Archive for the ‘Aistit’ Category
descended from Nefertiti. January 2nd, 2010
Kävimme päivällä jäällä. Pakkanen oli kiristynyt yöllä, ja kymmentä vaille kaksi punakarvainen aurinko laski sen läpi jo kohti horisonttia. Kävelimme lähiön läpi, uimarannan tuntumaan, kävelysillan vierestä alas jäälle. Taivaalla ei ollut kuin ohutta pilvihaituvaa, jossain kaukana selällä muutama musta piste siellä missä oli pilkkijöitä. Aurinkoa saattoi katsoa paljain silmin suoraan, sen punaista kangastuksenomaista palloa. Suoraan auringosta ylöspäin ampaisi valojuova, leveä valonsäde. “Se johtuu siitä, että ilmassa on kiteitä”, sanoi V. Valoilmiö, valon ilmiö.
Vaikka yhtäjaksoinen pakkanen on täällä kestänyt jo monta viikkoa, oli jään pinnalla lumen alla ohuesti vettä monessa paikassa. Kahlasin sen läpi kengissä jotka eivät ole sellaiseen tarkoitettu, ja kun pääsimme saareen asti, kengänkärkiin ja kantoihin oli kertynyt paksu jääkuori, jäätyneen loskan muodostama. Varpaita alkoi paleltaa jossain ohuen mokkanahan alla, mutta kiersimme koko saaren valon puolelta, punaisessa laskevassa auringossa. Saaren puiden ulkoreunat olivat kuin sokerihuurretut, valkoisen kuorrutteen alla: jokainen oksankoukero ja varrenväännös piirtyi esiin. Ajattelin japanilaisia puupiirroksia; niiden yksityiskohtaista herkkyyttä, vähän kuin kaikki menisi rikki jos menisi liian läheltä katsomaan tai uskaltautuisi koskettamaan.
Kun käännyimme takaisin rantaa kohti, tuli viima suoraan kasvoille. Sitä ei ollut huomannut aavalle päin kävellessään selkänsä takaa, mutta paluumatkalla se yritti saada meidät sormenpäihinsä. Nostimme kädet suojaksi kasvojen ympärillemme ja juoksimme hangessa, minun varpaani palelivat, hanki loksahteli alta pois ja rasahteli askelten painosta, loska tarrautui jalkapohjiin ja palelsi varpaita kengän läpi, niskaan kohosi hiki vaikka kasvot hytisivät kylmää.
Lumi oli jäätynyt kerroksiksi, joiden läpi jalka putosi rasahtaen. Aina silloin tällöin lumi ja jää päästi askelen alla ison humahduksen tai suhahduksen, äänen joka lähti jalan alta sekä oikealle että vasemmalle, ja saatoin kuvitella miten jään kerrokset notkahtivat jalan alla ja isot jäämassat vaappuivat. Kun kuulin sen toisen kerran, jähmetyin paikalleni – järki sanoo, että jää on jo miehenpaksuista tällaisten pakkasten jälkeen, mutta vaistoeläin minussa sai niskakarvansa pystyyn ja jännitti lihaksensa juostakseen takaisin. Omituista, miten nopeasti sekin tapahtuu: koulutetusta, loogisesti ajattelemaan oppineesta, lukeneesta ja itseään sivistyneenä pitävästä ihmisestä tulee yhtäkkiä vaistonvarainen metsäläinen, säikky hämäränolento, jonka ajatuksissa aktivoituu ensimmäisenä hätäinen toive siitä, että pitäisi löytää turvapaikka.
Jatkoimme silti matkaa. “Onhan meillä molemmilla pitkät kaulahuivit”, sanoi V, ja todennäköisesti suhinaa piti vain kerroksiksi jäätynyt lumi, joka väsyi jalan alla, ei mustankova jää.
Saaren takana oli hyvä seistä hetki ja katsella Pyhäselkää. Se on niin pitkä selkä, että jos sen vastarannoilla seisoisi kaksi miestä jotka pitäisivät välissään kireälle vedettyä köyttä (oletetaan, että sen voisi saada täysin suoraksi jännitettyä, vaikka kaarellehan se aina jäisi), uppoaisi köysi parhaimmillaan 16 metrin syvyyteen ihan vain siksi, että maapallon pinta on kaareva. Kirkkaalla säällä vastarannan näkee täältä suunnasta kuitenkin koko ajan; kaukana horisontissa jään yllä kelluu ohut tummanharmaa viiva. Ei se ihan samalta tunnu kuin Kökarissa tuntui kun seisoi korkealla kalliolla ulkoluodolla ja katsoi Ruotsin suuntaan, siellä kun ei ole vastassa kuin vettä silmänkantamattomiin ja toinen maa jossain veden takana, mutta Pyhäselänkin aavalla tuli avara olo, sellainen että mahtuu hengittämään, mahtuu katsomaan ympärilleen ja on tilaa ja tyhjyyttä jossa olla. Ja on valoa jossa olla, kaikkialla ympärillä vain taivasta, lunta ja valoa.
Olemme nukkuneet koko viikon niin pitkään, ettemme ole ehtineet elää aamuja ollenkaan. V on noussut muutamana päivänä vasta lähempänä kello yhtä, minä olen pakottanut itseni ylös joskus yhdentoista aikaan. Tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Yleensä uni on minusta stressaavaa; en nukahda välttämättä nopeasti, heräilen usein, aamuyöstä keho on jo valmis nousemaan ylös ja seitsemältä on helpottavaa se, että saa jo luvan kanssa nousta sängystä. Sängyssä lojuminen ei ole koskaan minun mielestäni ollut erityisen nautinnollista; se on turhauttavaa, koska olen täysin hereillä ja pää täyttyy asioista, joita haluaisin tai joita pitäisi tehdä, ja kaikki makoilu tarkoittaa sekunteja ja minuutteja, jotka tikuttavat ohitse ja jotka menetän.
