huikea uni

Ihmisen elämä on kyllä kummallista. Sitä elää täällä puristuksissa maan ja taivaan välissä; alla kovaa maata, yllä liian avara taivas. Kummankin paino on hetkittäin vaikea kestää – maa pistää vastaan, sitä on raskas kyntää, kiviä nousee pellosta ja otsasi hiessä sinun on leipäsi hankittava. Ja sitten yllä on tämä loputon taivas, tähtien joukot ja äärettömyys, ja yhtä suurena sarjana ihmisen harteilla kaikkien kysymättömien kysymysten määrä. Taivas ja iankaikkinen, se, mitä silmä ei rajan takaa näe.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.

C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.

Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.

Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.

Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt

että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.

Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.

Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.

Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.

Kaikista niistä kuvista, joita lapsuudesta on säilynyt, tämä on minulle yksi rakkaimpia.

Einstein sanoi joskus:

If you want your children to be intelligent,
read them fairy tales

En tiedä, miten sen älykkyyden kanssa kävi, mutta meille kyllä luettiin. Muistan paljon niitä hetkiä, kun makoillaan äidin ja isän sängyssä, ja maailmat aukeavat silmien edessä. Narnia, Ruohometsän kansa. Minun on vaikea edes selittää, miten syvälle ne tarinat menivät, ja miten sanojen paino ja muoto rakensivat minuun sisäistä maailmaa. On varmaan mahdotonta kiittää tarpeeksi siitä, että isä ja äiti ilta illan perään lukivat meille, jaksoivat aina.

Nykyisin kun katson peiliin, näen itsessäni paljon isää. Jo kasvonpiirteissä, ilmeissä ja eleissä. Minunkin kulmani kurtistuvat aina kun olen vakavissani; isoimmat ja suurimmat asiat, myös ne kaikkein kauneimmat ja positiivisimmat, sanotaan kulmat kurtussa. Mutta on muutakin. Sanojen paino on varmaan suurin asia, tiedän, että tämä tarve tunnustella, kannatella ja kerätä sanoja on isäni perua. Tai tarve kuljeskella, odotella, istuskella, antaa elämän saavuttaa minut, tarve istua hiljaa ja kuunnella elämää. Istua rantakalliolla ja katsoa merta loputtomiin, tai metsässä puiden runkojen värejä, nuotiota, tulta. Sellainen isä on. Lämmittää leivinuunia, sytyttää nuotiota, laittaa pikkulinnuille pöntöt, että elämä tulisi lähemmäs. Isä lukee Anthony deMelloa ja ymmärtää. Kun ajattelen isää, ajattelen, että isä ymmärtää paljon. Todennäköisesti enemmän kuin useimmat. Vähän kuin isä näkisi elämästä jonkin tason, jonka monet ohittavat ymmärtämättä etsiä sitä.

Olen kiitollinen siitä, että olen perinyt ainakin janon etsiä sellaista tasoa.

Toinen muistikuva lapsuudesta on se, että kun vielä oli pieni, nosti isä jommankumman meistä usein hartioilleen. Isä on pitkä mies, ja isän hartioilta näki kauas. En ole ollut lapsena mikään suurin hurjapää, mutta en muista koskaan pelänneeni niin korkealla keikkumista. Isänä olemisessa yksi suurin asia on se, ettei lasten tarvitse pelätä. Kaikki isät eivät osaa sitä, mutta minä en pelännyt koskaan putoavani. Isä on osannut ottaa pelon pois. Tarkemmin ajatellen niissäkin tilanteissa elämässä, kun olen pelännyt putoavani, on isän kanssa puhuminen ollut tärkeää. En tiedä, tietääkö isä sitä edes. En ehkä ole ilmaissut sitä silloin, kun hetki on ollut akuutti. Mutta monessa tilanteessa on ollut tarve saada puhua isälle, ja kun isä on koko olemuksellaan ilmaissut ettei ole mahdollista pudota, on jokin asettunut minussa paikalleen.

Isä on aina kuunnellut. En muista sellaista tilannetta, että tuntuisi, ettei isä kuuntele.

Tarkemmin ajatellen se on käsittääkseni aika harvinaista.

Sittemmin kasvoin liian isoksi että minua voisi kantaa hartioilla, mutta senkin jälkeen isä niin sanotusti on kiivennyt katsomaan maisemia minun kanssani. Talon katolle, vaaran harjalle, Alpeille. Se on konkreettista mutta se on myös vertauskuvallista. Kun ajattelen suhdettani isään, on minusta ihmeellistä se, miten… kollegiaalisesti isä on minuun suhtautunut. En muista tunnetta siitä, että minua olisi vähätelty. Isä on keskustellut, puhunut, selittänyt, pohtinut ja miettinyt maailmaa kanssani. Pitkiä keskusteluja on niin loputtoman monia, maailmaa katsottu niin monista kulmista. Se on ollut oikeastaan kuin sparraamista, henkistä valmentamista. Tunnistan tunteen siitä, että minuun on uskottu ja luotettu. Minun kykyihini on uskottu ja luotettu, ja isä on nähnyt minussa jotakin olennaista. Luotan henkisiin kykyihini niin paljon ehkä juuri siksi; tiedän, että minulla on kyky ja lupa tutkia maailmaa. Tuntuu suurelta, että jo pienenä lapsena tai monimutkaisena teini-ikäisenä olen saanut kivuta samalle orrelle isän kanssa ja katsoa siihen suuntaan mihin hänkin – tai oikeammin minut on nostettu samalle oksalle. Isän hartioilta on nähnyt kauemmas, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti. Olen saanut ponnistaa siitä omaan elämääni.

