huikea uni

Ihmisen elämä on kyllä kummallista. Sitä elää täällä puristuksissa maan ja taivaan välissä; alla kovaa maata, yllä liian avara taivas. Kummankin paino on hetkittäin vaikea kestää – maa pistää vastaan, sitä on raskas kyntää, kiviä nousee pellosta ja otsasi hiessä sinun on leipäsi hankittava. Ja sitten yllä on tämä loputon taivas, tähtien joukot ja äärettömyys, ja yhtä suurena sarjana ihmisen harteilla kaikkien kysymättömien kysymysten määrä. Taivas ja iankaikkinen, se, mitä silmä ei rajan takaa näe.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.

C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.

Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.

Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.

Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt

että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.

Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.

Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.

Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.

En tiedä, mitä sanoisin näistä päivistä. Voisin yrittää paljonkin. Enimmäkseen sanat ovat kuitenkin vain kirkkaita kuplia, joissa ei ole voimaa kantaa ajatuksista kuin aavistuksia. En oikeastaan tahdo edes yrittää: tuntuu omituiselta katsella kuplien puhkeavan yksi toisensa jälkeen. Annan ajatusten olla, pesiä mielen tukevammilla oksilla rauhassa, pää siiven alla, sukia siipiiään ja vahvistua niin kauan, että ne saavat tuulta omien siipiensä alle.

Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.

Miten vähästä sitä tulee onnelliseksi

ikkunalla oranssi paperitähti,
ihan niin kuin lapsuudessa

ja yhtä hävytöntä on sanoa, että se olisi “vähän” -

mutta tämä hämärä,
tämä pimeän väri…

Ja olen taas kuin niissä huoneissa aikaa sitten,
niiden nurkkien sylissä
niissä ajatuksissa,
siinä hämärässä jossa jokainen esine eli,
missä jokainen ajatus otti muodon,

ja muistan mistä niissä huoneissa unelmoin,
mitä ajattelin, että elämä vielä kerran on,

kun ei ollut mahdotonta saavuttaa korkeimpia,
ei mahdotonta ulottua kauimmaiseen,
kun minä en vielä

ollut itseni rajoite

ja tässä hämärän värissä olen hetken taas se lapsi
jonka silmissä maailma oli kirkas valo

jolle portit raottuivat, ovet selki selällään.

*

Henkilökohtaisesti rakastan erityisen paljon juuri tätä aikaa. Kun jouluun on viikko ja muutama päivä, kun tarpeeksi on valmista, kun vain vähän puuttuu. On kiire, tottakai. Sen ajan jota en ole töissä, olen kaupungilla, postissa, lenkkipolulla, sormet liimassa, vanha ompelukone solmussa, sormet villan hiertäminä, askartelukaupassa, kaduilla, puolivälissä. Lapsena joulun odotus oli jotain toisenlaista; nyt se on himmeämpää, ei niin kuluttavaa, mutta syvempää ja vakavampaa.

Paljonhan tästä kaikesta liittyy ostamiseen. Mutta vasta tänä aamuna tiskikonetta täyttäessäni käsitin, mikä siinä on olennaista: ajattele jos ei olisi ketään jolle ostaa lahjaa, mitä merkitystä rahalla silloin olisi? Uskon, etten enää valehtele, kun sanon, että suurempaa on antaa lahjoja kuin saada.

Ja kaiken tämän valmistelemisen, välttämättömän järjestelmisen, postimerkkien ja lahjanarujen keskellä rakastan ennen kaikkea näitä lyhyitä välitiloja. Pöytä on taas raivattu paperisilpusta puhtaaksi, ulkona on sikeä pimeä, ikkunalla tuo kirkas joulutähti, pöydällä melkein loppuun palanut kynttilä,

ja on aikaa. Hetki kahden kiireen välissä.

Mietin joulua. Sitä, miten ihmeellistä on, etteivät vuosituhannet syö sen sanomaa. Tai voi olla, että joidenkin mielestä syövätkin. Mutta eivät minusta, eivät syö sitä minusta pois.

Olen turhautunut siitä, ettei minulla ole sanoja pyhälle. Jokainen jää vajaaksi. Ei ole sanaa sille, mitä tämä on. Että elämä ei ole hetkeksi tyhjyyteen heitetty kipinä, vaan jotain äärettömämpää, ettei ihminen ole omien virheidensä summa, vaan jotain määrättömästi kalliimpaa, ettei aika ole sattumaa tai universumin huolimattomuudesta johtuva häiriötila, vaan jotain hetkeksi lahjana annettua.

