huikea uni

Toimitalon toinen kerros.

Vastapäisen kerrostalon seitkytlukulaisten parvekkeiden ja seinälaattojen valumajäljet muodostavat tästä perspektiivistä näkymän, jota voisi pitää pop-taiteena. Harmaanvalkoiselle, rapistuneelle laattapinnalle on levinnyt vihreää tahraista väriä, samanväristä kuin talon hapettunut kuparikatto, ja jonain toisena päivänä sitä voisi pitää likaisena ja pilaantuneena

mutta tähän marraskuiseen olotilaan se istuu juuri sopivasti -
ei se ole niin justiinsa,
kunhan sisällä on lämmin.

*

Pieniä havaintoja arkielämästä:

Me asumme turistinähtävyyden vieressä. Hämmennyn siitä vieläkin. Vielä marraskuussa tuomiokirkon edessä on päivittäin monta bussia, joista purkautuu muhkeissa toppatakeissaan jostain kaukaa tulleita matkailijoita kamerahihnat niskaa hiertäen ja he kiertävät koko kirkon, seisovat pää takakenossa portailla, menevät arasti sisään ja varovat askelten kaikua kivillä. Katselevat vanhoja hautoja ihmeissään. Ja hyvä ihme, sehän on vain naapuritalo – mitä niin kovin kummallista siinä on, onhan Eurooppa täynnä komeampia katedraaleja, eikö tämä suomalainen tuomiokirkko ole vähän niin kuin riisipuuro on muiden maiden jouluruokien vieressä: niin kovin käytännöllinen ja riisuttu, pelkistetty, mutta aitoudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla.

Epäilen vain, että tämän kaiken suomalaisuuden viehätyksen ymmärtämiseksi pitäisi olla itse suomalainen. Kuka sitä suota, kuokkaa, ruisleipää, kivistä peltoa ja karkeaa pellavaa muuten rakastaisi.

*

Kaupungissa on menossa jokin kulttuuripääkaupunkivuoteen ennakolta liittyvä pimeystempaus. Erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia ja luentosarjoja mainostetaan pimeydellä. Puistoihin on rakennettu “pimeyden kotia”, pieniä rakennelmia, joihin voi mennä sisälle istumaan (mutta ilmeisesti niissä on sisällä valot, jota en ymmärrä, jos niiden tehtävä on kerran ilmentää pimeyttä. Ehkä olisi ollut liian makaaberia rakentaa tähän pimeään maahan jotakin totaalisen pimeää. Se olisi jo liian osoittelevaa.). Bussipysäkeillä mainokset huutavat pimeyttä. Idea on tavallaan hieno; jos täällä on kerran kyhjötettävä pimeässä yli puolet vuodesta, miksi ei sitten samalla keskittyisi pohtimaan, mitä se pimeä oikein on.

Ja silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vastenmielinen koko ajatus minusta on. Ehkä se on jotain ylikorostunutta herkkyyttä nyt työnkin puolesta, mutta yhdistän sanan pimeys johonkin ihan muuhun. Minua ei lainkaan huvita käyttää vapaa-aikaani syventymällä pimeyteen. En halua hukkua siihen lainkaan. En edes kastaa varvastani sen sikeään rantaveteen. Tiedän, että tempaus tarkoittaa pimeydellä vain jonkinlaista ympäristöllis-sosiaalista, puolipsykologista tilaa. Mutta minulle pimeydestä on tullut liian ontologinen asia. Jos sanotaan, että “pimeyttähän on kaikkialla”, tarkoittaa se minulle valitettavasti myös jotain ihan muuta. Koska niin on. Pimeää on ihan riittävästi ihmisen mielen sisäpuolella, pään sisäpinnoilla paksuna tahmeana karstana, tarpeeksi virtaamassa suonien sisällä, vähän kuin keho yrittäisi veren sijasta käyttää hidasta raskasta kelmeää öljyä. Kyllä pimeyttä on ihan riittävästi, vaikka sitä ei erikseen kasvattaisi… (Lisäksi tempaukseen kuuluu erilaisia kuolema-aiheisia tempauksia, museonkin seinästä irvistää iso luuranko. Ymmärrän senkin teoriassa, mutta en käytännössä. Kaiken kaikkiaan olen asioiden makaberisointia vastaan. Ei kuolemalla saa rahastaa… Sitä on kaikkialla liikaa muutenkin.)

