ajattelen nykyisin omituisia asioita.
että vanhoissa kasettinauhureissa eteenpäinkelauksen nappulan pitäisi osoittaa oikealle
vaikkei sille ole mitään perustetta
(vaikka yliopistolla minulle opetettiin, että vasen on menneisyyden suunta, oikea tulevaisuuden).
tai miten purjeveneen pohjamaalin pois rapsuttaminen on kuin elämä itse:
pinta irtoaa pala palalta
vasta loputtoman sinnikkään uurastuksen jälkeen
ja matkalla sotkeentuu pahasti.
tai että jos veneemme olisi elävä olento, voi miten se nauttisi;
viikko toisensa jälkeen joku rapsuttaa nautinnollisesti kyljen jokaista kohtaa.
tai että on jotain kaunista siinä kun
istun avoimen ikkunan ääressä
syli täynnä poltetun oranssin väristä silkkiä,
langanpätkiä ja ompelukoneen hurinaa
kun ikkunasta hypähtelee sisään puhalluskukkia
ja entä jos ne jäisivät jonnekin lattianrakoon -
voisiko tänne kasvaa kukkaketo
ajattelen nykyisin omituisia asioita,
jotka tuntuvat siltä vain siksi, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi aiemmin
että miten pienestä on elämä kiinni -
siitä, että tämä sydän minussa vielä lyö, väsymättä joka sekunti, minuutti, tunti, vuorokausi, viikko, kuukausi
vuosi
lyö ja lyö joka ikinen hetki
sillä jos se joskus väsyisi ja tahtoisi pitää tauon, ei minua enää olisi.
pienestä on kiinni tämä kaikki,
noin nyrkkini kokoisesta.
ja silti olen tässä. vuodet aukenevat kiemuraisina nauhoina.
yritän solmia ne yhteen
kauniille kaarille
tehdä ehjät rusetit.
lopussa katsotaan, kuka solmut aukaisee.
*
Olen nykyisin usein sanaton elämän ja olemassaolemisen kanssa. Kuljetan mukanani aina muistikirjaa ja kynää, että saisin samantien talletettua ne sanat, jotka painavat. Ilmeisesti niistä on tullut niin painavia, etten saa niitä nostettua enää kyytiini. Enimmäkseen olen vain ihmeissäni.
Tämä työ on omituinen kulma elämän katselemiseen. Minusta tuntuu kuin seisoisin eteisessä, ja koko ajan väkeä kulkee läpi. Toisesta ovesta sisään kannetaan uusia ihmisiä, ja toisesta ovesta kävelee ulos niitä, jotka ovat jo lähdössä. Toisia syntyy, toisia kuolee. Toiset tahtoisivat jonkun syntyvän ja jotkut tahtoisivat kuolla. Osa empii eteisessä, tahtoisi kävellä poistumistietä, mutta ei uskalla, tai ei todella tahdo mutta luulee, ettei enää kestä tätä elossaolemista. Ja toiset tulevat vielä täysin tyhjinä, avoimina, mistään mitään tietämättöminä; ja johonkin perheeseen heidät annetaan, joillekin vanhemmille heidät luotetaan, ja he poistuvat eteisestä tullakseen joskus vuosien jälkeen takaisin.
Onnellista on, jos he tulevat vasta vuosien päästä.
Ja siinä seison minä. Ihmisten virrassa, yritän saada jotain selville niistä jotka lähtevät ja jotain siitä elämästä, johon toiset tulevat. En varsinaisesti tiedä, mitä tekemistä minulla on kumpienkaan kanssa. Olen pysyvä vieras, jatkuvasti muukalainen näiden ihmisten elämässä. Pysähdyn hetkeksi heidän elämänsä taitekohtiin, niihin suurimpiin. Syntymiin ja kuolemiin. Ja tietysti myös häihin, ja se onkin onnellista, että jotain tapahtuu siinä välilläkin. Ja ollaan tekemisissä niin merkityksellisten asioiden kanssa, että joskus töihin mennessäni minun on ravisteltava itseäni: ymmärrä, mistä on kysymys, ymmärrä nyt.
Muistan ihmisten kasvot, usein jopa nimet. Tunnistan heitä kaupungilla, mutta aina ei ole selvää, tervehditäänkö. Joskus ihmiset eivät ehkä muista minua. Tai eivät osaa tervehtiä, kun en olekaan työvaatteissa. Roolit sekoittuvat, ja toisaalta niitä ei saa rikki juuri millään. Tämä työ on kuin portinvartijan työtä: toiset kuulutetaan tuleviksi juhliin, toisille laitetaan takki päälle ja avataan ovi pimenevään iltaan. Ja ne muut, me muut keskenämme vieraat, istumme hetken pöydän ääressä ja olemme ihmeissämme elämän ja olemassaolemisen kanssa.
Ja silti näissä lyhyissä katoavissa hetkissä tapahtuu se jokin
jota muualla ei ole
ja josta kudotaan elämän vahvimmat säikeet.
Jokin olennainen.