Näinä aamuina kello yhdeksän olen kääntänyt onnellisenraukeana kylkeä, etsinyt varpaille viileän paikan peiton alla, mytännyt tyynyn pään alle ja nukahtanut uudelleen, kellunut koko aamupäivän ohuensumuisissa unikuvissa, ajelehtinut rannalta rannalle ja joskus yhdentoista jälkeen puoliksi väkivaltaisesti päättänyt, että on herättävä, siirryttävä unimaailmasta todelliseen ja aloitettava päivä. Osa unistani on ollut yhä levottomia ja ahdistavia, mutta silti nukkuminen on ollut taivaallista. Se on ollut nautinnollista. En muista, milloin nukkuminen olisi ollut näin nautinnollista. Voi taivas, mistä olen jäänyt paitsi. Tästä nautinnosta monien vuosien ajaksi… Pahinta on se, että luultavasti en pääse tähän tilaan kuin monen viikon lomien aikana, arki tarkoittaa katkeilevaa unta ja liian valpasta kehoa, pätkittäistä aamumieltä ja ohuenhaurasta unta, joka silti täyttyy levottomilla hätäisillä unikuvilla. Vielä viikko aikaa nauttia tästä… Aion nauttia, nukkua surutta nämä pitkät aamut, menettää aamutunnit joista yleensä olen niin nauttinut, kellua unen puolityhjällä uimapatjalla keskellä aavaa horisonttia ja odottaa, minkä unisaaren rantaan tömähdän ja mitä villi-ihmiset sieltä minut löytävät.
Unissani olen muuttanut; vaihto-oppilaaksi vieraisiin maihin, outoihin sotkuisiin soluasuntoihin, kaikki entinen on jäänyt taakse ja olen tajunnut, että olen tyhjän ja oman itseni varassa, ja minun on opeteltava vieraat tavat ja paikat ennen kuin mistään tulee mitään. Tai minulle on tarjottu varastettuja koruja joista olen kieltäytynyt moraalisista syistä, kokenut ylemmyydentunnetta ja yksinäisyyttä yhtä aikaa, on ollut moderneja suurkaupunkeja ja junia niissä ja samalla sotkuisia opiskelija-asuntoja, vierautta ja tunnetta siitä, että on matkalla, jonka päättymisestä ei ole mitään tietoa.
En ihmettele.
Tämä kevät on jollain tavalla viimeinen, sen jälkeen kaikki tutuksi tunnustettu elämässä muuttuu, ensimmäistä kertaa niin perustavanlaatuisesti kuin nyt. Työ, uusi asuinpaikka? Mikä työ? Mitä minä teen? Mitä minä osaan? Mitä haluaisin oppia? On tehtävä valintoja, ja ne vaikuttavat kaikkeen tulevaan.
Ehkä tämä olo, tämä lievä jonnekin alle hautautunut levottomuus ja kysymysten tulva, on jotenkin sama kuin mitä on kävellä jäällä jonka tietää kestävän, mutta joka pitää outoa ääntä. Tiedän, että jää alla kestää, ja elämä etsii uomansa tai sille se uoma selkeästi näytetään. Joka toisella askelella jää päästää kuitenkin varoittavia narahduksia, ja jähmetyn kerta kerran jälkeen paikalleni. Kuulostelen, niskakarvat pystyssä: kestääkö tämä, vai joko nyt mennään pohjaan asti ja hukutaan? Vaistoeläin tulee pintaan, kaiken logiikan hylännyt vaistonvarainen olento. Sillä ei ole vaihtoehtoja,
mutta yritän taluttaa sen hellävaraisesti kesään asti, saaren ympäri, että me näkisimme, minkälainen uusi horisontti sen takana aukenee.
Saa nähdä. Minä en tiedä siitä vielä mitään.
*
V kertoi eilen, että olen kuningatar Nefertitin suora jälkeläinen.
Tosin niin on jokaikinen muukin tänä aikana elossa oleva ihminen. Siitä huolimatta se on hienoa.
“Scientists who study population genetics have done a great deal of research on this subject. An article by Steven Olson in the May 2002 issue of The Atlantic Monthly describes some startling results of their studies:
- In all probability, you and I are descended from English Royalty
- Everyone in the world is descended from Nefertiti and Confucius
- Everyone in the Western world is descended from Charlemagne
- Eighty percent of Charlemagne’s contemporaries are also ancestors of us all.”
// http://www.kknfa.org/potentialancestors.htm
Voi ainakin sanoa, että mulla on hyvät geenit. Egyptin kaunein nainen, sentään. Nefertiti muistaakseni tarkoittaa, että “kaunis nainen on saapunut”. Tosin nämä välissä olevat sukupolvet ovat voineet vaimentaa sen vaikutusta… Mutta sentään, jännittävää.
Kai se on jännittävää, että voi ajatella tai edes pienellä syyllä kuvitella omat sukujuurensa niin paljon taaksepäin, että omakin historia alkaa kietoutua yhteen niin sanottujen suurten tarinoiden kanssa.
Sen jälkeen on vain enää rakennettava oma suuri tarinansa.
Posted in Aistit, Elämä, Lepo, Luonto, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unet | Comments (0)
pistachio. November 18th, 2009
Olen viimeisen viikon sisällä istunut noin 20 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä. Viikonloppuna siihen tulee vielä 10 lisää. Olen alkanut oppia sen, miten ollaan loputtomiin paikallaan – hautaudutaan, hukutaan, unohdutaan, tuijotellaan, tarkastellaan, kellutaan. Minusta on tullut taitava viettämään aikaa niin, että vain puolittain katselen maisemaa. On olemassa jokin välitila, jokin melkein-läsnä-tila, jossa osa mielestä askartelee joutilaasti sen kanssa mitä silmien kautta saapuu, osa järjestelee hieman laiskasti mielensisäisiä paperilappusia värijärjestykseen. Kun ei oikeastaan ajattele, ja sitten kuitenkin ajattelee. Kun ei näe, ja sitten kuitenkin näkee, ja hetkittäin havahtuu ajatuksiin tai näköaistimuksiin:
Milloin tuolla alkoi olla noin musteensinistä? Ei järven pintaa enää näy, kaikki on vain yksi sininen.
Nyt pitäisi olla jossain rannalla. Seurata sitä miten vesi sammuu mustaksi. Niin pitkään, että pitäisi tunnustella polkua varpaillaan.
Onkohan Ruether oikeastaan jo post-kristitty? Kyllähän se hylkää kaksiluonto-opin. Ei kai se käy.
