Archive for the ‘Etiikka’ Category
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
vailla vakinaista asuntoa. October 9th, 2009
Useamman päivän ajan minussa on ollut vain kaksi sanaa.
Ensin vain tyhjä avara tila, hämärä, ja jokin huutaa
Silence!
ja jatkaa sitten:
Be.
Minua on ihmetyttänyt se, että ne molemmat ovat imperatiiveja, käskyjä.
Ole vihdoinkin hiljaa
ja ennen kaikkea
ole vihdoinkin.
Ja niinpä minä olen. Hiljaa, katselen, tarkastelen, jätän tuottamatta ääntä joka paikassa, annan toisten puhua ja kuuntelen mitä ne sanovat, miten ne sanovat sen mitä sanovat, yritän kuulla ja yritän nähdäkin jotain kasvolihasten kireydestä tai olkapäiden asennosta. Ja yritän olla; antaa itseni asettua, olla tekemättä koko ajan jotain.
Nytkin olen, junassa. Kiskobussi Joensuusta Pieksämäelle on täynnä, viereisessä neljän hengen välikössä istuu äiti kolmen lapsen kanssa. Kaksi pientä poikaa ja vielä vähän pienempi tyttö, ja hermostunut äiti. Älä sie nyt siinä kumartele sen pullos kanssa. Istu alas! Sanni, käänny tännepäin! Käänny kunnolla tännepäin! Nyt ei sitte syyä karkkia vähhään aikkaan! Istu kunnolla, sie viet puolet miunkii penkistä! Sanni! Suu kiinni! Ei saa huutaa!
Minua vastapäätä istuu vähän vanhempi poika, ehkä kolmasluokkalainen, roikottaa jalkoja penkiltä ja syö banaania. Se on kai yksin, sillä on lattialla reppu ja penkillä vieressä Siwan pussi ja siellä on mehua ja ilmeisen loputon määrä banaaneja. Se ei sano mitään, mutta katselee äitiä ja kolmea lasta tuossa vieressä. Ja minä mietin mitäköhän se miettii. Penkkiä vasten nojallaan on pienet kainalosauvat, lasten kokoa; sen tietää siitä että niissä on käytetty jokaista pääväriä – punaista, sinistä, keltaista, vihreää. Aikuisten sauvat ovat vain harmaita.
Minä pidän paljon tästä matkustamisesta. Toiset ovat kyselleet, miten jaksan kulkemista, mutta minusta tuntuu, etten hevin haluaisi luopua tästä. En pidä pakkaamisesta ja asemilla ravaamisesta, mutta pidän siitä, että minulla on tänä syksynä paljon aikaa asioiden välissä. On paljon tyhjiä hetkiä paikkojen välissä, tilanteiden välissä. Aikaa junissa ja busseissa. Kun vain istuskellaan ja katsotaan ikkunasta, ja keräillään tällä tavalla sanoja sitä mukaa kun niitä hiipii lähemmäs.
Eilen aamulla olin tosin kuolla aamulla puoli viideltä kun heräsin ja hiivin eteiseen kiskomaan vaatteita päälle. Bussi Joensuuhun lähti puoli kuusi. Pyöräilin kaupungin läpi asemalle, ja ihmettelin toisia ihmisiä, jotka olivat hereillä: onko ihmisiä, jotka vain haluavat valvoa silloin kun kaupunki nukkuu? Kulkea kaduilla ja istua 24 h -asemalla? Vai miksi ne ovat hereillä – kaikki ne, jotka eivät jakele jotain tai kuljeta jotain. Sellaisia tuli kaduilla monta vastaan, ja jollain lailla minä ymmärrän sen. Siinä on jotain kiehtovaa, kun kaupunki on vielä unessa. Aamuviideltä kaupunki on vielä tiedoton, taintunut, horroksessa. Sen pinnalla käveleminen on kuin olisi salaa jossain missä ei pitäisi olla, vaivihkaa ja huomaamatta kulkisi jonkun yksityisalueella. Kaupunki on aamuyöllä kuin yksi olento, nukkuva ja jokin jota ei saa häiritä ja havahduttaa. Siinä on jotain salaista ja hämäräperäistä. Ja auringonnousujen näkeminen on etuoikeus.
Yritin siksi nähdä auringonnousun ja valvoin Pieksämäelle asti, kun en saanut kylmissäni kankealla penkillä unta. Hitaasti taivas alkoi hahmottua leikekuvana metsän takana, muuttua mustasta siniseksi, tulla esiin. Pieksämäen Naarajärvellä bussi ajoi hautausmaan ohi, ja siinä oli jotain ajatteluttavaa: märkien puiden alla aamun ensimmäisessä hämärässä paloi siellä täällä hautakynttilöitä, lepattavia valoja kivien välissä. En voinut vastustaa ajatusta. Sielujen valoja. Vaikka eiväthän ne sielut siellä ole. Mutta niiden muistot ovat.
Ja joku jaksaa ilta illalta sytyttää sille muistolle valon.
Pieksämäen jälkeen nukahdin, johonkin syvään horrokseen niskat penkkiä vasten oudosti vääntyneinä. Havahduin ensin Varkaudessa. Sitten hieman ennen Heinävettä. Ja sitten lopulta sateisella tiellä ennen Liperiä, raotin silmiä, tajusin että pitäisi herätä, ja hyvän tovin yritin todella herätä. Silmien avaaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta, hyvä ettei niitä tarvinnut sormin vääntää auki. Se syvä horros oli kenties melko suora viesti: Nukkuisit välillä. Asettuisit. Silence!
On hyvä että on syksy, nukahtamisen aika, pysähtymisen ja asettumisen, horroksen. En halua vaipua talviuneen, mutta helteen ja kiireen jälkeen haluan antaa ajatusten kaivaa pesiä lehtikasoihinsa ja maatua osiksi sitä, miten tajuan olemassaolemisen, taas yhden vuoden jälkeen, yhden kesän jälkeen. Jotain on muuttunut, ja miksi ei – elämä on vähän kuin keräisi itseensä kuorta tai pintaa, jokaisen vuoden jälkeen minuun on tarttunut jotain uutta. Se mikä on hyvää täytyy säilyttää,
se mikä on haitallista
täytyy raaputtaa irti.
*
Pieksämäelle mennessä oli tullut selväksi, ettei se kainalosauvapoika ollut yksin. Se oli ärtyneen äidin lasten tuttu ja näiden matkassa. Rehellisesti sanottuna kuuntelin loppumatkan aidon äimistyneenä äidin ja kaikkien neljän lapsen puhetta. Pojat kävivät välillä systemaattisesti läpi oman luokkansa ja naapuriluokkien lapsia ja sitä, miksi nämä olivat joko typeriä tai pullukoita tai hölmöjä tai jotain muuta rumempaa, miksi ne pitivät lippistä väärin päässä tai pelasivat väärin jääkiekkoa – ja äiti, se kommentoi ja komppasi: no ei kuulosta kovin järkevältä sekään tyyppi. Vasta aivan loppumetreillä matkaa äiti puuttui jonkun lapsen sanomisiin, mutta miten: sie et kyllä tuollasta toisista puhu! Niin idiootti sie et oo!
Kun pojat eivät sanomisella lopettaneet puhumistaan, antoi äiti periksi ja osallistui keskusteluun lähinnä nauramalla mukana.
