Archive for the ‘Idealismi’ Category
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
nokinen sydän kallionkyljessä.
October 11th, 2009
Photo credit in all the pics: Valtteri.
Photo credit in all the pics: Valtteri.Olen nyt jo monta päivää hyräillyt Jon Formanin kappaletta The House of God, Forever.
God is my shepherd,
I won’t be wanting, I won’t be wanting.
He makes me rest
in fields of green,
with quiet streams.
Even though I walk
trough the valley
of death and dying
I will not fear,
’cause You’re with me
You’re always with me.
Sanat ovat suoraan paimenpsalmista 23. Tuttuja.
Silti kaksi ensimmäistä fraasia ovat takertuneet päähäni, ja minun on pitänyt pureskella, tunnustella, sulatella niitä.
God is my shepherd I won’t be wanting I won’t be wanting
Jostain syystä selkäpiissä menee pieniä väreitä näiden sanojen jälkeen. Suomeksi psalmissa sanotaan vain: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se kuulostaa siltä, että olen jo saanut kaikkea. Minulta ei puutu mitään, koska minulle on annettu kaikki mahdollinen. Siitä on lyhyt matka sen olettamiseen, että Jumalalta voi hyvin odottaa kaikkea mahdollista maallista ja materiaalista hyvää, ettei “mitään puuttuisi”.
Mutta entä jos se onkin niin, että kun Herra on minun paimeneni, en halua enää mitään? En halua enää loputtomiin saada asioita? En enää halua… muuta?
Aavistan,
tiedän
että siinä on vapaus. Ei muualla.
*
V oli eilen aamulla herännyt kuuden jälkeen. Seitsemän aikaan se kiipesi Laajavuoren huipulle katsomaan auringonnousua.
Haluaisin olla enemmän hereillä aamuisin. Haluaisin levätä niin paljon, että voisin aamun ensimmäisessä valossa olla jo ulkona. Nähdä näitä hetkiä. Syksyssä on kiehtovaa se, että valoa on paljon enemmän nähtävillä – kesällä tarjolla on lähinnä päivänvaloa. Syksyllä voi nähdä vuorokauden jokaisen valon: aamunsarastuksen, auringonnousun, päivän, viiston iltavalon, sammumisen, sinisen hämärän, hiipivän pimeän ja pikimustuuden. Pimeäkin on valon olomuoto, sen olemassaolemattomuutta. Ja pimeässä pienikin valonpilkahdus saa täysin uudet mittasuhteet, merkitykset. Haluaisin mennä metsään pimeässä lyhdyn kanssa, seurata valon läikkymistä metsäpolulle.
Me emme kovin usein vielä puhu lapsista tai perheestä, toisinaan vain tunnustelemme ajatuksia tai kartoitamme sitä maastoa, jossa seisomme. Hahmottelemme karttaa. Sellaisista kartoista ei tosiasiassa ole hyötyä, koska lopulta elämä menee kuitenkin omassa uomassaan eikä kunnioita meidän pikkulapioilla sille kaapimiamme puronuomia. Mutta ehkä kaapimalla niitä me opimme kunnioittamaan sen virtaa.
Tänä aamuna oli sellainen aamu, harhailin ajatuksissani, mitä sie aattelet siitä jos mie oisin useamman vuoden kotona lasten kanssa, en menisi takaisin töihin? ja V pohti omiaan, no oishan se kurjaa jos mä en saa olla kotona, ja totesimme, että meidän kahden panos tämän maan kehittymiselle työelämän kautta taitaa jäädä pääasiassa ohueksi, me emme kunnioita sitä tarpeeksi, tai niinkuin V totesi: se mitä me ei kunnioiteta, sehän on vaan raha. Ja niin se on. Haluaisin olla pitkään kotona, jos me joskus saamme lapsia. Viedä lapsia mahdollisimman paljon metsään. Joskus leikkikentällekin, mutta enimmäkseen tutkimaan maailmaa ruohonjuuritasolla, näkemään lehtiä ja muurahaisia ja veden heijastuksia ja jäätyneitä lammikoita ja käpristyneitä huurteisia sananjalkoja. Kiipeilemään puihin ja ryömimään lehtikasoissa. Haluaisin viettää päiviä, jolloin ei pedata sänkyjä vaan kannetaan patjat ja peitot olohuoneeseen ja tehdään niistä linnoja, nukutaan päiväunet jossain niiden keskellä ja syödään pullaa jota pitäisi olla pakkasessa jotakuinkin aina. Haluaisin, että jos olen äiti, olisin sitä kokosydämisesti. On vaikea kuvitella, että työelämä voisi olla jotain, josta kokisin jääväni paitsi. Se, mistä on mahdollista jäädä paitsi, ovat omat lapset ja ne katoavat vuodet, kun ne ovat pieniä.
Äiti sanoi joskus, että lapsissa kenties yksi parhaita asioita on se, miten lapset katsovat maailmaa. Lapsi ihmettelee vielä. Ihastuu häviävän pienistä yksityiskohdista. Tuijottelee hyönteisiä, kyselee omituisia kysymyksiä itsestäänselvyyksistä. Aikuisen rajoittunut rationaliteetti on unohtanut sen, miten ihmetellään. Lapsen kanssa siihen taikamaailmaan pääsee hetkeksi takaisin; sille tasolle, jossa eläminen on ihmeellistä, jossa on koko ajan mahdollista löytää, jossa kyseenalaistaminen on elämisen ehto eikä uhka.
En vielä unelmoi äitiydestä. Aavistelen vasta.
Olen näistä aavisteluistani onnellinen, koska niissä on jotain olennaista. Ja haluan jo nyt elää tavalla, joka mahdollistaa aavistukset. Niinpä me emme kunnioita rahaa ja elämme vähällä, ettei meitä myöhemminkään sitoisi jokin niin raskas kahle että sitä raahatessamme ohittaisimme Elämää.
*
Tähän aikaan vuodesta minuun iskee useimmiten jokin arkaainen tarve varustautua talvea varten. Ajattelen villalankoja ja nytkin minulla on kesken noin viisi neuletyötä, osa monen vuoden takaa. Lisäksi ajattelen kaikkea sitä, mikä metsiin jää poimimattomana odottamaan. Haluaisin kerätä enemmän, säilöä ja säilyttää, tallettaa. Haluaisin täyttää lasipurkkeja marjoilla ja sienillä ja asetella niitä hyllyille tuottamaan syvää tyytyväisyyttä, haluaisin höyryttää ja umpioida ja keittää ja pakastaa.