Kumma kun alkaa tuntua siltä että tunnen sen naisen. Miltäköhän tuntuisi, jos joku tutkisi minun ajatuksiani?
Järkyttävää – joku tutkisi ajatuksiani ja kirjoittaisi niistä jonkun paperin, luulisi ymmärtäneensä.
Emme me voi toisiamme todella ymmärtää. Joka kierroksella mukaan tarttuu tulkintaa, subjektiivista väärinymmärtämistä, meillä on kaikilla erilaiset silmälasit, emme me toisiamme ymmärrä emmekä me osaa tulkita… Oikeastaan ketään.
Onko se oikeastaan edes mikään arvo, että yrittää tehdä itsestään ymmärrettävän?
Siihen menisi ikä ja terveys… Kaikki. Ei se käy. Me olemme käveleviä Rubikin kuutioita,
jos edes itsensä saisi joskus
ymmärrettävään muotoon
ja sitten iPodissa kääntyy uusi levy, uusi kappale vetää ajatukset uudelle uralle. En luopuisi näistä välitiloistani, niissä pääsen toisinaan sammumaan, jos en kokonaan, niin ainakin osin.
On hyvä olla kun vain on, ohjailee raukeasti ajatusten ruuhta, pitää perää ettei ajauduta koskiin, uittaa sormenpäitä vedessä, katselee pilvenlonkia. Sellaista olisi oltava enemmän. Hyvin harvoin vain mikään pakottaa ihmistä istumaan montaa tuntia aloillaan, kun ei voi mennä minnekään sillä on koko ajan menossa, kun on vain istuttava ja katsottava pään ulko- ja sisäpuolta. Oltava.
Tänään musteensinisyys oli vaikuttavaa; kun maisema tummuu fazerinsinisestä asteen verran mustemmaksi, sellaiseksi, ettei maata erota vedestä eikä vettä taivaasta, puut ovat ohuita sivetimenvetoja hämärän keskellä, on vain yksi väri ja se on mustuva sininen ja on tiirattava lähempää ikkunaa läpi että näkisi enää mitään.
Kaupungissa oli vain sohjoa, keltaisia siriseviä valoja ja Veturin terassilla ainainen lauma nuoria, kylmässä ja märässä värjöttelemässä, en tiedä miksi mutta teini-ikään tuntuu liittyvän viehätys rumiin paikkoihin. Ostin maitoni ja tulin kotiin, musteensinisestä on tullut mustaa, laitan päälle pieniä valoja ja mietin, onko missään enää kynttilöitä. Kummallista ajatella, että muutaman viikon päästä olen enää enimmäkseen täällä. Siitä on kauan.
Minna toi Irlannista levyn, jota olen kuunnellut melkein yhtä soittoa jo pitkään. Harvoin jaksan laittaa samaa levyä alusta soimaan viimeisen kappaleen loputtua, mutta nyt olen jaksanut. Lisa Hannigan on laulanut Damien Ricen levyillä mutta tekee nyt soolouraa. Minna oli löytänyt levyn jostain ja ostanut kaksi, ja toi toisen minulle. Pistachio on jäänyt soimaan päähän. Video ei ole ihmeellinen, mutta laulu on hyvä:
Ja sitten on I Don’t Know, josta pidän vähintään yhtä paljon. En ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, että pidän rosoisista äänistä, en sileistä ja hahmottomista. Pidän siitä pikkupiirteisyydestä ja pehmeydestä, jota näissä on. Ajattelen aamupäiviä ja teestä nousevaa höyryä, sitä kun tullaan kylmästä sisään ja puhalletaan sormiin, posket punaisina, pieniä asioita joista kerrotaan tarinoita.
*
Leipätaikina yrittää keittiössä tulla kulhonsa yli. Siitä tietää että on kotona että voi ottaa kaapista jauhoja ja sotkea kyynärpäänsä taikinaan,
oli se koti sitten mikä tahansa, oma tai paikka jossa asuvat toiset, jos siellä voi leipoa, tulee sellainen paikka kodiksi.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Matkalla, Mieli, Musiikki | Comments (0)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
nokinen sydän kallionkyljessä.
October 11th, 2009
Photo credit in all the pics: Valtteri.
Photo credit in all the pics: Valtteri.Olen nyt jo monta päivää hyräillyt Jon Formanin kappaletta The House of God, Forever.
God is my shepherd,
I won’t be wanting, I won’t be wanting.
He makes me rest
in fields of green,
with quiet streams.
Even though I walk
trough the valley
of death and dying
I will not fear,
’cause You’re with me
You’re always with me.
Sanat ovat suoraan paimenpsalmista 23. Tuttuja.
Silti kaksi ensimmäistä fraasia ovat takertuneet päähäni, ja minun on pitänyt pureskella, tunnustella, sulatella niitä.
God is my shepherd I won’t be wanting I won’t be wanting
Jostain syystä selkäpiissä menee pieniä väreitä näiden sanojen jälkeen. Suomeksi psalmissa sanotaan vain: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se kuulostaa siltä, että olen jo saanut kaikkea. Minulta ei puutu mitään, koska minulle on annettu kaikki mahdollinen. Siitä on lyhyt matka sen olettamiseen, että Jumalalta voi hyvin odottaa kaikkea mahdollista maallista ja materiaalista hyvää, ettei “mitään puuttuisi”.
Mutta entä jos se onkin niin, että kun Herra on minun paimeneni, en halua enää mitään? En halua enää loputtomiin saada asioita? En enää halua… muuta?
Aavistan,
tiedän
että siinä on vapaus. Ei muualla.
*
V oli eilen aamulla herännyt kuuden jälkeen. Seitsemän aikaan se kiipesi Laajavuoren huipulle katsomaan auringonnousua.
Haluaisin olla enemmän hereillä aamuisin. Haluaisin levätä niin paljon, että voisin aamun ensimmäisessä valossa olla jo ulkona. Nähdä näitä hetkiä. Syksyssä on kiehtovaa se, että valoa on paljon enemmän nähtävillä – kesällä tarjolla on lähinnä päivänvaloa. Syksyllä voi nähdä vuorokauden jokaisen valon: aamunsarastuksen, auringonnousun, päivän, viiston iltavalon, sammumisen, sinisen hämärän, hiipivän pimeän ja pikimustuuden. Pimeäkin on valon olomuoto, sen olemassaolemattomuutta. Ja pimeässä pienikin valonpilkahdus saa täysin uudet mittasuhteet, merkitykset. Haluaisin mennä metsään pimeässä lyhdyn kanssa, seurata valon läikkymistä metsäpolulle.