Minua riipi. Jos pienet pojat jo puhuvat noin eikä aikuinen vieressä millään muotoa vakavasti tartu siihen, mitä toisista saa sanoa ja mitä ei… Millaiseen maailmankuvaan lapset kasvavat? Siihen, että ihmisiä voi arvottaa niin kuin tahtoo, että maailma jakautuu typeriin ja hyviin tyyppeihin ja toisia voi mistään välittämättä sorsia?
Ja auttaako se, että lasta itseään sanoo idiootiksi?
Lapset voivat olla käsittämättömän julmia. Ihmiset voivat olla. Mutta aikuisen pitäisi olla se mittapuu, joka näyttää lapselle, mihin suuntaan olisi tervettä kasvaa. Tai hyvä kasvaa. Aikuisen on pakko olla se mittapuu. Lapsi ei ole sitä itse. Lasta ei saa pakottaa olemaan se itse. Lapsi kyllä kasvaa itse, mutta aikuisen pitäisi olla se, joka kertoo mikä on hyvä ja mikä ei, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on oikein ja mikä on väärin.
Välillä hyytää selkäpiitä se, millainen äiti minusta kenties tulee. Toisinaan ärtynyt kyllä, ja sellainenkin joka ei aina jaksa tai osaa kasvattaa lapsiaan. Mutta jos osaisin kasvattaa lapsistani sellaisia etteivät ne kiusaisi toisia… että ne tietäisivät oikean ja väärän. Se olisi jo iso asia. Oppisivat rakastamisesta jotain.
Lapsia, jotka lopulta tietäisivät, että
se mikä on haitallista täytyy raaputtaa irti.
Toivoisin osaavani kasvattaa myös lapsia, jotka eivät selviävät (lopulta) jos joutuvat itse kiusatuiksi. Todennäköistä on se, että jompaan kumpaan kategoriaan ne joutuvat joka tapauksessa. Karua on se, että ajattelen, että kiusattuna olemisesta on helpompi kasvaa terveeksi kuin kiusaajana olemisesta…
Saatan olla väärässä, mutta yhden elämänhistorian kautta se tuntuu siltä.
*
Kotona Laajavuoressa ilma on sisällä viileä ja lattiat ovat täynnä tavaraa. Jokin minussa muuttui tätä asuntoa kohtaan vuokraemännän mailin luettuani. Tästä tuli säilytyspaikka, väliaikasuoja, hetkellinen asunto. Eikä enää ole niin tarkkaa, onko kaikki tip tai top. Asunnonvälittäjä kävi täällä eilen ottamassa kuvia, niistä on voinut tulla hyvinkin edustavia… Mutta kyllä niistä seinät näkee, pinnat ja lattiaakin.
On hieman sellainen olo että me olemme edelleen VVA, vailla vakinaista asuntoa. Asuntoja on kyllä ollut, mutta niiden vakinaistaminen on perin vaikeaa.
Sitten kai sitä sanottaisiinkin kodiksi. Olemme siis toistaiseksi kodittomat, mutta silloin kun se on itse valittua, sitä voi kutsua myös vapaudeksi.
Nyt silmäni väsyvät ruudun katsomisesta, niitä aristaa väsymys,
taidan mennä vuoteeseen peittojen alle
että olisi silence ja be.
Posted in Etiikka, Ihmiset, Ihmissuhteet, Koti, Matkalla | Comments (0)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)
pyhä tyytymättömyys. September 28th, 2009
If the whole world followed you, would you be pleased with where you took it?
// Neale Donald Walsch
*
En oikeastaan aikonut tehdä uutta ulkoasua, mutta jostain syystä aloin kaivata tälle sivulle enemmän ilmaa. Katselen tätä päivittäin aika paljon, ja ilmeisesti jokin elämän eteenpäinmenemisessä vaikuttaa myös siihen, millaista sivua haluan katsella. Halusin enemmän ilmaa, valkoista, tilaa ja väljyyttä. Ja väriä, pieniä laikkuja sen keskelle.
Taidan kaivata elämääni enemmän ilmaa. Enemmän tilaa, enemmän valkoista. Enemmän väljyyttä. Sellaista maalarinvalkoista, jolla peittää seinät ja ottaa sen jälkeen käteen suuri pensseli, kymmenen sentin levyinen, kastaa se paksuun maaliin ja roiskia väriä seinille laikuiksi ja sateeksi, niin ettei talossa enää ole kylmää ja tyhjää.
Haluaisin, että paikat joissa olen ja asun, olisivat väljiä ja ilmavia. Haluaisin poistaa ison osan tavarasta, jota minulla on. Että omistaisin vähän, ja se vähän mitä omistaisin, palvelisi tarkoitusta.
*
Pauliina makaa sohvalla ja naputtaa omaa konettaan, V istuu ison koneen takana ja minä tässä tuolilla vähän epämukavasti tämän oman pienen koneeni kanssa. Jon Forman soi taustalla, ulkona aurinko on mennyt pilveen, ja juuri äsken alkoi sataa. Olohuoneen vihreät verhot ovat nyt tismalleen saman väriset kuin osa vaahteranlehdistä: keltaiseen taitettua lehtivihreää.
Hetki sitten vedin korvapuusteja uunista samaan aikaan kun Pauliina soitti olohuoneessa Shostakovichia sellolla. Sonaatti sellolle ja pianolle, ja jossain vaiheessa Pauliina huusi olohuoneesta että näin se pitää soittaa, me täällä itärajalla tiedetään jotain Neuvostoliitosta ja soitti niin että saatoin kuvitella maisemaa kokoon puristavat neuvostokolossit ja askelten painon, kun aamulla on taas raahauduttava tehtaaseen, minun ymmärrykseni klassisesta musiikista kehittyy ja ymmärrän, ettei se ole vain herkkää ja kevyttä vaan jotkut säveltäjät ovat menneet musiikkinsa takia vankileireille.
*
Jos maailma seuraisi minua minne ikinä menenkin, olisinko tyytyväinen siihen, minne se minun mukanani päätyy?
En. Enkä halua olla. En halua kuvitella, että voisin olla.
Haluan olla tyytymätön siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Mitä elämässäni tapahtuu. Ei niin, että elämä olisi vain huono – mutta totuuden nimissä tässä arkisen elämäni ympärillä ja sen sivutuotteina tapahtuu paljon sellaista epäoikeudenmukaisuutta, jota ei pidä hyväksyä. Paljon sellaista, josta on tullut osa kulttuuria, ja jota sen takia ei enää erota. Jos koko maailma eläisi niin kuin minä, meidän kävisi huonosti. Minulla on tarve… mmm, herätä. Nähdä ja sormenpäissäni tuntea se keskeneräisyys, jossa elän. Tuntuu, että pitkään olen yrittänyt vain sietää ja hyväksyä sitä – unohtaakseni sen sitten, ollakseni tekemättä mitään – koska elämähän on keskeneräistä, me ihmiset olemme niin keskeneräisiä. Niin olemmekin. Niin tulemmekin olemaan. Niin olen. Mutta minun ei kuulu jäädä siihen. Minun ei kuulu jäädä tuleen makaamaan, kaatua tähän ja heittäytyä huolettomaksi. Sitä on vaikea vielä sanoittaa, mutta moni asia tässä kulttuurissa jonka keskellä elän, vaivaa minua. Mietityttää ja ärsyttää. Se on jotakin uutta, ja en halua luopua siitä. Se tuntuu jonkinlaiselta havahtumiselta, ja sellaisena se tuntuu arvokkaalta. Haluaisin nähdä…
On olemassa sellainen sanapari kuin pyhä tyytymättömyys.