Niinpä ostan Tiimarista isoimmat kynttilät joita löydän ja sytytän liekkejä joka pöydälle (eilen illalla pelkästään olohuoneeseen 10 kappaletta) ja ajattelen, että keskityn valoon. Koska pimeyshän on lähtökohtaisesti vain valon puutetta. Ne joilta puuttuu valo, ovat pimeässä. En aio joutua siihen tilanteeseen.

Olen tulossa ehkä vakavahenkiseksi ja menettämässä jonkun leikkimielisyyden. Mutta joillain asioilla ei leikitä.

*

Kävin aamulla kaupassa. Heräsin kuudelta – uni katkesi, miten tavallista - ja lähdin siksi kauppaan. Katu kiilsi arastelevassa taivaanvalossa ja ihmiset kävelivät unia silmissään. Kaupassa myyjät kuhisivat täyttämässä hyllyjä kuin heitä ei aamu olisi rajoittanut lainkaan. Yritin kerätä tarpeelliset tavarat koriini, kunnes

aivan varoittamatta, leipähyllyllä
ensin aavistuksenomainen tuoksu
ja kokeilin eri pusseja: mistä se tulee?
Ja siinä ihan mitään sanomatta,
paperisen pussin rapinassa
vastapaistetun leivän hehkuva kylki,
paksu kullanruskea kylki…

Siitä aukesi aamu. Vastapaistettu leipä. Olkoonkin Saksassa leivottu, esipaistettu ja pakastettu, mutta silti uunituore. Lämmin. Lohkeavakuorinen.

Kotona olin ylpeä laittaessani leivän pöytään: katsokaa, mitä minä sain! Ihan itse saalistin. Viimeisen vein. Ihan teitä varten.

Ehkä minussa sittenkin on piilossa se pohjoiskarjalainen perheenemäntägeeni, halu ruokkia kaikki nälkäiset suut leivällä, jonka päälle voi vielä sulaa. Kaupungissa on vain sovellettava… Vaan jospa joskus omistaisin leivinuunin, niin sittenpä leipoisin niin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi syödä säilöntäaineleipää.

*

Niin. Tuomiokirkot, pimeys, leivät. Kohta on joulukuu. Ensin on rakennettava marraskuu siitä, mitä on. Kokoan itselleni talvipesää, yritän valmistautua pakkaseen, karaista mieltä ja kehoakin. Alakerrassa, jossa makuuhuone on, puoliksi maan alla, on välillä vain 15 astetta lämmintä. Nukumme kuin eskimot kahden tai kolmen peiton alla, villapaita päällä. Silloin uni on sikeää ja talvenmuotoista, voisin nukkua päivät pois, viikot, kuukaudet. Aina välissä on kuoriuduttava villoistaan aamupimeään ja se nimenomainen hetki ennen vaatteiden pukemista on viiltävä kuin itse todellisuus: sänkyyn jää ihmisenmuotoinen lämpö, itse on taas kuljettava läpi yhden päivän, ulos sateeseen, sumuun. Mutta se karaisee, keho karaistuu eikä kohta enää palele, mieli karaistuu ja terästyy.

Edelleen minulle tekee suunnattoman hyvää olla töissä. Se seitsemän vuoden opiskelu tylsytti terää, löystytti otetta. Alan saada siitä taas kiinni. Hion iskuterää, irrottelen pienempiä lastuja. Jospa tässä vielä pian halot hakattaisiin;

iso savotta on edessä, joka tapauksessa, ja mielelläni osani tekisin.

Mutta ensin on mentävä läpi tästä päivästä. Kello on yksitoista, vihdoin uni karisee silmistä. Kyllä tämä tästä.

