Mustarastaat ovat alkaneet laulaa näissä puissa. Iltaisin, kun lätäköistä heijastuu sinistä taivasta kuin maahan kaatunutta maalia, ne laulavat talon ympärillä. Jokin minussa on syvästi viehättynyt illoista tähän aikaan vuodesta: mereltä päin tulee viileän kostean ilman tuntu, maa alkaa tuoksua hiekalta ja mullalta ja kiveltä ja askelet kopisevat jo kiveyksellä. Ja mustarastaat. Jokirannassakin niitä on; ohuita kirkkaita huiluja lehdettömien oksien katveessa.
Ja auringonlaskutkin ovat olleet monena iltana kuulaita. Eniten ehkä olen ilahtunut siitä, miten tähän asuntoon tulee taas valoa: aamupäivällä olohuoneen seinille heijastuu köyhän miehen aurinko vastapäisen talon ikkunoista, ja kun istun tässä koko aamupäivän, voin seurata sen kulkemista seiniltä seuraaville. Talossa on vanhat ikkunalasit, ja niiden läpi tuleva valo on aaltoilevaa samalla tavalla, kuin valo kirkasvetisen järven hiekkapohjalla. Tässä talossa valo liplattaa, ja minä pidän siitä.
Kevät on hyvin tervetullut. Eilen juoksin pitkästä aikaa Halisiin ja nojasin hetken kosken sillan kaiteeseen. Vesi huusi jään reunojen alla. Se oli repinyt irti jääkuorensa putouksen päältä ja juoksi pitelemättömänä lumien sekaan. Ajattelin, ettei jäiden lähtöön enää ole lopulta kauan. Kuukausi, jos sitäkään.
Veden ääni tuntui hyvältä. Kevät on aina ollut minulle eniten vettä. Veden vapautumista. Siitä tietää, että talvi on voitettu, kun vedet alkavat vapautua. Tulee puroja, pihan jääpeitteeseen kaivautuu syviä uomia, ne haarautuvat ja polveilevat ja lapset uurtavat niitä muovilapioilla syvemmiksi, polvet kurassa ja onnellisina. Tuomiokirkon edessä on kokonainen suistomaisema; miniatyyrinen delta, ja jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, olisin haltioissani.
Ja kaikkialla tippuvan veden ääni. Muutama viikko sitten olimme Ruissalon Kuuvannokassa kivenkainalossa auringonpaisteessa, ja kivi lämpesi auringon alla ja sulatti lunta, ja korvan juuressa oli jatkuva riemullinen tiputus; kevät siveli lunta väsymättä, periksi antamatta. Ja eilisen lenkillä jopa sillan alla putoileva kuraisen veden ääni oli kaunista. Vesi on alkanut liikkua, juosta, kulkea. Ja ihastelen sitä. Kaksi päivää sitten näin lätäköstä auringon heijastuvan puisen penkin pintaan ja sekin oli kaunista. Mitätöntä, ja kaunista. Vedenväristä valoa puulla. Ajattelin kesää ja saaristoa.
Olen ostanut pöydälle tulppaaneja. Pieni asia, ja silti tuntuu siltä kuin se tekisi kevättä näihinkin huoneisiin.
*
En osaa edelleenkään sanoa sitä, mitä eniten haluaisin. Siksi kirjoitan niin harvakseltaan. Tuntuu, että ajatukseni ovat nykyisin niin järkälemäisiä, etten jaksa kirjoittaa niitä auki. Jotenkin joudun ajattelemaan niin monimutkaisesti, etten osaa pilkkoa sitä – tai sitten ymmärrän jo valmiiksi, miten keinotekoisen huvittavia ajatukseni olisivat yksittäisinä sirpaleina.
Toisaalta ajattelen nykyisin myös niin vakavia asioita, ettei niitä pueta sanoiksi tuosta vain. Haluaisin kuitenkin opetella. Onhan sanoja, joista aloittaa. Ihminen, Jumala, armo. Elämä. Muutos, uudistuminen, ajattelumallien muuttuminen. Kuolema. Uusi elämä. Rakkaus, ja miten siitä on tullut niin kulunut sana. Toivo. Ja miten kliseiseltä sekin kuulostaa. Ilo. Ja miten vähän siitä yleensä ymmärtää.
Ilon merkitystä olen miettinyt paljon. Miten vanha käännös sanoo, että “ilo Herrassa on meidän väkevyytemme”. Ilossa on jokin itsellinen voima ja jokin pitelemätön todellisuus. Alan aavistella, että tarvitsemme sitä enemmän kuin äkkiseltään uskaltaisi myöntää. Iloa pitää niin kevytkenkäisenä, helppona, ohimenevänä.
Alan uumoilla, että on jotain niin suurta ja syvänvakavaa iloa, ettei siinä ole mitään kevyttä, mutta jotain hyvin vapauttavaa. Siitä tahtoisin kirjoittaa lisää,
mutta tänään ajattelen vain veden ääntä ja mustarastaita – ja luen sielunhoidon kirjoja pastoraalikurssia varten. Ne puhuvat tällä hetkellä kuolemasta ja itsemurhasta. Sekään ei saa minua unohtamaan mustarastaita. Hyvä niin.