Toinen tärkeä asia, kun tätä kaikkea ajattelen, on se, ettei minun unelmilleni kotona koskaan naurettu. Ei, sellaista en muista. On niitä unelmia ollut: sain tanssia satubalettia ja tuntea itseni ihmeelliseksi niissä tyllimekoissa, ja sittemmin sain haaveilla maailmalle lähtemisestä, kuuluisaksi reportteriksi tulemisesta, maailman muuttamisesta, kaikesta. Minussa on tuntu siitä, etteivät haaveet ja tavoitteet ole vääriä tai naurettavia. Sen täytyy tulla kotoa; isä kuunteli, antoi tilaa puhua, osasi kommentoida ja oikealla tavalla nostaa esiin jonkin uuden ajatuksen. Saattoi ajatella mielessään monenlaisiakin haaveistani, mutta ei sammuttanut eikä kyseenalaistanut, rakensi ja rohkaisi.

Haluaisin periä sen isältä: kyvyn puhua syvemmälle olematta liian kriittinen, tajun siitä, että asioihin liittyy aina jotakin enemmän.

Neljävuotiaana olen polkenut jalkaa maahan ja väittänyt, ettei minusta koskaan tule pappia (kummisetä kysyi). Ei varmaankaan olisi pitänyt sanoa “ei koskaan”. Toisin kävi. Minulla oli pitkään sellainen olo, etten voi vain seurata isän jalanjäljissä, vaikka itse työtä en koskaan kammonnut. (Ehkä vähän työaikatauluja.) Isästä näki, että isä tekee jotain, joka on isälle tärkeää. Papin työ ei missään nimessä ole koskaan näyttänyt vain leipätyöltä, vaan isä on kulkenut kutsumuksen myötä ja ollut näylle uskollinen. Ehkä tuntu näystä ja kutsumuksesta on tullut sitä kautta niin tärkeäksi minullekin; tieto siitä, että sen voi löytää.

Isän jalanjäljissä seuraaminen tuntui haastavalta siksi, että en ole ollut varma, täytänkö samaa mittaa. Ihailen isää siinä miten isä tekee työnsä: että osaa samaan aikaan olla visionääri, haaveilija, mutta myös arjessa viisas ja ihmisiä lähellä oleva tekijä, jolla asiat ovat hallussa ja jonka työ tuottaa tulosta. Minulle tuo arki ja asioiden hallussa pitäminen ovat paljon haastavampia, ja nyt kun minusta on tullut pappi, huomaan, että isän esikuva on tullut tärkeämmäksi. Tätäkään en varmaan ole vielä koskaan isälle sanonut. Monessa tilanteessa on jo pitänyt soittaa isälle ja kysyä, että miten tämä ja tämä asia menee tai täytyy hoitaa – ja isä on osannut vastata, ei vain pintapuolisesti, vaan on osannut selittää, mistä asioissa on todella kyse.

Minun isäni on viisas. Isä näkee, ymmärtää ja tietää.

Haluaisin tulla itsekin viisaaksi. Mutta jos jotain olen isältä oppinut, sen täytyy olla se, ettei tietä pidä pelätä. Voisin pelätä sitä, että entä jos en itse kasva omaan mittaani. Pelkääminen estää lähtemästä liikkeelle. Ei pidä pelätä; täytyy lähteä liikkeelle, ja luottaa siihen, että tie vie kulkijaa. Ja kasvu on tärkeää – siksi uskallan lähteä liikkeelle. Aika näyttää, mitä minusta tulee.

Ihmisellä on tietynlainen kuva isästä, ja sen kuvan mukaan rakentuu myös kuva Jumalasta. Jos sana “isä” on tietyllä tavalla värittynyt, on vaikea nähdä, että Jumala Isänä voisi olla jotain muuta.