Kahden viikon empiirisen tutkiskelun perusteella olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdelläkään pohjoiskarjalaisella ole enää varaa sanoa, etteivätkö turkulaiset puhuisi tuntemattomille. Jo tänä aikana olen spontaanisti rupatellut useamman tuntemattoman turkulaisen kanssa kuin kenties koko viime vuonna Jyväskylässä.  Se on hyvä, koska se tekee maailmasta pienemmän ja tutumman.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

Jotain kaunista tälle aamulle:

http://haleyhickmanphotography.tumblr.com/

http://www.flickr.com/photos/laurenrosenbaum/page2/

*

Sade taukosi. Kirjoitan edelleen juttua. Ja sen jälkeen on kirjoitettava yksi essee loppuun, aloitettava toinen. Ehkä saan ensimmäisen tänään niputettua ja solmittua valmiiksi.

Illat menevät ihmetellessä. Olohuone on niin täynnä seilaavaa tavaraa, etten mahdu pakkaamaan uusia laatikoita. Täytyy viedä eletty elämä pian pahvilaatikossa kierrätettäväksi niin, että joku voi elää sen kanssa vielä yhden elämän.

Kun muutimme tähän asuntoon, mietin, mitä kaikkea elämää nämä seinät ovat ehtineet nähdä. Noin 40, ehkä 50 vuotta elämiä. Montako lasta tänne on kannettu sairaalasta, montako riitaa huudettu, montako naurua takertunut seinälaastiin, mitä kyyneleitä pudotettu muovimatolle. Meistä tulee kohta vain yksi ohut sivu tämän talon elämään, tarina jota kukaan ei lue koska sen kieltä ei kukaan osaa tulkita. Meistä tulee patinaa ja kerrostuma, naarmuja lattiaan ja seiniin, tahroja kaakeliin. Ja sitten olemme poissa.

Haluaisin oppia valokuvaamaan, että sitten kun meillä on lapsia (toivottavasti joskus niin on) voisin kuvata niitä samalla tavalla kuin Lauren Rosenbaum. Ajattelen hämäriä iltoja ja lautalattioita. Sitä, että arki muuttuu seikkailuksi pienistä asioista. Ajattelen, että pienissä asioissa on seikkailu.

Joskus niistä voi tulla isoja, mutta niihin ei pidä ehkä hankkiutua itse. Aidoimmat seikkailut tapahtuvat. Ja kun ne tapahtuvat, pakkaan reppuni ja lähden mukaan.

Olen satavarma, että ne vielä tapahtuvat.

Ne saattavat olla hyvin isojakin, kun ne tapahtuvat.

Erinomaista.

Seikkailuissa käsittämättömintä on se, ettei niihin voi varautua. V muisteli kaksi päivää sitten venereissujaan, miten samalla retkellä on myrskynnyt ja ollut liian tyyntä, vesi on loppunut ja moottori hajonnut, saarissa tullut vastaan hirviä ja tuntemattomat ihmiset ovat tarjonneet illallista ja yösijaa. Tai miten viime kesänä matkalla Kökariin kumpaakin meistä hirvitti, mutta puolestavälistä myllertävällä selällä ei enää kannattanut kääntyä takaisin. Ja sitten paistoi aurinko koko viikon kuumana ja tyynenä, ja me uimme lempeässä meressä etelänpuolen ulomman saaren rantakallioilta sinisen keinuvan levän seassa, siinä saaressa jossa keskellä kivikkoa kukkivat ruusut kreikkalaisessa puutarhassa.

Emmekä tienneet, minne olemme menossa, tai että puoliksi  tuntematon nainen tarjoaa meille kotinsa moneksi päiväksi käyttöön, tai että tuuli niin tyyntyisi.

Onhan elämässä tehtävä suunnitelmia, kannettava vastuuta ja kuokittava maata, laitettava maahan juuria ja rakennettava jotain kestävää. Mutta minä haluan säilyttää pintajuuret. Sellaiset, jotka voidaan nostaa rikkomatta ylös, viedä toiseen paikkaan ja istuttaa taas hetkeksi. Jos tie jatkuu, me kuljemme.

Ja aina välissä kasvatamme juurta. Mutta jos minulle tarjotaan mahdollisuutta seikkailuun ja se on hyvä,

haluan
olla
irti

kai tätä on helppo ajatella kun on näin irti, mutta jos kaikki jatkuu niin kuin edellisinäkin vuosina, tämä irti oleminen tulee olemaan se tapa jolla ollaan olemassa. Niin se on aina ollut. Odotan mielenkiinnolla, muuttuuko se koskaan.