Kaikkeen siihen en ole pystynyt, mutta vähän suppilovahveroita me olemme saaneet. Lähinnä Sauvosta ja lähinnä siksi, että V:n äiti pakkasi koko sienisaaliin meille rinkkaan vaikka keräsimme siitä vain osan. Kaksi päivää sienet kuivuivat keittiössä ritilällä patterin yllä. Nyt ne ovat purkissa kaapissa ja primitiivinen naisensydän minussa hyrisee onnellisuudesta. Perhe selviää taas talven yli. Olemme varustautuneet. Tulkoon pakkanen! Minä teen sienikeittoja!
Eilen aamulla päivä aukeni auringonnousun jälkeen täydellisen kirkkaana. Oli pakko päästä ulos, ja kun Tuija ja Juha innostuivat mukaan, mentiin kaikki metsään. Hyyppäänvuori on omituisen korkea nyppylä Lievestuoreenjärven vieressä, kalliolouhikkoinen ja näköalat ovat huipulta huimaavia. Tuntui hyvältä olla ulkona, kirpeässä sinisessä ja keltaisessa ilmassa, kävellä ratisevien haavanlehtien yli kukkulanrinteessä, päästä männynlatvojen yläpuolelle ja nähdä kauas, miten järvet ovat hämmentävän sinisiä taivasta vastapäätä ja koivut niiden rannoilla palavia tulenliekkejä.
Mäen huipulle täytyy kiivetä ison louhikon viertä. Aika ei vielä ole ehtinyt sivellä kalliota pehmeäksi, ja se näyttää siltä kuin jokin suuri käsi olisi taiten asetellut rakennuspalikoita toistensa päälle, koonnut niistä kestävän ja vakaan rakennelman, kaikista sekalaisista järkäleistä.
Siellä täällä lohkareiden alle jäävissä syvänteissä ja suojapaikoissa oli nuotion jälkiä, lohkareiden alapinnat olivat noesta mustuneet. Minun tuli muinainen olo, kuvittelin, millaista olisi ollut elää niillä rinteillä. Suojaisia kallionkoloja, näkymä järven yli, vartiopaikkoja yötä vasten, nuotio pitäisi niin korkealla piilottaa etteivät naapuriheimot sitä näe. Miten kylmä olisi tehdä suoja talvista kalliota vasten, mutta miten turvallista.
Tämä meidän kehittynyt ja teknologinen kulttuurimme alkoi tuntua todella ohuelta kerrokselta ajan päällä, kuin pintahilseeltä. Riipii selkäpiitä ajatella, miten iankaikkisen pitkiä aikoja tässä maailmassa ja tässä maassakin on eletty selkä kallionreunaa vasten, luontoa vastapäätä, elämänlangassa kiinni roikkuen, niin vähällä että juuri hengen pitimiksi riittää, ja silti ihmiset ovat rakastaneet ja surreet ja ystävystyneet ja toivoneet. En halua enkä edes uskalla idealisoida sellaista aikaa, mutta mikään minussa ei enää idealisoi tätä hullua luonnosta vieraantunutta kulutuskulttuuria, viihde-elämää ja turtumisen kulttuuria, joka meitä enimmäkseen ympäröi.
Haluaisin kasvattaa lapseni isoksi osaksi metsässä.
Löydettiin vielä muutamia suppilovahveroita, kylmettyneitä ja kohmeisia, ne kyyhöttivät sammalen keskellä vähän orpoina ja suojaa hakien.
En voi sille mitään, mutta tänäänkin mietin, kuinka paljon niitä tuossa naapurimetsässä vielä on.
Tehtiin nuotio yhden ison kallilohkareen alle, paikkaan, jossa kivi yllä oli noesta musta. Jossain korvapuustien ja kaakaon välissä Juha otti kepin ja poltti sitä nuotiossa, alkoi piirtää noella kallioon.
Mietin, että näinkö kalliomaalauksetkin syntyivät – me katsomme niitä nyt ja mietimme syviä rituaalisia ja myyttisiä merkityksiä, sitä, millaisina kulttisymboleina kuvat ovat toimineet.
Entä jos jokin esi-isä joskus kauan sitten yksinkertaisesti vain halusi luoda, sattui keksimään mistä saa aikaan punaista väriä, entä jos hänellä vain oli ylimääräistä aikaa, tyhjää tilaa ja sopiva kallio, ja hän puoliksi ajatuksiinsa harhautuneena alkoi hahmotella kallioon hirveä, hahmoa joka hänelle oli loputtoman tuttu. Entä jos kalliomaalaukset ovatkin hetken mielijohteita, vähän niinkuin iso osa meidänkin kulttuuristamme on, olisiko ihminen muuttunut niin paljon…?
Ja toisaalta – teemme me nytkin vaivalla kulttien kuvia, suuria symboleita, jotain jonka äärelle kokoonnumme ja jota palvomme. Alttaritaulut ovat niistä vain sirpale, kuvia on niin paljon enemmän.
Minua hymyilytti se, että Juha piirsi hetken mielijohteesta sydämen.
Jospa sekin kertoisi meistä ihmisistä jotain. Haluaisin sen kertovan meistä jotain. Ehkä enitenkin. Haluaisin, että se olisi se, mitä arvostan eniten. Rakastaminen, aika, ihmiset, suhteessa oleminen.
Että olisi I won’t be wanting.
*
Nyt menen ulos, ennen kuin päivä ehtii liian pitkälle. Istun vielä sohvalla hiukset pystyssä ja pyjamahousut jalassa, päällä huppari jonka hihoissa on mannapuuroa, jalassa paksut villasukat ja Jussin lahjaksi antamat Reinot.
Taitaa olla sunnuntai.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)
pyhä tyytymättömyys. September 28th, 2009
If the whole world followed you, would you be pleased with where you took it?
// Neale Donald Walsch
*
En oikeastaan aikonut tehdä uutta ulkoasua, mutta jostain syystä aloin kaivata tälle sivulle enemmän ilmaa. Katselen tätä päivittäin aika paljon, ja ilmeisesti jokin elämän eteenpäinmenemisessä vaikuttaa myös siihen, millaista sivua haluan katsella. Halusin enemmän ilmaa, valkoista, tilaa ja väljyyttä. Ja väriä, pieniä laikkuja sen keskelle.
Taidan kaivata elämääni enemmän ilmaa. Enemmän tilaa, enemmän valkoista. Enemmän väljyyttä. Sellaista maalarinvalkoista, jolla peittää seinät ja ottaa sen jälkeen käteen suuri pensseli, kymmenen sentin levyinen, kastaa se paksuun maaliin ja roiskia väriä seinille laikuiksi ja sateeksi, niin ettei talossa enää ole kylmää ja tyhjää.
Haluaisin, että paikat joissa olen ja asun, olisivat väljiä ja ilmavia. Haluaisin poistaa ison osan tavarasta, jota minulla on. Että omistaisin vähän, ja se vähän mitä omistaisin, palvelisi tarkoitusta.
