huikea uni

Tämä on varmaankin vuoden ihastuttavin aika. Kun vetää verhot toimistohuoneen ikkunan edestä, on sen takana loputtomiin maahan sataneita keltaisia lehtiä. Minä yleensäkin rakastan maahan sataneita lehtiä. On kuin kävelisi kullanväristen mattojen yli, ja kaikki kahisee jalkojen alla. Ihan kuin joku olisi jättänyt juhlien jälkeen siivoamatta; paperisilppu ja serpentiinit kirjovat maata. Pidän siitä, miten kaikki on sen näköistä, kuin joku olisi roiskinut maisemaan maalia isolla siveltimellä; puihin on läikkynyt punaista, maahan keltaista. Hetken aikaa kaikki harmaa on tulessa ja leiskuu. Minäkin.

Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

En tiedä, mitä sanoisin näistä päivistä. Voisin yrittää paljonkin. Enimmäkseen sanat ovat kuitenkin vain kirkkaita kuplia, joissa ei ole voimaa kantaa ajatuksista kuin aavistuksia. En oikeastaan tahdo edes yrittää: tuntuu omituiselta katsella kuplien puhkeavan yksi toisensa jälkeen. Annan ajatusten olla, pesiä mielen tukevammilla oksilla rauhassa, pää siiven alla, sukia siipiiään ja vahvistua niin kauan, että ne saavat tuulta omien siipiensä alle.

Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.

Toimitalon toinen kerros.

Vastapäisen kerrostalon seitkytlukulaisten parvekkeiden ja seinälaattojen valumajäljet muodostavat tästä perspektiivistä näkymän, jota voisi pitää pop-taiteena. Harmaanvalkoiselle, rapistuneelle laattapinnalle on levinnyt vihreää tahraista väriä, samanväristä kuin talon hapettunut kuparikatto, ja jonain toisena päivänä sitä voisi pitää likaisena ja pilaantuneena

mutta tähän marraskuiseen olotilaan se istuu juuri sopivasti -
ei se ole niin justiinsa,
kunhan sisällä on lämmin.

*

Pieniä havaintoja arkielämästä:

Me asumme turistinähtävyyden vieressä. Hämmennyn siitä vieläkin. Vielä marraskuussa tuomiokirkon edessä on päivittäin monta bussia, joista purkautuu muhkeissa toppatakeissaan jostain kaukaa tulleita matkailijoita kamerahihnat niskaa hiertäen ja he kiertävät koko kirkon, seisovat pää takakenossa portailla, menevät arasti sisään ja varovat askelten kaikua kivillä. Katselevat vanhoja hautoja ihmeissään. Ja hyvä ihme, sehän on vain naapuritalo – mitä niin kovin kummallista siinä on, onhan Eurooppa täynnä komeampia katedraaleja, eikö tämä suomalainen tuomiokirkko ole vähän niin kuin riisipuuro on muiden maiden jouluruokien vieressä: niin kovin käytännöllinen ja riisuttu, pelkistetty, mutta aitoudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla.

Epäilen vain, että tämän kaiken suomalaisuuden viehätyksen ymmärtämiseksi pitäisi olla itse suomalainen. Kuka sitä suota, kuokkaa, ruisleipää, kivistä peltoa ja karkeaa pellavaa muuten rakastaisi.

*

Kaupungissa on menossa jokin kulttuuripääkaupunkivuoteen ennakolta liittyvä pimeystempaus. Erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia ja luentosarjoja mainostetaan pimeydellä. Puistoihin on rakennettu “pimeyden kotia”, pieniä rakennelmia, joihin voi mennä sisälle istumaan (mutta ilmeisesti niissä on sisällä valot, jota en ymmärrä, jos niiden tehtävä on kerran ilmentää pimeyttä. Ehkä olisi ollut liian makaaberia rakentaa tähän pimeään maahan jotakin totaalisen pimeää. Se olisi jo liian osoittelevaa.). Bussipysäkeillä mainokset huutavat pimeyttä. Idea on tavallaan hieno; jos täällä on kerran kyhjötettävä pimeässä yli puolet vuodesta, miksi ei sitten samalla keskittyisi pohtimaan, mitä se pimeä oikein on.