Koska on lähdettävä, on myös hankittava muuttoauto. Ja on hankittava isoin mahdollinen muuttoauto. Meillä on kummallakin vain b-kortti, joten isoin mahdollinen muuttoauto tarkoittaa 20 kuutiometriä tyhjää tilaa.

Kun viimeksi muutimme, siihen meni 3-4 pakettiautollista. Kun pakettiauton tavaratila on noin kymmenen kuutiota, on nopeasti laskettuna meillä aivan liikaa tavaraa. Olisin tiennyt sen ilman laskemistakin, mutta tämän totuuden paljastuminen ilmeisesti oli silti jokin viimeinen korrenpätkä, joka katkaisi seitsemän vuotta sisukkaasti ontuneen kamelin selän. En ole seitsemään vuoteen juuri heittänyt tavaraa pois. Siksi tämä tähän asuntoon sullottu tavarapaljous on lähinnä minun; kun V muutti Jyväskylään, se muutti Volvolla. Siis ilman peräkärryä.

Siksi käyn nyt läpi kaikkea sitä, mitä omistan ja mitä omistamme. Systemaattisesti, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, lokero lokerolta. Availen ovia ja kansia ja kannan sisällön olohuoneen lattialle ja pinoan sylykseni erilaisiin kasoihin: poistoon, lahjaksi, eteenpäin, roskiin, kirpputorille. Olohuoneesta on tullut muuttohuone. Ja samalla olen syvästi hämmästynyt tajutessani tämän tavarapaljouden suuruuden. Näinkö paljon minuun on tarttunut?

Ja samalla sisukkaasti heitän tavaraa pois, siis luovun.

Vanhat muumikuvioiset lakanat, pehmeät ja nutuiset mutta jo pitkään hylätyt
Ala-asteen aikaiset biologian vihkot, ne joissa on karmeaa käsialaa
Ensimmäisen opiskeluvuoden kirkkohistorian muistiinpanot
Ajokokeen viralliset paperit ja tulokset teoriakokeesta
Ensimmäiset koskaan saamani silmälasit
Mummin vanhat räikeän retrokuosiset ja liian pienet pöytäliinat
Äitini aikanaan ompelemat isokauluksiset kirkkaankeltaiset niukat paidat
Valokuvat joita en halua enää katsella
Ala-asteenaikaiset huonosti piirtävät vahaliidut, ne keskeltä katkenneet, ne joiden takia luulin etten koskaan opi piirtämään

Ja sitten erotan kaikesta tästä asioita, joita en nyt enkä myöhemminkään pysty heittämään pois.

Virpin ensimmäisessä muutossani tavaroideni sekaan piilottamat viestilaput
Rullalle käärityt käsin kirjoitetut kirjeet
Ne kirjeet, joiden sisällä oli auringonkukan kuivuneita terälehtiä
Yläasteaikaiset huolella käsin leikellyt kollaasit isoilla kartonginpalasilla, ne joissa oli muille tuntemattomia salaisuuksia
Ensimmäiset linttaan astumani vaaleanpunaiset nahkakengät
Valokuvat, joita haluan edelleen katsella
Loputon eriväristen toisiinsa sointuvien lankakerien meri
Vanhat, kauniskansiset nahkakirjat, joiden selässä lukee “Sydän” tai “Rakkaus”
Kahden tiiliskiven kokoinen ja painoinen hepreankielinen Vanha Testamentti
Maalausteline, jota vielä joskus haluan käyttää, koska uskon, että opin vielä maalaamaan pastelliliiduilla
Isoäidin kiinalaistyyppinen kitch-teekannu kultauksineen
Isotädin käsin maalaama hellyys-ikoni kolhuineen