Ja ettei pimeä ole lopullista. Että pimeää on vain siellä, mihin valo ei vielä ole langennut. Ettei tämä pimeä minussa ole lopullista. Valo lankeaa vielä, niin on aina ollut, niin on aina oleva.

Ja siksi rakastan näitä hetkiä, kahden hämärän välissä, aamun ja illan, kun hetkeksi kaikki pysähtyy ja ehdin tuntea, kokea, aavistaa. Sen, että joku on taas ovella, käsi ovenkahvalla, koputtaa, kolkuttaa,

tulossa jälleen,
minun vuokseni,
minun elämäni tähden

minunkin tähteni.

Pitkä elämä on tultu tähänkin päivään asti, ja silti lyhyt. Kahdestakymmenestäkuudesta vuodesta ei voi vielä suhteessa toisiin kerskailla, mutta kovin monenlaista on näissä vuosissa jo ollut. Ei ole yhtään vähempää kuin ihme olla tässä. Tämän hämärän valossa, näiden tähtien alla, tässä talossa, tässä elämässä, että on kaikki tämä.

Olen kirjoittanut joulukirjeet, ihme, että niitä voi lähettää niin monelle.

Sanovat, että joulu on kiitollisuuden aikaa, ja hymähtävät kyynisesti moiselle hellämielisyydelle. Mutta minä olen kiitollinen. En itselleni, en elämälle, en maailmalle. Yhdelle ainoalle olen, ja Hän sen tietää.

Ja tuon tähden valo… Se on ihan kuin lapsuudesta. Turvallinen tuntu.

1. Vaikka pöydällä on vastasilitetty pöytäliina, se ei tarkoita sitä, että sen likaantuminen olisi minkäänlainen maailmanloppu.

2. Ulos lähteminen on todennäköisesti aina hyvä ratkaisu. Karmealla säällä todennäköisesti kahta parempi. Sisään tuleminen tuntuu hurmaavalta, jos ulkona sataa viistoon / tuulee jäätä / myrskyää / salamoi.

3. On äärimmäisen tärkeää osata olla hiljaa. On äärimmäisen tärkeää olla joskus täysin joutilas. Katsella ulos junan ikkunasta, kävellä päämäärättömästi, harhailla, tuijotella. Tyhjyydessä mieli liikkuu omalla painollaan, järjestelee vahingossa asiat oikeille paikoilleen. Hiljaisuudessa sielu saattaa huomaamattaan ymmärtää, kuka se on.

4. Meren katseleminen on myös äärimmäisen tärkeää. Se asettaa olemassaolon oikeisiin mittasuhteisiin.

5. Tekee hyvää olla poissa sivistyksen parista, mielellään muutenkin vähän varustuksen varassa. Metsässä, tundralla, tunturissa, merenselällä, kallionpoukamissa, tiellä tietymättömällä. Tekee hyvää kokea, miten vähän olemassaolemiseensa lopulta tarvitsee.

6. Fyysinen liikunta puhdistaa mieltä.

7. Kuitenkin on niin, että keho on vain ja ainoastaan mielen instrumentti. Se, mitä kehossa tapahtuu ja keholla tehdään, on tärkeää – mutta ei ulkoisen vuoksi. Keho tai sen ulkomuoto ei itsessään ole tärkeä. Siksi kehon voi ja se tulee hyväksyä, vaikka se olisi jotain muuta kuin yleisesti täydellisenä pidetään.

8. Kaunista on se, että joku uskaltaa näyttää, mitä hänen sisällään on. Vähän niin kuin pimeässä kodikkaalta näyttää se talo, jonka ikkunoista paistaa valo eikä se, jolla on komein fasadi.

9. Yöllä syöminen on (sopivassa määrin, ei tietenkään joka yö) erinomaisen nautinnollinen pieni pahe.

10. Kun on nuori, kannattaa valvoa öitä aamuun asti. Vanhempana ei enää jaksa ja arvostaa syvää yöunta enemmän kuin niitä huumaavia aamuyön hetkiä, joina ajatus ja tunne liukenevat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on mahdollista.