Me emme kovin usein vielä puhu lapsista tai perheestä, toisinaan vain tunnustelemme ajatuksia tai kartoitamme sitä maastoa, jossa seisomme. Hahmottelemme karttaa. Sellaisista kartoista ei tosiasiassa ole hyötyä, koska lopulta elämä menee kuitenkin omassa uomassaan eikä kunnioita meidän pikkulapioilla sille kaapimiamme puronuomia. Mutta ehkä kaapimalla niitä me opimme kunnioittamaan sen virtaa.
Tänä aamuna oli sellainen aamu, harhailin ajatuksissani, mitä sie aattelet siitä jos mie oisin useamman vuoden kotona lasten kanssa, en menisi takaisin töihin? ja V pohti omiaan, no oishan se kurjaa jos mä en saa olla kotona, ja totesimme, että meidän kahden panos tämän maan kehittymiselle työelämän kautta taitaa jäädä pääasiassa ohueksi, me emme kunnioita sitä tarpeeksi, tai niinkuin V totesi: se mitä me ei kunnioiteta, sehän on vaan raha. Ja niin se on. Haluaisin olla pitkään kotona, jos me joskus saamme lapsia. Viedä lapsia mahdollisimman paljon metsään. Joskus leikkikentällekin, mutta enimmäkseen tutkimaan maailmaa ruohonjuuritasolla, näkemään lehtiä ja muurahaisia ja veden heijastuksia ja jäätyneitä lammikoita ja käpristyneitä huurteisia sananjalkoja. Kiipeilemään puihin ja ryömimään lehtikasoissa. Haluaisin viettää päiviä, jolloin ei pedata sänkyjä vaan kannetaan patjat ja peitot olohuoneeseen ja tehdään niistä linnoja, nukutaan päiväunet jossain niiden keskellä ja syödään pullaa jota pitäisi olla pakkasessa jotakuinkin aina. Haluaisin, että jos olen äiti, olisin sitä kokosydämisesti. On vaikea kuvitella, että työelämä voisi olla jotain, josta kokisin jääväni paitsi. Se, mistä on mahdollista jäädä paitsi, ovat omat lapset ja ne katoavat vuodet, kun ne ovat pieniä.
Äiti sanoi joskus, että lapsissa kenties yksi parhaita asioita on se, miten lapset katsovat maailmaa. Lapsi ihmettelee vielä. Ihastuu häviävän pienistä yksityiskohdista. Tuijottelee hyönteisiä, kyselee omituisia kysymyksiä itsestäänselvyyksistä. Aikuisen rajoittunut rationaliteetti on unohtanut sen, miten ihmetellään. Lapsen kanssa siihen taikamaailmaan pääsee hetkeksi takaisin; sille tasolle, jossa eläminen on ihmeellistä, jossa on koko ajan mahdollista löytää, jossa kyseenalaistaminen on elämisen ehto eikä uhka.
En vielä unelmoi äitiydestä. Aavistelen vasta.
Olen näistä aavisteluistani onnellinen, koska niissä on jotain olennaista. Ja haluan jo nyt elää tavalla, joka mahdollistaa aavistukset. Niinpä me emme kunnioita rahaa ja elämme vähällä, ettei meitä myöhemminkään sitoisi jokin niin raskas kahle että sitä raahatessamme ohittaisimme Elämää.
*
Tähän aikaan vuodesta minuun iskee useimmiten jokin arkaainen tarve varustautua talvea varten. Ajattelen villalankoja ja nytkin minulla on kesken noin viisi neuletyötä, osa monen vuoden takaa. Lisäksi ajattelen kaikkea sitä, mikä metsiin jää poimimattomana odottamaan. Haluaisin kerätä enemmän, säilöä ja säilyttää, tallettaa. Haluaisin täyttää lasipurkkeja marjoilla ja sienillä ja asetella niitä hyllyille tuottamaan syvää tyytyväisyyttä, haluaisin höyryttää ja umpioida ja keittää ja pakastaa.
Kaikkeen siihen en ole pystynyt, mutta vähän suppilovahveroita me olemme saaneet. Lähinnä Sauvosta ja lähinnä siksi, että V:n äiti pakkasi koko sienisaaliin meille rinkkaan vaikka keräsimme siitä vain osan. Kaksi päivää sienet kuivuivat keittiössä ritilällä patterin yllä. Nyt ne ovat purkissa kaapissa ja primitiivinen naisensydän minussa hyrisee onnellisuudesta. Perhe selviää taas talven yli. Olemme varustautuneet. Tulkoon pakkanen! Minä teen sienikeittoja!
Eilen aamulla päivä aukeni auringonnousun jälkeen täydellisen kirkkaana. Oli pakko päästä ulos, ja kun Tuija ja Juha innostuivat mukaan, mentiin kaikki metsään. Hyyppäänvuori on omituisen korkea nyppylä Lievestuoreenjärven vieressä, kalliolouhikkoinen ja näköalat ovat huipulta huimaavia. Tuntui hyvältä olla ulkona, kirpeässä sinisessä ja keltaisessa ilmassa, kävellä ratisevien haavanlehtien yli kukkulanrinteessä, päästä männynlatvojen yläpuolelle ja nähdä kauas, miten järvet ovat hämmentävän sinisiä taivasta vastapäätä ja koivut niiden rannoilla palavia tulenliekkejä.
Mäen huipulle täytyy kiivetä ison louhikon viertä. Aika ei vielä ole ehtinyt sivellä kalliota pehmeäksi, ja se näyttää siltä kuin jokin suuri käsi olisi taiten asetellut rakennuspalikoita toistensa päälle, koonnut niistä kestävän ja vakaan rakennelman, kaikista sekalaisista järkäleistä.
