1. Vaikka pöydällä on vastasilitetty pöytäliina, se ei tarkoita sitä, että sen likaantuminen olisi minkäänlainen maailmanloppu.
2. Ulos lähteminen on todennäköisesti aina hyvä ratkaisu. Karmealla säällä todennäköisesti kahta parempi. Sisään tuleminen tuntuu hurmaavalta, jos ulkona sataa viistoon / tuulee jäätä / myrskyää / salamoi.
3. On äärimmäisen tärkeää osata olla hiljaa. On äärimmäisen tärkeää olla joskus täysin joutilas. Katsella ulos junan ikkunasta, kävellä päämäärättömästi, harhailla, tuijotella. Tyhjyydessä mieli liikkuu omalla painollaan, järjestelee vahingossa asiat oikeille paikoilleen. Hiljaisuudessa sielu saattaa huomaamattaan ymmärtää, kuka se on.
4. Meren katseleminen on myös äärimmäisen tärkeää. Se asettaa olemassaolon oikeisiin mittasuhteisiin.
5. Tekee hyvää olla poissa sivistyksen parista, mielellään muutenkin vähän varustuksen varassa. Metsässä, tundralla, tunturissa, merenselällä, kallionpoukamissa, tiellä tietymättömällä. Tekee hyvää kokea, miten vähän olemassaolemiseensa lopulta tarvitsee.
6. Fyysinen liikunta puhdistaa mieltä.
7. Kuitenkin on niin, että keho on vain ja ainoastaan mielen instrumentti. Se, mitä kehossa tapahtuu ja keholla tehdään, on tärkeää – mutta ei ulkoisen vuoksi. Keho tai sen ulkomuoto ei itsessään ole tärkeä. Siksi kehon voi ja se tulee hyväksyä, vaikka se olisi jotain muuta kuin yleisesti täydellisenä pidetään.
8. Kaunista on se, että joku uskaltaa näyttää, mitä hänen sisällään on. Vähän niin kuin pimeässä kodikkaalta näyttää se talo, jonka ikkunoista paistaa valo eikä se, jolla on komein fasadi.
9. Yöllä syöminen on (sopivassa määrin, ei tietenkään joka yö) erinomaisen nautinnollinen pieni pahe.
10. Kun on nuori, kannattaa valvoa öitä aamuun asti. Vanhempana ei enää jaksa ja arvostaa syvää yöunta enemmän kuin niitä huumaavia aamuyön hetkiä, joina ajatus ja tunne liukenevat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on mahdollista.
11. Edellisestä huolimatta kaikessa ja varsinkin ihmissuhteissa tulee aina käyttää tervettä järkeä ennen intuitiivista tunnetta.
12. Myöskin edellisistä huolimatta on hyväksi muutamina kesäöinä olla hereillä käsittämättömän aikaisin tai sopimattoman myöhään ja mielellään jollain lailla ulkona: jonkin äärellä, oli se sitten vesi tai taivas. Jotain selittämätöntä on siinä, kun aurinko vähän anteeksipyytävästi nousee hipomaan kaislikkoa tai kun tähdet puoliksi hämillään alkavat räpytellä elokuun taivaalla.
13. Hyvien ja parhaiden asioiden eteen hyvin todennäköisesti joutuu näkemään paljon vaivaa tai hyvin paljon vaivaa. “Parhaat asiat elämässä ovat aina ilmaisia, mutta eivät koskaan halpoja”, sanoi Martti Lindqvist. Tämä koskee erityisesti ihmissuhteita ja taiteita, joissa on paljon samaa.
14. Vuorille kannattaa kiivetä. Samoin puunlatvoihin. Kauas näkeminen tekee maahan sidotulle hyvää.
15. Hyvien ystävien ei ole pakko olla koko ajan lähellä. Vaikka välimatkaa kertyisi satoja tai tuhansia kilometrejä, yhteys ei välttämättä pätki. Ihmeellistä kyllä, se voi vain syvetä.
16. Edellinen tosin edellyttää sitä, että uskaltautuu riittävän usein soittamaan puhelimella.
17. Ihmisen tulee olla riippuvainen vain muutamista asioista. Minä sanoisin, että ruoasta, juomasta, hyvästä yöunesta, sopivasta fyysisestä rasituksesta ja ennen kaikkea Jumalasta. Jos hän alkaa olla riippuvainen ihmisistä tai aineista, jokin on vaarassa vääristyä.