Ja silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vastenmielinen koko ajatus minusta on. Ehkä se on jotain ylikorostunutta herkkyyttä nyt työnkin puolesta, mutta yhdistän sanan pimeys johonkin ihan muuhun. Minua ei lainkaan huvita käyttää vapaa-aikaani syventymällä pimeyteen. En halua hukkua siihen lainkaan. En edes kastaa varvastani sen sikeään rantaveteen. Tiedän, että tempaus tarkoittaa pimeydellä vain jonkinlaista ympäristöllis-sosiaalista, puolipsykologista tilaa. Mutta minulle pimeydestä on tullut liian ontologinen asia. Jos sanotaan, että “pimeyttähän on kaikkialla”, tarkoittaa se minulle valitettavasti myös jotain ihan muuta. Koska niin on. Pimeää on ihan riittävästi ihmisen mielen sisäpuolella, pään sisäpinnoilla paksuna tahmeana karstana, tarpeeksi virtaamassa suonien sisällä, vähän kuin keho yrittäisi veren sijasta käyttää hidasta raskasta kelmeää öljyä. Kyllä pimeyttä on ihan riittävästi, vaikka sitä ei erikseen kasvattaisi… (Lisäksi tempaukseen kuuluu erilaisia kuolema-aiheisia tempauksia, museonkin seinästä irvistää iso luuranko. Ymmärrän senkin teoriassa, mutta en käytännössä. Kaiken kaikkiaan olen asioiden makaberisointia vastaan. Ei kuolemalla saa rahastaa… Sitä on kaikkialla liikaa muutenkin.)

Niinpä ostan Tiimarista isoimmat kynttilät joita löydän ja sytytän liekkejä joka pöydälle (eilen illalla pelkästään olohuoneeseen 10 kappaletta) ja ajattelen, että keskityn valoon. Koska pimeyshän on lähtökohtaisesti vain valon puutetta. Ne joilta puuttuu valo, ovat pimeässä. En aio joutua siihen tilanteeseen.

Olen tulossa ehkä vakavahenkiseksi ja menettämässä jonkun leikkimielisyyden. Mutta joillain asioilla ei leikitä.

*

Kävin aamulla kaupassa. Heräsin kuudelta – uni katkesi, miten tavallista - ja lähdin siksi kauppaan. Katu kiilsi arastelevassa taivaanvalossa ja ihmiset kävelivät unia silmissään. Kaupassa myyjät kuhisivat täyttämässä hyllyjä kuin heitä ei aamu olisi rajoittanut lainkaan. Yritin kerätä tarpeelliset tavarat koriini, kunnes

aivan varoittamatta, leipähyllyllä
ensin aavistuksenomainen tuoksu
ja kokeilin eri pusseja: mistä se tulee?
Ja siinä ihan mitään sanomatta,
paperisen pussin rapinassa
vastapaistetun leivän hehkuva kylki,
paksu kullanruskea kylki…

Siitä aukesi aamu. Vastapaistettu leipä. Olkoonkin Saksassa leivottu, esipaistettu ja pakastettu, mutta silti uunituore. Lämmin. Lohkeavakuorinen.

Kotona olin ylpeä laittaessani leivän pöytään: katsokaa, mitä minä sain! Ihan itse saalistin. Viimeisen vein. Ihan teitä varten.

Ehkä minussa sittenkin on piilossa se pohjoiskarjalainen perheenemäntägeeni, halu ruokkia kaikki nälkäiset suut leivällä, jonka päälle voi vielä sulaa. Kaupungissa on vain sovellettava… Vaan jospa joskus omistaisin leivinuunin, niin sittenpä leipoisin niin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi syödä säilöntäaineleipää.