Siellä täällä lohkareiden alle jäävissä syvänteissä ja suojapaikoissa oli nuotion jälkiä, lohkareiden alapinnat olivat noesta mustuneet. Minun tuli muinainen olo, kuvittelin, millaista olisi ollut elää niillä rinteillä. Suojaisia kallionkoloja, näkymä järven yli, vartiopaikkoja yötä vasten, nuotio pitäisi niin korkealla piilottaa etteivät naapuriheimot sitä näe. Miten kylmä olisi tehdä suoja talvista kalliota vasten, mutta miten turvallista.
Tämä meidän kehittynyt ja teknologinen kulttuurimme alkoi tuntua todella ohuelta kerrokselta ajan päällä, kuin pintahilseeltä. Riipii selkäpiitä ajatella, miten iankaikkisen pitkiä aikoja tässä maailmassa ja tässä maassakin on eletty selkä kallionreunaa vasten, luontoa vastapäätä, elämänlangassa kiinni roikkuen, niin vähällä että juuri hengen pitimiksi riittää, ja silti ihmiset ovat rakastaneet ja surreet ja ystävystyneet ja toivoneet. En halua enkä edes uskalla idealisoida sellaista aikaa, mutta mikään minussa ei enää idealisoi tätä hullua luonnosta vieraantunutta kulutuskulttuuria, viihde-elämää ja turtumisen kulttuuria, joka meitä enimmäkseen ympäröi.
Haluaisin kasvattaa lapseni isoksi osaksi metsässä.
Löydettiin vielä muutamia suppilovahveroita, kylmettyneitä ja kohmeisia, ne kyyhöttivät sammalen keskellä vähän orpoina ja suojaa hakien.
En voi sille mitään, mutta tänäänkin mietin, kuinka paljon niitä tuossa naapurimetsässä vielä on.
Tehtiin nuotio yhden ison kallilohkareen alle, paikkaan, jossa kivi yllä oli noesta musta. Jossain korvapuustien ja kaakaon välissä Juha otti kepin ja poltti sitä nuotiossa, alkoi piirtää noella kallioon.
Mietin, että näinkö kalliomaalauksetkin syntyivät – me katsomme niitä nyt ja mietimme syviä rituaalisia ja myyttisiä merkityksiä, sitä, millaisina kulttisymboleina kuvat ovat toimineet.
Entä jos jokin esi-isä joskus kauan sitten yksinkertaisesti vain halusi luoda, sattui keksimään mistä saa aikaan punaista väriä, entä jos hänellä vain oli ylimääräistä aikaa, tyhjää tilaa ja sopiva kallio, ja hän puoliksi ajatuksiinsa harhautuneena alkoi hahmotella kallioon hirveä, hahmoa joka hänelle oli loputtoman tuttu. Entä jos kalliomaalaukset ovatkin hetken mielijohteita, vähän niinkuin iso osa meidänkin kulttuuristamme on, olisiko ihminen muuttunut niin paljon…?
Ja toisaalta – teemme me nytkin vaivalla kulttien kuvia, suuria symboleita, jotain jonka äärelle kokoonnumme ja jota palvomme. Alttaritaulut ovat niistä vain sirpale, kuvia on niin paljon enemmän.
Minua hymyilytti se, että Juha piirsi hetken mielijohteesta sydämen.
Jospa sekin kertoisi meistä ihmisistä jotain. Haluaisin sen kertovan meistä jotain. Ehkä enitenkin. Haluaisin, että se olisi se, mitä arvostan eniten. Rakastaminen, aika, ihmiset, suhteessa oleminen.
Että olisi I won’t be wanting.
*
Nyt menen ulos, ennen kuin päivä ehtii liian pitkälle. Istun vielä sohvalla hiukset pystyssä ja pyjamahousut jalassa, päällä huppari jonka hihoissa on mannapuuroa, jalassa paksut villasukat ja Jussin lahjaksi antamat Reinot.
Taitaa olla sunnuntai.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
joku aamu vaahteranlehdet. September 26th, 2009
Lauantai, kun noustaan sängystä vähän kahdentoista jälkeen. Isä soittaa puoli kahdelta, sanon, että me syödään vielä aamupalaa. Kolmen aikaan mennään ovesta ulos kahden makuualustan ja neljän kirjan kanssa, mennään metsänrinteeseen ja maataan varvikossa, tungen paksun paidan päänaluseksi ja olen unen ja valveen rajamaastossa melkein tunnin,
viereisessä rinteessä pojat ajavat pyörillään DH:ta ja toisessa metsässä huutaa lapsi, sitten kun olen haipua liian suureen raukeuteen nousen ylös ja lähden juoksemaan, hölkkään rauhassa, haavat ovat jossain vihreän ja keltaisen välissä ja katselen edellä kulkevien ihmisten selkiä, heistä ei näe kuin selät kun ohi juostessaan ei viitsi katsoa uteliaana kaikkien kasvoja. Me näemme toisistamme valtavan määrän selkiä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Selän kääntäminen ja näyttäminen on liian helppoa.
Juoksen vajaan tunnin epätavallisen lämpimässä syyssäässä ja noin puolessa välissä matkaa alkaa tuntua siltä, että tajunnan taso laskee. Jalat ovat edellispäivän rinteenkiipeämisestä vielä kipeät, kun noustiin Laajavuoren huipulle ottamaan kuvia auringonlaskua vasten, ja niitä on tavallista raskaampi nostaa, nostan niitä laajemmissa ja hitaammissa kaarissa. Juoksen kevyessä sumussa loppumatkan, kevyen unisuuden ja endorfiinin sekoituksessa. Se on mukavaa; mieleen ei tarvitse mahduttaa mitään muuta.
Melkein kotiovelta soitan V:lle, puhelimen taustalta kuuluu naurua, pojat ovat vielä hyppytornin huipulla. Kotitalon takapihalla vaahteranlehdet rahisevat keltaista ja punaista, menen niiden yli ja mietin, että jotain kullanvärisenä aamuna haluaisin mennä valoon kuvaamaan lehtiä ja meitä, talon edessä venytän pohjetta kun parkkipaikalla joukko alle ripari-ikäisiä nuoria yrittää päättää, mitä tekisi ja ymmärrän taas, että olen tulossa aikuisemmaksi: minä venyttelen hikisenä verkkareissa, tunnistan kukkapenkistä daalian, olen onnellinen siitä ettei lauantai-iltana tarvitse mennä minnekään.