…ja kaikki se irrallisilla sekalaisilla paperinpalasilla oleva talteen kirjoitettu kirjava elämä, raapustukset ja piirustukset, runonpalat ja katkenneet ajatukset, vuodatukset ja oivallukset, se kaikki joka on kirjoitettu ensimmäiselle käteen sattuneelle paperilapulle, en koskaan ole ollut hyvä pitämään päiväkirjaa,

mutta siitä huolimatta olen tullut vuosien mittaan kirjoittaneeksi itseni koko ajan talteen

ja nyt täytän sillä puisia laatikoita toisensa perään; ensimmäisen kansi mahtuu enää juuri ja juuri kiinni. Aloitan kohta toisen. Ja joskus, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja minusta on tullut kuultavampi ja selkeämpi, avaan ne laatikot ja löydän itseni, sen silkkipaperiin käärityn minun joka olin nämä vuodet ja jollaisena myrskysin tähän asti. Löydän minut, nostan esiin laatikosta, asettelen hellästi lattialle, ja luen läpi, muistan ehkä millaista se oli ja miksi, ja toivottavasti sekä todennäköisesti ymmärrän jotakin paremmin. Ehkä silloin tutustun itseeni ja teen sovinnon sen minun kanssa, joka repi ja raastoi levottomana monta vuotta niin, että kolhi tuleviakin vuosia mustelmille. Aion tehdä niin, sitten joskus.

Nyt kirjoitan uutta vaihetta, edelleen irrallisille lapuille, mutta hitaammin ja painavammin. Ensin on kirjoitettava se uusi minä, joka joskus voi lempeästi ymmärtää tuota vanhaa. Tässä välitilassa teen välitilinpäätöstä eletystä elämästä,

heitän pois lapsuuden lakanat, unohtuneet käsialat, tummuneet kuvat
ja silmäluomien alla kangastelee jokin sellainen josta
on kauan nähty unia.

viekää minut sinne missä hän on /
virta ole halki edessä airon

Tuntuu, että viime päivinä minua on vedetty voimakkaasti kohti maan pintaa, sellaisella tavalla joka on hyvä. Se ei tarkoita minulle lannistumista tai edes järkiinsä tulemista, vaan sitä hyvää joka tarkoittaa perustan ja pohjan tavoittamista, olennaisen tunnustamista, sitä, että paljaiden varpaiden alla tuntee taas soran ja hiekan ja sammaleisen maan ja tietää, missä on ja kuka. Hautaan varpaitani syvemmälle hiekkaan ja ajattelen, että juurrun tähän ymmärrykseen, tajuntaan ja olotilaan. Laitan tähän juuret ja tässä pysyn.

Se on jotenkin sitä, että tiedän selviäväni tästä tutkinnosta. Tiedän, että tentit menevät hyvin ja että torstaina lähetän gradun esitarkistukseen ja seuraavalla viikolla painoon. Se on sitä, että haluan poistaa asunnosta kaiken joka on siellä ylimääräistä, vuosien mittaan painolastina raahatut ilmeettömiksi tulleet tavarat, ne huojuvien papereiden pinot joiden sisältöjä en tunnista, sen laatikoihin ja hyllyille ajan virtauksissa segmentoituvan epämääräisen aineiston, johon minulla ei koskaan ole ollut tunnesidettä. Se on sitä, että kaipaan vaaleutta ja ilmaa, tilaa ja sitä että saisi avata ikkunat kevääseen, tuulettaa asunnon.

Se on sitä, että tiedän, että meidän on hyvä muuttaa. Kaikkien loputtomien kysymysten jälkeen tuli vastaus, ensin haaleana ja vaaleana ja vähän varovasti vaivihkaa varpaillaan, nurkan takaa kohteliaasti anteeksipyydellen, tuli, avasi vienosti ääntään ja sanoi: mutta saisinko silti huomauttaa, että… Kuuntelin, mitä sillä oli sanottavana, ja hämmästyin. Että mistä se tiesi? En ollut kertonut kenellekään, mutta se tiesi. Ei se tietysti voinut luvata minulle mitään, mutta kuvasi sitä mikä on mahdollista, ja poistuessaan jätti minut mietteliäänä sohvalle. Tulin pian johtopäätökseen. On hyvä lähteä, vaikka ei tiedä tarkalleen miksi ja minne, mutta on hyvä. Siksi, että jos jotakin puuttuu, on sitä etsittävä.

