olohuoneessa
pöydällä hortensia joka on kuin paksua valkoista pilveä kukkineen
kahvin tuoksu keittiöstä
halu rikkoa pitkä hiljaisuus.

Pitkän hiljaaolemisen jälkeen olen muodostanut mielessäni päätöksiä. Tai: ajatukset ovat muodostuneet mielessäni, ja jonkin aikaa niitä tutkittuani olen havainnut ne päätöksiksi.

On muutamiakin syitä sille, että olen ollut jo hyvän tovin hiljaa ja kirjoittamatta. Minun ja V:n elämä muuttui vappuna jokseenkin isonlaisesti, kun muutimme elämämme tänne Turkuun. Tavaroiden purkamisen ja järjestelyn lomassa kävin hakemassa maisterinpaperini Joensuusta. Lopun toukokuusta täytti sen jälkeen ordinaatioprosessi; sain huhtikuun puolessa välissä töitä Mikaelinseurakunnasta Turusta. Työt alkoivat 1.6., ja 13.6. minut vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa. Nyt olen ehtinyt olla töissä jo melkein kuukauden; hitaasti opin uutta, hahmotan elämänmuutosta, opettelen roolini kantamista.

Tämä kaikki on tehnyt viimeisestä kahdesta kuukaudesta niin uutta ja intensiivistä, etten totta puhuen ole osannut kirjoittaa asioita ylös edes muistikirjoihin tai päiväkirjoihin. Sanojen virta on hetkeksi torpattu, kun olen tullut olleeksi niin läsnä hetkessä, ettei kirjoittamiseen enää ole ollut virtaa. Pää ja päivät ovat olleet niin täynnä uutta.

Sen lisäksi minua on jarruttanut tuntu siitä, että jokin muukin on tainnut muuttua. Viimeisen vuoden ajan olen tunnustellut vahvasti sitä rajaa, jonka toisella puolen ovat asiat joista haluan kirjoittaa julkisesti, ja toisella puolen ovat sitten ne toiset. Nyt, kun aloitin työt, on se raja tullut vielä selväpiirteisemmäksi. Henkilökohtaiseen elämän aukikirjoittamiseen perustuvan blogin aika taitaa olla ohi. Se ei vain ole viimeiseen vuoteen enää sujunut itsestään; olen toistuvasti tasapainoillut yksityisyyden veitsenterällä ja tullut sensuroineeksi itseäni aivan huomaamatta. Mutta se ei ole huono asia – elämänvaihe on vain muuttunut, ja nyt kuuluu olla näin.

Niinpä suljin menneiden vuosien kirjoitukset lukkojen taakse, viime kevään tekstejä jätin näkyviin.

Minusta tuntuu, että haluan edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluan edelleen pitää blogia. Tarvitsen sille vain tästä eteenpäin jokseenkin uuden kontekstin. Haluan kirjoittaa maailmasta, ihmisestä, elämisen eri omituisuuksista, haluan kirjoittaa Jumalasta ja siitä, mitä ihmisen ja Hänen väleistään ymmärrän. Ehkä tarvitsen uuden nimen koko tälle touhulle. Tai sitten vain hetken aikaa miettiä. Joka tapauksessa jatkan myöhemmin kirjoittamista;

täällä tai jossain muualla,
tällä nimellä tai jollain toisella.

Ja sitten kun jatkan, se tulee olemaan hieman asioiden kulusta yllättyneen ja hämmästyneen nuoren naispapin kurkistusikkuna maailmaan jonkin sellaisen lasin ja roolin läpi, jota hän ei vielä hetki sitten ajatellut kantavansa,

mutta jota kannettuaan hän on tullut varmaksi siitä
että mitenkään muuten ei voisi olla.

Paljon tässä on pohtimista. Rooli, identiteetti, toisten odotukset niitä kohtaan, oman persoonan asettuminen niiden sisään, ja kaikki se mikä tässä on hyvää ja oikein ja mikä tässä kaikessa on kummallista ja ehkä voisi olla toisin. Ja tämä maailma, ja nämä ihmiset… Niin.