*

Niin. Tuomiokirkot, pimeys, leivät. Kohta on joulukuu. Ensin on rakennettava marraskuu siitä, mitä on. Kokoan itselleni talvipesää, yritän valmistautua pakkaseen, karaista mieltä ja kehoakin. Alakerrassa, jossa makuuhuone on, puoliksi maan alla, on välillä vain 15 astetta lämmintä. Nukumme kuin eskimot kahden tai kolmen peiton alla, villapaita päällä. Silloin uni on sikeää ja talvenmuotoista, voisin nukkua päivät pois, viikot, kuukaudet. Aina välissä on kuoriuduttava villoistaan aamupimeään ja se nimenomainen hetki ennen vaatteiden pukemista on viiltävä kuin itse todellisuus: sänkyyn jää ihmisenmuotoinen lämpö, itse on taas kuljettava läpi yhden päivän, ulos sateeseen, sumuun. Mutta se karaisee, keho karaistuu eikä kohta enää palele, mieli karaistuu ja terästyy.

Edelleen minulle tekee suunnattoman hyvää olla töissä. Se seitsemän vuoden opiskelu tylsytti terää, löystytti otetta. Alan saada siitä taas kiinni. Hion iskuterää, irrottelen pienempiä lastuja. Jospa tässä vielä pian halot hakattaisiin;

iso savotta on edessä, joka tapauksessa, ja mielelläni osani tekisin.

Mutta ensin on mentävä läpi tästä päivästä. Kello on yksitoista, vihdoin uni karisee silmistä. Kyllä tämä tästä.

Mietittyäni aikani kuolemaa aamulla lähdin kävelylle. Ikkunasta näki, että koko kaupunki oli sumun alla – tai savun, voisi kuvitella, että juuri tällaisena harmaana karkeana se kietoutuisi kaupungin hartioille, jos laitimmaiset talot syttyisivät palamaan.

Sisällä oli kylmä – patterit eivät vieläkään ole päällä – ja veri alkoi kiertää vasta jokirannassa, jossain Aboa Vetuksen kohdalla. Kävelin rivakasti, ainut päämäärä oli jotakin reittiä päätyä Stockmannille ostamaan italialaisia mantelikeksejä, joita ajattelin illalla laittaa pöytään ystävien tullessa (meillä on pitkään ollut kaapissa Vin Santo -pullo, sellainen jota koskaan ei raaski avata, eikä sitä sovi tarjota ilman oikeanlaisia keksejä).

Kävelin koko matkan Förille asti tietämättä, vieläkö se ajaa joen yli. Mutta siellä se oli, verkkainen oranssi läiskä maidonvalkeiden harsojen keskellä. Laiturilla olimme törmäillä toisimme, minä ja ne kaksi muuta, yrittäessämme ensimmäisinä kyytiin.

Olen miettinyt monta kertaa Förin kuskeja. Keitä he ovat? Kuinka pitkiä vuoroja he tekevät? Päivästä toiseen? En osaa kuvitella, mikä olisi yksitoikkoisempaa. Ajaa muutaman kymmenen metrin väylää edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin… Niin kauan, että sekoaa kaikissa laskuissa. Mitä he ajattelevat? Näkevätkö he enää lopulta mitään?

Föri narskahteli irti laiturista ja aloitti hitaan hilautumisensa joen yli. Katselin kaupunkiin päin. Ja hetken aikaa tiedostin taas, miten omituinen on ajan luonne: ensin tuntuu ettei sitä ole, on käveltävä kiireesti että ehtisi ostoksille, sitä viuhtoo kädet huitoen eteenpäin ja hädin tuskin katsoo vastaantulijoihin. Luulee, ettei aika riitä. Mutta jos Föri olisikin seisahtunut siihen, keskelle jokea – kerran kesällä kävi niin, ja matkustajat pelastettiin rannikkovartioston laivoilla – niin samalla loppuisi kaikki kiire. Mihin siitä lähtisi, seisoisi keskellä ruskeaa raukeaa vettä ja odottaisi, että joku tulee hakemaan. Melkein toivoin, että lautta olisi väsähtänyt siihen; me kolme matkustajaa kiireinemme olisimme saaneet pienen aikataskun, ja kuskinkin päivään olisi tullut jotain vaihtelua.