Rukan tykkylumisten puiden alla ymmärsin, etten ole pitkään aikaan unelmoinut. Luulin, että sellainen on naiivia eikä enää kuulu tähän elämänvaiheeseen, kun on tultava vastuulliseksi ja tehtävä työnsä. Ajattelin, että valmistun, etsin jonkun työpaikan ja sitten vain pärjään. Ne unelmat, joita oli ollut, ehtivät hautautua hitaasti sen joka paikkaan kasautuvan huojuvien papereiden ja jokapäiväistavaran alle, enkä enää nähnyt niitä. Sitten minulle sanottiin, että jokaiselle on joka tapauksessa annettu Unelma. Hiihtelin pitkin vaarojen lakia ja puolihädissäni kyselin, minne olin hukannut omani. Se on vähän sama tunne kuin etsisi kiireessä passia tai verokorttia ja on varma siitä, että täällä jossain se on, joidenkin näiden papereiden alla, mutta ei hädissään saa aikaan muuta kuin pinojen siirtelemistä paikasta toiseen. Mutta muistin jonkin aavistuksen, sen edes, että jokin Unelma oli ollut.

Muutamia viikkoja meni siihen, että sain paikallistettua, missä se edes viimeksi sijaitsi. Sitten jäin istumaan unelmani paikalle ja ihmettelin, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Oli hiljaista, ja puissa hengitti tuuli. Oikeastaan sillä paikalla oli rauhallista, nojasin pään puunrunkoon ja laitoin silmät kiinni. Ja sitten, hitaasti, niitä alkoi nousta esiin, kaikkialta maasta. Sellaisia pieniä ja epäselviä, niin haaleita ettei väreistä ollut aavistustakaan. Ojensin käteni ja ne laskeutuivat siihen. Istuimme pitkään hiljaa ja katselimme toisiamme. En tiedostanut ajan kulumista, mutta lopulta jotain tapahtui: ne alkoivat kasvaa, kiertyä, saivat selkeät rajat ja kyllä, niihin kasvoi värejä. Ehkä vain vaaleita ja kepeitä vielä, mutta yhtäkaikki, värejä.

Ja jos joku nyt kysyy miksi minä lähden Turkuun josta en mitään tiedä ja tuskin ketään tunnen, sanon: lähden siksi, että kaikella ymmärrykselläni olen päässyt siihen asti, että jos Unelma nyt on jossain, niin siellä, tai siellä sille ainakin on nyt hedelmällistä maata johon kylvää ajatus jostakin.

Unelmalle ei vielä ole sanoja. Tai on, mutta vasta muutama, ja niihin pätee saippuakuplaefekti: kupla kestää ehyenä niin kauan kuin sitä ei yritä tavoittaa, kun siihen päin ei edes katso. Vielä se laskeutuu olalle, kun odottaa.

Sitä odotellessa kärsin ikävää, en vieläkään osaa olla siellä missä V ei ole, tai siis; osaanhan minä, mutta en halua enkä halua tulla haluamaankaan. Nukun yöni entisen huoneeni sohvalla ja vedän tyynyä syliin, kolmen peiton alla ettei huone tuntuisi niin tyhjältä, aamuisin herään hiljaisuuteen jossa kukaan ei hengitä ja mietin, miten eriskummallista on tulla sielunsa sopukoita myöten niin sidotuksi ja kiedotuksi, ettei kaipaa juurikaan mitään muuta kuin sitä. Tämä vaimona oleminen on koko ajan ja joka tapauksessa paljon enemmän kuin koskaan kuvittelin. Aavistan niitä muutoksia, joita on tapahtunut, ja riemastuttaa, että se kaikki todennäköisesti tekee minulle suunnattoman hyvää, muuttua vaimoksi, tulla sidotuksi.

Vaikka se tarkoittaa vaikeita iltoja ja sitä, että uni karttelee minua, ja sitä, että muistan ikäväni painon ja summan taas.

Joku oli pudotellut pyörätielle pakallisen pelikortteja. Ensin näin pyörän selästä vain yhden liiskaantuneena lumeen selkäpuoli ylöspäin, ja ohimentyäni ajattelin puoliääneen että olisikohan se ollut ristiseiska, jos olisin sen kääntänyt. Sitten näin toisen, ja kolmannen, ja koko jonon: kortteja oli lepatellut tielle parin metrin välein, osa selin ja osa vatsallaan, ruudut ja hertat taivasta kohti levällään. Sadan metrin päässä korttien jono katosi penkan yli tieltä jonnekin lumikinokseen. Jäin miettimään, mihin se olisi johtanut, jos olisin seurannut sitä. Aivan kuin joku olisi pudotellut kortteja houkuttimiksi tielle, tai niin kuin Hannu ja Kerttu valkoisia kiviä polulle löytääkseen kotiin.