Nyt vetäydyn kuitenkin vielä hetkeksi pääni sisälle miettimään, missä muodossa jatkan ja milloin. Siinä välillä opettelen kastamaan lapsia, kohtaamaan surukoteja, vihkimään vihkipareja,

ja mitä kaikkea tässä onkaan – opettelen olemaan ihminen ja läsnä. Sitä tämä kai on,

pappina oleminen

että olisi ihminen ja osaisi olla läsnä, ihminen ihmiselle ja läsnä ihmiselle. Ja kampeaisi itsepäisesti auki sitä niin usein kiinni juuttuvaa porttia maan ja Taivaan välillä. Rystyset valkoisina, joskus hampaat irvessä,

mutta illan päätteeksi (ja tästä olen itsekin yllättynyt)
lähes pääsääntöisesti nöyrän kiitollisena, jonkun sellaisen ilon keskellä, josta ei opiskeluissa mitään puhuttu.

Mutta – elämä jatkuu, ja sanatkin vielä ajallaan.

Sitä ennen valoisaa kesää, hyvää ja turvallista itse kullekin.

Kaisa

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,

ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.

*

Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.

Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.

50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.

Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,

että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,

koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.

Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.

On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

Muutama päivä sitten järven rannassa pysähdyin kääntelemään päätäni, kuulin äänen mutta en nähnyt lintua, äänikin katosi enkä ollut varma kuvittelinko kaiken. Ja nyt, tähän keittiön pöydän ääreen, seinien ja ikkunoiden läpi, jostain tuon pölyisen utuisen auringon keskeltä kuului sama torventoitotus. Kai ne ovat tulleet, toivottavasti ne ovat tulleet,

lentävät horroksestaan sulavan maan ylä siipisulat toisiaan hipoen ja huutavat entistä pesäänsä, viime vuoden turvapaikkaa. En tiedä miksi, mutta niiden äänissä on jotain haaleasti surullista tai haikeaa, vaikka joku voisi pitää moista torventoitotusta huvittavana. Mutta ne ovatkin laulujoutsenia. Ja jos ne ovat tulleet, ei talvella enää ole valtaa.

Viime viikon lopulla oli muutamia taianomaisia hetkiä, niitä sellaisia, joissa ymmärtää ilmanalan muuttuneen ja talven selkärangan lopullisesti katkenneen. Jossakin tämän järven rantamilla kesken lenkin jompi kumpi meistä pysähtyi, shh kuuletko, ihan tuossa lähellä, ja sitten seisoimme hartaina kuuntelemassa rastasta. Puolisulaneissa karun riisutuissa lehtipuuryteiköissä, vähän vaivihkaa ja kuin koetellen, jokin rastas lauloi. Tunnistan oikeastaan vain mustarastaan, joten en osaa sanoa, mitä nämä olivat. Laulurastaita? Punakylkirastaita? Sen ei oikeastaan ollut väliä, koska pienen huilun varovainen helinä tuli puutiheiköstä kuin hopeinen nauha ja jäi ilmaan liehumaan, ja hetkessä koko pölyinen maa ja ilma kävivät ohuemmiksi, läpikuultaviksi vähän kuin viimeisten pakkasöiden jää jonka aamulla voi kantapäällään räsäyttää rikki ja todistaa, että kesä on pian täällä.

Ihmeellistä, että maailman Luoja senkin tiesi. Ja loi nämä pienet soittokoneet, helisevät musiikkirasiat. Olisivat ne voineet poikasia kasvattaa laulamattakin, mutta jostain syystä ne laulavat,

rastaat ja leivot ja peipot ja muut, ja sitten jokin maahansidottu taakankantaja ihmisen asussa eksyy vahingossa keväällä lintumetsään, jonka ohuissa riukuisissa puissa keikkuu kokonainen sirisevä ja lirkuttava parvi, kääntelee päätään hämmästyksissään eikä hetkeen ymmärrä, missä on.

Ja hetkeksi nostetaan pois koko maailman paino, ahtaina painavat taivaat, kerälle kiertyvät umpikujat, liian raskas ilma halkeaa hetkeksi kahtia, ja kulkija saa hetken kävellä vapaata ilmaa ja maata linnunlaulussa. Minusta se on ihmeellistä,

koska toisinkin voisi olla, mutta Jollakulla oli viitseliäisyyttä ja halua valita näin.

http://haleyhickmanphotography.tumblr.com/

http://www.flickr.com/photos/laurenrosenbaum/page2/

*

Sade taukosi. Kirjoitan edelleen juttua. Ja sen jälkeen on kirjoitettava yksi essee loppuun, aloitettava toinen. Ehkä saan ensimmäisen tänään niputettua ja solmittua valmiiksi.

Illat menevät ihmetellessä. Olohuone on niin täynnä seilaavaa tavaraa, etten mahdu pakkaamaan uusia laatikoita. Täytyy viedä eletty elämä pian pahvilaatikossa kierrätettäväksi niin, että joku voi elää sen kanssa vielä yhden elämän.