Siksi haluaisin olla tyytymätön. Haluan olla. Tyytyväisyys kun ei saa mitään aikaan. Tarvitaan särö, että jotain alkaa tapahtua. Minä haluan elämääni särön, jonka näen ja ymmärrän. Toisin sanoen haluan nähdä särön ja ymmärtää sen. Että osaisin antaa elämäni muuttua sen myötä.
Ja vielä selvemmin sanottuna: minua on alkanut vaivata tämä hyvin toimeentuleva valkoinen länsimainen keskiluokkaisuus, jonka turvin voisin elää elämäni pseudoarvojen varassa, kuvitellen olevani sivistynyt ja tiedostava, ekologinen ja ihmisrakas, kohtuullisen kunnollinen ainakin, ihan niin kuin kaikki muutkin. En halua olla “niin kuin kaikki muutkin”, sillä se on tyytyväisyyden ja passiivisuuden vaarallisin muoto.
Haluan erottaa toden ja väärän. Moraalin oikeat rajat, en niitä jotka perustuvat yleisiin sopimuksiin. Haluan erottaa oikein ja väärin tekemisen rajat. Haluan etsiä sitä, mikä on totuudellisempaa. Haluan kyetä seisomaan sen takana, mikä on totuutta. Haluan seistä tämän kaiken reporankana sohvalla makaamisen jälkeen.
Loppujen lopuksi: en ole päätynyt tähän maailmaan viihtyäkseni täällä. Ehkä se on se, johon olen väsynyt: en halua enää vain viihtyä, haluan tehdä työtä. Haluan niskani hikeen ja käteni rakoille. Haluan, etten eksistoi enää vain itseni ympärillä. Olen tyytymätön siihen, että jos kaikki eläisivät niin kuin minä, tästä ei tulisi mitään.
On kohtuullisen omituista, että olen tästä olosta ja ajatuksesta onnellinen. Mitä, tyytymättömyydestä?
Olen onnellinen siitä, että elämä voi olla enemmän kuin viihtymistä.
*
Nämä ovat vielä niin keskeneräisiä ajatuksia, että annan niiden vielä kiehua padassaan. Kierrän pataa ja yritän poimia sieltä isoimmat palaset, mutta ne ovat vielä niin kuumia että poltan sormeni. Aikaa on… Mutta minut tekee onnelliseksi se, että jokin on muutoksessa, haluan raivata sille tilaa ja ilmaa, väljyyttä, maalarinvalkoista jonka päälle roiskia uuden kuvan.
Pauliina alkoi taas soittaa. Menisinkö minä vankileirille sen vuoksi, mihin uskon?
Menisin.
Haluan uskoa ja päätän uskoa, että menisin.
Valintahan se on;
ja valintoja
voi tehdä -
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Muutos | Comments (0)
en minä ole hyvä jätkä. January 31st, 2009
Päivän sitaatti on Tepolta, joka jätti ajatuksia kommenttilaatikkoon:
“A career – is a kind of work that you want more than anything and you give up everything to get it. And when you get it… you realize that it is not that great, and you have no life.”
// Elokuvasta Bordertown, “Unohdetut”
Tästä kaikesta sikisi ajatuksia työstä, äitiydestä, näiden kahden suhteesta sekä siitä, että tasa-arvo on ongelmallinen asia niin kauan, kunnes kumpaakin sukupuolta ominaisuuksineen arvostetaan yhtä paljon vain sen vuoksi, mitä ne ovat.
Keskustelu on täällä.
En kopioinut sitä tähän, koska tästä tulisi liian pitkä raapustus, mutta koska ajatus yhä juoksee, jatkan keskustelua itsekseni. Ruutikuiva tulenarka aihe, mutta kun kerran ajatteluttaa.
*
Tasa-arvossa on jotain vinksallaan. Meidän tavassamme ajatella sitä. Ei tasa-arvo saa olla sitä, että naisille vain mahdollistetaan pääsy samoihin asioihin kuin miehille. Viesti on silloin se, että olette parempia vain, jos pyritte olemaan kuin miehet. Naiseus unohdetaan ja painetaan alas.
Sama asia kolahti, kun tein proseminaariani naiseuden ja syntisyyden yhteydestä. Naiseus on edelleen kollektiivisessa alitajunnassa meillä ja jossakin muualla aivan julkisessa kollektiivisessa tajunnassa aliarvoisempaa kuin mieheys. Ja mitä tekevät naiset? Yrittävät korjata asiaa tulemalla miehiksi ollakseen arvostettuja.
Tälle asialle pitäisi tehdä jotain. Naiseutta nostetaan kyllä nykyisinkin, mutta ehkä burleski ja naisen seksuaalisuudella iloisesti leikitteleminen ei ole ainut tapa. Ei tätä leikin ja pelin varjolla vain korjata. Ei nainen ole vahva ja itsenäinen ainoastaan uskaltaessaan tanssia sivistynyttä stripteasea yleisölle, joka koostuu vähintään puoliksi naisista.
Miten ihmeessä naisen viisaus, naisen taju katsoa maailmaa, naisen kokemus, naisen tunne, naisen läsnäolo, naisen kyky synnyttää uutta elämää, naisen kätevyys, naisen tapa olla olemassa voisi yksinkertaisesti vain tulla arvostetuksi sellaisena kuin se on? Ja siinä sivussa miehen vastaava?
Miksi me ylipäänsä puhumme sukupuolirooleista? Aivan kuin ensin olisi määriteltävä ne roolit, jotka ovat sopivia miehille ja naisille – ja sen jälkeen miesten ja naisten täytyisi vain enää ottaa ne roolit, pukea ylleen.
Kyllä me tuhansia rooleja yllemme puemme, mutta ne eivät ole luonnostaan annettuja. Naiseus on minuun kuitenkin hyvin vahvasti luonnostaan annettu. Onko minun muutettava se rooliksi? Onko minun analysoitava oma naiseuteni läpikotaisin ja purettava siitä pois osat, jotka eivät sovi yleiseen naisrooliin, vasta sittenkö voin olla nainen? Enkö minä ole nainen jo nyt? Miksi tarvitsen roolin?
Ajattelen, että suurin ongelma on tavassa, jolla sukupuolista puhutaan. Puhe tuottaa todellisuutta. Se puheen tapa, se diskurssi, jolla puhumme, luo ympärillemme symboliuniversumin. Se symbolien todellisuus määrittää mahdollisuutemme katsoa maailmaa. Ja se, miten näemme maailman, määrittää meidät. Sukupuolista puhutaan rajoittuneesti, ei puhuta suoraan ja aidosti siitä, mitä sukupuolet ovat. Puetaan niitä keisarin uusiin vaatteisiin, piilotellaan näkymättömän taakse, joka vain hämmentää kuviota. Ja totta puhuen iso osa tästä julkisesta puheesta pitää naiseutta edelleen mieheyttä heikompana.
Vai miksi on olemassa selvä ja tunnettu ilmaus huono nainen, mutta ilmaus huono mies ei tarkoita lainkaan samanlaisia asioita? Huono nainen on seksuaalisesti kevytkenkäinen nainen. Huono mies on ehkä mies, joka ei osaa tehdä työtä.
Seksuaalisesti kevytkenkäiselle miehellekin on nimi: gigolo. Ja se nimi on glorifikoitu niin, että naisten odotetaan suorastaan lankeavan gigolon edessä.