11. Edellisestä huolimatta kaikessa ja varsinkin ihmissuhteissa tulee aina käyttää tervettä järkeä ennen intuitiivista tunnetta.

12. Myöskin edellisistä huolimatta on hyväksi muutamina kesäöinä olla hereillä käsittämättömän aikaisin tai sopimattoman myöhään ja mielellään jollain lailla ulkona: jonkin äärellä, oli se sitten vesi tai taivas. Jotain selittämätöntä on siinä, kun aurinko vähän anteeksipyytävästi nousee hipomaan kaislikkoa tai kun tähdet puoliksi hämillään alkavat räpytellä elokuun taivaalla.

13. Hyvien ja parhaiden asioiden eteen hyvin todennäköisesti joutuu näkemään paljon vaivaa tai hyvin paljon vaivaa. “Parhaat asiat elämässä ovat aina ilmaisia, mutta eivät koskaan halpoja”, sanoi Martti Lindqvist. Tämä koskee erityisesti ihmissuhteita ja taiteita, joissa on paljon samaa.

14. Vuorille kannattaa kiivetä. Samoin puunlatvoihin. Kauas näkeminen tekee maahan sidotulle hyvää.

15. Hyvien ystävien ei ole pakko olla koko ajan lähellä. Vaikka välimatkaa kertyisi satoja tai tuhansia kilometrejä, yhteys ei välttämättä pätki. Ihmeellistä kyllä, se voi vain syvetä.

16. Edellinen tosin edellyttää sitä, että uskaltautuu riittävän usein soittamaan puhelimella.

17. Ihmisen tulee olla riippuvainen vain muutamista asioista. Minä sanoisin, että ruoasta, juomasta, hyvästä yöunesta, sopivasta fyysisestä rasituksesta ja ennen kaikkea Jumalasta. Jos hän alkaa olla riippuvainen ihmisistä tai aineista, jokin on vaarassa vääristyä.

18. Edellisestä huolimatta rakkautta saa osoittaa ja toivoa intohimoisesti, jopa vimmaisesti, ennakkoluulottomasti, uhrautuvasti, sydän vereslihalla, apposen avoimena, heittäytyen. Se on ja tulee aina olemaan hirvittävä riski. Mutta paljon suurempi riski on jättää se käyttämättä ja kuivettua, kunnes kuolee.

19. On kolmenlaisia ihmisiä: yhdet pelkäävät elämää ja kuolevat siksi sisäisesti. Toiset pelkäävät kuolemaa ja elävät siksi epätoivoisesti. Kolmannet ovat tehneet tilin kuolemansa kanssa, sopineet välinsä elämän kanssa ja katsovat kumpaakin tyynesti silmiin. Tavoitteena on tulla kolmannen kaltaiseksi.

20. Jumalaa ei voi ymmärtää. Järjellä ainakaan.

21. “Sydämen kuunteleminen” on järkyttävä klisee, mutta jossain vaiheessa se alkaa puhua, jos tarpeeksi kauan kestää kliseen painoa.

22. Ihminen ei tarvitse niiden ihmisten seuraa, jotka eivät arvosta häntä. Jotkut asiat ja tilanteet voi ohittaa nostamalla hattuaan ja jatkaa eteenpäin sinne, missä aurinko paistaa.

23. On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinoloa ja yksinäisyyttä, solitude ja loneliness. Ensimmäinen on äärimmäisen arvokasta sopivassa määrin. Jos itsensä seuraa ei kestä, pitää itselleen tehdä jotain.

24. Missään nimessä ei ole tarkoitus, että ihminen olisi koko ajan hilpeä, onnellinen, hyväntuulinen tai seurallinen. Tietty määrä surua ja masennusta kuuluu ihmisen mittaan. Niiden läpi on hyvä uskaltaa kulkea. Tosin, jos ne pitkittyvät ja solmiutuvat umpeen, on hyvä etsiä apua.

25. Jokaisen yön jälkeen on tähän asti tullut aamu. Pimeys on vain valon puutetta.

26. Ihminen on rakastettava siksi, että hän on synnynnäisesti kykenevä rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Muita ominaisuuksia ei tarvita.

27. Kukaan ei koskaan eikä missään nimessä ole vain virheidensä summa. Aina ja kaikkialla ja kaiken jälkeen on mahdollisuus uuteen puhtaaseen pöytään.