*
Pauliina makaa sohvalla ja naputtaa omaa konettaan, V istuu ison koneen takana ja minä tässä tuolilla vähän epämukavasti tämän oman pienen koneeni kanssa. Jon Forman soi taustalla, ulkona aurinko on mennyt pilveen, ja juuri äsken alkoi sataa. Olohuoneen vihreät verhot ovat nyt tismalleen saman väriset kuin osa vaahteranlehdistä: keltaiseen taitettua lehtivihreää.
Hetki sitten vedin korvapuusteja uunista samaan aikaan kun Pauliina soitti olohuoneessa Shostakovichia sellolla. Sonaatti sellolle ja pianolle, ja jossain vaiheessa Pauliina huusi olohuoneesta että näin se pitää soittaa, me täällä itärajalla tiedetään jotain Neuvostoliitosta ja soitti niin että saatoin kuvitella maisemaa kokoon puristavat neuvostokolossit ja askelten painon, kun aamulla on taas raahauduttava tehtaaseen, minun ymmärrykseni klassisesta musiikista kehittyy ja ymmärrän, ettei se ole vain herkkää ja kevyttä vaan jotkut säveltäjät ovat menneet musiikkinsa takia vankileireille.
*
Jos maailma seuraisi minua minne ikinä menenkin, olisinko tyytyväinen siihen, minne se minun mukanani päätyy?
En. Enkä halua olla. En halua kuvitella, että voisin olla.
Haluan olla tyytymätön siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Mitä elämässäni tapahtuu. Ei niin, että elämä olisi vain huono – mutta totuuden nimissä tässä arkisen elämäni ympärillä ja sen sivutuotteina tapahtuu paljon sellaista epäoikeudenmukaisuutta, jota ei pidä hyväksyä. Paljon sellaista, josta on tullut osa kulttuuria, ja jota sen takia ei enää erota. Jos koko maailma eläisi niin kuin minä, meidän kävisi huonosti. Minulla on tarve… mmm, herätä. Nähdä ja sormenpäissäni tuntea se keskeneräisyys, jossa elän. Tuntuu, että pitkään olen yrittänyt vain sietää ja hyväksyä sitä – unohtaakseni sen sitten, ollakseni tekemättä mitään – koska elämähän on keskeneräistä, me ihmiset olemme niin keskeneräisiä. Niin olemmekin. Niin tulemmekin olemaan. Niin olen. Mutta minun ei kuulu jäädä siihen. Minun ei kuulu jäädä tuleen makaamaan, kaatua tähän ja heittäytyä huolettomaksi. Sitä on vaikea vielä sanoittaa, mutta moni asia tässä kulttuurissa jonka keskellä elän, vaivaa minua. Mietityttää ja ärsyttää. Se on jotakin uutta, ja en halua luopua siitä. Se tuntuu jonkinlaiselta havahtumiselta, ja sellaisena se tuntuu arvokkaalta. Haluaisin nähdä…
On olemassa sellainen sanapari kuin pyhä tyytymättömyys.
Siksi haluaisin olla tyytymätön. Haluan olla. Tyytyväisyys kun ei saa mitään aikaan. Tarvitaan särö, että jotain alkaa tapahtua. Minä haluan elämääni särön, jonka näen ja ymmärrän. Toisin sanoen haluan nähdä särön ja ymmärtää sen. Että osaisin antaa elämäni muuttua sen myötä.
Ja vielä selvemmin sanottuna: minua on alkanut vaivata tämä hyvin toimeentuleva valkoinen länsimainen keskiluokkaisuus, jonka turvin voisin elää elämäni pseudoarvojen varassa, kuvitellen olevani sivistynyt ja tiedostava, ekologinen ja ihmisrakas, kohtuullisen kunnollinen ainakin, ihan niin kuin kaikki muutkin. En halua olla “niin kuin kaikki muutkin”, sillä se on tyytyväisyyden ja passiivisuuden vaarallisin muoto.
Haluan erottaa toden ja väärän. Moraalin oikeat rajat, en niitä jotka perustuvat yleisiin sopimuksiin. Haluan erottaa oikein ja väärin tekemisen rajat. Haluan etsiä sitä, mikä on totuudellisempaa. Haluan kyetä seisomaan sen takana, mikä on totuutta. Haluan seistä tämän kaiken reporankana sohvalla makaamisen jälkeen.
Loppujen lopuksi: en ole päätynyt tähän maailmaan viihtyäkseni täällä. Ehkä se on se, johon olen väsynyt: en halua enää vain viihtyä, haluan tehdä työtä. Haluan niskani hikeen ja käteni rakoille. Haluan, etten eksistoi enää vain itseni ympärillä. Olen tyytymätön siihen, että jos kaikki eläisivät niin kuin minä, tästä ei tulisi mitään.
On kohtuullisen omituista, että olen tästä olosta ja ajatuksesta onnellinen. Mitä, tyytymättömyydestä?
Olen onnellinen siitä, että elämä voi olla enemmän kuin viihtymistä.
*
Nämä ovat vielä niin keskeneräisiä ajatuksia, että annan niiden vielä kiehua padassaan. Kierrän pataa ja yritän poimia sieltä isoimmat palaset, mutta ne ovat vielä niin kuumia että poltan sormeni. Aikaa on… Mutta minut tekee onnelliseksi se, että jokin on muutoksessa, haluan raivata sille tilaa ja ilmaa, väljyyttä, maalarinvalkoista jonka päälle roiskia uuden kuvan.
Pauliina alkoi taas soittaa. Menisinkö minä vankileirille sen vuoksi, mihin uskon?
Menisin.
Haluan uskoa ja päätän uskoa, että menisin.
Valintahan se on;
ja valintoja
voi tehdä -
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Muutos | Comments (0)
eniten silti haluan olla kapinallinen. September 24th, 2009
En ole puoleentoista vuoteen saanut päivitetyksi Visa Electron -korttiani. Niinpä kirjoitan kassalla aina väärän nimikirjoituksen, sen vanhan, joka on alkanut kehittyä entistä epämääräisemmäksi ja sotkuisemmaksi. Oikeastaan siitä erottaa enää K:n ja ison S:n. Eikä ihme, sillä nimikirjoituksella ei enää muualla ole käyttöä. Kun jonain päivänä saan uuden kortin hankittua, se nimikirjoitus käytännössä lakkaa olemasta.
Uusi nimikirjoitus on sekin muutoksessa. Alussa se oli hoiperteleva ja häkeltynyt; etunimi oli lennokas ja muotoontunut, sukunimi sen perässä liian tarkasti piirretty ja yksityiskohtainen. Vähän kuin ekaluokkalaisen yritys kirjoittaa vierasta sanaa. Nyt uusikin nimikirjoitus alkaa näyttää siltä, että siitä erottaa oikeastaan vain ison K:n ja ison V:n, ja loppu sukunimi häviää yläoikealle kaartuvaan viivaan. Lopetin yrityksen muodostaa sukunimen kirjaimet; ne olivat liian terävämuotoisia, en osannut kirjoittaa kuin kaaria ja mutkia. Edellinen nimi loppui “omaa”, se on ihan eri asia kuin “hala”.
