Asioita, joita olen oppinut kuolemasta:
- Puhu siitä. Jos tiedät olevasi kuolemassa, puhu siitä. Jos pelkäät kuolevasi, puhu siitä. Jos haluat kuolla, puhu siitä. Juuri mikään muu ei auta, ja ympärillä olevien täytyy saada tietää.
- Vaikka et ole kuolemassa tai toivo sitä, puhu kuolemasta. Siltä varalta, että se tulee lähelle yllättävän aikaisin, täytyy ympärillä olevien tietää.
- Älä toivo, etteivät jäljellejääneet pitäisi hautajaisia. Se ei ole heille riesa. Sinä et ole heille riesa. Heidän täytyy saada muistella.
- Kerro, mitä toivoisit omilta hautajaisiltasi. Kirjoita muistilappu, vaikka ajattelisit eläväsi vielä vuosikymmeniä. Se auttaa ympärillä olevia valtavasti. (Jos minä kuolisin, hautajaisissani laulettaisiin ja soitettaisiin ja puhuttaisiin siitä, että Kaisalla itse asiassa vasta alkoi oikea Elämä.)
- Siunaustilaisuuden rituaalit ovat käsittämättömän voimallisia, yhden pienen kukkasen lasku iso tapahtuma.
- Itkemisessä ei ole mitään noloa. Julkisessakaan.
- Jos joku läheisesti on kuolemassa, puhu hänen kanssaan. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Puhu harkiten siitä huonosta, josta on pakko puhua.
- Vaikka kukaan läheisesi ei olisi kuolemassa, puhu heidän kanssaan. Elämästä ei koskaan tiedä. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Ellet sano sitä, eivät he tule koskaan tietämään, mitä ajattelet.
- Muista, että kuolet.
- Älä kuitenkaan ajattele kuolemaa liikaa. Muista, että elät.
- Ota selvää siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eläessä siihen on erinomainen mahdollisuus.
- Mieti, mistä haluat tulla muistetuksi. Mitä toivot ihmisten sanovan arkun ääressä? (“Hän oli niin ahkera työihminen / hän oli korvaamaton isä.”)
- Tarjoa muistotilaisuudessa lämmintä syötävää. Tai muuten riittävän tukevaa ruokaa. Ruoka lohduttaa, ja lämmin ruoka rauhoittaa. Samalla ihmisille jää tilaa ja aikaa puhua keskenään.
- Jos olet vieraana muistotilaisuudessa ja sinulla on vainajasta yksikin hyvä muisto, pyydä puheenvuoroa ja kerro se. Sanat saavat kaikupohjaa kymmenkertaisesti tällaisissa tilanteissa.
- Jos jonkun läheisesi läheinen on kuollut, älä unohda sanoa, että otat osaa. Hirveä fraasihan se on, mutta sen sanomatta jättäminen on perin kolkkoa.
- Mitä suruun tulee, ei sille voi tehdä juuri muuta kuin elää sen läpi. Lähellä olevat eivät juuri voi tehdä muuta kuin kuunnella, mutta se on todennäköisesti parasta.
- “Ainoastaan hän, joka on rakastanut paljon, osaa myös surra paljon.” // Leo Tolstoi
- Kun joku läheinen on kuollut, tarvitaan kolmea pientä tavallista sanaa edelleen: näkemiin, anteeksi, kiitos.
- Suomen kielessä on kaunista se, että meillä voi sanoa näkemiin. Ei ole pakko sanoa hyvästi. Hyvästi tarkoittaa: emme näe enää koskaan. Näkemiin toivoo, että tavattaisiin taas.
- Se, joka nauraa jälleennäkemisen toivolle, on jo olennaisesti menettänyt elämästä jotakin.
- Jos kuolema on voitettu, ei minkäänlaiselle pelolle ole syytä. Se kun on se viimeinen jota ihminen ei pysty itse hallitsemaan. Harry Potterin vanhempien hautakivessä luki “The last enemy to be defeated is Death”, ja se on suoraan Raamatusta. Aikamuodon voi vain vaihtaa perfektiin. On jo voitettu.
- Hautajaiset ovat hyviä hetkiä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, varsinkin, jos jälkikäteen istutaan saman pöydän ääreen ja muistellaan hetki. Silloin elämä tulee kunnioitetuksi ja voi jäljelle jääneillä jatkua.
- Siis puhu. Jos et puhu, tunteet ja ajatukset koteloituvat, eikä todellista vapautta elämiseen voi juuri olla.
Juuri näin Kaisa. Varsinkin tuo, että sanoisi pari sanaa edesmenneestä, on yllättävän vaikuttava ja lohduttava juttu. Sitä ei pitäisi arastella. Suomessa siihen ei vaan olla totuttu. Olin itse hautajaisissa, joissa ainoastaan muistelun kohde oli minulle tuttu. Kerroin pari tarinaa, mistä tunsin hänet ja millainen ihminen hän mielestäni oli ollut, mistä olin pitänyt hänessä. Lähimmät omaiset (vain aivan läheisimmät olivat mukana) kuuntelivat tarkasti ja katsoivat hämmästyneinä minua, ilahtuneesti, sillä kerroin aivan uusia puolia heille läheisestä henkilöstä. Ja minulle tuli hyvä ja lämmin olo sydämeen, kun kerroin.