Asia, jota en tietoisesti ole edes kovin kauaa ajatellut – se on tuntunut niin luontevalta – on se, miten paljon isä minun Jumala-kuvaani on vaikuttanut. Sen täytyy olla aika merkittävää. Minulle on ollut pienestä lapsesta lähtien selvää, että Jumala on, ja että hän on hyvä. Jumalaa ei koskaan ole tarvinnut pelätä, ja olen ollut varma ja vakuuttunut siitä, että Jumalaan voi luottaa ja hänen varassaan voi olla. Se, että olen voinut ymmärtää tämän Jumalasta, on perua siitä, ettei isä ole koskaan pudottanut, että isän harteilla on voinut olla, että olen tiennyt, että voin luottaa isään ja perheeseeni. Siitäkään ei voi varmaan kiittää tarpeeksi. Isä ja äiti ovat osanneet elää todeksi oman uskonsa sellaisella tavalla, että olen voinut itse rakentua sen myötä; he ovat osoittaneet suuntaa, minä olen itse saanut löytää.

Yksi suunnattoman tärkeä asia isässä on vielä se, miten ehdottoman paljon isä on aina arvostanut äitiä. Sitäkään en ole koskaan epäillyt. Isän suhtautuminen äitiin on minun silmiini ollut varma, rakastava, arvostava. Ehkä siksi minulla ei ole ongelmia sen kanssa, ettenkö pitäisi naiseutta arvokkaana. Sitäkin sanotaan, että lapsen koti on vanhempien välisessä rakkaudessa. Meillä se on todella ollut olemassa. Sitä kautta itseäkin on voinut arvostaa.

Vielä yksi asia on sanottava.

Se, että elämässä voi olla totta, että

taipuu mutta ei taitu

tulee varmasti isältä. Tieto siitä, että elämää ei voi hallita itse, mutta joku Toinen sitä hallitsee. Tieto siitä, että vaikka kaikki ei menisi täysin suunnitelmien mukaan, päivät ovat arvokkaita. Vakuuttuminen siitä, että kaiken pintakerroksen alla on olemassa jokin arvokas ja korvaamaton, joka tekee päivistä merkittäviä. Tieto siitä, että elämä on nyt ja aina arvokasta, ja että siitä tullaan selviämään. Että on Jumala, ja hänen kädestään lähtee kaikki, ja silloin elämä on korvaamattoman arvokas.

Isä, minä arvostan valtavasti sitä, mitä sinä olet. Arvostan sitä, mitä olen sinulta saanut. Kiitän siitä, sinua ja myös Isää.

Toivottavasti tiedät sen.

Valtavan onnellista, syvänhyvää ja lämpimänvaloisaa isänpäivää sinulle,

ja iso halaus minulta!

Tyttäresi.

Tämä on varmaankin vuoden ihastuttavin aika. Kun vetää verhot toimistohuoneen ikkunan edestä, on sen takana loputtomiin maahan sataneita keltaisia lehtiä. Minä yleensäkin rakastan maahan sataneita lehtiä. On kuin kävelisi kullanväristen mattojen yli, ja kaikki kahisee jalkojen alla. Ihan kuin joku olisi jättänyt juhlien jälkeen siivoamatta; paperisilppu ja serpentiinit kirjovat maata. Pidän siitä, miten kaikki on sen näköistä, kuin joku olisi roiskinut maisemaan maalia isolla siveltimellä; puihin on läikkynyt punaista, maahan keltaista. Hetken aikaa kaikki harmaa on tulessa ja leiskuu. Minäkin.

Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

Asioita, joita olen oppinut kuolemasta:

1. Puhu siitä. Jos tiedät olevasi kuolemassa, puhu siitä. Jos pelkäät kuolevasi, puhu siitä. Jos haluat kuolla, puhu siitä. Juuri mikään muu ei auta, ja ympärillä olevien täytyy saada tietää.
2. Vaikka et ole kuolemassa tai toivo sitä, puhu kuolemasta. Siltä varalta, että se tulee lähelle yllättävän aikaisin, täytyy ympärillä olevien tietää.
3. Älä toivo, etteivät jäljellejääneet pitäisi hautajaisia. Se ei ole heille riesa. Sinä et ole heille riesa. Heidän täytyy saada muistella.
4. Kerro, mitä toivoisit omilta hautajaisiltasi. Kirjoita muistilappu, vaikka ajattelisit eläväsi vielä vuosikymmeniä. Se auttaa ympärillä olevia valtavasti. (Jos minä kuolisin, hautajaisissani laulettaisiin ja soitettaisiin ja puhuttaisiin siitä, että Kaisalla itse asiassa vasta alkoi oikea Elämä.)
5. Siunaustilaisuuden rituaalit ovat käsittämättömän voimallisia, yhden pienen kukkasen lasku iso tapahtuma.
6. Itkemisessä ei ole mitään noloa. Julkisessakaan.
7. Jos joku läheisesti on kuolemassa, puhu hänen kanssaan. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Puhu harkiten siitä huonosta, josta on pakko puhua.
8. Vaikka kukaan läheisesi ei olisi kuolemassa, puhu heidän kanssaan. Elämästä ei koskaan tiedä. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Ellet sano sitä, eivät he tule koskaan tietämään, mitä ajattelet.
9. Muista, että kuolet.
10. Älä kuitenkaan ajattele kuolemaa liikaa. Muista, että elät.
11. Ota selvää siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eläessä siihen on erinomainen mahdollisuus.
12. Mieti, mistä haluat tulla muistetuksi. Mitä toivot ihmisten sanovan arkun ääressä? (“Hän oli niin ahkera työihminen / hän oli korvaamaton isä.”)
13. Tarjoa muistotilaisuudessa lämmintä syötävää. Tai muuten riittävän tukevaa ruokaa. Ruoka lohduttaa, ja lämmin ruoka rauhoittaa. Samalla ihmisille jää tilaa ja aikaa puhua keskenään.
14. Jos olet vieraana muistotilaisuudessa ja sinulla on vainajasta yksikin hyvä muisto, pyydä puheenvuoroa ja kerro se. Sanat saavat kaikupohjaa kymmenkertaisesti tällaisissa tilanteissa.
15. Jos jonkun läheisesi läheinen on kuollut, älä unohda sanoa, että otat osaa. Hirveä fraasihan se on, mutta sen sanomatta jättäminen on perin kolkkoa.
16. Mitä suruun tulee, ei sille voi tehdä juuri muuta kuin elää sen läpi. Lähellä olevat eivät juuri voi tehdä muuta kuin kuunnella, mutta se on todennäköisesti parasta.
17. “Ainoastaan hän, joka on rakastanut paljon, osaa myös surra paljon.” // Leo Tolstoi
18. Kun joku läheinen on kuollut, tarvitaan kolmea pientä tavallista sanaa edelleen: näkemiin, anteeksi, kiitos.
19. Suomen kielessä on kaunista se, että meillä voi sanoa näkemiin. Ei ole pakko sanoa hyvästi. Hyvästi tarkoittaa: emme näe enää koskaan. Näkemiin toivoo, että tavattaisiin taas.
20. Se, joka nauraa jälleennäkemisen toivolle, on jo olennaisesti menettänyt elämästä jotakin.
21. Jos kuolema on voitettu, ei minkäänlaiselle pelolle ole syytä. Se kun on se viimeinen jota ihminen ei pysty itse hallitsemaan. Harry Potterin vanhempien hautakivessä luki “The last enemy to be defeated is Death”, ja se on suoraan Raamatusta. Aikamuodon voi vain vaihtaa perfektiin. On jo voitettu.
22. Hautajaiset ovat hyviä hetkiä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, varsinkin, jos jälkikäteen istutaan saman pöydän ääreen ja muistellaan hetki. Silloin elämä tulee kunnioitetuksi ja voi jäljelle jääneillä jatkua.
23. Siis puhu. Jos et puhu, tunteet ja ajatukset koteloituvat, eikä todellista vapautta elämiseen voi juuri olla.

140611

en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.

ajattelen nykyisin omituisia asioita.

että vanhoissa kasettinauhureissa eteenpäinkelauksen nappulan pitäisi osoittaa oikealle
vaikkei sille ole mitään perustetta
(vaikka yliopistolla minulle opetettiin, että vasen on menneisyyden suunta, oikea tulevaisuuden).

tai miten purjeveneen pohjamaalin pois rapsuttaminen on kuin elämä itse:
pinta irtoaa pala palalta
vasta loputtoman sinnikkään uurastuksen jälkeen
ja matkalla sotkeentuu pahasti.

tai että jos veneemme olisi elävä olento, voi miten se nauttisi;
viikko toisensa jälkeen joku rapsuttaa nautinnollisesti kyljen jokaista kohtaa.

tai että on jotain kaunista siinä kun
istun avoimen ikkunan ääressä
syli täynnä poltetun oranssin väristä silkkiä,
langanpätkiä ja ompelukoneen hurinaa
kun ikkunasta hypähtelee sisään puhalluskukkia
ja entä jos ne jäisivät jonnekin lattianrakoon -

voisiko tänne kasvaa kukkaketo

ajattelen nykyisin omituisia asioita,
jotka tuntuvat siltä vain siksi, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi aiemmin

että miten pienestä on elämä kiinni -
siitä, että tämä sydän minussa vielä lyö, väsymättä joka sekunti, minuutti, tunti, vuorokausi, viikko, kuukausi
vuosi
lyö ja lyö joka ikinen hetki
sillä jos se joskus väsyisi ja tahtoisi pitää tauon, ei minua enää olisi.

pienestä on kiinni tämä kaikki,
noin nyrkkini kokoisesta.

ja silti olen tässä. vuodet aukenevat kiemuraisina nauhoina.
yritän solmia ne yhteen
kauniille kaarille
tehdä ehjät rusetit.

lopussa katsotaan, kuka solmut aukaisee.

*

Olen nykyisin usein sanaton elämän ja olemassaolemisen kanssa. Kuljetan mukanani aina muistikirjaa ja kynää, että saisin samantien talletettua ne sanat, jotka painavat. Ilmeisesti niistä on tullut niin painavia, etten saa niitä nostettua enää kyytiini. Enimmäkseen olen vain ihmeissäni.