Ensimmäiset kuukaudet olin uuden nimen kanssa hukassa. Ihmiset puhuivat Kaisa Vanhalasta, ja minun piti keskittyä ymmärtääkseni, että se olen minä. Esittelin itseäni omituisina variaatioina: “No Salomaan Kaisa täällä, eiku Vanhalan.” Joskus viime keväänä aloin tottua nimeen, mutta edelleen on olemassa vain yksi rouva Vanhala ja se on V:n äiti, en minä.
Joskus tämän viikon alkupuolella mietin taas koko nimiasiaa ja sitä, olisiko ollut vaihtoehto säilyttää oma nimi. Nimen vaihtaminen oli selviö aikanaan, ja ajattelin että se oli vain halua pysyä perinteessä, historiassa, aikojen kulussa. Eri nimiä en meille olisi halunnut, en sitä että ulko-ovea katsoessa ei tiedä onko kyseessä avioliitto vai ei, ja suurempi syy sille oli se että minä ajattelen, että sanoissa ja nimissä on sittenkin voimaa. Sillä on väliä, miksi jotakin kutsuu. Nimi on identiteetin merkki, asioiden nimeäminen on niiden esiin kutsumista, tunnustamista, hyväksymistä. Jos olisin pitänyt eri nimen kuin V, olisin erottanut itseni V:stä. Pitänyt itseni erilläni, kauempana. Yrittänyt säilyttää identiteetin, joka on vain minun omani.
Samasta syystä minun piti tutustua kauan sanaan “vaimo”. Minut nimettiin vaimoksi, minusta tuli jokin erilainen, sama mutta uudenlainen, minuun tuli jotakin lisää ja minusta kutsuttiin esiin jokin erilainen. V ei kutsu minua koskaan vaimoksi, minua kutsutaan etunimelläni, mutta minulla on silti mahdollinen kutsumanimi “vaimona” ja se tekee minusta ja minun minuudestani erilaista.
Alkuviikosta asiaa miettiessäni tajusin, miksi halusin vaihtaa nimeni. Minusta piti tulla Kaisa Vanhala siksi, ettei sellaista ihmistä vielä ollut olemassa. En tiennyt, kuka se on. Millainen? Ja miksi sellainen?
Kaisa Salomaa oli elänyt jo aika kauan enkä ollut tyytyväinen kaikkeen siihen, millaiseksi se oli elämänsä nimensä kanssa muodostanut. Ja vaikka siinä olemassaolossa oli paljon hyvää ja sellaista, josta on rakentunut muistoja jotka todennäköisesti kultaantuvat epärealistisenkin onnelliseksi, oli Kaisa Salomaa joka tapauksessa vain työnimi. Nimi prosessille. Jollekin, jonka odotin muuttuvan ja vaihtuvan. Tiedostin. Toivoin.
Eihän ihminen tuosta vain muutu mennessään naimisiin. Se ei ole mitään maagista tai hetkellistä, nopeaa tai helppoa. Naimisiin meneminen oli minulle kuitenkin sitoutumista muutokseen; hiotuksi tulemiseen, siihen, etten loppuelämäni aikana voisi enää kuvitella olevani itseriittoinen tai itsenäinen, etteivät sanomiseni ja tekemiseni ja valintani vaikuttaisi toisiin, että voisin itse ratkaista ja toisista välittämättä kulkea minne haluan, etten tulisi peilatuksi ja heijastetuksi takaisin eri näköisenä kuin itseni näen. Sitouduin siihen, etten pysty pitämään itseäni samana, että kuvani minusta joutuu muuttumaan, että joudun luopumaan särmistäni, pehmenemään ja toisaalta lujittumaan. Että joudun tutustumaan siihen johonkin uuteen, joka minusta nimeämällä on kutsuttu esiin. Siihen puoleen minusta, jota en ole tuntenut.
Naimisiin meneminen oli monessa asiassa sitä, että jouduin – pääsin! – tutustumaan asioihin minussa, joita en tunne. Miltä minusta tuntuu vakavasti, joskus rystyset valkoisina, rakastaa? Miltä tuntuu opetella sokeudestaan pois? Millainen olen, kun minussa ei ole minkäänlaista tunnekontrollia? Millainen olen, kun en voi sulkea peloiltakaan silmiäni ja kieltää niiden olemassaoloa? Millainen minusta tulee, kun olen pääsemättömissä toisesta – ja kun se toinen heijastaa minut itselleni terävämpänä kuvana kuin haluaisin nähdä, tai kun itse peilaan itseni toisesta ja näen sen mitä olen pitkään yrittänyt paeta? Millainen olen, kun rakastan niin että minua hirvittää, millainen olen kun ymmärrän sen, että saatan kadottaa sen mitä rakastan – ja millainen olen sen kysymyksen edessä, uskallanko silti rakastaa?
Millainen olen, kun lasken suojaukset? Millainen olen, kun tahtomattanikin tulen näkyväksi?
…millainen olen, kun itse itsestäni rakentama kuva rapistuu pois, ja jokin todempi alkaa hahmottua?
Hyvin vähän tästä tiesin ennen naimisiinmenoa. Se kaikki oli Kaisa Vanhalaa, ja minähän en ollut koskaan tavannut sitä. Jollain lailla tapaaminen oli shokki, ja kesti pitkään totuttautua ja oppia olemaan yhdessä. Minun piti opetella kuuntelemaan sitä, katselemaankin, sietämään. Ja piti opetella pitämään, ja tunnustamaan sekin. En tiedä, kumpi oli vaikeampaa.
Hitaasti, hitaasti olen alkanut nähdä sen, että tämä uusi on jotenkin… todempi kuin se edellinen. Realistisempi. Ehkä pakotettuna, mutta joka tapauksessa. Ja kaiken senkin jälkeen, mistä olen eri mieltä sen kanssa, alan hitaasti pitää juuri siitä asiasta kaikkein eniten: että se on todempi. Se on enemmän se, joka minä olen. Se ei luule niin paljoa, ja näkee vähän enemmän. Ehkä, ehkä se on jo vähän kasvanut. Tai ainakin oppinut tunnustamaan, jos ei muille, niin itselleen.
Minun piti vaihtaa nimeni että tulisin nimetyksi uudelleen, että minusta nousisi esiin jokin uusi. En kuitenkaan halunnut tuoda koko Kaisa Salomaata tähän avioliittoon. Kun Kaisa Vanhala on niin uusi, sitä on helpompi muokata ja kasvattaa. Se ei kenties ole niin ehdoton, ei niin kova. Se virtaa vielä, liikkuu ja elää.