Sana, ajatus,
kohtaaminen,
aikaa, hetkiä,
ei kiire
ja jotenkin palataan yhdessä siihen, että elämän ytimessä on kuitenkin aina ihmeitä.
Se jokin, joka pakenee sanoja;
että miksi tänne tullaan
ja mihin täältä lähdetään
ja kun on jano, mitä on se että vesikin voi olla Elävää
ja mistä sitä saa
ja miksi elävä vesi aina virtaa.
Sanat pakenevat minua, minä sanoja.
Minulle ei ole annettu iankaikkisen elämän sanoja, en tiedä, miten jotain sellaista sanoittaisi,
mutta Joku on tehnyt sen jo minua ennen.
*
Kesä, helle, paahtava helle. Olemme rapsuttaneet Iisain pohjaa puhtaaksi toista viikkoa; maalikerros kerrokselta on kuorittu pois, ensin rälläkällä, sitten siklillä, loputonta rapsuttamista sentti sentiltä. Eilen V kyllästi veneen pohjan jollain salaperäisellä liuoksella. Kuumuudessa tärpätin tuoksu leijailee matkojen päähän. Ampiaiset tulevat ikkunoista sekopäisinä, ja syreenit sisäpihalla nuokkuvat helteen painon alla. Haluaisin istua rantakallioilla kaukaisuudessa, mutta vielä on tehtävä töitä. Loma alkaa vasta heinäkuun viimeisellä viikolla,
siihen asti huolletaan venettä
ja uneksitaan kivenkoloista ja veden äänestä limisaumaista puuta vasten.
Olen ajatellut, että elämä saa tästä eteenpäin mennä omalla painollaan. Olemme nyt tässä: minä olen vakituisesti töissä, V opiskelee vielä muutaman vuoden, tässä me asumme, tätä me teemme, näistä asioista rakentuvat raamit päiville. Sen enempää en tiedä. En tiedä, millaisiksi päivät ja viikot töissä muodostuvat. En tiedä, mitä tapahtuu vuoden päästä, tai kun V valmistuu. Tai elokuussa; tai koskaan.
Olen ajatellut, etten halua enää juuri suunnitella. Toivoa voi, koska on eri asia unelmoida kuin yrittää pakottaa elämä tiettyihin uomiin. Jospa tästä eteenpäin vain toivoisin, en enää puristaisi pakonomaisesti elämää käsissäni.
Olen tässä. Olen tätä. Ja vähän tuota. Tässä on kaikki.
Olkoon kaikki sitä mitä on
ja tulkoon siksi, mitä tulee. Minä etsin sellaisia unelmia, joilla on selkäranka
ja siivet
ja annan niiden kasvaa siksi miksi niiden on määrä.
Aloitan tänään; en yritä tehdä tästä kesästä yhtään mitään
menen rannoille silloin kun aikaa on
opettelen olemaan enemmän irti, nopeampi, pidäkkeettömämpi,
rajattomampi
koska joka tapauksessa elämä tapahtuu aina ja väistämättä vain nyt.
Nyt-hetken ulkopuolella ei varsinaisesti ole mitään tosiolevaa. Ainoastaan pelkoja, muistoja, toiveita tai suunnitelmia. Mutta elämä tapahtuu vain nyt.
Hienoa siinä on se, että nyt ei koskaan lopu
jos siitä pitää kiinni.
Nyt ikkunasta näkyy enää puiden silhuetteja haaleaa taivasta vasten;
kuin mustasta kartongista leikattuja varjokuvia.
Nyt olen raukea ja uupunut
mieleen palaneena auringon jälki.
Nyt asiat ovat hyvin
vaikka vain harva niistä on suitsittu
mutta useimmat kuitenkin iloisesti eläväisiä.
Nyt tiedän, missä olen ja kuka olen
ja että huomennakin olen sama.
Ja huomenna on taas uusi päivä eteisessä,
ja se on hyvä
vaikken ymmärräkään enää tätä elämää enkä vieläkään löydä sille sanoja.
Ei haittaa, koska nyt minulla on aikaa istua ja odottaa
kyllä elämä itse itsensä selvittää.
Minä kuljen mukana.
Rakas ystäväni, hyvää Helluntaita!
Tämä päivä täyttää meidät käsittämättömällä, mutta kuitenkin koettavalla innolla ja toivolla. Ja aivan kuten kirjoitat, ei tätä kaikkea voikaan ymmärtää… tai voiko tästä kaikesta ymmärtää edes _jotain_? Jos osaa olla tässä ja nyt, auki ja läsnä, niin silloin ymmärtää sen mitä pitää tehdä, juuri nyt, juuri näiden ihmisten kanssa jotka minulle on nyt annettu…
ja saa ymmärtää että se tieto riittää…
- loputkin asiat, syntymät ja kuolemat, kaikki siinä välillä ovat erään Toisen käsissä.
Se on lohdullista ja tuo turvan ja rauhan.
Näistä irrottautumattomuutta toivon sulle, rakas sisareni ja kanssakilvoittelijani Kristuksessa!
- T
p.s. kiitos, että kirjoitat, että jaat ja ihmettelet avoimesti. Se on tärkeää minulle ja varmaan monelle muulle.