V tulee, käy haalimassa paperiroskiksesta vanhan paperikaihtimen, taittaa sitä kaarelle ja sanoo, että siitä tulee hieno varjostin johonkin niistä lampunraadoista, joita meillä on kaapeissa. Kotiin, suihkuun, iho palelee vielä kuuman veden jälkeenkin, kun odotin ulkona daalian vieressä. Lämmitän eilistä spagettia, tomaattikastike on parempaa tänään kuin eilen, ja syötyäni etsin kaapista suklaata, löydän pienen palan. Sytytän kynttilöitä, koska nyt voi. Vaahterat erottuvat ikkunan takana naapurin valoa vasten, nautin siitä ettei verhoja tarvitse vetää ikkunaan, voin kävellä suihkun jälkeen ilman pyyhettä eikä kukaan näe, koska ikkunoiden takana ei ole ketään katsomassa. Kaipaisin sitä, että talossani olisi tulisija, tällaisina iltoina haluaisin seistä tulen edessä ja tuntea sen käsivarsien iholla.
Ja sitten istun sohvalla, Bo Kaspers Orkesterin ennen tuntemattomia kappaleita soi, tunteja kuluu huomaamatta, ajelehdin, eikä nukuta koska aamulla olen noussut vasta puolen päivän jälkeen.
On asioita, jotka tulee muistaa.
Niin kuin se, että
se ei ole mitään, mitä kukaan tekee.
Se on sitä, mitä ihmiset on. Järjelläkö ihmisiä rakastetaan?
Rakkaus ei ole mitään
mitä sä teet
rakastettavana oleminen,
se on sitä että ollaan.
*
Katselen mustavalkovalokuvia ja ajattelen, että haluaisin oppia jotain uutta. Ja silti enimmäkseen tänään ajelehdin, olen tässä, tunnustelen tätä,
olen tässä päivässä, siinä että muutama kynttilä palaa, että ollaan ja,
niin,
että ollaan.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Koti, Mieli, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
sade hartioilla. September 19th, 2009
Sadepäivä itä-Suomessa.
Emme tee mitään.
Tai – teemme sitä ja tätä, vähän tuota, istun vartin pianon edessä ja painelen koskettimia, V istuu olohuoneessa kameran kanssa ja ottaa kuvia milloin mistäkin, säätää aukkoa tai valotusta, ottaa lisää kuvia. Isä on keittiössä ja pilkkoo, veitsen kolahtelu kuuluu olohuoneeseen. Aamulla satoi niin että se kuului katolla, ja osa minusta oli helpottunut siitä, ettemme tänään päässeetkään metsään retkelle. Sadepäivä, ei tarvitse tehdä mitään. Nyt sade on tainnut vaihtua ohueksi vesihunnuksi ilmaan, mutta puut seisovat vieläkin hiiskahtamatta, vesi on painanut maailman maata vasten, niskasta rauhoittavasti kiinni, nyt olet paikallasi ja hievahtamatta, olet ihan hiljaa, nukut. Ei tarvitse tehdä mitään. Pianon satunnaiset sävelet, veitsen kolahtelu keittiössä, minun niskani ovat kipeät koska ilma aitassa yöllä oli viileää ja nukuin liian sikeästi hievahtamatta väärässä asennossa siinä viileässä ilmassa.
Vuorimänty talon edessä on kasvanut niin isoksi, että se melkein peittää kuistin, kun kadulta katsoo. Neulasissa on vesihelmiä, muistan joskus leikanneeni puusta kaikki sen vuosikasvaimet. Enää ei kannata, se kasvaa hillitsemättä joka suuntaan. Ja tässä talossa on eri väriset seinät kuin ennen, ovet ja kaapit, ja kun tullaan kotiin isä kokeilee leikillään montako kertaa minua voi nimittää vieraaksi ennen kuin reagoin. Kolme.
Tentti on ohi. Kuusi kirjaa, kuusi kysymystä, neljä tuntia, yksitoista sivua – käsin kirjoitettuina, yksi kipeä käsi, yksi kipeä niska, toivottavasti kahdeksan opintopistettä. Eilisillan koski vatsaan, olin tentissä hengittänyt neljä tuntia jännityksissäni väärin, pallea ja kylkien lihakset antoivat periksi vasta iltalenkin puolessa välissä jossain metsikön keskellä. Nukuin sikeästi. Tänään olen vain ihmetellyt sitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse lukea. Saa lukea. Mutta ei ole pakko.
Jos tämä tentti menee läpi, alan kyhätä hakemusta Kelalle jatko-opintotukea varten. Jos tentti ei mene läpi, hakemusta ei kannata palauttaa, sillä lautakunta katsoo automaattisesti että jaa, tältä puuttuu liikaa opintopisteitä, sille ei voi myöntää jatkotukea ja saan kotiini kliinisen valkoisen kirjekuoren joka ilmoittaa, etten ole validi hakija. Jos tentti menee läpi, osallistun arpajaisiin. Onko minun hakemukseni se, joka voittaa? Osuivatko onnennumerot oikeiksi? Vieläkö ne ymmärtävät minua ja haluavat, että valmistun järjelliseen aikaan? Ja jos en voita arpajaisissa, täytyy alkaa käyttää luovuutta. En ole vielä koskaan aikaisemmin harkinnut vakavasti lainan ottoa. Enkä harkitse vieläkään. Vasta, jos on pakko. Toistaiseksi vielä suhtaudun koko raha-asiaan jotenkin… päättäväisen luottavaisesti. Raha on vain välttämättömyys, ei mikään itseisarvoinen asia, ja välttämättömyyden verran me saamme jostain rahaa että voimme ostaa jälkiuunileipää ja kaurahiutaleita loppuvuonnakin. Ehkä tämän kautta vihdoin opin olemaan inhoamatta lomakkeita. Koko kuuden vuoden opiskelun ajan ne ovat saaneet minut lähinnä levottomaksi. Mutta onneksi tentti on läpi, on aikaa tehdä jotain muutakin… jotain, mitä haluaa tehdä.
Olen ajatellut, että alan säästää rahaa saksofoniin. Ajatus siitä ei ole jättänyt minua rauhaan.
