Pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisseja. Ne olivat vielä unessa nupullaan kun ne tuotiin sisään. Kahdessa päivässä ne ovat havahtuneet, nostaneet päänsä ja kääntyneet kaikki ikkunaa kohti. Kääntelen niitä ruukussaan niin, että ne joutuisivat taivuttamaan päätään toiseenkin suuntaan. Pieniä keltaisia ahneita kasvoja aurinkoa kohti.
Pidän narsisseista. En silti voi olla joka kerta ajattelematta sitä, mistä kukka on nimensä saanut. Toisinaan olen sotkea sanat: pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisteja. Omituista, että juuri narsissi liitettiin Narkissokseen.
Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: “Kuka on täällä?”, johon Ekho vastasi: “Täällä!” Hämillään nuorukainen jatkoi: “Tule tänne!”, ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: “Yhtykäämme täällä!”, johon Ekho huudahti onnellisena: “Yhtykäämme!” ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: “Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!” Ekho vastasi: “Hyväilisit minua”, ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.
Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.
Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.
Narsissi on siis pohjimmiltaan yksinäisyyden kukka. Kuolemisen kukka. Sen kukka, kun joku yrittää elää vain itse itsestään käsin, kykenemättä katsomaan ympärilleen. Kaunis kyllä, mutta jotenkin suunnattoman surullinen.
Yhä enenevässä määrin olen alkanut ajatella, että siinä surullisuus tulee huipentumaansa: siinä, jos joku elää juuri näin, vain itse itsestään käsin, näkemättä muita. Yrittämättä nähdä muita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että se on vasten olemassaolemisen tarkoitusta. Luin juuri yhtä sielunhoidon pastoraalin materiaalikirjaa, ja siinä Claes-Otto Hammarlund sanoi, että elämän merkityksellisyys syntyy vasta silloin, kun sitä etsitään yhdessä toisten kanssa. Suhde on merkityksellistä. Yhteisö on merkityksellistä. Ilman sitä ihminen suistuu tyhjyyteen. Niin – niin juuri Narkissokselle kävi.
Toiset pois sulkeva elämä on tyhjä elämä. Onhan tyhjää myös yksinäisyys, jota ei itse aiheuta, mutta se ei ole niin surullista eikä niin traagista. Vaikka on kyllä molempia, mutta vielä ankarampaa on se, jos jonkun sydämeen ei edes mahtuisi muita. Se on surullista muiden kannalta, mutta myös ihmisen itsensä kannalta.
Ongelmallista tässä kai on se, että vaihtoehto tälle on aina riski. On järkyttävä riski yrittää katsoa ympärilleen ja nähdä muut. On järkyttävä riski olla jonkinlaisessa suhteessa, oli se sitten millainen tahansa. On järkyttävä riski ottaa joku muu osaksi itseään, tai osaksi elämäänsä. C.S. Lewis sanoi, että jos haluaa suojella itsensä elämässä, ei pidä antaa sydäntään yhtään kenellekään tai millekään – ei edes lemmikille. Joku kuolee kuitenkin. Tai lähtee. Tai jotain menee rikki. Kuitenkin.
Hammarlund oli sitä mieltä, että suru on luonnollinen osa elämää – ei jotain, jota pitäisi torjua tai joka pitäisi diagnosoida ongelmaksi, joka hoidetaan pian pois lääkkeillä tai pikaterapialla. Suru on väistämättömyys, jonka kanssa ihminen opettelee uuden tavan kävellä. Tasapainohäiriö ehkä, mutta vain sellainen, jonka jälkeen opetellaan tasapaino uudelleen. Suru on osa sitä, että ollaan ihmisiä. Sen läpi käyminen opettaa jotain enemmän siitä, mitä on tämä ihmisenä oleminen. Ajattelisin, että suru on siis arvokasta. Ei itsetarkoitus. Mutta kun se tapahtuu, sen läpikäyminen on arvokasta.
Jos yrittää elää niin että päästää toiset lähelleen ja itsensä lähelle toisia, surun riski kasvaa eksponentiaalisesti. Joku kuolee kuitenkin tai lähtee kuitenkin tai jotakin menee rikki. Itsensä joutuu laittamaan areenalle, ja jotain sattuu kuitenkin. Niin on aina ollut ja niin kai aina on. Turvallisempaa olisi elää itse itsensä varassa; antaen toisille vain sirpaleita, ottaen vastaan vain sen joka sulaa helposti. Mutta se on epäelämää. Sille on olemassa nimi: viihde, helppo mielihyvä, suruttomuus, keveys. Mutta se on epäelämää.
Kirjoitan tätä vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille. Sana “suhde” on viimeisen muutaman vuoden aikana tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Jollain lailla, ajattelen, kaikki tärkeä tapahtuu suhteessa. Suhteessa toisiin, suhteessa Jumalaan, molemmissa samaan aikaan. Elämää ei juuri ole ilman suhdetta. Ja siksi elämä on riski. Mutta niin on oltava.
En halua olla narsissi. En halua syödä omaa elämääni. Koska kai tässä on enemmän totta kuin muussa, että se mitä antaa, kasvaa matkalla ja palaa kenties vahvempana. Se, mitä annan toisille, voi palata takaisin heidän kauttaan.
Tämä on todennäköisesti vieläkin osa jotakin aikuistumisprosessia. Voi taivas, jos sitä joskus saa lapsia. Riski kasvaa tuhatkertaiseksi. Mutta ehkä on niin, että myös jokin muu elämässä kasvaa eksponentiaalisesti.
Suhde. Rakkaus. Merkitys.
I’ll go for them.