18. Edellisestä huolimatta rakkautta saa osoittaa ja toivoa intohimoisesti, jopa vimmaisesti, ennakkoluulottomasti, uhrautuvasti, sydän vereslihalla, apposen avoimena, heittäytyen. Se on ja tulee aina olemaan hirvittävä riski. Mutta paljon suurempi riski on jättää se käyttämättä ja kuivettua, kunnes kuolee.
19. On kolmenlaisia ihmisiä: yhdet pelkäävät elämää ja kuolevat siksi sisäisesti. Toiset pelkäävät kuolemaa ja elävät siksi epätoivoisesti. Kolmannet ovat tehneet tilin kuolemansa kanssa, sopineet välinsä elämän kanssa ja katsovat kumpaakin tyynesti silmiin. Tavoitteena on tulla kolmannen kaltaiseksi.
20. Jumalaa ei voi ymmärtää. Järjellä ainakaan.
21. “Sydämen kuunteleminen” on järkyttävä klisee, mutta jossain vaiheessa se alkaa puhua, jos tarpeeksi kauan kestää kliseen painoa.
22. Ihminen ei tarvitse niiden ihmisten seuraa, jotka eivät arvosta häntä. Jotkut asiat ja tilanteet voi ohittaa nostamalla hattuaan ja jatkaa eteenpäin sinne, missä aurinko paistaa.
23. On kahdenlaista yksinäisyyttä. Yksinoloa ja yksinäisyyttä, solitude ja loneliness. Ensimmäinen on äärimmäisen arvokasta sopivassa määrin. Jos itsensä seuraa ei kestä, pitää itselleen tehdä jotain.
24. Missään nimessä ei ole tarkoitus, että ihminen olisi koko ajan hilpeä, onnellinen, hyväntuulinen tai seurallinen. Tietty määrä surua ja masennusta kuuluu ihmisen mittaan. Niiden läpi on hyvä uskaltaa kulkea. Tosin, jos ne pitkittyvät ja solmiutuvat umpeen, on hyvä etsiä apua.
25. Jokaisen yön jälkeen on tähän asti tullut aamu. Pimeys on vain valon puutetta.
26. Ihminen on rakastettava siksi, että hän on synnynnäisesti kykenevä rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Muita ominaisuuksia ei tarvita.
27. Kukaan ei koskaan eikä missään nimessä ole vain virheidensä summa. Aina ja kaikkialla ja kaiken jälkeen on mahdollisuus uuteen puhtaaseen pöytään.
28. Ihmisestä on lupa muodostaa mielipide vasta kun on katsonut häntä silmiin. Ja mielellään vaihtanut pari sanaa.
29. Ihminen ei tule todellisesti merkitykselliseksi ostamalla mitään tai varustamalla itseään minkäänlaisilla logoilla, ei, vaikka ne olisivat erityisen moraalisia tai edistyksellisiä symboleja.
30. Periaatteessa mitään ei kuuluisi pelätä. Jos jokin pelottaa, asialle täytyy tehdä jotain. Sitä ei ainakaan kuulu pelätä, onko arvoton tai hyödytön. Koska se ei ikinä koskaan ole totta.
31. Anteeksi kannattaa pyytää aina, jos siihen on todella aihetta. On erinomaisen hyväksi, jos oppii myöntämään virheensä ja jotain siitä, mitä sana “nöyryys” tarkoittaa.
32. Virheistä voi joskus seurata jotain sellaista hyvää, jota ei olisi osannut muuten mitenkään löytää tai luoda.
33. Ylipäänsäkin heittäytyminen on elämässä jokatapauksessa väistämätön pakko, joten sitä kannattaa ihan vapaaehtoisesti opetella.
34. Puhuttelevimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat taipuneet, mutteivät taittuneet.
35. Ystävistä ja rakastetuista kannattaa pitää kiinni, koska he eivät koskaan ole eivätkä voi olla itsestäänselvyyksiä. Tosin kannattaa selvittää itselleen, mikä on todellista ystävyyttä ja mikä todellista rakkautta.
36. Jumala on olemassa ja paikalla. Ja hänessä kaikki kuolema ja pelko lakkaa.
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.