Mietin, miksi joku kulkee pitkin pyörätietä ja nakkelee kahden metrin välein kortteja olkansa yli. Vaikea kuvitella, että ne itse olisivat lennähtäneet tielle tai pudonneet taskusta. Voihan olla, että jotakuta vain väsytti elämä ja turhaumassaan hän viskeli kortteja kun ei rahaakaan ollut revittäväksi asti, tai voi olla miten tahansa toisin, mutta minua jäi mietityttämään. Miksi? Kuka? Minne? Oliko sen hyvä vai kurja mieli? Halusiko se sanoa jotain? Tuskin. Ajatteliko se ollenkaan?

Sitä törmää usein asioihin ja sirpaleisiin, joista tulisi hyviä lauluja,
jos vain osaisi kirjoittaa lauluja. Yliopiston vessan seinällä joku kertoo masennuksestaan ja korkeakouluahdistuksesta,

kävelyteiltä löytyy ylikäveltyjä paperilappuja joissa on ostoslistoja, muistiinpanoja tai rakkauskirjeitä,

ja rappukäytävissä mietin kaikkia niitä elämiä joita ovien takana on, miten monta kertaa tässäkin talossa päivän aikana suudellaan,
toivon, että mahdollisimman usein, ja mistä senkään tietää,
naapureista tiedän sen verran mitä ovenraosta eteiseen näkee kun alakerran setä sattuu samaan aikaan tulemaan ovesta ulos,
päällä ruutupaita ja housut vatsan yli henkseleillä. Vaihdamme muutamia sanoja,

nimistä
ei ole hajuakaan

ja jossain lähiön keskellä niityn tai nurmikon yllä lumihangessa yhdet ainoat kahlaavat jäljet metsänrajaan asti. Kuka meni, ja minne?

Sitten tulen kotiin, siihen josta naapurit näkevät vain eteisen ovenraosta, keitän kofeiinittoman kahvini, avaan Anna Kareninan jostain sivulta kolmesataajotakin, sytytän kynttilän huteraan kynttilänjalkaansa, odotan hetken hiljaisuudessa ja kuuntelen talon rapinaa ja keskustelen ajatusteni kanssa,

ja vähän aikaa odotettuani
joku sovittaa avainta lukkoon;

pidän siitä äänestä ja hetkestä kun yksinoleminen on juuri loppumaisillaan.

Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.

En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;

sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä

mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”

Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?

Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.

Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:

rauha

eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.

Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.

Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.

*

En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.

Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.

Nukuin viime yön katkonaisesti ja repeillen. Heräsin kahdelta siihen tuskaan ettei kello ollut jo viisi, neljältä heräsin ajattelemaan että kellon pitäisi olla jo kuusi, ja viiden jälkeen harkitsin jo ylös nousemista kuudelta, ellei unta jostain sikiäisi.

Heräämisten ja tyynynmylläämisten välissä näin rikkonaisia unia. Raskaimmassa niistä olin sodassa, juoksin ja ryömin pimeässä mäntyisessä sekametsässä aivan vihollisen etulinjassa. Jouduin jostain syystä notkelmaan eroon omasta joukkueestani, joka oli turvallisesti asemissa metsän suojissa, ja tiesin, että notkelman takana vihollinen on kaivautunut syvälle turpeeseen ja katselee minua pimeänkin läpi. Juoksin metsätietä takaisin omiani kohti, raskaat pakkaukset hidastivat juoksua, ja tiesin koko ajan, mitä selän takana pimeässä on. Minulla oli taskulamppu jonka heiluva valokeila piirsi läikkiä mättäisiin ja tiehen, ja omani huusivat raivokkaasti minua sammuttamaan valon, joka teki minusta huutomerkin pimeän keskellä. Sain valon pois päältä ja juoksin. Ja seuraavassa hetkessä ne, joiden piti olla omalla puolellani, käskivät minut ohjaamaan vanhaa autoa, jota ne työnsivät kohti vihollisen rintamaa, tajusin että auton oli tarkoitus räjähtää aivan etulinjassa, ja että minun oli ehdittävä ratista ennen sitä. Löin jarrut pohjaan ja syöksyin autosta ulos, joka jäi kieppumaan notkelmaan metsäautotielle, ja syöksyin tien vieren aluskasvillisuuteen. Autoa työntäneet miehet jäivät tielle, aivan tähtäyspisteeseen, enkä ehtinyt huutaa heille.