28. Ihmisestä on lupa muodostaa mielipide vasta kun on katsonut häntä silmiin. Ja mielellään vaihtanut pari sanaa.

29. Ihminen ei tule todellisesti merkitykselliseksi ostamalla mitään tai varustamalla itseään minkäänlaisilla logoilla, ei, vaikka ne olisivat erityisen moraalisia tai edistyksellisiä symboleja.

30. Periaatteessa mitään ei kuuluisi pelätä. Jos jokin pelottaa, asialle täytyy tehdä jotain. Sitä ei ainakaan kuulu pelätä, onko arvoton tai hyödytön. Koska se ei ikinä koskaan ole totta.

31. Anteeksi kannattaa pyytää aina, jos siihen on todella aihetta. On erinomaisen hyväksi, jos oppii myöntämään virheensä ja jotain siitä, mitä sana “nöyryys” tarkoittaa.

32. Virheistä voi joskus seurata jotain sellaista hyvää, jota ei olisi osannut muuten mitenkään löytää tai luoda.

33. Ylipäänsäkin heittäytyminen on elämässä jokatapauksessa väistämätön pakko, joten sitä kannattaa ihan vapaaehtoisesti opetella.

34. Puhuttelevimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat taipuneet, mutteivät taittuneet.

35. Ystävistä ja rakastetuista kannattaa pitää kiinni, koska he eivät koskaan ole eivätkä voi olla itsestäänselvyyksiä. Tosin kannattaa selvittää itselleen, mikä on todellista ystävyyttä ja mikä todellista rakkautta.

36. Jumala on olemassa ja paikalla. Ja hänessä kaikki kuolema ja pelko lakkaa.

“Mitenkä nuoria ne nykyään päästää papeiksi?” // Vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva seurakuntakodin pihalla

“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva

“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin

*

“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.

En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.

Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.

Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?

Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.

Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -

ei ainakaan, jos se minusta riippuu.

Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.

Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.

Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:

Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.

Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.

Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.

Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”

Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -

pappeus on hullua idealismia,

kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.

Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.

Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,

ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,

se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,

en ole täällä miellyttääkseni

olen täällä palvellakseni.

Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.

Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,

kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.

Välähdyksiä näistä päivistä, tuokiokuvia, pysäytyskuvia:

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.

Aamuruuhkassa on yllättäen jotain… kiehtovaa.

Autonvilkkujen lainehtiva synkooppi liikennevaloissa,
joka kerta samanlainen aalto
ja Ratapihankadulla, aseman vieressä, ruosteisten säiliövaunujen rytmi:
lyönti, kirskahtelu, kolina
ja sitten kun veturi on ylittänyt autotien,
nousevat radan puomit täydellisessä yhteisymmärryksessä,
kahdeksan kappaletta yhtä aikaa,
ja jostain järjettömästä syystä ajattelen balettitanssijoiden käsiä -
miten ne nousevat samalla tavalla, täysin samaan aikaan,
rikkeettä,

tai miten joukko joutsenia nostaisi päänsä lammella.

Ja samaan aikaan tiedostan, miten kaukaa haettu ajatus se on,
mutta ruuhkassa se huvittaa minua,

minua huvittaa tietää, keitä missäkin taloissa asuu, kirkon ympäristön puutalot ovat saaneet kasvoja ja ääniä. Tuossakin talossa se pieni tyttövauva, joka nukkui sikeimmin isänsä käsivarrella, jos pää sai retkottaa rentona, vaikka se näytti hankalalta… Tuossa talossa se isä, joka oli hiljaisen häkeltynyt elämänmuutoksestaan, ja miten pieniltä näyttävät vastasyntyneen sormet työn uurtamissa kämmenissä.

Talot nousevat ja laskevat aamun mukana, vilisevät ohi, kun kiihdytän viimeiset minuutit koululle aamunavaukseen. Muistan risteyksessä hämärästi nähneeni unta ikoneista, sateenliottamista, ja miten surin sitä, että Jumalanäidin vanhempien taustalla olevat Nasaretin talot olivat haalistuneet ja liuenneet vedessä pastelleiksi.

Useinkaan en ymmärrä alitajuntaani. Mutta suurimman osan ajasta me viihdymme yhdessä oikein hyvin. Aamuisin unet lomittuvat todellisuuteen, ajatukset hämärtyvät. Eikä se ole vaarallista.