Ja sitten kun joku nainen alkaa ajaa naisasiaa, on hänellekin osuvia nimiä. Feministi voi olla joko bulldog tai saada itselleen telaketju-etuliitteen. Puhumalla siitä, että naiseutta pitäisi itsessään arvostaa, nainen astuu itselleen annettujen roolirajojen yli. Nainen ei enää pysy siinä kiltin ja hiljaisen osassa, joka hänelle on määritelty, vaan tulee oman naiseutensa kanssa esiin ja haluaa tehdä sen näkyväksi ja vahvaksi. Se ilmeisesti vain on edelleen väärää vahvuutta, sellaista vahvuutta, jota ei oteta vastaan.
Kun nainen tulee roolirajojensa yli vaikkapa jakkupuku päällä korkokengät kopsuen ja ryhtyy suuryrityksen pääjohtajaksi, on sellainen vahvuus paljon helpompaa sallia. Sehän on miehistä. Siihen osataan suhtautua. Miehet osaavat, naisesta tulee vain jonkinlainen “hyvä jätkä”, anatomisesti vähän outo mies, mutta turvallisen samankaltainen kuin muutkin urokset.
Mutta että nainen toisi oman täyden naiseutensa esiin ja vaatisi sille tilaa ja arvostusta… No, sitä pitäisi tapahtua. On positiivista, että nyt on kirjoitettu paljon naisten kiltteydestä ja siitä irtaantumisesta (Rosa Meriläisen Kilttien kapina muun muassa). Mutta sekin on väärin, jos tavoitteena on tulla kiltin sijaan tuhmaksi, tulla pehmeän sijaan kovaksi, tulla ankaraksi kiltteyden tilalle. Se on oikein vain jos naiset karistavat yltään vääriä rooleja ollakseen sitä, mitä luonnostaan ovat.
Ja se sitten voi olla monenlaista. Riippuu ihan naisesta. Mutta naiseutta pitäisi sellaisenaan arvostaa.
Ja onhan niin, että on asioita, jotka liittyvät selvästi naiseuteen eivätkä mieheyteen. Kuten vaikka se synnyttäminen, kyky tulla äidiksi. Ehkä se onkin se viimeinen raja, jossa sukupuoliteoriat myöntävät, että kyllä sukupuolet ovat olemuksellisesti erilaisia…?
Tuntuisi vaikealta kuvitella, ettei se fyysinen kyky synnyttää uutta elämää vaikuttaisi omalla tavallaan myös naisen psyykeen ja tunne-elämään. Ei ihminen ole ohjelmoitava kone, ei ihminen ole sukupuolinen tabula rasa johon voi vain raapustaa haluamansa sukupuoliominaisuudet. Emme me ole tyhjiä.
Tässä on paljon ajateltavaa. Sukupuolissa, tasa-arvossa, äitiydessä, naiseudessa. En minä varsinaisesti ole feministi, koska minusta tuntuu, että miehillä on omat ongelmansa: ei tämän kaiken takia miessukupuolenkaan anneta olla oma itsensä. Miehillä on omat paineensa ja väärät roolinsa. Yhtä lailla miesten pitäisi saada vapautua. Tarvitaan molemminpuolista emansipaatiota ja aitoa dialogia!
Rosemary Radford Ruether, josta proseminaarini tein, oli sitä mieltä, että seksismi on itse asiassa maailman ja ihmisten perisynti, josta kaikki muut synnit sikiävät. Seksismi ja sitä seuraava androsentrismi olivat Ruetherin mukaan lähinnä miesten vika ja syy, naiset olivat vain uhreja.
En ole tästä kaikesta samaa mieltä. Synti on sellainen asia, että sitä on paha panna laatikkoon ja sanoa, että siinä se kaikki nyt on. Ja vielä suuremmin ei ole yhdenkään ihmisen asia syyttää toista kaikesta synnistä.
Mutta siitä olen samaa mieltä kuin Ruether, että jossain vaiheessa ihmiskunnan kehitystä joku on mennyt pieleen. Ruetherille seksismi ja sukupuolten ongelmat ovat seurausta aitojen ja alkuperäisten suhteiden rikkoutumisesta. Ihmisen suhde toiseen ihmiseen ja suhde Jumalaan rikkoutuivat (syntiinlankeemuksessa, tulkitsi Ruether). Ja niin tulkitsee kristillinen kirkko edelleen. Ja kun suhteet ovat rikki, ei osata puhua suoraan, katoaa aito minän ja sinän välinen suhde, jää vain kilpailua ja taistelua, vallankäyttöä.
Tilanne ei onneksi ole toivoton. Ei se ole koko kuva. Mutta väittäisin, että sen kaiken seurauksena sukupuolten välinen elo on nykyisin melko… haastavaa. On yritettävä rakentaa suhdetta – sitä ei anneta valmiina.
Ja aidossa suhteessa olemiseen kuuluu paljaus, esiin tuleminen, alastomuus. Toisen alastomuuden vastaan ottaminen, sen suojaaminen. Ja kyky tulla itse suojatuksi, peitellyksi, vastaan otetuksi. Pelon hylkääminen. Minänä oleminen. Rehellisyys myös siinä, missä on heikko ja keskeneräinen. Kyky ottaa toisen heikkous vastaan, toisen keskeneräisyys.
Onhan siinä haastetta. Ja väitän, että nuo ovat asioita jotka koskevat kumpaakin sukupuolta. Siinä ei enää ole rooleja, on vain ihmisyyttä.
*
Edit:
Laitoin Googlen kuvahakuun hakusanaksi “feminity” ja painoin hae-nappia. Mitä sain? Kuvia paljaista rinnoista (yleensä pää ei näy kuvassa, on vain anonyymit rinnat), kuvia naisista nyörittämässä toisilleen mustia korsetteja, kuvia stilettikoroista, kuvia anorektisen luisista selistä, kuvia catwalkilla kävelevistä malleista muotiluomuksissaan. Paljon puolialastomuutta ja vihjailevuutta. Mielenkiintoista! Tämä siis on naisellisuutta? Onhan se – kai paljaat rinnat ja kaunis keho ovat osa naisellisuutta, mutta ettäkö mustat korsetit ja catwalkit…? Olisiko jotain muuta…?
Oli seassa yksi kuva äitiydestäkin, Ivan Nakonechniyn Feminity. En voinut kopioida sitä tähän, koska se on tekijänoikeussuojattu, mutta kaunis oli kuvana. Ja ajatuksellinenkin.
Taidan olla konservatiivinen. Mutta se on hyvä, kunhan sitä on omista syistään, omalla tavallaan, omilla ehdoillaan.
Sitä kai olisi tasa-arvo. Olla mitä on omilla ehdoillaan ja tulla arvostetuksi.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Minäkuva, Ruumis | Comments (2)
vaaleanpunaisen miehen taakka. January 20th, 2009
Kirjaston ala-aulassa oli valokuvanäyttely, The World of The People. Slovakialaisen Silvia Vaculíkován kuvia ympäri maailman, jokaisen kuvan keskiössä ihminen.
Huomasin asian joka huvitti minua, ja sen jälkeen mietitytti: Kuka on sanonut, että länsimainen ihminen on valkoihoinen? Kun tarkkaan katsoo, me olemme lähinnä vaaleanpunaisia.
Vaculíkován kuvissa oli ihmisiä Afrikasta, Aasiasta, todennäköisesti muualtakin, ehkä Lähi-idästäkin. Pääsääntöisesti he olivat tummia ihmisiä, joko auringon tummaksi paahtamia tai sitten iholtaan tummanruskeita. Niin kuin ne afrikkalaiset nuoret naiset, joilla oli yllään vain kaulakoruja, ja joiden hiukset oli pyöritelty jonkinlaisella savella pitkiksi paksuiksi rastoiksi. Tai intialaisilta pyhiltä miehiltä näyttävät miehet paahtuneine kasvoineen ja pitkine hiuksineen ja viiksineen.