On hyvä, että on jotain, joka ei jätä rauhaan…
Ja että vielä voisi valloittaa aivan uuden alueen. Ja minä kaipaan musiikkia, sitä että voisin jotenkin puuhastella musiikkia, ja kun ei pianoa meillä ole eikä sellaisen hankkiminen ole läheskään yhtä helppoa, ja piano ei olisi uusi alue, jota valloittaa.
Minua nukuttaa. Keho on yhtä raukea kuin mieli, joku painaa minuakin niskasta kohti maata,
olet siinä nyt ja rauhoitut, hengität vain hiljaa, olet hiljaa nyt,
nukut.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Lepo | Comments (0)
suopursun tuoksusta. September 17th, 2009
Taivas on jotenkin sinisempi syksyisin. Puut piirtyvät sitä vastaan teräväsärmäisinä ja kohisevina. On entistä parempi juosta metsässä – ilma on kirpeää ja tulee vasten kasvoja, on olo kuin hengittäisi pelkkää happea, viilennettyä ja syvää. Tuntuu hyvältä juosta kylmässä ilmassa. Pidän tästä kylmästä ilmasta muutenkin. Aamuisin avaan parvekkeen oven, se ei tunnu niin hyytävältä koska parvekkeelle paistaa aamuisin aurinko, ja sisään tulee viileää kirpeää ilmaa. Ensin se tulee lattiaa pitkin varpaisiin, sitten kiipeää seinille ja hitaasti huokuu koko huoneeseen niin, että lattian matolle uudestaan nukahtaneen V:n on pakko nousta nopeasti, mutta minä joka juon kahvia keittiössä olen jo niin hereillä että osaan nauttia kylmästä.
Kävin hetki sitten juoksemassa Laajavuoren ympäri. Tuntuu, ettei sillä ole niin paljon väliä, paljonko juoksee. Kunhan juoksee. Puoli tuntia on tosin fysiologinen minimi: sen jälkeen keho alkaa erittää endorfiinia, ja taidan olla siihen koukussa. Luontainen hyvänolonhuume, joka saa erilaiset elämästä johtuvat mielenpaineet hälvenemään taka-alalle. Juoksemisen jälkeen keho on monta tuntia raukea ja kiitollinen, ja mielelle jää aikaa ja tilaa keskittyä siihen mihin piti. Niin kuin vaikka teologisiin raskaan sarjan väitöskirjoihin, jotka hädin tuskin käyttävät suomen kielen sanoja, vaikka ovat suomeksi kirjoitettuja.
Teologeilla on harmistuttava tapa harrastaa eräänlaista jumaluusopillista vastinetta name droppingille. Keskellä suhteellisen selkotajuista tekstiä voi yhtäkkiä komeilla latinankielinen termi tai kokonainen sitaatti, jota ei käännetä eikä selitetä. Oletus kai on, että jokaisen, jolla on otsaa tarttua tietyn tason väitöskirjoihin, yksinkertaisesti kuuluu tietää tietyt termit. On turhauttavaa selata sivuja etu- ja takaperin ja lukea tekstiä uudelleen saadakseen jotenkin selvää siitä, mistä teologisesta hipleestä mahtaa olla kyse. Eilen opin, että on olemassa sekä sub specie temporalis että sub specie aeternatis, ja toinen niistä tarkoittaa ihmisen ymmärtämää aikaa ja toinen aikaa Jumalan perspektiivistä. Niin.
On vieläkin jotenkin outoa olla Jyväskylässä. Tämäkö on se kaupunki, jossa asun? Tämäkö asunto on se koti, joka minulla on? Kun tulin kesän jälkeen takaisin, en ollut löytää keittiöstä kattiloita. Koko kesän olin enimmäkseen toisten keittiöissä ja kattiloissa. Vieläkin oudoksun näitä katuja ja porraskäytäviä. Täälläkö meidän elämämme on…?
Se liittyy varmaankin isoksi osaksi siihen, että tämä vuosi on ehkä toisiakin vuosia enemmän jonkinlainen väliaika, intermezzo, välisoitto jonka pitäisi loppuaan kohti kasautua jo hienoiseksi crescendoksi ja edeltää jonkinlaista suurta teeman muutosta. Tämän lukuvuoden jälkeen väistämättä lopetan opiskeluni – jos en kokonaan, niin toistaiseksi. Tämä sekava ajelehtimisen täyttämä opiskelijaelämäksi kutsuttu kaaos loppuu hetkeksi. Sitä seuraa jokin toisenlainen kaaos, mutta siinä on ehkä jopa joitain tunnistettavia maamerkkejä. Ehkä kaikki ei sitten enää ole taistelun takana.
En vain vielä ole varma, miten suhtaudun siihen. En ehkä suhtaudu, paitsi lievällä ja jokseenkin kasvavalla uteliaisuudella. Miten muuten voisin suhtautua – enhän tiedä hivenenkään vertaa, millainen teema sävellykseen on tulossa. En minä tiedä, missä teen töitä tai miten, tai kuinka kauan, tai minkä nimikkeen alle minut lopulta laitetaan. Elämänvaihe joka tapauksessa loppuu, ja ehkä se saa minut vierastamaan jo nyt tätä elämänvaihetta, josta pitäisi hitaasti juuria itsensä irti. Olen välitilassa, tajuan ääriviivojeni muuttuvan, värien vaihtuvan toisiksi, jollain tavalla kasvan kokoa, tai sitten tiivistyn ja tulen raskaammaksi. En ole varma. Imen itseeni ympäristöstä jo jotain, joka edustaa jonkinlaista asteen verran lähempänä niin kutsuttua aikuisuutta olemista.
Eikä se enää pelota. Ei, otan sen mielelläni vastaan. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen, että vaihdan sen mielelläni toiseen.