Toimitalon toinen kerros.

Vastapäisen kerrostalon seitkytlukulaisten parvekkeiden ja seinälaattojen valumajäljet muodostavat tästä perspektiivistä näkymän, jota voisi pitää pop-taiteena. Harmaanvalkoiselle, rapistuneelle laattapinnalle on levinnyt vihreää tahraista väriä, samanväristä kuin talon hapettunut kuparikatto, ja jonain toisena päivänä sitä voisi pitää likaisena ja pilaantuneena

mutta tähän marraskuiseen olotilaan se istuu juuri sopivasti -
ei se ole niin justiinsa,
kunhan sisällä on lämmin.

*

Pieniä havaintoja arkielämästä:

Me asumme turistinähtävyyden vieressä. Hämmennyn siitä vieläkin. Vielä marraskuussa tuomiokirkon edessä on päivittäin monta bussia, joista purkautuu muhkeissa toppatakeissaan jostain kaukaa tulleita matkailijoita kamerahihnat niskaa hiertäen ja he kiertävät koko kirkon, seisovat pää takakenossa portailla, menevät arasti sisään ja varovat askelten kaikua kivillä. Katselevat vanhoja hautoja ihmeissään. Ja hyvä ihme, sehän on vain naapuritalo – mitä niin kovin kummallista siinä on, onhan Eurooppa täynnä komeampia katedraaleja, eikö tämä suomalainen tuomiokirkko ole vähän niin kuin riisipuuro on muiden maiden jouluruokien vieressä: niin kovin käytännöllinen ja riisuttu, pelkistetty, mutta aitoudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla.

Epäilen vain, että tämän kaiken suomalaisuuden viehätyksen ymmärtämiseksi pitäisi olla itse suomalainen. Kuka sitä suota, kuokkaa, ruisleipää, kivistä peltoa ja karkeaa pellavaa muuten rakastaisi.

*

Kaupungissa on menossa jokin kulttuuripääkaupunkivuoteen ennakolta liittyvä pimeystempaus. Erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia ja luentosarjoja mainostetaan pimeydellä. Puistoihin on rakennettu “pimeyden kotia”, pieniä rakennelmia, joihin voi mennä sisälle istumaan (mutta ilmeisesti niissä on sisällä valot, jota en ymmärrä, jos niiden tehtävä on kerran ilmentää pimeyttä. Ehkä olisi ollut liian makaaberia rakentaa tähän pimeään maahan jotakin totaalisen pimeää. Se olisi jo liian osoittelevaa.). Bussipysäkeillä mainokset huutavat pimeyttä. Idea on tavallaan hieno; jos täällä on kerran kyhjötettävä pimeässä yli puolet vuodesta, miksi ei sitten samalla keskittyisi pohtimaan, mitä se pimeä oikein on.

Ja silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vastenmielinen koko ajatus minusta on. Ehkä se on jotain ylikorostunutta herkkyyttä nyt työnkin puolesta, mutta yhdistän sanan pimeys johonkin ihan muuhun. Minua ei lainkaan huvita käyttää vapaa-aikaani syventymällä pimeyteen. En halua hukkua siihen lainkaan. En edes kastaa varvastani sen sikeään rantaveteen. Tiedän, että tempaus tarkoittaa pimeydellä vain jonkinlaista ympäristöllis-sosiaalista, puolipsykologista tilaa. Mutta minulle pimeydestä on tullut liian ontologinen asia. Jos sanotaan, että “pimeyttähän on kaikkialla”, tarkoittaa se minulle valitettavasti myös jotain ihan muuta. Koska niin on. Pimeää on ihan riittävästi ihmisen mielen sisäpuolella, pään sisäpinnoilla paksuna tahmeana karstana, tarpeeksi virtaamassa suonien sisällä, vähän kuin keho yrittäisi veren sijasta käyttää hidasta raskasta kelmeää öljyä. Kyllä pimeyttä on ihan riittävästi, vaikka sitä ei erikseen kasvattaisi… (Lisäksi tempaukseen kuuluu erilaisia kuolema-aiheisia tempauksia, museonkin seinästä irvistää iso luuranko. Ymmärrän senkin teoriassa, mutta en käytännössä. Kaiken kaikkiaan olen asioiden makaberisointia vastaan. Ei kuolemalla saa rahastaa… Sitä on kaikkialla liikaa muutenkin.)

