Ihmisen elämä on kyllä kummallista. Sitä elää täällä puristuksissa maan ja taivaan välissä; alla kovaa maata, yllä liian avara taivas. Kummankin paino on hetkittäin vaikea kestää – maa pistää vastaan, sitä on raskas kyntää, kiviä nousee pellosta ja otsasi hiessä sinun on leipäsi hankittava. Ja sitten yllä on tämä loputon taivas, tähtien joukot ja äärettömyys, ja yhtä suurena sarjana ihmisen harteilla kaikkien kysymättömien kysymysten määrä. Taivas ja iankaikkinen, se, mitä silmä ei rajan takaa näe.
Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.
C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.
Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.
Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.
Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt
että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.
Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.
Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.
Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.
Kiehtovaa pohdintaa, sanoitat tekstissäsi myös omassa mielessäni pyörineitä ajatuksia. Kiitos!