Katselin kuvia ja mietin samalla, miten järjetöntä on erotella ihmisiä ihonvärin perusteella. Järjetöntä! Ei kai sitä todella ole tehty…? Jos todella ajattelee, ihan rehellisesti pysähtyy ja miettii, se on kyllä kertakaikkisen käsittämättömän typerä juttu. Ja nolo. Hämmentävää ajatella, ettei rajun rasismin kulta-ajasta länsimaisessa maailmassa ole kovinkaan kauan – ja että vaikka virallisella tasolla rotusyrjintää tai etniseen alkuperään perustuvaa syrjintää ei nykyisin saa olla olemassa, elää alintajunnan tasolla tässäkin maassa joko joukko sitkeitä ennakkoluuloja. Jonkinlainen läntisen ihmisen ylemmyydentunto kalvaa näitä maita vieläkin, ja sitä jos jotain sietää hävetä.
Valkoinen mies sitä, valkoinen mies tätä. Valkoinen mies valloitti Afrikan, Etelä-Amerikan, Aasian, mitä ikinä halusikaan. Miltä se kaikki kuulostaisi, jos puhuttaisiinkin vaaleanpunaisesta miehestä? Vaaleanpunainen mies valloitti Afrikan.
Siinä on jotenkin mielestäni enemmän osuvuutta. Mitä me länsimaiset olemme, kalpean kirjavia auringossa herkästi palavia otuksia, joita riivaa kyky kuvitella itsestämme liikoja. Emme me ole valkoisia. Me olemme kirjavia. Ja jotenkin vaaleanpunaisuudessa ei ole enää sitä samaa ladattua ylemmyydentuntoa kuin valkoisuudessa. Ja se juuri osoittaa sen, ettei valkoisuudessa ole mitään, ei yhtään mitään, joka olisi erilaista kuin tummuus. Iho kuin iho, kaunis koska se kuuluu ihmiselle.
Minusta on kiehtovaa, että on ihmisiä jotka ovat tummia kuin savannit yöllä. Ja sitten on meitä pakkasessa palelevia punehtuvia. On tolkuttoman kiehtovaa ettei ihmisiä tehty samaan kategoriaan kaikkia, vaan mukaan mahtui kirjoa, erilaisuutta. Vaaleanpunaista ruskeaa keltaista.
Pardon me, your epidermis is showing mister
I couldn’t help but note your shade of melanin
I tip my hat to the colorful arrangement
Cause I see the beauty in the tones of our skin
…sanoi DC Talk aikanaan. Osuipa se.
Jotenkin sitä vain hätkähti. Että ei kai ihonväri enää ole muuta kuin ihmisen anatomiaa? Ominaisuus? Persoonallinen ominaisuus? En minä ole samalla tavalla vaaleanpunainen kuin muut ympärilläni, minulla on oranssit kädet koska syön liikaa porkkanoita, kalpea iho. Ei kai ihonväriä enää pidetä suurena kategoriana, jossa on oikeaa ja väärää? Ei kai se elä enää, onhan viime vuosisadan alusta jo niin kauan -
Ja sitten toisinaan sitä lukee uutisia ihmisistä, jotka ovat halunneet vaalentaa tummaa ihoaan kloorilla näyttääkseen vaaleaihoisimmilta, tai naisista jotka Etelä-Amerikassa vaalentavat säännönmukaisesti tummia kasvojaan tai käsiään kun muuhun ei ole varaa, ja se riittää, koska nehän ne näkyvät.
Tulee viluinen olo. Älkää nyt hyvä ihme vaaleanpunaisiksi yrittäkö. Tässä ei ole mitään hienoa. Tämä väri on taakoitettu, ei sitä kannata haalia. Kauniimpi on oma värinne, me olemme kirjavat ja kalpeat.
Montakohan vuosisataa siihen vielä menisi – että ihmiset unohtaisivat virheelliset ihanteensa. En tiedä. Kauanko tarvitaan siihen, ettei yletön laihuus ole ihannoitavaa? Olisi kiva elää sinne asti, mutta ehtiiköhän tuo ennen kuin eläkkeellä heilun.
Tällaisenkin runon kerran löysin. Ajattelin, että onpa osuva:
Kun minä synnyn, olen musta.
Kun menen aurinkoon, olen musta.
Kun sairastun, olen musta.
Kun kuolen, olen musta.
Kun minut haudataan, olen musta.
Kun sinä synnyt, olet vaaleanpunainen.
Kun menet aurinkoon, muutut punaiseksi.
Kun sairastut, muutut valkoiseksi.
Kun kuolet, muutut harmaaksi.
Kun sinut haudataan, olet sinipunainen.
Ja sinä sanot minua värilliseksi.
Kirkon Ulkomaanavun sivuilta sen etsin uudestaan. Sivu näytti muutenkin hyvältä, suorine sanoineen asiasta.
Niin. Muistan senkin, miten ystävä kertoi vaihtoajastaan afrikkalaisessa koulussa, lukiossa. Miten oli ollut hämmentävää mennä vessaan ja nähdä peilistä että onkin erivärinen kuin ystävänsä, valkea. Ja miten joku tumma tuttu oli todennut jossain mielipideasiakeskustelussa, että “but you’re white!”, ja miten ystävä oli tajunnut, ja yrittänyt selittää, että “no I’m not, I’m not white, I’m black.”
Ei se ehkä ole ihon värisävystä kiinni. Ehkä sitä voi olla mieleltään musta tai valkoinen.
Minä olen mielelläni mieleltäni vaaleanpunainen ja kirjava. Se tuntuu olevan kategorian ulkopuolella, tuntuu tekevän pilaa koko valkoisuudesta. Se sopii. Ja kirjavaan mahtuvat kaikki muutkin värit,
koska musta minäkin haluaisin sisältäpäin olla.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Kauneus, Minäkuva | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 15. December 15th, 2008
Mitenköhän Jyväskylässä pääsisi jututtamaan mummoja? Tai viemään mummon kahville?
Näin muutama päivä sitten Hesarissa HelsinkiMission mainoksen. Sen saman tahon siis, jolla joku aika sitten oli metron seinillä niitä suuria mainoksia, joissa kerrottiin, kuinka moni vanhus tekee itsemurhan kuinka taajaan. Mainoksissa oli vahvoja mustavalkoisia kuvia, jos oikein muistan, ja muistan katselleeni niitä Helsingissä käydessäni ja ihmetelleeni, miksei asiasta ole koskaan ennemmin puhuttu.
Vanhukset ovat ilmeisesti HelsinkiMission sydämenasia. Uudessa mainoksessa kerrottiin kampanjasta, jonka yhdistys on avannut nettiin. Osoitteeseen www.toivomus.fi on kerätty helsinkiläisten vanhusten aitoja toiveita, laskettu toiveen toteuttamisen hinta ja avattu huutokauppa, jossa kuka tahansa voi lahjoittaa minkä verran tahansa auttaakseen toiveen toteutumista.
Selasin toiveet läpi. Useampikin niistä sai mielen kolkuttamaan, moni suoraan sanottuna liikautti.
“Toivon löytäväni jonkun joka välittaisi minusta ja soittaisi joka päivä.” (Toivomus toteutunut.)