Sitä en osannut arvata, miten hytisyttävän vakava prosessi tästä tuli. Piti vain mennä naimisiin, tiskaustavan piti olla se vakavin uudistus -
mutta jos se on niin, että rauta hioo rautaa ja ihminen ihmistä, ei se tarkoita mitään sivelyä tai hivelyä, vaan hiomista, siinä lentää lastuja ja rautapölyä, se raastaa ja kirveleekin, mutta tuloksena on sileämpi ja kämmenen alla pehmeämpi pinta. Ja niin, se toinen ihminen kun vain on se rauta, joka tulee hioneeksi; se kai on väistämättömyys, sen tapahtumista ei voi estää. Naimisiin mennessään joutuu toteamaan että on itsekin hiova rauta, ja että tulee hiotuksi -
halusi tai ei, toinen voi tahtomattaan olla katalysaattori sille, että mennään syvälle.
*
Minua myös suretti pitkään se, että minulla ei ollut lempinimiä. Äiti ja isä valitsivat meille nimet niin, että niitä olisi mahdollisimman vaikea väännellä. Kaisa ei oikein käänny eikä väänny, ja niinpä olen enimmäkseen ollut vain se. Mutta sitten, rakas siskoni Ruth, joskus menneiden vuosien sisällä, alkoi kutsua minua Kakeksi. Ja niinpä nykyisin olen toisinaan Kake, myös V:lle.
Kake. Kake on ihan hyvä. Kake antaa tilaa jollekin mitä Kaisa ei ole, jollekin joka nostaa jalat pöydälle ja vähät välittää turhuuksista, joka voi nauraa ja huutaa liian kovalla äänellä ja antaa ihmisten reagoida epäsovinnaisuuksiin niin kuin niitä huvittaa.
Kaisa oppii vielä joku päivä Kakelta, ja se on hyvä.
*
Minun ei tule olemaan helppoa antaa nimiä lapsilleni. Nimet, niillä kun on piileviä merkityksiäkin… Unohdettuja. Kaisa periytyy Katariinasta joka on lähtöisin Aikatherineesta, ja tarkoittaa jotakuinkin “puhdasta”. Maria, toinen nimeni, taas tulee Mirjamista ja tarkoittaa eri teorioiden mukaan joko “katkeruuden merta”, “kapinallisuutta” tai “toivottua lasta”. Egyptiläisittäin tulkittuna se tarkoittaa “rakastettua”.
Jos noista pitäisi rakentaa identiteetti, työlääksi kävisi. Valitsisin silti kapinallisuuden, koska sitä kohti ollaan matkalla.
Ja rakkautta, ja uskoisin, että ne voi yhdistää. Sellaiseksi haluan tulla; sellaiseksi, että uskallan kapinoida rakastaakseni, potkia alas tuulimyllyjä jotka estävät sitä että rakkaus Olisi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus | Comments (0)
an unconventional banana. (?) March 13th, 2009
Näin tehdään muutto.
Tai ainakin valmistaudutaan siihen.
10 banaanilaatikkoa ja kaksi pyörää. Länsiväylän marketin pihassa vain muutama ihminen uskalsi kommentoida, useimmat vain yksinkertaisesti hämmentyivät. “Jos nuo kaikki meinaatte saada kahella pyörällä”, totesi mies ja lähti itse pyöräilemään kummassakin pyöränsarvessa täpötäysi ruokakassi – ja tarakalla pikkutyttö. Hmm-hmm. Jos banaanilaatikko putoaa, siihen ei sentään satu.
Todettiin, että ihmisillä on täällä päin planeettaa todella korkea kommentoimiskynnys. Ymmärsimme ihmisten puolipeitellyistä reaktioista, että siinä oli jotain kummallista, että sitoi teipillä ja naruilla kymmentä laatikkoa pyöriin. Silti ihmiset tuntuivat olevan melkein vaivautuneita katsoessaan kohti, kävelivät ohi kuin eivät olisi huomanneetkaan. Keskittyivät näyttämään korrekteilta. Ehkä kaikkien yhteiset tunnot ilmaisi kuitenkin se suvereeni nuori mies, joka räiskähti avoimesti nauramaan hihaansa kun pyöräiltiin ohi.
…jesss! Siis jälleen voitto turnauksessa Vanhalat vastaan sovinnaisuus, 6-0.
Ehkä on helpompaa kuljettaa laatikoita autolla, ja ehkä se on normaalia, mutta se ei missään nimessä ole yhtä hilpeää. Ja kyllä minullekin tuli mieleen intialainen katukuva, kun V köytti laatikoita tarakkaan – ikivanhat mopot, joiden päälle on lastattu jotakuinkin yksi kaupallinen tavaraa. Onhan se hassua. Mutta mikä ihmisiä hämmensi? Ja mikä sitä epäkorrektia nuorta miestä niin nauratti?
Hämmentääkö ihmisiä se, että viisi laatikkoa tarakalla pyöräilevä herättää väistämättä huomiota? Ovatko banaanilaatikot hassuja? Onko hassua olla opiskelija, joka ei halua hankkia autoa, ja jolla on spontaaneja ideoita? Onko epätavallinen niin hassua? Tulimmeko me olleeksi epäsovinnaisia – kuljettamalla laatikoita?
Tästähän voisi ottaa tavan! Testaisi ihmisten reaktioita pieniin, arkipäiväisen tuntuisiin asioihin, jotka tekee vain jotenkin… eri tavalla. Laatikoista on hyvä aloittaa. Mitäköhän sitä keksisi seuraavaksi…? Ottaisi uudeksi harrastuksekseen rutiinien kyseenalaistamisen, normien ravistelemisen, sovinnaisuuden piikittelemisen… “Nuhtelisi arkea”, niin kuin eräs tuttu sanoo.
Meillähän on jo hyvä pohja sille. Mäntysormukset eikä telkkaria. Outoa porukkaa.
Katsotaan, mitä tästä syntyy.
*
Siihen asti päässäni soi Harry Belafonte ja The Banana Boat Song, jota ei voinut välttää, kun tuli banaanilaatikoista kyse:
Work all night on a drink a’ rum
Stack banana (boxes) till the mornin’ come
Come, Mister tally man, tally me banana
Daylight come and me wan’ go home
Come, Mister tally man, tally me banana
Daylight come and me wan’ go home
// The Banana Boat Song
*
Me wan’ go home. Se on kyllä totta.
Ja huhtikuun alussa sinne mennään.
Posted in Alitajunnan oikut, Idealismi, Ihmiset, Koti, Minäkuva | Comments (0)
the General. March 10th, 2009
Tämä on soinut jo jonkin aikaa päässäni, ja joka kierroksella se kolahtaa. Ensinnäkin kappale on hyvä, se tarttuu. Ja sen jälkeen kun kävin tarkistamassa, mitä siinä oikeastaan lauletaan, se vasta alkoi kolista.