Kun muutimme tähän asuntoon, mietin, mitä kaikkea elämää nämä seinät ovat ehtineet nähdä. Noin 40, ehkä 50 vuotta elämiä. Montako lasta tänne on kannettu sairaalasta, montako riitaa huudettu, montako naurua takertunut seinälaastiin, mitä kyyneleitä pudotettu muovimatolle. Meistä tulee kohta vain yksi ohut sivu tämän talon elämään, tarina jota kukaan ei lue koska sen kieltä ei kukaan osaa tulkita. Meistä tulee patinaa ja kerrostuma, naarmuja lattiaan ja seiniin, tahroja kaakeliin. Ja sitten olemme poissa.

Haluaisin oppia valokuvaamaan, että sitten kun meillä on lapsia (toivottavasti joskus niin on) voisin kuvata niitä samalla tavalla kuin Lauren Rosenbaum. Ajattelen hämäriä iltoja ja lautalattioita. Sitä, että arki muuttuu seikkailuksi pienistä asioista. Ajattelen, että pienissä asioissa on seikkailu.

Joskus niistä voi tulla isoja, mutta niihin ei pidä ehkä hankkiutua itse. Aidoimmat seikkailut tapahtuvat. Ja kun ne tapahtuvat, pakkaan reppuni ja lähden mukaan.

Olen satavarma, että ne vielä tapahtuvat.

Ne saattavat olla hyvin isojakin, kun ne tapahtuvat.

Erinomaista.

Seikkailuissa käsittämättömintä on se, ettei niihin voi varautua. V muisteli kaksi päivää sitten venereissujaan, miten samalla retkellä on myrskynnyt ja ollut liian tyyntä, vesi on loppunut ja moottori hajonnut, saarissa tullut vastaan hirviä ja tuntemattomat ihmiset ovat tarjonneet illallista ja yösijaa. Tai miten viime kesänä matkalla Kökariin kumpaakin meistä hirvitti, mutta puolestavälistä myllertävällä selällä ei enää kannattanut kääntyä takaisin. Ja sitten paistoi aurinko koko viikon kuumana ja tyynenä, ja me uimme lempeässä meressä etelänpuolen ulomman saaren rantakallioilta sinisen keinuvan levän seassa, siinä saaressa jossa keskellä kivikkoa kukkivat ruusut kreikkalaisessa puutarhassa.

Emmekä tienneet, minne olemme menossa, tai että puoliksi  tuntematon nainen tarjoaa meille kotinsa moneksi päiväksi käyttöön, tai että tuuli niin tyyntyisi.

Onhan elämässä tehtävä suunnitelmia, kannettava vastuuta ja kuokittava maata, laitettava maahan juuria ja rakennettava jotain kestävää. Mutta minä haluan säilyttää pintajuuret. Sellaiset, jotka voidaan nostaa rikkomatta ylös, viedä toiseen paikkaan ja istuttaa taas hetkeksi. Jos tie jatkuu, me kuljemme.

Ja aina välissä kasvatamme juurta. Mutta jos minulle tarjotaan mahdollisuutta seikkailuun ja se on hyvä,

haluan
olla
irti

kai tätä on helppo ajatella kun on näin irti, mutta jos kaikki jatkuu niin kuin edellisinäkin vuosina, tämä irti oleminen tulee olemaan se tapa jolla ollaan olemassa. Niin se on aina ollut. Odotan mielenkiinnolla, muuttuuko se koskaan.

Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.

“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”

Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.

Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua  kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,

uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.

Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.

Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?

Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät

veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa

sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki

mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.

Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,

ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.

Kun viimeksi muutimme, siihen meni 3-4 pakettiautollista. Kun pakettiauton tavaratila on noin kymmenen kuutiota, on nopeasti laskettuna meillä aivan liikaa tavaraa. Olisin tiennyt sen ilman laskemistakin, mutta tämän totuuden paljastuminen ilmeisesti oli silti jokin viimeinen korrenpätkä, joka katkaisi seitsemän vuotta sisukkaasti ontuneen kamelin selän. En ole seitsemään vuoteen juuri heittänyt tavaraa pois. Siksi tämä tähän asuntoon sullottu tavarapaljous on lähinnä minun; kun V muutti Jyväskylään, se muutti Volvolla. Siis ilman peräkärryä.