Kaupunki ainakin näytti pysähtyneen. Kyyristyneen valkean peitteensä alle ja hengittävän enää pinnallisesti. Ihmiset kuhisivat sen pinnalla ymmärtämättä, että saattavat hälinällään vielä häiritä nukkuvaa eläintä. Martin kirkon tornia ei näkynyt, ja satamaan päin katsoessa Suomen Joutsenen siluetti hävisi johonkin, haipui, vähän kuin joku olisi värittänyt puolihuolimattomasti valkoisella liidulla sen päälle, sotkenut jäljen kädellään. Föri paukahteli eteenpäin, vesirajan alta kohosi syvää kuminaa vaijereiden kiertyessä. Ajattelin, että jospa elämä olisikin sitä,

hiljaista matkantekoa sumuisten virtojen yli,
tasaista kuminaa niin kuin sydämensykettä, koskaan pettämätöntä,
suora reitti eikä eksymisen mahdollisuutta
ja aina keskellä jokea hetkellinen pysähtyminen, niin kuin se kuuluisa pieni kuolema,
hetki jolloin kumpikin ranta on yhtä kaukana eikä kumpaakaan kohti ole kiire,
sillä kaikki voi seisahtua minä tahansa hetkenä.

Sitten Föri narahti kiinni vastapäiseen laituriin ja me puikkelehdimme vastaantulijoiden seasta rantaan, sumu kaikkosi jonnekin satamaan päin, minä kävelin hiljentyneiden ravintolalaivojen välistä kohti keskustaa. Jotkut hätäilemättömät olivat vielä jättäneet purjeveneensä vierasvenelaituriin – marraskuun alussa, aivan kuin pakkaset ja jäät olisivat vain turhaa huhupuhetta eivätkä väistämätön realiteetti. Isot laivat näyttivät sumussa jotenkin ränsistyneiltä, väsyneiltä – kesän viirit ja varjot ja valot oli riisuttu pois, ja ne värjöttelivät vähän anteeksipyytävän näköisinä viluisessa vedessä. Pullottavat valaankyljet vähän ruosteessa, ikkunanpokat repsottaen, mutta sisuksissaan valo ja ääni ja lämpimän ruoan tuoksu. Syksyllä kaikki väsyy ja rapistuu; veneetkin kuin näyttelijättäret takahuoneessa näytöksen jälkeen, paksu meikki vähän poskille valuneina. Näytös on ohi, nyt vain värjötellään talven yli, pestään kansilaudat sitten taas ensi kesänä.

Keskustassa kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että oli hiljainen, tasainen sumuinen päivä. Ääntä ja askelia kaikkialla. En edes raaskinut ostaa keksejä, niiden kilohinta oli jotain silmitöntä. Ostin sen sijaan itse sitruunan ja manteleita ja päätin, ettei se nyt niin italialaista voi olla, ettei sitä Suomessa voisi tehdä.

Takaisin kotona kadehdin vähän sitä lautturia. Jos vain itsekin aamulla astuisi lautan ohjaamoon, vääntäisi avainta, painaisi nappia, ajelisi koko päivän

katselisi sumuiselle virransuulle
muistelisi kesiä
katselisi ihmisiä
miettisi veden hidasta virtaamista

menisi illalla kotiin ja unohtaisi kaiken.

Ja toisaalta, ehkä juuri sitä ei kestäisi. Mutta ehkä joskus.

Sama osa minusta haluaisi joskus majakanvartijaksi. Pienet on unelmat.

Kahden viikon empiirisen tutkiskelun perusteella olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdelläkään pohjoiskarjalaisella ole enää varaa sanoa, etteivätkö turkulaiset puhuisi tuntemattomille. Jo tänä aikana olen spontaanisti rupatellut useamman tuntemattoman turkulaisen kanssa kuin kenties koko viime vuonna Jyväskylässä.  Se on hyvä, koska se tekee maailmasta pienemmän ja tutumman.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Voiko olla, että joutsenet huutavat jo?