Ei voi olla ajattelematta… When do we learn? Do we ever learn?
…I wish we learned.
Joku teki siitä videonkin. Se katkeaa kesken, mutta se on hyvä.
Tässä sama live-esiintymisenä, kokonaisena.
*
There was a decorated general with
a heart of gold, that likened him to
all the stories he told
of past battles, won and lost, and
legends of old a seasoned veteran in
his own time
On the battlefield, he gained
respectful fame with many medals
of bravery and stripes to his name
he grew a beard as soon as he could
to cover the scars on his face
and always urged his men on
But on the eve of a great battle
with the infantry in dream
the old general tossed in his sleep
and wrestled with its meaning
he awoke from the night
to tell what he had seen
and walked slowly out of his tent
All the men held tall with their
chests in the air, with courage in
their blood and a fire in their stare
it was a grey morning and they all
wondered how they would fare
till the old general told them to go home
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
But the men stood fast with their
guns on their shoulders not knowing
what to do with the contradicting orders
The general said he would do his own
duty but would extend it no further
the men could go as they pleased
Not a man moved, their eyes gazed
straight ahead till one by one they
stepped back and not a word was said
and the old general was left with his
own words echoing in his head
he then prepared to fight
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
Go now you are forgiven
//Dispatch, The General
*
This fight is not worth fighting…
Go now, you are forgiven.
Kuinka paljon elämästä on sitä, että ihminen odottaa, että joku tulisi sanomaan tämän? Elämä on hitonmoinen taistelu, ja vaikka sen on osin oltavakin sitä,
on siitä iso osa kuitenkin not worth fighting.
Ihminen vain on sellainen, että se uskoo mielellään propagandaa; seisoo rivissä silmät palaen ja uskoo, että on oikealla asialla, uskoo, että on taisteltava, uskoo, että on kuoltava jonkun takia jolla ei ole väliä – taistelee taistelunsa väärillä tantereilla ja turhaan, kuolee suotta. Sitähän on sota, pohjimmiltaan aivan järjetöntä tuhlausta. Mutta sitä on iso osa elämästäkin,
järjetöntä
tuhlausta
- kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen menestyneeksi, suosituksi, kauniiksi, kadehdituksi, rikkaaksi, saada nimeä ja valtaa ja kunniaa? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen itsenäiseksi ja pärjääväksi, riippumattomaksi ja lujaksi, kovaksi ja kaikin puolin heikkouden kieltäväksi? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella suojellakseen itsensä toisilta ihmisiltä, rakentaakseen muurit ja linnoittaakseen itsensä, ettei ole syytä taistella niin kauan ettei kukaan enää yritä lähemmäs? Kuka sanoisi, ettei raha ole syy taistella, ettei valta, kunnia, maine, suosio?
Kaikkien niiden takia ihmiset seisovat rintamalla aseet ladattuina ja silmät palaen, kaikkien niiden takia ihmiset sulkevat itsensä ja lukitsevat sen, joka luotiin hyvää elämää varten, paljaimman todellisimman. Ja osa kuolee taistellessaan for nothing.
Ja jos ei ole ketään, joka sanoisi, että you are forgiven…
Ajatus palelee sisältä.
…soitan sen vielä kerran.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys | Comments (0)
onni on vettä kivien lomassa. February 22nd, 2009
Sellainen aamupäivä, että on syöty juuri ja juuri aamupala, vedetty liian iso huppari päälle ja unohduttu tekemään ei-mitään moneksi tunniksi.
V laittoi musiikkia soimaa. Damien Rice, Rajaton, Simon & Garfunkel ja nyt Stingin Mercury falling. V suunnittelee makuuhuoneessa junk rigiä Vempeleeseen, meillä on koko elokuu vapaa, sitä ennen uusi takila mastoineen ja purjeineen pitäisi saada veneeseen, sitten voisi ajelehtia tuulten mukana Kökariin, istua niillä meren unenomaisiksi silittämillä kalloilla, myrskysi tai paistoi.
Istun tässä ja eksyn pitkin internetiä ja ajattelen, miten järjettömän paljon maailmaan mahtuu rumia sormuksia. Ja sitten jostain, varoittamatta, tulee joku haikea ja surullinen ja asettuu ajatusteni sisään. Valuu selkärankaa pitkin kehoon, rintarangan ympärille, joka puolelle. Ja vaikka Stingin jälkeen seuraa reggaeta, ei Marley saa sitä heti poistettua.
Mistä se tuli?
Tuliko se todella Simon & Garfunkelista, A Poem On The Underground Wallista? Miehestä, joka odottaa iltapimeällä maanalaisen tunnelissa kirjoittaakseen väriliidulla runon mainostauluun? Kai.
Vanhempani kuuntelivat Simon & Garfunkelia nuorena. En ole sen oppimisen jälkeen pystynyt kuuntelemaan S&G:tä ajattelematta seitsemänkymmentäluvun Helsinkiä, vakosamettitakkeja ja äitiäni ja isääni, jotka törmäsivät toisiinsa opiskelijaillassa, ja isä kiirehti huoneen toiselta puolen kaatamaan äidilleni kahvia. Isä on puhunut äidin hymystä niin monta kertaa, että pystyn kuvittelemaan sen; äitini hymyn kiharoiden hiusten alla, isäni joka hämmentyy toisella puolen huonetta, ja sen miten ne kaksi kävelivät sen jälkeen pitkin Helsingin katuja kunnes päättivät mennä naimisiin.
Siihen kaikkeen liittyy minussa outoa nostalgiaa, kaipausta paikkoihin ja aikoihin joissa en ole voinut olla. Kaipausta seitsemänkymmentäluvun Helsinkiin, kaipausta niihin vuosiin kun kaikki on auki ja edessäpäin. Ja se jos jokin on outoa. Miksi kaipaan mennyttä kaupunkia, jossa en ole elänyt? Miksi kaipaan vuosikymmentä, josta olen kuullut vain jälkeenpäin? Ja ennen kaikkea; miksi kaipaan elämänvaihetta, jota itse elän nyt? Miksi minussa herää surumielinen nostalgia kun ajattelen, että tätä musiikkia vanhempieni sukupolvi kuunteli melkein 40 vuotta sitten, minun vanhempani myös…?
Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta sen, mitä tarkoittaa todella, että jokainen sukupolvi elää läpi samat unelmat ja muutokset. Minun vanhempani ovat olleet vastanaineita, nuoria, opiskelijoita, ovat olleet siinä vaiheessa jossa elämä tuntuu hieman hämmentävältä ja tuntemattomalta, mutta jossa ollaan täynnä uskoa ja unelmia ja toivoa, ja sen varassa uskalletaan sukeltaa siihen arkeen, joka tuo mukanaan myös elämän todelliset vaikeudet. Minun vanhempani ovat olleet sen ikäisiä kuin minä olen nyt,
ja nyt minun olen suunnilleen siinä vaiheessa että elämä on hämmentävä ja tuntematon, kartta josta aukeaa ja valottuu vain nurkka kerrallaan, pölyn tai pimeyden peittämä maisema, jota raivaamme machetella pala kerrallaan, tiheikkö kerrallaan. Ja kai minussa on se toivo ja vimma, joka muitakin sukupolvia on auttanut elämään oman elämänsä.
Ja minun vanhempani ovat tulleet vaiheeseen, jossa serkkuni toteaa heistä että tuollaista minäkin haluaisin että parisuhde olisi sitten. Italian kielikursseja yhdessä, matkoja Italiaan, Prahaan, Pariisiin, Saksaan. Autoilua vehmaassa eteläsaksalaisessa viinimaassa, jokien runsaissa laaksoissa. Yhteyttä ja yhdessäoloa.
Minua huimaa toisinaan ajatella, miten paljon elämää on vielä edessä. Vanhempani tuskin tiesivät, mitä 40 vuoden kuluttua elämä olisi, ehkä he eivät kovin tarkasti edes suunnitelleet. Ja nyt ollaan tässä, lapset naimisissa ja jokseenkin älyllisissä vaiheissa opiskelu- ja työelämää ja itse asiassa asiat melko hyvin. Mutta eivät he tienneet, että se menee näin. He kävelivät pitkin Helsingin katuja ja uskoivat, että elämä on niin hyvä, että on mentävä naimisiin ja kohdattava se elämä.
Minä hiihtelen pitkin Kuusamon metsiä ja uskon, että elämä on hyvä, niin hyvä, että se on kohdattava. Mutta en minä tiedä.
Ja se jos jokin on huimaavaa. Joskus tavoitan hetkittäin kyvyn kuvitella, mitä elämä on, kun kasvan vielä muutaman vuosikymmenen. Ne ovat välähdyksiä, ne katoavat hetkessä. En tiedä mistään mitään, paitsi että todennäköisesti minusta tulee teologian maisteri ja V:stä fysiikan opettaja, mutta missä me asumme, mitä me teemme, mistä saamme elantomme, onko meillä lapsia, voimmeko vielä veneillä kesäisin, olemmeko terveet, olemmeko onnelliset, olemmeko ehjät, miten perheemme ja ystävät ja kaikki -
en tiedä. Ja silti on pakko uskoa että elämä on hyvä, ja on mentävä eteenpäin. Kohdattava. Janottava elämistä, elossa olemista.
Kaikki tämä pohdinta liittyy jotenkin siihen, että V:n äiti luki mökillä Richard Yatesin Revolutionary Roadia, jonka olin juuri vähän aiemmin päättänyt jättää katsomatta elokuvana, vaikka sitä on kehuttu. Selasin kirjaa kuitenkin hieman. Sen takakansi väitti kirjaa “lempeäksi kertomukseksi unelmien sortumisesta”, tarinaksi elämäntavoitteiden romahtamisesta, todellisuuden kohtaamisen kivuliaisuudesta.
Sen perusteella mitä kirjaa ehdin lukea, siinä ei ollut mitään lempeää. Taidokas se voi olla, avartava ja hyvä, ja voisin sen lukea, jos en katsoa. Elokuvaa en halua katsoa, koska en halua sen tartuttavan minuun luovuttamisen tunnelmaa, periksiantamisen kyynistä passiivisuutta. En halua omaksua elämäänsä pettyneen avioparin näkökulmaa, kun lähiöelämä ahdistaa, avioliitto puristaa, suuret tavoitteet kuolevat, ja kaksi lastakin alkavat tuntua vain kulissin osilta. Ehkä tarinassa on onnellinen loppu,
mutta en minä halua lukea tarinaa unelmien kuolemisesta. Tai katsoa.
En halua, koska sellaista on tässä ympärillä jo ihan liikaa. Unelmien kuolemaa. Ja kyvyttömyytta tarttua todelliseen elämään koko sydämellä, jos se ei kuljekaan unelmien mukaan.
Me emme tiedä, mitä elämästä tulee. Me unelmoimme nyt. Matkasta junalla halki Siperian, laivamatkasta Uuteen-Seelantiin, seikkailusta. Veneestä ja rantakallioista ja siitä, että vielä olisi aurinkoisia kesiä. Talosta jonka nurkat narisisivat, puutarhasta jossa olisi vanhoja omenapuita. Lasten syntymisestä, siitä, että vanhemmistamme tulisi isovanhempia, herttaisesti hassuja. Me unelmoimme siitä että saisimme tehdä työtä joka olisi mielekästä, lauantaiaamuista ja auringonläikistä puulattioilla. Mutta emme me tiedä.
Meidän on elettävä, että näemme. Ja nyt yritän opetella unelmoimaan tavalla, joka ei tarraudu kouristuksenomaisesti unelmiinsa, vaan ymmärtää, että ne voivat vaihtua, jos elämä sulkee jonkun oven ja avaa jossain toisaalla samalla ikkunan. Jos me pysymme elossa, on kaikki hyvin.
Nojasin eilen auton ikkunaan ja ajattelin, että mikä oikeastaan estää meitä olemasta onnellisia? Mikä estää onnea? Estääkö mikään onnea? Tuntuu, että onnea on ympärillä niin vähän… Ei onnesta puhuta. Puhutaan kaikesta muusta. Stressistä, ahdistuksesta, kiireestä, paineista. Aivan kuin elämä olisi liian täyteen tungettu purkki täynnä särmäisiä kiviä, jonne onnen valkoinen puuvilla ei enää mahdu – ellei kaikkea muuta pureta pois.
Nostalgian läpitunkema outo surullisuus Simon & Garfunkelista on jotenkin sitä… Että on surullista, että unelmien ja toiveiden annetaan hukkua, unohtua. Puserrutaan stressiin, kuollaan hitaasti. Petytään. Miten minun käy – puserrunko pettyneeksi, unohdanko sen että uneksin, vai selviänkö niinkuin vanhempani, italiankursseihin ja eteläisen Saksan viinilaaksoihin?
Mutta ei. Olkoon elämä purkki täpötäynnä kiviä. Onni on vesi, joka valuu kivien rakoihin ja täyttää kaiken, ympäröi kaiken, pehmentää ja hioo hitaasti kivien särmät.
Me voimme olla tässä onnelliset, vaikka elämä on tuntematon ja hurja. On osattava tuntea kivun ja pelon tunteet, kun niitä tulee, ahdistuskin, jos se tulee. Mutta sen jälkeen, kun nämä aidot tunteet on koettu, ei ole pakko olla enää sitä arjen tukkivaa perusahdistusta… Minun ei ole pakko kantaa jatkuvaa perusahdistusta jostain, jolle en enää tunne nimeä. Ei ole pakko ahdistua siitä, etten ole oikean näköinen tai kokoinen. Ei siitä, etten tiedä, mitä tehdä työkseni. Ei siitä, että en osaa toimia oikein aina ihmisten kanssa. Ei siitä, että on vähän kiire.