Tämä työ on omituinen kulma elämän katselemiseen. Minusta tuntuu kuin seisoisin eteisessä, ja koko ajan väkeä kulkee läpi. Toisesta ovesta sisään kannetaan uusia ihmisiä, ja toisesta ovesta kävelee ulos niitä, jotka ovat jo lähdössä. Toisia syntyy, toisia kuolee. Toiset tahtoisivat jonkun syntyvän ja jotkut tahtoisivat kuolla. Osa empii eteisessä, tahtoisi kävellä poistumistietä, mutta ei uskalla, tai ei todella tahdo mutta luulee, ettei enää kestä tätä elossaolemista. Ja toiset tulevat vielä täysin tyhjinä, avoimina, mistään mitään tietämättöminä; ja johonkin perheeseen heidät annetaan, joillekin vanhemmille heidät luotetaan, ja he poistuvat eteisestä tullakseen joskus vuosien jälkeen takaisin.

Onnellista on, jos he tulevat vasta vuosien päästä.

Ja siinä seison minä. Ihmisten virrassa, yritän saada jotain selville niistä jotka lähtevät ja jotain siitä elämästä, johon toiset tulevat. En varsinaisesti tiedä, mitä tekemistä minulla on kumpienkaan kanssa. Olen pysyvä vieras, jatkuvasti muukalainen näiden ihmisten elämässä. Pysähdyn hetkeksi heidän elämänsä taitekohtiin, niihin suurimpiin. Syntymiin ja kuolemiin. Ja tietysti myös häihin, ja se onkin onnellista, että jotain tapahtuu siinä välilläkin. Ja ollaan tekemisissä niin merkityksellisten asioiden kanssa, että joskus töihin mennessäni minun on ravisteltava itseäni: ymmärrä, mistä on kysymys, ymmärrä nyt.

Muistan ihmisten kasvot, usein jopa nimet. Tunnistan heitä kaupungilla, mutta aina ei ole selvää, tervehditäänkö. Joskus ihmiset eivät ehkä muista minua. Tai eivät osaa tervehtiä, kun en olekaan työvaatteissa. Roolit sekoittuvat, ja toisaalta niitä ei saa rikki juuri millään. Tämä työ on kuin portinvartijan työtä: toiset kuulutetaan tuleviksi juhliin, toisille laitetaan takki päälle ja avataan ovi pimenevään iltaan. Ja ne muut, me muut keskenämme vieraat, istumme hetken pöydän ääressä ja olemme ihmeissämme elämän ja olemassaolemisen kanssa.

Ja silti näissä lyhyissä katoavissa hetkissä tapahtuu se jokin
jota muualla ei ole
ja josta kudotaan elämän vahvimmat säikeet.

Jokin olennainen.
Sana, ajatus,
kohtaaminen,
aikaa, hetkiä,
ei kiire
ja jotenkin palataan yhdessä siihen, että elämän ytimessä on kuitenkin aina ihmeitä.

Se jokin, joka pakenee sanoja;
että miksi tänne tullaan
ja mihin täältä lähdetään

ja kun on jano, mitä on se että vesikin voi olla Elävää
ja mistä sitä saa
ja miksi elävä vesi aina virtaa.

Sanat pakenevat minua, minä sanoja.
Minulle ei ole annettu iankaikkisen elämän sanoja, en tiedä, miten jotain sellaista sanoittaisi,

mutta Joku on tehnyt sen jo minua ennen.

*

Kesä, helle, paahtava helle. Olemme rapsuttaneet Iisain pohjaa puhtaaksi toista viikkoa; maalikerros kerrokselta on kuorittu pois, ensin rälläkällä, sitten siklillä, loputonta rapsuttamista sentti sentiltä. Eilen V kyllästi veneen pohjan jollain salaperäisellä liuoksella. Kuumuudessa tärpätin tuoksu leijailee matkojen päähän. Ampiaiset tulevat ikkunoista sekopäisinä, ja syreenit sisäpihalla nuokkuvat helteen painon alla. Haluaisin istua rantakallioilla kaukaisuudessa, mutta vielä on tehtävä töitä. Loma alkaa vasta heinäkuun viimeisellä viikolla,

siihen asti huolletaan venettä
ja uneksitaan kivenkoloista ja veden äänestä limisaumaista puuta vasten.

Olen ajatellut, että elämä saa tästä eteenpäin mennä omalla painollaan. Olemme nyt tässä: minä olen vakituisesti töissä, V opiskelee vielä muutaman vuoden, tässä me asumme, tätä me teemme, näistä asioista rakentuvat raamit päiville. Sen enempää en tiedä. En tiedä, millaisiksi päivät ja viikot töissä muodostuvat. En tiedä, mitä tapahtuu vuoden päästä, tai kun V valmistuu. Tai elokuussa; tai koskaan.

Olen ajatellut, etten halua enää juuri suunnitella. Toivoa voi, koska on eri asia unelmoida kuin yrittää pakottaa elämä tiettyihin uomiin. Jospa tästä eteenpäin vain toivoisin, en enää puristaisi pakonomaisesti elämää käsissäni.

