010611
leikatun ruohon tuoksu
auton ikkunasta
mies ilman jalkoja pyörätuolissaan
ja tytöt istuvat kuumalla kiveyksellä odottamassa bussia.
krematorion piipusta tulee aina savua, aina,
ja heti käytävässä tulee vastaan valkoisten liljojen tuoksu.
betoni ja valkoiset liljat,
sen muistan kuolemasta
vielä kauan näiden vuosien jälkeen.
on niin kuuma. ihmiset ohenevat läpikuultaviksi
heti kun tulee helle
menettävät tarkkaan varjellut ääriviivansa.
minäkin. katson tuntemattomia silmiin, hieman liian kauan.
he eivät hymyile takaisin, mutta ehdin jo varastaa heistä osan.
matkalla takaisin irrotan sokeripalan, avaan auton ikkunan,
liikennevaloissa autot matelevat väsynyttä matkaansa
on hyvä olla välillä hajamielinen.
miten monessa kerroksessa sitä elääkään samaan aikaan;
olen hetken tässä
ja seuraavan hetken jossain aivan muulla
menneessä ja tulevassa
tässä ja poissa
koskettelen käsin vain osaa kaikesta
kun enimmäkseen todellisuus on sanoja ja sanojen varjoja.
ja jossain siellä elämien ja kuolemien välissä
tapahtuu se elämä
jossa on minun nimimerkkini.
tähän kohtaan asetan kiven.
tienviereen, muistamisen painoksi
tähän asti olen päässyt nyt,
tästä ei kukaan ole minua voinut estää
tähän asti olen päässyt
eikä kukaan voi minua enää estää.