“Toiveeni on päästä käymään isäni haudalla ensimmäisen kerran elämässäni.”
“Toivoisin pääseväni metsälenkille maastoon, jossa voisin seurata vuodenaikojen vaihtelua.” (Toivomus toteutunut)
“Toivoisin jonkun vievän minut vielä kerran kesällä mökilleni Lammille.”
“Olisi mukavaa päästä Ekbergille kahville kaikessa rauhassa.”
“Ensi keväänä, kun linnut taas vimmatusti laulavat, haluaisin luontoon niitä kuuntelemaan.” (Toivomus toteutunut)
“Unelmoin teatterista. Esityksellä ei ole niin väliä.”
Toteutumattomiakin toiveita oli vielä paljon, ja kampanjan sivulla niitä pyydetään lisää. Toiveiden hinnat vaihtelevat, toisten toteuttamiseen tarvitaan ehkä kakskymppiä, osaan yli tuhat euroa. Mutta viitosekin lahjoitus edesauttaa tuhannen euron kertymistä.
Kenenköhän ajatus kampanja on ollut? Mistä se lähti? Kuka keksi, että kysytään vanhuksilta itseltään, mikä heille olisi sirpale iloa? Ja miltä vanhuksista on tuntunut, kun joku on tullut oven taakse tai soittanut ja kysynyt, että päivää, meillä on tällainen kampanja tulossa, me haluttaisiin täyttää toive joka Teillä on, niin että mikä olisi sellainen asia jota oikein kovasti nyt juuri haluaisit?
Ja sitten toivotaan shakkipelikaveria, paikallispuudutusta selkään ettei sattuisi, pääsyä Helsingin kaupunginpuutarhaan. Osa toiveista on isoja, mutta paljon on myös pieniä. Tavallisia ja arkisia, ei suuria unelmia, vaan sitä että siinä arkipäivässä josta on tullut hivenen työläs ja yksinäinen olisi jotain, joka avartaisi ja kohottaisi. Että joku opettaisi käyttämään ratikkaa ja bussia, kun jo muutaman kerran on jäänyt oven väliin ja kaatunut ja pelottaa, kun ei rollaattorin kanssa ole helppoa kulkea.
Tuli suoraan sanottuna sellainen olo, että veisin mummoa mielelläni kahville, jos mulla olisi auto. Ja mummo jota viedä. Miten täällä pääsee tapaamaan mummoja? Kuka kaipaisi juttuseuraa?
Idea on mielestäni loistava. Kampanjan sivut ovat myös melko ajatuksiaherättävät; kauniisti tehdyt, ja toiveiden kylkeen liitetyt kuvat vanhoista ryppyisistä käsistä joilla istuu varpusia eivät oikein voi olla ajatteluttamatta. Käsistä pitelemässä kävelykepin kahvaa, mökin kuistista, rollaattorikävelystä puistossa.
On vaikea itse näin christmas cake -ikäisenä kuvitella, millaista elämä on, kun puistoon pääseminen on toive, joka ei onnistu itse. Tai kun kukaan ei soita päivällä, tai ei ole ketään jonka kanssa jutella. Tai kun bussilla kulkemista pitää pelätä. Tai kun maailma ympärillä käy ylipäänsä lähinnä haasteeksi, jonka kanssa selviytymisestä ei ole aivan varma, kun oma keho käy haasteeksi ja vähän oma mielikin.
Tämä länsimainen hyvinvointivaltiomalli, jota meillä päin käytetään, on oireellinen siksi, että vanhuus ei sovi siinä niin sanotusti framille, esiin. Vanhuus on se ikä, jolloin ei enää olla tuottavia, kun muututaan ihmisiksi joita pitää sijoittaa tai holhota, kun vaaditaan resursseja ja panostusta antamatta sille vastusta. Meilläpäin ihmiset eivät enää ole edes kansalaisia, meillä ollaan kuluttajia, ja silloin ihmisen suurin tehtävä on kuluttaa niin paljon kuin voi, ja tuottaa rattaisiin uutta pääomaa jolla kulutushyödykkeitä tuotetaan ja tuodaan markkinoille lisää.
Vanhus ei kuluta enää kovin paljoa, kun ruokakaan ei enää maistu ja vaatteidenkin suurin funktio on olla lähinnä lämpimiä, eikä uusin elektroniikka oikeastaan tee muuta kuin kummastuta. Eikä vanhus tuota lisääkään. Siksi kai meillä vanhuus poistetaan enimmäkseen julkisuudesta, siirretään hoitolaitoksiin ja huomioidaan yleensä vain kun hoitolaitoksissa on ongelmia. Siksi kai siitä ei ennen ole niin paljon ollutkaan puhetta, että lähes joka toinen päivä yksinäinen vanhus tekee itsemurhan.
Huh, karua. Mutta näistä syistä HelsinkiMission kampanja osuu mielestäni oivaan kohteeseen. Se nostaa esiin sitä vanhuutta jota monet elävät, sitä joka on aitoa vanhuutta eikä niin kutsuttua kolmatta ikää, joka taas on se viriili ja aktiivinen ihana eläkeikä, jossa vihdoinkin on aikaa tehdä mitä haluaa. Kampanja taitaa puhua siitä, mikä on neljättä ikää; sitä sammumista ja hidastumista, odottamista, jossa tarvitaan tukea ja kannetuksi tulemista, koska mieli ei sammu samaa tahtia kuin ruumis hidastuu, koska ihmisen tarve jutteluun ja nähdyksi tulemiseen ei sammu vaikka keho ei enää vikkelästi liikukaan.
On asioita, jotka ennen vanhaan eivät olleet paremmin, mutta minusta silti paremmin oli se, että ihmisten sukuyhteys oli silläkin tavalla tiivis, että se pappa tai mamma sai istua siinä uunin vieressä penkillä ja olla oman yhteisönsä arvostettu jäsen, kunnes rajantakainen maailma tuli oleellisesti lähemmäs. Vanhoilla oli oma paikkansa yhteisössä; lankaa sai kehrätä niin kauan kuin kykeni, lapsia kiikuttaa, pyörittää leipiä, mitä vanhana vielä kykeni, mutta navettaan ei enää tarvinnut. Ei ollut ehkä sitä hiljaisten päivien ja omaan kerrostaloasuntoon, neljänteen kerrokseen, juuttumisen pelkoa, ei äänettömyyden ahdistusta ja kaipuuta mihin tahansa ihmisääneen.
Monissa kulttuureissahan ikä on suoraan verrannollinen ihmisen oletettuun viisauteen. Vanhuus on viisasta, ja vanheneminen arvostettua. Vanhuus on siis viisasta, vaikka vanhuus hieman heikentäisi mielenkin toimintaa. Voisiko meillä jotenkin kallistua tähän suuntaan? Onhan se älytöntä, että ikänsä koneistossa eläneen ja sitä palvelleen ihmisen elämän loppukaari voi olla unohtumista omaan asuntoonsa äänettömyyteen, yksinäisyyteen ja elämänpuutteen tukahduttavuuteen. Kun kukaan ei edes soita, lapsetkaan ei muista.
Mikä yhteiskunta se sellainen on! Alkaa melkein suututtaa.
Isäni on juuri menneenä viikonloppuna ollut mukana muuttamassa omia vanhempiaan palvelutaloon. Senkin takia koko aihepiiri taitaa nyt olla hieman ihon alla, mutta annan sen olla, sen on oltava, koska ei tässä voi itseä hyvänä ihmisenä tai hyväsydämisyyteen edes yrittävänä pitää, ellei yritä ajatella toisin.