Olen tässä. Olen tätä. Ja vähän tuota. Tässä on kaikki.
Olkoon kaikki sitä mitä on

ja tulkoon siksi, mitä tulee. Minä etsin sellaisia unelmia, joilla on selkäranka

ja siivet

ja annan niiden kasvaa siksi miksi niiden on määrä.

Aloitan tänään; en yritä tehdä tästä kesästä yhtään mitään
menen rannoille silloin kun aikaa on
opettelen olemaan enemmän irti, nopeampi, pidäkkeettömämpi,

rajattomampi

koska joka tapauksessa elämä tapahtuu aina ja väistämättä vain nyt.

Nyt-hetken ulkopuolella ei varsinaisesti ole mitään tosiolevaa. Ainoastaan pelkoja, muistoja, toiveita tai suunnitelmia. Mutta elämä tapahtuu vain nyt.

Hienoa siinä on se, että nyt ei koskaan lopu
jos siitä pitää kiinni.

Nyt ikkunasta näkyy enää puiden silhuetteja haaleaa taivasta vasten;
kuin mustasta kartongista leikattuja varjokuvia.

Nyt olen raukea ja uupunut
mieleen palaneena auringon jälki.

Nyt asiat ovat hyvin
vaikka vain harva niistä on suitsittu
mutta useimmat kuitenkin iloisesti eläväisiä.

Nyt tiedän, missä olen ja kuka olen
ja että huomennakin olen sama.

Ja huomenna on taas uusi päivä eteisessä,
ja se on hyvä

vaikken ymmärräkään enää tätä elämää enkä vieläkään löydä sille sanoja.

Ei haittaa, koska nyt minulla on aikaa istua ja odottaa
kyllä elämä itse itsensä selvittää.

Minä kuljen mukana.

010611

leikatun ruohon tuoksu
auton ikkunasta

mies ilman jalkoja pyörätuolissaan

ja tytöt istuvat kuumalla kiveyksellä odottamassa bussia.

krematorion piipusta tulee aina savua, aina,

ja heti käytävässä tulee vastaan valkoisten liljojen tuoksu.
betoni ja valkoiset liljat,
sen muistan kuolemasta
vielä kauan näiden vuosien jälkeen.

on niin kuuma. ihmiset ohenevat läpikuultaviksi
heti kun tulee helle
menettävät tarkkaan varjellut ääriviivansa.

minäkin. katson tuntemattomia silmiin, hieman liian kauan.
he eivät hymyile takaisin, mutta ehdin jo varastaa heistä osan.

matkalla takaisin irrotan sokeripalan, avaan auton ikkunan,
liikennevaloissa autot matelevat väsynyttä matkaansa
on hyvä olla välillä hajamielinen.

miten monessa kerroksessa sitä elääkään samaan aikaan;
olen hetken tässä
ja seuraavan hetken jossain aivan muulla
menneessä ja tulevassa
tässä ja poissa
koskettelen käsin vain osaa kaikesta
kun enimmäkseen todellisuus on sanoja ja sanojen varjoja.

ja jossain siellä elämien ja kuolemien välissä
tapahtuu se elämä
jossa on minun nimimerkkini.

tähän kohtaan asetan kiven.
tienviereen, muistamisen painoksi
tähän asti olen päässyt nyt,
tästä ei kukaan ole minua voinut estää
tähän asti olen päässyt

eikä kukaan voi minua enää estää.

Pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisseja. Ne olivat vielä unessa nupullaan kun ne tuotiin sisään. Kahdessa päivässä ne ovat havahtuneet, nostaneet päänsä ja kääntyneet kaikki ikkunaa kohti. Kääntelen niitä ruukussaan niin, että ne joutuisivat taivuttamaan päätään toiseenkin suuntaan. Pieniä keltaisia ahneita kasvoja aurinkoa kohti.

Pidän narsisseista. En silti voi olla joka kerta ajattelematta sitä, mistä kukka on nimensä saanut. Toisinaan olen sotkea sanat: pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisteja. Omituista, että juuri narsissi liitettiin Narkissokseen.

Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: “Kuka on täällä?”, johon Ekho vastasi: “Täällä!” Hämillään nuorukainen jatkoi: “Tule tänne!”, ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: “Yhtykäämme täällä!”, johon Ekho huudahti onnellisena: “Yhtykäämme!” ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: “Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!” Ekho vastasi: “Hyväilisit minua”, ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.

Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.

Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.

Narsissi on siis pohjimmiltaan yksinäisyyden kukka. Kuolemisen kukka. Sen kukka, kun joku yrittää elää vain itse itsestään käsin, kykenemättä katsomaan ympärilleen. Kaunis kyllä, mutta jotenkin suunnattoman surullinen.