Siksi käyn nyt läpi kaikkea sitä, mitä omistan ja mitä omistamme. Systemaattisesti, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, lokero lokerolta. Availen ovia ja kansia ja kannan sisällön olohuoneen lattialle ja pinoan sylykseni erilaisiin kasoihin: poistoon, lahjaksi, eteenpäin, roskiin, kirpputorille. Olohuoneesta on tullut muuttohuone. Ja samalla olen syvästi hämmästynyt tajutessani tämän tavarapaljouden suuruuden. Näinkö paljon minuun on tarttunut?

Ja samalla sisukkaasti heitän tavaraa pois, siis luovun.

Vanhat muumikuvioiset lakanat, pehmeät ja nutuiset mutta jo pitkään hylätyt
Ala-asteen aikaiset biologian vihkot, ne joissa on karmeaa käsialaa
Ensimmäisen opiskeluvuoden kirkkohistorian muistiinpanot
Ajokokeen viralliset paperit ja tulokset teoriakokeesta
Ensimmäiset koskaan saamani silmälasit
Mummin vanhat räikeän retrokuosiset ja liian pienet pöytäliinat
Äitini aikanaan ompelemat isokauluksiset kirkkaankeltaiset niukat paidat
Valokuvat joita en halua enää katsella
Ala-asteenaikaiset huonosti piirtävät vahaliidut, ne keskeltä katkenneet, ne joiden takia luulin etten koskaan opi piirtämään

Ja sitten erotan kaikesta tästä asioita, joita en nyt enkä myöhemminkään pysty heittämään pois.

Virpin ensimmäisessä muutossani tavaroideni sekaan piilottamat viestilaput
Rullalle käärityt käsin kirjoitetut kirjeet
Ne kirjeet, joiden sisällä oli auringonkukan kuivuneita terälehtiä
Yläasteaikaiset huolella käsin leikellyt kollaasit isoilla kartonginpalasilla, ne joissa oli muille tuntemattomia salaisuuksia
Ensimmäiset linttaan astumani vaaleanpunaiset nahkakengät
Valokuvat, joita haluan edelleen katsella
Loputon eriväristen toisiinsa sointuvien lankakerien meri
Vanhat, kauniskansiset nahkakirjat, joiden selässä lukee “Sydän” tai “Rakkaus”
Kahden tiiliskiven kokoinen ja painoinen hepreankielinen Vanha Testamentti
Maalausteline, jota vielä joskus haluan käyttää, koska uskon, että opin vielä maalaamaan pastelliliiduilla
Isoäidin kiinalaistyyppinen kitch-teekannu kultauksineen
Isotädin käsin maalaama hellyys-ikoni kolhuineen

…ja kaikki se irrallisilla sekalaisilla paperinpalasilla oleva talteen kirjoitettu kirjava elämä, raapustukset ja piirustukset, runonpalat ja katkenneet ajatukset, vuodatukset ja oivallukset, se kaikki joka on kirjoitettu ensimmäiselle käteen sattuneelle paperilapulle, en koskaan ole ollut hyvä pitämään päiväkirjaa,

mutta siitä huolimatta olen tullut vuosien mittaan kirjoittaneeksi itseni koko ajan talteen

ja nyt täytän sillä puisia laatikoita toisensa perään; ensimmäisen kansi mahtuu enää juuri ja juuri kiinni. Aloitan kohta toisen. Ja joskus, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja minusta on tullut kuultavampi ja selkeämpi, avaan ne laatikot ja löydän itseni, sen silkkipaperiin käärityn minun joka olin nämä vuodet ja jollaisena myrskysin tähän asti. Löydän minut, nostan esiin laatikosta, asettelen hellästi lattialle, ja luen läpi, muistan ehkä millaista se oli ja miksi, ja toivottavasti sekä todennäköisesti ymmärrän jotakin paremmin. Ehkä silloin tutustun itseeni ja teen sovinnon sen minun kanssa, joka repi ja raastoi levottomana monta vuotta niin, että kolhi tuleviakin vuosia mustelmille. Aion tehdä niin, sitten joskus.

Nyt kirjoitan uutta vaihetta, edelleen irrallisille lapuille, mutta hitaammin ja painavammin. Ensin on kirjoitettava se uusi minä, joka joskus voi lempeästi ymmärtää tuota vanhaa. Tässä välitilassa teen välitilinpäätöstä eletystä elämästä,

heitän pois lapsuuden lakanat, unohtuneet käsialat, tummuneet kuvat
ja silmäluomien alla kangastelee jokin sellainen josta
on kauan nähty unia.

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.

Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?

Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.

Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.

Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.

Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen

asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.

Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.

Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.

Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,

ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.