Metsänpohja kasvoi korkeita saniaisia, isoja tuuheita lehtiä ja paksua kasvustoa, juoksin kyyryssä niiden alla, juurien yli ja runkojen ohi. En tiennyt unessa, miten miehille tiellä kävi. Sen jälkeen unessa on aukko, jota en muista. Juuri ennen heräämistä olin kuitenkin lähitaistelussa, muistan kohottaneeni kiväärini pistimineen ja survaisseeni sen maassa makaavan vihollismiehen pään läpi. Heräsin ymmärtämättä missä olin, makasin silmät auki sängyssä ja yritin ajatella unen jäänteet mielestäni pois. Kun se ei onnistunut, nousin ylös ja menin juomaan vettä, ja vaatehuoneen mustana ammottava oviaukko kammotti minua. On omituista, miten erilaiselta pimeät huoneet voivat näyttää; pimeä voi olla pehmeää ja salaperäistä, ystävällisesti hymisevää hämärää. Tai sitten se on hämärää metsän aluskasvillisuuden alla, kun on juostava luoteja ja kasvotonta vihollista karkuun.

Muissa unissa puhuin teologiaa joidenkin viisaiden miesten kanssa jonkin kolkon ja ankean yläasteen loputtomassa ruokasalissa, vanhalla tarjottimella epämääräistä ruokaa. Tai yritin pelastaa jonkun suuren heimon päämiestä sairaudesta, jota hoidettiin väärin: mies makasi suuressa pylvässängyssä kuumassa ja tukalassa huoneessa, ja minä yritin avata ovet ja ikkunat niin että huoneeseen tulisi pakkasesta läpiveto, ja kun kukaan ei uskonut minua, selitin asiani heimon päämiehelle kielellä jota en osaa puhua,

sen sanat olivat lyhyitä pehmeitä tavuja ja soinnittomia sanoja. Muistan myös uineeni aamu-uinteja kylmässä ja tummassa vedessä, kun laituri katosi altani yrittäessäni nousta vedestä, ja jostain syystä olen jälleen uneksinut siitä rivitalonpätkästä jossa asuimme ensimmäiset kymmenen vuotta Noljakassa. Kierrän unissani usein taloyhtiötä ulkopuolelta, menen tietyistä rautaporteista sisään pihaan, korkea kuusi on vielä paikallaan mutta kaikki on jotenkin pienempää, minä olen kenties kasvanut suuremmaksi, ja yleensä valo on iltaa tai aamua mutta ei koskaan päivä, enkä koskaan voi mennä siihen kotiin jossa silloin asuimme mutta en voi lähteä pihastakaan.

*

Levotonta. Illalla en ollut puhetulvaltani saada nukahdettua, puhuin teologiasta ja kirjoittamisesta ja siitä, pitäisikö ihmisellä olla unelmia, ja mistä ne erottaa. Ja syksystä puhuin, siitä etten vieläkään tiedä mitään. Taisin puhua taas sitä isoa kysymystä, joka kaikkeen vielä liittyy: tämä on ehdottomasti lähtöalusta, mutta kukaan ei ole kertonut minulle vielä alukseen ohjelmoitua suuntimaa. Mutta en olisi arvannut, että se tekee unista sotaa tai epätoivoista sairaanparannusta.

Nyt yritän saada viimeisen gradun aineiston kirjan luettua, sitten kirjoitan johtopäätökset, luen koko tekstin vielä kerran läpi ja jätän sen kuplimaan ja hautumaan itsekseen muutamaksi viikoksi. Sitten päästän sen käsistäni, ellei mitään yllättävää tapahdu.

Aion tänään hiihtää ajatukseni tyhjiksi ja selkeiksi ja valuttaa itsestäni kaiken särkeväksipakkautuneen latujenvarsille, tulla kotiin tyhjentyneenä ja raukeana ja ottaa pastelliliidut piirtääkseni jotakin, mitä tahansa.