Muutama päivä sitten järven rannassa pysähdyin kääntelemään päätäni, kuulin äänen mutta en nähnyt lintua, äänikin katosi enkä ollut varma kuvittelinko kaiken. Ja nyt, tähän keittiön pöydän ääreen, seinien ja ikkunoiden läpi, jostain tuon pölyisen utuisen auringon keskeltä kuului sama torventoitotus. Kai ne ovat tulleet, toivottavasti ne ovat tulleet,

lentävät horroksestaan sulavan maan ylä siipisulat toisiaan hipoen ja huutavat entistä pesäänsä, viime vuoden turvapaikkaa. En tiedä miksi, mutta niiden äänissä on jotain haaleasti surullista tai haikeaa, vaikka joku voisi pitää moista torventoitotusta huvittavana. Mutta ne ovatkin laulujoutsenia. Ja jos ne ovat tulleet, ei talvella enää ole valtaa.

Viime viikon lopulla oli muutamia taianomaisia hetkiä, niitä sellaisia, joissa ymmärtää ilmanalan muuttuneen ja talven selkärangan lopullisesti katkenneen. Jossakin tämän järven rantamilla kesken lenkin jompi kumpi meistä pysähtyi, shh kuuletko, ihan tuossa lähellä, ja sitten seisoimme hartaina kuuntelemassa rastasta. Puolisulaneissa karun riisutuissa lehtipuuryteiköissä, vähän vaivihkaa ja kuin koetellen, jokin rastas lauloi. Tunnistan oikeastaan vain mustarastaan, joten en osaa sanoa, mitä nämä olivat. Laulurastaita? Punakylkirastaita? Sen ei oikeastaan ollut väliä, koska pienen huilun varovainen helinä tuli puutiheiköstä kuin hopeinen nauha ja jäi ilmaan liehumaan, ja hetkessä koko pölyinen maa ja ilma kävivät ohuemmiksi, läpikuultaviksi vähän kuin viimeisten pakkasöiden jää jonka aamulla voi kantapäällään räsäyttää rikki ja todistaa, että kesä on pian täällä.

Ihmeellistä, että maailman Luoja senkin tiesi. Ja loi nämä pienet soittokoneet, helisevät musiikkirasiat. Olisivat ne voineet poikasia kasvattaa laulamattakin, mutta jostain syystä ne laulavat,

rastaat ja leivot ja peipot ja muut, ja sitten jokin maahansidottu taakankantaja ihmisen asussa eksyy vahingossa keväällä lintumetsään, jonka ohuissa riukuisissa puissa keikkuu kokonainen sirisevä ja lirkuttava parvi, kääntelee päätään hämmästyksissään eikä hetkeen ymmärrä, missä on.

Ja hetkeksi nostetaan pois koko maailman paino, ahtaina painavat taivaat, kerälle kiertyvät umpikujat, liian raskas ilma halkeaa hetkeksi kahtia, ja kulkija saa hetken kävellä vapaata ilmaa ja maata linnunlaulussa. Minusta se on ihmeellistä,

koska toisinkin voisi olla, mutta Jollakulla oli viitseliäisyyttä ja halua valita näin.

Tulimme eilen viimeistä kertaa Jyväskylään kotiin. Junassa ymmärsin, että “koti” on kohta taas irrallinen käsite, jotain jota ei voi luoda, mutta jonka rakentumiselle on jaksettava antaa aikaa. Juna seisoi pitkään Heinäveden asemalla odottamassa vastaantulijaa ja mietin, miten kotimatka tulee muuttumaan. Ei enää vain näitä metsiä ja radanvarsia, on eri puut ja pellot joskus.

Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.

“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”

Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.

Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua  kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,

uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.

Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.

Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?

Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät

veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa

sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki

mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.

Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,

ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.