Tultuani lenkiltä aloin pakata laukkua. Huomisaamuna Joensuussa on tentti, menemme sinne jo tänään. Tuntuu, että elämä on nykyisin lähinnä laukkujen pakkaamista. Sitä se on ollut jo kolme kuukautta, ja seuraavat kolme kuukautta se tulee olemaan sitä viikoittain. Parempi kai tottua siihen, että elämä on levällään pitkin rataverkkoa. On siinä hyviäkin puolia; olen pitkään ollut eniten kotonani paikkojen välillä, matkalla pisteestä toiseen, ikkunan edessä jonka takana maisema muuttuu toiseksi. Niissä hetkissä ei ole kiire, koska ollaan jo matkalla, eikä vielä ole stressiä, sillä ei vielä olla perillä. Olen ehkä tämän syksyn ja lukuvuoden matkalla, en vielä perillä mutta jo irti. Se ei ole paha, sillä Koti voi olla myös välitiloissa jossa pysähdytään ja hetken aikaa tavataan itseäkin, jutellaan vähän aikaa ja koetaan, että ollaan sittenkin ihan tuttuja.
Jos viikonloppuna ei sada, menemme jonnekin metsään. Sellaiseen isompaan metsään, ehkä Patvinsuolle tai Petkeljärvelle. Haluaisin mennä jonnekin, missä tuoksuu hapan suo ja läpitunkeva suopursu, ja että saisi vaatteisiin savun hajua ja voisi juoda kahvia kupista jossa se jäähtyy nopeasti, olisi hiljaista, vain puun räsähtely tulessa ja joku yksinäinen lintu suon päällä. Ehkä siellä olisi jo maaruskaa, sammal vaihtaisi väriä. Haluaisin mennä jonnekin missä on autiota ja hiljaista, ja metsä on läsnä. Metsässä sitä kuitenkin ehkä eniten itseään kohtaa, toisiakin paremmin, ja sitten vielä Häntä jonka käsialaa se kaikki on.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Taivas, Tulevaisuus | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
tähdet ja öiset junat. September 4th, 2009
Olohuoneessa soi jokin klassinen levy,
tähän työhuoneeseen kuuluu vahvemmin sateen pauhu ikkunan takaa.
Siellä on vielä lämmin. Vesi viiltää asfaltin kiiltäväksi.
Se tuntuisi sileältä, pehmenneeltä jalkapohjien alla.
Pyöräilin tänään sateessa kotiin, otsahiukset liimaantuivat ihoon ja paidan helma meni märäksi. Ajattelin, että miksen tee sitä useammin.
Minä pidän sateesta. Pidän sateessa olemisesta. Pidän siitä, että saa kastua huoletta, pidän veneen pohjalla istumisesta kun sataa kaatamalla, kun vedetään huppua syvemmälle päähän ja vesipisarat virtaavat alas hupun reunusta pitkin.
Minä pidän siitä, että on ukkonen. Pidän siitä että olen pieni ukkosen alla, kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin jähmettyä paikoilleen ja kokea itsensä oikeissa mittasuhteissa. Pidän siitä, että rajuilma pakottaa ihmisen hetkeksi aloilleen.
Minä pidän myös siitä, kun tuuli ja liian suuri aallokko pakottaa etsimään veneelle nopeasti rannan. Pidän siitä, että ollaan jonkin itseä suuremman armoilla. Minä pidän siitä, että ollaan pienessä saaressa ja vedetään kuomut veneen joka puolelle, ainut valo on trangian kaasuliekki, keitetään teetä.
Haluaisin joskus olla niin kuin lapsena, jos saisi jostain todella suuren kurahaalarin, hanskoineen päivineen,
sellaisen, jossa saisi pyöriä mudassa ilman huolen häivää.
Tosin mikään ei estä pyörimästä mudassa ilman huolen häivää ilman kurahaalaria.
Pidän siitä, että on juostava talvipakkasella mökistä pihan poikki ulkohuussiin, kun lunta menee kengänsuusta sisään ja varpaita kipristelee sisään tullessa. Pidän myös siitä, miten syyspimeällä tuntuu turvalliselta mennä mökistä ulos taskulampun kanssa, mutta miten takaisin päin tullessa on juostava, kun pimeä selän takana tiivistyy.
Pidän siitä, että mennään keskiyöllä sumuiselle lammelle soutuveneellä, kun tähdet ovat näkyvillä,
tai kävellään ilman valoa kallioisen saaren lakea keskiyöllä,
pidän siitä että tulee hiki kiivetessä kiemuraisia polkuja pitkin, oikeastaan pidän siitäkin että joskus ei ole suuntavaistoa, on etsittävä tietä takaisin tai tuttua maastoa, pidän siitä että joskus on hyvä olla eksyksissä.
Ja minä pidän siitä, että joskus saan matkustaa yksin öisin. Toisinaan haluaisin valvoa syystä koko yön, nojata päätä vanhan junan ikkunalasiin, kun ikkunan takana ohi vilisee vieras maisema, haluaisin valvoa yksin ja ajatella hitaita ajatuksia, antaa niiden valua kuin vesiväri märän paperin pinnalla ja muodostaa kuvioita, joita en voi ennustaa. Minä pidän öisistä junista, ja minä pidän vieraista rautatieasemista aamuisin, vaikka joskus vihasin niitä.
Pidän kivikaduista, joita en vielä tunne. Pidän nurkkien taakse kurkistamisesta. Pidän umpeen kasvaneista puutarhoista. Pidän katuvalojen ali kulkemisesta, kun asfaltti on sateen pehmeäksi ja sileäksi liottamaa. Pidän talven sysipimeästä makuuhuoneessa, kun ikkunasta ei näy mitään valoa, metsän keskellä. Pidän tulitikun äänestä kun aamupimeässä joulukuussa ensimmäiseksi raapaistaan tuli. Pidän savun tuoksusta kun tullaan sisään otsahiukset ihoon liimautuneina.
Pidän siitä, että joskus saa istua saaren rannassa rantakalliolla katsomassa taivasta, jolla näkyvät yhtä aikaa tähdet ja ukkosmyrskyn salamat.
Pidän siitä, että olen pieni tässä maailmankaikkeudessa. Pidän siitä, että olen katoava ja hetkellinen.
Pidän siitä, että katoavana ja hetkellisenä pienenä olentona minut on tarkoitettu tähän.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Matkalla, Mieli, Tunteet | Comments (3)
kuinka löydetään kesä - August 12th, 2009
Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.
Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.
Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.
Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.
Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.
Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.
Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.
Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita.
Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että
on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.
Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.
Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves.
Kaikenkaikkiaan;
sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.
Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)