Yhä enenevässä määrin olen alkanut ajatella, että siinä surullisuus tulee huipentumaansa: siinä, jos joku elää juuri näin, vain itse itsestään käsin, näkemättä muita. Yrittämättä nähdä muita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että se on vasten olemassaolemisen tarkoitusta. Luin juuri yhtä sielunhoidon pastoraalin materiaalikirjaa, ja siinä Claes-Otto Hammarlund sanoi, että elämän merkityksellisyys syntyy vasta silloin, kun sitä etsitään yhdessä toisten kanssa. Suhde on merkityksellistä. Yhteisö on merkityksellistä. Ilman sitä ihminen suistuu tyhjyyteen. Niin – niin juuri Narkissokselle kävi.

Toiset pois sulkeva elämä on tyhjä elämä. Onhan tyhjää myös yksinäisyys, jota ei itse aiheuta, mutta se ei ole niin surullista eikä niin traagista. Vaikka on kyllä molempia, mutta vielä ankarampaa on se, jos jonkun sydämeen ei edes mahtuisi muita. Se on surullista muiden kannalta, mutta myös ihmisen itsensä kannalta.

Ongelmallista tässä kai on se, että vaihtoehto tälle on aina riski. On järkyttävä riski yrittää katsoa ympärilleen ja nähdä muut. On järkyttävä riski olla jonkinlaisessa suhteessa, oli se sitten millainen tahansa. On järkyttävä riski ottaa joku muu osaksi itseään, tai osaksi elämäänsä. C.S. Lewis sanoi, että jos haluaa suojella itsensä elämässä, ei pidä antaa sydäntään yhtään kenellekään tai millekään – ei edes lemmikille. Joku kuolee kuitenkin. Tai lähtee. Tai jotain menee rikki. Kuitenkin.

Hammarlund oli sitä mieltä, että suru on luonnollinen osa elämää – ei jotain, jota pitäisi torjua tai joka pitäisi diagnosoida ongelmaksi, joka hoidetaan pian pois lääkkeillä tai pikaterapialla. Suru on väistämättömyys, jonka kanssa ihminen opettelee uuden tavan kävellä. Tasapainohäiriö ehkä, mutta vain sellainen, jonka jälkeen opetellaan tasapaino uudelleen. Suru on osa sitä, että ollaan ihmisiä. Sen läpi käyminen opettaa jotain enemmän siitä, mitä on tämä ihmisenä oleminen. Ajattelisin, että suru on siis arvokasta. Ei itsetarkoitus. Mutta kun se tapahtuu, sen läpikäyminen on arvokasta.

Jos yrittää elää niin että päästää toiset lähelleen ja itsensä lähelle toisia, surun riski kasvaa eksponentiaalisesti. Joku kuolee kuitenkin tai lähtee kuitenkin tai jotakin menee rikki. Itsensä joutuu laittamaan areenalle, ja jotain sattuu kuitenkin. Niin on aina ollut ja niin kai aina on. Turvallisempaa olisi elää itse itsensä varassa; antaen toisille vain sirpaleita, ottaen vastaan vain sen joka sulaa helposti. Mutta se on epäelämää. Sille on olemassa nimi: viihde, helppo mielihyvä, suruttomuus, keveys. Mutta se on epäelämää.

Kirjoitan tätä vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille. Sana “suhde” on viimeisen muutaman vuoden aikana tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Jollain lailla, ajattelen, kaikki tärkeä tapahtuu suhteessa. Suhteessa toisiin, suhteessa Jumalaan, molemmissa samaan aikaan. Elämää ei juuri ole ilman suhdetta. Ja siksi elämä on riski. Mutta niin on oltava.

En halua olla narsissi. En halua syödä omaa elämääni. Koska kai tässä on enemmän totta kuin muussa, että se mitä antaa, kasvaa matkalla ja palaa kenties vahvempana. Se, mitä annan toisille, voi palata takaisin heidän kauttaan.

Tämä on todennäköisesti vieläkin osa jotakin aikuistumisprosessia. Voi taivas, jos sitä joskus saa lapsia. Riski kasvaa tuhatkertaiseksi. Mutta ehkä on niin, että myös jokin muu elämässä kasvaa eksponentiaalisesti.

Suhde. Rakkaus. Merkitys.

I’ll go for them.

Mustarastaat ovat alkaneet laulaa näissä puissa. Iltaisin, kun lätäköistä heijastuu sinistä taivasta kuin maahan kaatunutta maalia, ne laulavat talon ympärillä. Jokin minussa on syvästi viehättynyt illoista tähän aikaan vuodesta: mereltä päin tulee viileän kostean ilman tuntu, maa alkaa tuoksua hiekalta ja mullalta ja kiveltä ja askelet kopisevat jo kiveyksellä. Ja mustarastaat. Jokirannassakin niitä on; ohuita kirkkaita huiluja lehdettömien oksien katveessa.