Tuleehan minustakin, jos hyvin käy, joskus vanha.
Se, mikä tässä kaikessa on äärimmäisen hyvää, on kuitenkin juuri toiveiden toteuttamisen mahdollisuus. Klikkaamalla itseltään vähän rahaa voi antaa toiselle mahdollisuuden tehdä vielä kerran elämässään jotain. Se on niin helppoa että melkein naurattaa. Ja auttaahan voi muillakin tavoin: vapaaehtoistyöhön pääsee, ja tiedä vaikka palvelutaloon saisi joskus mennä ihan vain jututtamaan…? Riittäisiköhän rohkeus? Ja jos kaupungilla pitäisi silmänsä auki… Vanhat ihmisethän ovat niitä, jotka herkiävät juttelemaan pysäkeillä ja kadunkulmissa, eivät enää ole siinä kiireisessä sulkeutuneisuudessa jossa meillä muilla on tapana päivämme läpi hiihdellä.
Se, mikä on siis hyvää, on se, että meitä herätellään auttamiseen. Joulun alla auttamiskampanjoita syntyy taajaan, joka on hyvä… Tosin niitä saisi olla muinakin vuodenaikoina. Joulun teesi auttamisesta ja hyvästä tahdosta puree siis yhä, vaikka se ehkä on irtaantunut alkuperäisistä kiinnikkeistään ja muuttunut yleisluontoisemmaksi hyväntahdonpuheeksi, mutta ei se ole huono asia sekään. Ihmisessä on kapasiteetti auttaa, ja mielenkiintoista on se, että kun onnesta on puhe, on sanottu niinkin, että aidointa hyvänolontunnetta ei saa muuten kuin jakamalla sitä, antamalla jotain itseltään eteenpäin.
Hmmm.
HS:n tämän päivän uutissivulla netissä oli otsikko, joka julisti, että Taantuma herkistää ihmiset auttamaan.
“Oli kyse sitten vapaaehtoistyöstä tai rahan antamisesta, taantuma herkistää niille.” Näin sanoo Helsingin yliopiston akatemiatutkija Anne Birgitta Pessi.
Hänen mukaansa arvo- ja auttamistutkimukset osoittavat, että toisista välittämistä, yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta pidetään tärkeämpinä laman lähestyessä ja sen aikana.
// Helsingin Sanomat, 15.12.2008
Kummallista. Tavallaan se ei käy logiikkaan: taantuman aikana voisi kuvitella, että ihminen olisi huolissaan keskimäärin vain oman toimeentulonsa pysymisestä tasaisena. Sen sijaan ihminen siis alkaakin olla huolissaan muista.
Erinomaista. Erinomaista! Se reseptori ihmisessä, joka aistii toisten tilanteita, ei siis ole markkinaevoluution myötä alkanut turtua. Tai onneksi muutokset ovat niin hitaita, etteivät ne ehdi tapahtua samaan tahtiin, kun ympäristö muuttuu.
Tai sitten ihminen ei vain ole niin muuttuvainen. Jospa auttamisen tarve ja halu ja taju siitä että se on hyväksi onkin jotenkin sisäänkoodattua? Jospa sekä tarve auttaa että autetuksi tulemisen tarve ovatkin inhimillisiä? Voisikohan olla?
Voisi. On voitava. Auttamisessa on jotain taikaa, jotain sellaista, jota ei muualta kovin herkästi itseensä saa irrotettua. Siinä että ojentaa kättä ja avaa ovea, tuuppaa toisen autoa mäessä liukkaalla ylöspäin, kolaa naapurinkin lumet tämän huomaamatta eikä kerro kenestä oli kyse (kuten naapurin mies äidille taannoin teki), hankkii sateessa kastuneelle vara-avaimen kotiin kun oma on unohtunut (kuten naapurin täti minulle taannoin teki), istuu samaan pöytään ja ojentaa vesikannua, leipoo leivän, murtaa leivän, ojentaa leivän. Palvelee.
Se sana on tainnut kokea jonkinlaisen inflaation. Palveleminen. Se tuntuu joltakin, joka on jokseenkin alaluokkaista työtä josta täytyy saada maksu. Mutta että palvelisi omasta tahdostaan, pesisi toisten sandaaleissa likaantuneet jalat hikisen päivän jälkeen…?
Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: “Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.
// Matt. 20: 25-28
Tai sitten tämä, joka on kertakaikkisen mahtava:
Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: “Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toisetenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”
// Joh. 13: 12-15
Yksi kaikkien aikojen muistiinpainuneimpia riparimuistojani on ensimmäiseltä kesäteologikesältä, kun järjestimme Rantakylän levottomille pojille raamattupolun pääsiäisen tapahtumista leirikeskuksen ympäristöön. Yhdellä rastilla pyydettiin poikia ottamaan kengät jalastaan, ja minä pesin jokaisen jalat lämpimässä vedessä saavissa, kuivasin pyyhkeellä. Pojat eivät olleet niin hiljaa varmaan kertaakaan sen leirin aikana. Ei se aivan tavallista olekaan.
Tosin se taisi olla myös minulle aikamoinen oppitunti. Ja kyllä, se tuntui hyvältä, poikien aidontuntuisen hämmentynyt hiljaisuus tuntui hyvältä, tuntui hyvältä että minusta tuntui hyvältä pestä tennareissa hikeentyneitä jalkoja.
Kumma juttu.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala | Comments (0)
Joulukalenteri, luukku # 5. December 5th, 2008
Olin muutama viikko sitten kotona käymässä. Oli keskiviikko, istuin kaupungin kirjastossa odottamassa, että äiti vapautuisi opettajien virkistyspäivästä Joensuu Areenalla. Äiti soitti joskus iltapäivällä, ja ennen kuin ehdittiin sopia minkäänlaisia treffejä, äiti alkoi puhua.
Täällä on jotain sellasta joka vois kiinnostaa sua. Täällä on sellainen nainen joka myy koruja, jotka on tehty kierrätysmateriaalista. Ne on Ugandasta, ugandalaisten naisten tekemiä, ja ne on tehty kierrätyspaperista. Tämmösiä kirkkaanvärisiä helminauhoja, pitkiä ja lyhyitä…
Treffit jäi, ja minä pyöräilinkin suoraan Areenalle. Kakkoskerroksen aulassa keskellä jumpanneiden opettajien vaeltavia ryhmiä oli pieni pöytä, jolla oli loputtoman paljon helminauhoja, pöydän vieressä rekissä roikkui väreittäin lajiteltuina lisää. Pitkiä, lyhyitä, moninkertaisia, isoista helmistä, pienistä helmistä, oli vöitä ja rannekoruja. Pöydän ääressä kuhisi naisia ja sen takana seisoi itsensä sairaanhoitajaksi esittelevä nainen, kaulassaan yksi kirkkaansininen koru, ja silmät vähintään yhtä kirkkaat.
Olin yrittänyt kuvitella, millaisia olisivat kierrätyspaperista tehdyt korut. En olisi osannut kuvitella oikein. Kotona kysyin myöhemmin V:ltä, että yritäs arvata mistä nää on tehty, ja V veikkasi että no jotain keramiikkaa näiden on pakko olla. Vähän sama olo oli kun sormeilin helmien paljoutta. Tarkkaan katsoessa huomasi, että sormenpään kokoiset helmet todella olivat alunperin paperia. Ne olivat kartion tai kaksoiskartion muotoisia, ja niiden väri vaihteli uskomattoman mielenkiintoisesti joka helmessä.