Niinpä ostan Tiimarista isoimmat kynttilät joita löydän ja sytytän liekkejä joka pöydälle (eilen illalla pelkästään olohuoneeseen 10 kappaletta) ja ajattelen, että keskityn valoon. Koska pimeyshän on lähtökohtaisesti vain valon puutetta. Ne joilta puuttuu valo, ovat pimeässä. En aio joutua siihen tilanteeseen.

Olen tulossa ehkä vakavahenkiseksi ja menettämässä jonkun leikkimielisyyden. Mutta joillain asioilla ei leikitä.

*

Kävin aamulla kaupassa. Heräsin kuudelta – uni katkesi, miten tavallista - ja lähdin siksi kauppaan. Katu kiilsi arastelevassa taivaanvalossa ja ihmiset kävelivät unia silmissään. Kaupassa myyjät kuhisivat täyttämässä hyllyjä kuin heitä ei aamu olisi rajoittanut lainkaan. Yritin kerätä tarpeelliset tavarat koriini, kunnes

aivan varoittamatta, leipähyllyllä
ensin aavistuksenomainen tuoksu
ja kokeilin eri pusseja: mistä se tulee?
Ja siinä ihan mitään sanomatta,
paperisen pussin rapinassa
vastapaistetun leivän hehkuva kylki,
paksu kullanruskea kylki…

Siitä aukesi aamu. Vastapaistettu leipä. Olkoonkin Saksassa leivottu, esipaistettu ja pakastettu, mutta silti uunituore. Lämmin. Lohkeavakuorinen.

Kotona olin ylpeä laittaessani leivän pöytään: katsokaa, mitä minä sain! Ihan itse saalistin. Viimeisen vein. Ihan teitä varten.

Ehkä minussa sittenkin on piilossa se pohjoiskarjalainen perheenemäntägeeni, halu ruokkia kaikki nälkäiset suut leivällä, jonka päälle voi vielä sulaa. Kaupungissa on vain sovellettava… Vaan jospa joskus omistaisin leivinuunin, niin sittenpä leipoisin niin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi syödä säilöntäaineleipää.

*

Niin. Tuomiokirkot, pimeys, leivät. Kohta on joulukuu. Ensin on rakennettava marraskuu siitä, mitä on. Kokoan itselleni talvipesää, yritän valmistautua pakkaseen, karaista mieltä ja kehoakin. Alakerrassa, jossa makuuhuone on, puoliksi maan alla, on välillä vain 15 astetta lämmintä. Nukumme kuin eskimot kahden tai kolmen peiton alla, villapaita päällä. Silloin uni on sikeää ja talvenmuotoista, voisin nukkua päivät pois, viikot, kuukaudet. Aina välissä on kuoriuduttava villoistaan aamupimeään ja se nimenomainen hetki ennen vaatteiden pukemista on viiltävä kuin itse todellisuus: sänkyyn jää ihmisenmuotoinen lämpö, itse on taas kuljettava läpi yhden päivän, ulos sateeseen, sumuun. Mutta se karaisee, keho karaistuu eikä kohta enää palele, mieli karaistuu ja terästyy.

Edelleen minulle tekee suunnattoman hyvää olla töissä. Se seitsemän vuoden opiskelu tylsytti terää, löystytti otetta. Alan saada siitä taas kiinni. Hion iskuterää, irrottelen pienempiä lastuja. Jospa tässä vielä pian halot hakattaisiin;

iso savotta on edessä, joka tapauksessa, ja mielelläni osani tekisin.

Mutta ensin on mentävä läpi tästä päivästä. Kello on yksitoista, vihdoin uni karisee silmistä. Kyllä tämä tästä.

Kahden viikon empiirisen tutkiskelun perusteella olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdelläkään pohjoiskarjalaisella ole enää varaa sanoa, etteivätkö turkulaiset puhuisi tuntemattomille. Jo tänä aikana olen spontaanisti rupatellut useamman tuntemattoman turkulaisen kanssa kuin kenties koko viime vuonna Jyväskylässä.  Se on hyvä, koska se tekee maailmasta pienemmän ja tutumman.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.