Ja auringonlaskutkin ovat olleet monena iltana kuulaita. Eniten ehkä olen ilahtunut siitä, miten tähän asuntoon tulee taas valoa: aamupäivällä olohuoneen seinille heijastuu köyhän miehen aurinko vastapäisen talon ikkunoista, ja kun istun tässä koko aamupäivän, voin seurata sen kulkemista seiniltä seuraaville. Talossa on vanhat ikkunalasit, ja niiden läpi tuleva valo on aaltoilevaa samalla tavalla, kuin valo kirkasvetisen järven hiekkapohjalla. Tässä talossa valo liplattaa, ja minä pidän siitä.

Kevät on hyvin tervetullut. Eilen juoksin pitkästä aikaa Halisiin ja nojasin hetken kosken sillan kaiteeseen. Vesi huusi jään reunojen alla. Se oli repinyt irti jääkuorensa putouksen päältä ja juoksi pitelemättömänä lumien sekaan. Ajattelin, ettei jäiden lähtöön enää ole lopulta kauan. Kuukausi, jos sitäkään.

Veden ääni tuntui hyvältä. Kevät on aina ollut minulle eniten vettä. Veden vapautumista. Siitä tietää, että talvi on voitettu, kun vedet alkavat vapautua. Tulee puroja, pihan jääpeitteeseen kaivautuu syviä uomia, ne haarautuvat ja polveilevat ja lapset uurtavat niitä muovilapioilla syvemmiksi, polvet kurassa ja onnellisina. Tuomiokirkon edessä on kokonainen suistomaisema; miniatyyrinen delta, ja jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, olisin haltioissani.

Ja kaikkialla tippuvan veden ääni. Muutama viikko sitten olimme Ruissalon Kuuvannokassa kivenkainalossa auringonpaisteessa, ja kivi lämpesi auringon alla ja sulatti lunta, ja korvan juuressa oli jatkuva riemullinen tiputus; kevät siveli lunta väsymättä, periksi antamatta. Ja eilisen lenkillä jopa sillan alla putoileva kuraisen veden ääni oli kaunista. Vesi on alkanut liikkua, juosta, kulkea. Ja ihastelen sitä. Kaksi päivää sitten näin lätäköstä auringon heijastuvan puisen penkin pintaan ja sekin oli kaunista. Mitätöntä, ja kaunista. Vedenväristä valoa puulla. Ajattelin kesää ja saaristoa.

Olen ostanut pöydälle tulppaaneja. Pieni asia, ja silti tuntuu siltä kuin se tekisi kevättä näihinkin huoneisiin.

*

En osaa edelleenkään sanoa sitä, mitä eniten haluaisin. Siksi kirjoitan niin harvakseltaan. Tuntuu, että ajatukseni ovat nykyisin niin järkälemäisiä, etten jaksa kirjoittaa niitä auki. Jotenkin joudun ajattelemaan niin monimutkaisesti, etten osaa pilkkoa sitä – tai sitten ymmärrän jo valmiiksi, miten keinotekoisen huvittavia ajatukseni olisivat yksittäisinä sirpaleina.

Toisaalta ajattelen nykyisin myös niin vakavia asioita, ettei niitä pueta sanoiksi tuosta vain. Haluaisin kuitenkin opetella. Onhan sanoja, joista aloittaa. Ihminen, Jumala, armo. Elämä. Muutos, uudistuminen, ajattelumallien muuttuminen. Kuolema. Uusi elämä. Rakkaus, ja miten siitä on tullut niin kulunut sana. Toivo. Ja miten kliseiseltä sekin kuulostaa. Ilo. Ja miten vähän siitä yleensä ymmärtää.

Ilon merkitystä olen miettinyt paljon. Miten vanha käännös sanoo, että “ilo Herrassa on meidän väkevyytemme”. Ilossa on jokin itsellinen voima ja jokin pitelemätön todellisuus. Alan aavistella, että tarvitsemme sitä enemmän kuin äkkiseltään uskaltaisi myöntää. Iloa pitää niin kevytkenkäisenä, helppona, ohimenevänä.

Alan uumoilla, että on jotain niin suurta ja syvänvakavaa iloa, ettei siinä ole mitään kevyttä, mutta jotain hyvin vapauttavaa. Siitä tahtoisin kirjoittaa lisää,

mutta tänään ajattelen vain veden ääntä ja mustarastaita – ja luen sielunhoidon kirjoja pastoraalikurssia varten. Ne puhuvat tällä hetkellä kuolemasta ja itsemurhasta. Sekään ei saa minua unohtamaan mustarastaita. Hyvä niin.

En tiedä, mitä sanoisin näistä päivistä. Voisin yrittää paljonkin. Enimmäkseen sanat ovat kuitenkin vain kirkkaita kuplia, joissa ei ole voimaa kantaa ajatuksista kuin aavistuksia. En oikeastaan tahdo edes yrittää: tuntuu omituiselta katsella kuplien puhkeavan yksi toisensa jälkeen. Annan ajatusten olla, pesiä mielen tukevammilla oksilla rauhassa, pää siiven alla, sukia siipiiään ja vahvistua niin kauan, että ne saavat tuulta omien siipiensä alle.

Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.