“Ne on tehty rullaamalla ohutta paperiluiskaa metallipuikon ympärille”, selitti sairaanhoitaja. “Jos luiska on toisesta päästä leveä ja toisesta kapea, siitä tulee tuollaisen muotoinen.” Vasta sitten silmät oppivat näkemään, miten korut oikein oli tehty. Päälle lopuksi vedetty lakkakerros teki helmien pinnan kovaksi ja kiiltäväksi.
Sairaanhoitajatar oli itse aivan hurahtanut asialleen. Kotona hänellä oli kuulemma koruja paljon lisää, ja iltoja kului korupöydän kanssa kulkiessa: “Mikäs tässä kun mulla on tää vuorotyö”. En tullut kysyneeksi miten kaikki oli alkanut, mutta nainen vain totesi, että oli alkujaan jäänyt koko koruasiaan aivan koukkuun: “Kun on nähnyt niiden naisten ja lapsien kädet ja silmät, yksikin perhe sai tämän avulla elämänsä ensimmäiset sängyt…”
Korujen takana on Milla Happonen, Fida Internationalin suomalais-kanadalainen lähetystyöntekijä. Happonen aloitti projektin nimeltä Caring Hands Ugandassa, jossa hän on asunut ja työskennellyt perheensä kanssa vuodesta 1995 lähtien.
Caring Hands näyttää nettihaun perusteella olevan muutakin kuin vain koruja. “Auttavien käsien verkosto” koostuu vapaaehtoisista työntekijöistä, jotka auttavat köyhyydessä eläviä perheitä lähiympäristössämme, antamalla heille uutta toivoa tulevaisuuteen. Materiaali- ja rahalahjoitukset ovat mahdollistaneet avun monille perheille. Tavoite: Rikkoa köyhyyden kierre perheissä, sivuilla kerrotaan. Lahjoitusrahoilla on hankittu siemenviljaa, ompelukoneita yksinhuoltajaäideille, sairaanhoitomaksuja, koulumaksuja, sänkyjä, hyttysverkkoja – mitä ikinä köyhyyden kierteen hajottamiseen tarvitaan.
Korut ovat vain yksi osa, mutta sairaanhoitajanaisen mukaan se on ollut monelle naiselle – yksinhuoltajaäidille, tyttärelle, isoäidille – juuri sellainen oma työ, jolla on saanut perheelleen juuri sitä vähää, mitä on tarvittu. Kuten vaikka sen, että maalattialta voi yöksi kiivetä sänkyyn nukkumaan.
Minua hämmästytti se, miten yksinkertaisesta on saatu aikaan niin omalaatuisen kaunista. Coca-Cola -mainoksesta oli tullut riipaisevan kauniinpunaisia kaulakoruja. Paperia on kaikkialla, poisheitettyä ja tarpeetonta, mutta että siitä voi tehdä koruja… Ja on joku joka näkee vaivan tuodakseen niitä tänne asti.
Äiti osti minulle kaksi helminauhaa. Jotenkin siinä pöydän ääressä oli sellainen olo, ettei koruja voi olla ostamatta, ettei viitsi, ettei raaski, ettei tahdo olla ostamatta – sen lisäksi, että ne olivat ihan esteettisesti kauniita ja ihailtavia. Tuntui jotenkin häkellyttävältä että tyydyttämällä omaa koreilunhaluani ja kauneudennälkääni voin auttaa konkreettisesti jotakin siskoa Ugandassa. “Nää rahat kun menee ihan suoraan sinne Ugandaan, tässä ei ole välikäsiä”, sanoi sairaanhoitajatar.
Minua puhutteli sekä Happosen idea ja se, että se tuli todeksi kuin sairaanhoitajan vilpitön kirkasotsainen avoin sitoutuminen asiaan. Sormeilin koruja ja mietin, että ne on tehty toisella puolen maapalloa. Kuka helmet on pyörittänyt? Millaista on hänen arkipäivänsä? Mitä hän haluaisi muuttaa siinä? Mistä hän kärsii? Mistä unelmoi? Mitä rakastaa? Mitä pelkää? Mitä toivoo?
En pysty mitenkään pitämään naiivina sitä ajatusta, että ympäri tämän pallon me olemme samaa verta. Minua ei vaivaannuta ajatella, että nainen Ugandassa on itse asiassa siskoni. Kaukana tässä ollaan, ja elämä on erilaista kuin talvi ja kesä, mutta lopulta samat asiat sitovat elämiä kokoon. Arki. Muutos. Kärsimys. Unelmat. Rakkaus. Pelko. Toivo. Ei tämä meidän niin kutsuttu hyvinvointiyhteiskuntamme ole kärsimyksestä, pelosta tai epävarmuudesta vapaa. Eikä Ugandasta puutu unelmia, arkea, rakkautta tai toivoa.
Myöhemmin Jyväskylässä tunsin pientä ylpeyttä ja jonkinlaista salaliittolaistunnetta, kun toisen afro-opettajani kaulassa oli tutunnäköisistä helmistä tehty koru. Ja atk-luokassa jonkun vaihto-oppilaannäköisen tytön kaulassa oli myös samanlainen helmikoru. Se leviää.
Minulle nuo kaksi helminauhaa ovat jonkinlaista… solidaarisuutta. Niiden roikkuminen kaulassa muistuttaa jostain. Se tuntuu jonkinlaiselta siteeltä, sidokselta, ehkä ohuelta mutta olemassaolevalta. Siinä on jotain konkreettista ja tosiolevaa, koska minusta tuntuu, etteivät koruni liity vain teolliseen massatuotantoon, vaan jonkun elämänkohtaloihin. Aivan kuin pitämällä sitä korua voisin hivenen verran osallistua. Muuten en voi kurkottaa täältä niin kauas, mutta ainakin pienen sirpaleen verran olen taas tajunnut jotain, ja jokin on tullut yhdistäväksi tekijäksi.
Ota nainen mistä tahansa päin maapalloa, ja se nainen tahtoo aina tavalla tai toisella koristautua. Se on yhdistävä tekijä, mutta jos se voi olla myös solidaarisuutta ja jakamista, se ei enää tunnukaan niin turhalta.
On siinä sitten sekin ajatus, että my money does matter. Raha on valintoja, ja niillä valinnoilla on vaikutusta. Vaikka korut osti minulle äiti, olin onnellinen siitä, mihin raha käytettiin.
Ja sitten on tämä, mitä Happonen sivullaan sanoo:
“Lapsuudessani perheeni sai kokea käänteentekevää lähimmäisenrakkautta, joka muutti elämämme suunnan. Haluan jakaa samanlaista siunausta eteenpäin.” Jeesus sanoi: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää heille”.
Caring Hands on saanut myös Ugandan valtion vienninedistämispalkinnon. Näin asiasta kertoo Fida, näin Global Finland. Suosittelen vilkaisemaan linkit jo ihan kuvien takia.
Joulukalenteriin tämän kirjoitan koska jos jokin niin tämä on sitä ihmillisyyttä. Ja maailman pienenemistä, joka mielestäni on… arvokasta. Että ymmärrän, ettei oma ympäristöni ole koko maailma, ja jos ajatuksenkaan tasolla sitä osaisi kurkottaa jonnekin itsestään kauemmas, se ei koskaan voi olla turhaa. Jos osaisi. Tästä sain ainakin ajateltavaa.
Sisterhood. Brotherhood. Mitä naiivia siinä olisi? Tottahan se on.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Kauneus | Comments (0)