sen jälkeen ordinaatioprosessi; sain huhtikuun puolessa välissä töitä Mikaelinseurakunnasta Turusta. Työt alkoivat 1.6., ja 13.6. minut vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa. Nyt olen ehtinyt olla töissä jo melkein kuukauden; hitaasti opin uutta, hahmotan elämänmuutosta, opettelen roolini kantamista.
Tämä kaikki on tehnyt viimeisestä kahdesta kuukaudesta niin uutta ja intensiivistä, etten totta puhuen ole osannut kirjoittaa asioita ylös edes muistikirjoihin tai päiväkirjoihin. Sanojen virta on hetkeksi torpattu, kun olen tullut olleeksi niin läsnä hetkessä, ettei kirjoittamiseen enää ole ollut virtaa. Pää ja päivät ovat olleet niin täynnä uutta.
Sen lisäksi minua on jarruttanut tuntu siitä, että jokin muukin on tainnut muuttua. Viimeisen vuoden ajan olen tunnustellut vahvasti sitä rajaa, jonka toisella puolen ovat asiat joista haluan kirjoittaa julkisesti, ja toisella puolen ovat sitten ne toiset. Nyt, kun aloitin työt, on se raja tullut vielä selväpiirteisemmäksi. Henkilökohtaiseen elämän aukikirjoittamiseen perustuvan blogin aika taitaa olla ohi. Se ei vain ole viimeiseen vuoteen enää sujunut itsestään; olen toistuvasti tasapainoillut yksityisyyden veitsenterällä ja tullut sensuroineeksi itseäni aivan huomaamatta. Mutta se ei ole huono asia – elämänvaihe on vain muuttunut, ja nyt kuuluu olla näin.
Niinpä suljin menneiden vuosien kirjoitukset lukkojen taakse, viime kevään tekstejä jätin näkyviin.
Minusta tuntuu, että haluan edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluan edelleen pitää blogia. Tarvitsen sille vain tästä eteenpäin jokseenkin uuden kontekstin. Haluan kirjoittaa maailmasta, ihmisestä, elämisen eri omituisuuksista, haluan kirjoittaa Jumalasta ja siitä, mitä ihmisen ja Hänen väleistään ymmärrän. Ehkä tarvitsen uuden nimen koko tälle touhulle. Tai sitten vain hetken aikaa miettiä. Joka tapauksessa jatkan myöhemmin kirjoittamista;
täällä tai jossain muualla,
tällä nimellä tai jollain toisella.
Ja sitten kun jatkan, se tulee olemaan hieman asioiden kulusta yllättyneen ja hämmästyneen nuoren naispapin kurkistusikkuna maailmaan jonkin sellaisen lasin ja roolin läpi, jota hän ei vielä hetki sitten ajatellut kantavansa,
mutta jota kannettuaan hän on tullut varmaksi siitä
että mitenkään muuten ei voisi olla.
Paljon tässä on pohtimista. Rooli, identiteetti, toisten odotukset niitä kohtaan, oman persoonan asettuminen niiden sisään, ja kaikki se mikä tässä on hyvää ja oikein ja mikä tässä kaikessa on kummallista ja ehkä voisi olla toisin. Ja tämä maailma, ja nämä ihmiset… Niin.
Nyt vetäydyn kuitenkin vielä hetkeksi pääni sisälle miettimään, missä muodossa jatkan ja milloin. Siinä välillä opettelen kastamaan lapsia, kohtaamaan surukoteja, vihkimään vihkipareja,
ja mitä kaikkea tässä onkaan – opettelen olemaan ihminen ja läsnä. Sitä tämä kai on,
pappina oleminen
että olisi ihminen ja osaisi olla läsnä, ihminen ihmiselle ja läsnä ihmiselle. Ja kampeaisi itsepäisesti auki sitä niin usein kiinni juuttuvaa porttia maan ja Taivaan välillä. Rystyset valkoisina, joskus hampaat irvessä,
mutta illan päätteeksi (ja tästä olen itsekin yllättynyt)
lähes pääsääntöisesti nöyrän kiitollisena, jonkun sellaisen ilon keskellä, josta ei opiskeluissa mitään puhuttu.
Mutta – elämä jatkuu, ja sanatkin vielä ajallaan.
Sitä ennen valoisaa kesää, hyvää ja turvallista itse kullekin.
Kaisa