En ole koskaan kavahtanut ajatusta kolmenkympin täyttämisestä. Se on joka tapauksessa niin pieni luku, niin alussa, niin vähän. Luvun lähestyminen ei siksi ole aiheuttanut kovin vahvoja etiäisoireita; enemmänkin vain unohtelen ikääni, sillä numeroista on tulossa koko ajan vähemmän olennaisia. Se on oikeastaan vapauttavaa. Pituuksilla, painoilla, arvosanoilla ja vuosimäärillä on paljon vähemmän merkitystä kuin ennen. (Vieläkin vähemmän voisi olla, mutta ainakin suunta on oikea.)
Yhden asian olen kuitenkin huomannut, oman mieleni liikkeissä ja toisten samassa vaiheessa olevien puheissa. Jokin on tekemässä minusta läpinäkyvämpää. Tai vahingoittuvampaa. Jokin minun ulkopuoliseni on tullut niin lähelle, etten kykene enää kieltämään sen olemassaoloa. Jokin painuu ihoon kiinni, tarttuu hiuksiin, seuraa perässä. En ole varma, millä nimellä sitä kutsuisi. Kuolevaisuuden taju? Se kuulostaa vähän liian dramaattiselta, mutta kenties se on sitä.
Luin sen joskus jostain. Miten vähän päälle kaksikymppinen ei vielä ymmärrä, että elämän rajallisuus koskee myös häntä. Kaikki on vielä auki, kaikki on mahdollista, taivaallakaan ei ole rajaa. Silloin kyse on vain siitä, mihin suuntaan tahtoo lähteä; minkä kaikista kauniista hedelmistä ensimmäisenä poimisi, mihin oman rajattoman intonsa ja mahdollisuutensa kohdistaisi. Kukaan ei voi kuolla, ja jos joku läheltä voikin, en ainakaan minä. Ei itse. Kuolema on olemassa, mutta rajattuna jonnekin kaukaisuuteen, elokuviin, kirjoihin ja kertomuksiin. Kaikki on vasta kasvussa, vasta aukeamassa.
Ja sitten huomaa nousukiidon tasaantuneen. Kiivenneensä ainakin välitasanteelle, ja huomaa, että pudotusta on jo aika paljon. Tiedostaa ehkä ensimmäistä kertaa, etteivät minun jalkani pidä tällä vuorenrinteellä välttämättä muita paremmin. Tajuaa toistenkin kiipeävän, ja että pidemmälle ehtineillä on vielä pidempi pudotus. Tekee mieli hakea kalliosta vähän paremmat otteet.
Ei se kuolemanpelkoa ole. En tunnista sitä. Joku voisi sanoa, etten vielä ole siis ymmärtänyt kuolevaisuuttani tarpeeksi hyvin. Toisaalta tahdon ajatella, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Ei silloin, kun tietää, että on Jokin kuolemaakin suurempi.
Se on enemmänkin jonkinlaista värisyttävää tiedostamista; vähän kuin joku olisi avannut ikkunan ja sisään tulisi viileä viima, pakottaisi kiertämään villatakkia ympärille tiukemmin, hakeutumaan lähemmäs toisia. Minun maailmani on niin pieni. Minun pienet tavoitteeni ja toiveeni ovat niin häviäviä. Niin. Joidenkin asioiden painoarvo vähenee. Numerot, suoritukset, minä ja kaikki se, mitä minun piti olla tai saavuttaa. Tajuan, että tässä ajanhetkessä kaikki on vielä näin, mutta hetken päästä kaikki voi olla toisin. En tiedä omasta elämästäni, saati näiden lähellä olevien. Nyt olemme tässä. Ja hetken päästä kaikki on joka tapauksessa toisin.
Se on tervettä, se on äärettömän tervettä ja oikein. Mutta kyllä se vähän viluttaa, pakottaa ravistelemaan itseään hereille. Minä en ole kuolematon. En ole haavoittumaton. Kuolema on jo käynyt tässäkin ruumissa, ja me kuolemme 60 minuuttia tunnissa, kuten lääkäriksi opiskeleva tuttu sanoi. En minä ole sen ulkopuolella. Tämä keho hajoaa, muuttuu, vanhenee, on alkanut jo kääntyä toiseen suuntaan kuin kymmenen vuotta sitten. Ei minun elämänpiirini, minun perheeni ja sukuni ole sen ulkopuolella.
Tällä tosiasialla on ihmeellinen voima vaikuttaa kliseisiin. Ne alkavat yhtäkkiä kuulostaa perin tosilta. Kuten se, että ihmissuhteitten edelle ei juuri mikään voi mennä. Tai suhteiden edelle ylipäänsä. Jumala-suhde on listan kärkipäässä, ihmiset heti sen jälkeen. Ja että tämä hetki on ainut, joka ihmisellä on. Ja se kannattaisi elää mahdollisimman täytenä. Ja ettei kannata jäädä odottelemaan. Ja että rakastamiselle on aikaa oikeastaan vain nyt. Aina vain nyt, ei koskaan kohta. Ja että on turha tavoitella sellaista, jolla ei ole todellista merkitystä. (Kuten nyt vaikka vyötärönympäryksiä tai arvosanoja.) Niin. Elämä on tässä ja nyt ja kohta se on toisenlaista, carpe diem ei ole kulunut vielä puhki.
Olen jollain tavalla kiitollinen tästä läpinäkyvyydestä. Tiedän, ettei kehoni pysty kaikkeen. Tiedän, ettei mieleni pysty kaikkeen. Olen olemassa tämän lyhyen katoavan hetken, ja sillä on oltava jokin merkitys. Se riittää. Ja se, että otan paremman otteen näistä ihmisistä, jotka ovat ympärilläni tässä.
Jos vanheneminen on tätä, se menee niin kuin arvelinkin: sen täytyy olla niin, että kun vuosia tulee, joutuu jotenkin tiedostamaan elämää uudella tavalla. Parhaassa tapauksessa siitä joskus seuraa jonkinlaista näkökykyä tai viisautta. Olen nähnyt sen tapahtuvan toisissa ihmisissä. Siksi vanhenemisen täytyy olla hyvä asia.