Kaikkea tätä tulee olemaan aina. Enkä ikinä opi taitavammaksi, ellen ala opettelemaan. En opi, ellen…
…raivaa tilaa.
Siltä se tuntuu. On raivattava tilaa. Siltä on tuntunut jo jonkin aikaa. On raivattava tilaa minuun niin, että minussa on tilaa kokea tämä elämä, joka vetenä virtaa kivien väliin. On vedettävä peite silmiltä ja räpyteltävä kirkkaassa valossa. On avattava kiinni puristuneet kädet ja annettava tuulten tulla, viedä menneiden vuosien pölyt mennessään. On vedettävä henkeä ja oltava kaikin puolin enemmän auki,
enemmän tyhjä, on oltava vähemmän.
Ja siinä tyhjyydessä on tilaa toivon ja uskon olla, sinnikkään idealismin siihen, että elämä on niin hyvä, että se on kohdattava. Uskon siihen, että vaikka ei tiedä, on elämä hyvä… Hyvä, vaikka se ei olisi sellainen, kuin toivon.
Emme me ehkä saa lapsia. Joku saattaa kuolla. Saatan sairastua. Saattaa olla, etten löydä työtä, joka täyttäisi minua. Voi olla ettemme löydä paikkaa, joka tuntuisi kodilta. Voi olla yksinäisyyttä ja tuntemattomuutta. Mutta jokainen päivä on silti uusi kirkkaanvalkoinen puhdas sivu,
pesty puulattia, jolle aurinko heittää valonläikän.
Siitä minä unelmoin,
että joka aamu olisi rohkeutta avata silmät, kurkottaa päivään syli avoinna,
antaa suukko sen otsalle, jota eniten rakastaa. Joita eniten rakastaa.
Ehkä meidän lapsemme kuuntelevat Bo Kaspers Orkesteria kun ovat kaksikymppisiä, ja ehkä Dansa På Min Grav herättää heissä jotain outoa nostalgiaa 2000-luvun Jyväskylää kohtaan. Ehkä. Ehkä saan tyttären ja se tytär istuu sunnuntaiaamuna ja kuuntelee, miten musiikki täyttää huoneen,
ja jos niin on, toivon, että elämä on silloinkin avoin ja täysi toivoa.
*
Dom vill lära dig att krypa, att gå i takt.
Dom vill lära dig marschera, att stå givakt.
Stå på rad och klappa händer, för sakens bästa hålla med.
Lära dig hur vinden vänder, för sakens bästa gå på led.
Dom vill lära dig att ljuga, när det tar emot.
Lära dig bocka och att buga, för någon idiot.
Jag vill lära dig att dansa, om det någon gång blir av.
Om jag får nått att säga till om, då skall du dansa på min grav.
Dom vill lära dig att tvivla, på det du tror.
Gå omkring och vara rädd för, din syster och din bror.
Jag vill lära dig att dansa, om det någon gång blir av.
Om jag får nått att säga till om, då skall du danska på min grav.
Då skall du dansa på min grav.
Då skall du sansa på min grav.
// Bo Kaspers Orkester, Dansa På Min Grav
*
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Koti, Matkalla, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
minähän olen riittävästi! February 10th, 2009
Äsken jossain hiihtolenkin puolessa välissä, ladulla Laajavuoren takana, polvi kaatumisesta vähän kipeänä ja pulssi niin korkealla että henki kulki vinkauksittain, tuli mieleeni mullistava ajatus.
Entä jos olenkin jo nyt sillä paikalla, jossa minun kuuluukin olla?
Entä jos olen jo nyt eniten sitä, mitä minun kuuluu olla?
Entä jos jo nyt palvelen niin kuin minun pitääkin, täytän paikkani?
Entä jos jo nyt elän sitä, mihin minut on tarkoitettu?
Entä jos olisinkin jo nyt se, joksi minut suunniteltiin? Että tämä elämä tässä olisi jo se, joka on enintä mitä voin tehdä? Että jo tällä elämällä täyttäisin tarkoitukseni: että vaimona oleminen, lenkkipolkujen kiertäminen, leivän leipominen, teen kuppeihin kaataminen, kahvikupin toisella puolen istuminen, satunnainen kuunteleminen, muutamien lehtijuttujen kirjoittaminen, heprean opiskeleminen, selän rapsuttaminen iltayöllä, äidille soittaminen, anoppiin tutustuminen, läsnä oleminen,
että entä jos se onkin kaikki jo tässä?
Se on mullistava ajatus. Että ei tämä elämänvaihe ole vain välivaihe, siirtymä ja odotustila matkalla johonkin suureen tehtävään, jota varten yrittäisin valmistautua. Että ei tämä elämänvaihe ole vielä vajaa ja puutteellinen. Että ei elämän ole oltava yhtään enempää ollakseen täyttä.
Ja toisin sanoen: voi olla, että loppuelämäni leivon leipää, kaadan teetä kuppeihin, kuuntelen, olen vaimo, rapsutan selkää tai selkiä, hieron jalkoja, tamppaan mattoja, keitän puuroa, kierrän lenkkipolkuja, soitan ja kyselen, kuuntelen ja yritän olla läsnä. Että en lähde Afrikkaan. Että en osallistu Suuriin Projekteihin. Että en tule Ihmeellisen Merkittäväksi Ihmiseksi.
Ei sillä, että olisin sellaiseksi välttämättä halunnut. Maailma ympärillä vain huutaa, että jokaisen on tultava sellaiseksi ollakseen edes jotain. Jos ei yritä, on epäonnistunut väliinputoaja. Ja minunkin levoton sydämeni on kuvitellut, että sellainen puhe on totta ja minunkin on sellaiseksi yritettävä.
Ja sitten on sekin näkökulma, että ei Jumala oleta minun tulevan supersankariksi. Jumala olettaa minun rakastavan. Toisia. Jostain syystä olen kuvitellut, että asia kuten kutsumus velvoittaa sitoutumaan suuriin tehtäviin, Valtaviin Projekteihin. Että on suunnattava ylöspäin, oltava enemmän, vahvempi, kunnianhimoisempi.
Mutta se ei ole Jumalasta, se on maailmasta. Minä en haluaisi olla maailmasta. Maailmassa, mutta en maailmasta. En maailmasta niin että se saa tanssittaa minua mielensä mukaan. Kutsumus minussa on. Ja saa olla. Mutta sekään ei ole maailmasta.
Ehkä minä olen jo urani huipulla; pannukakkutaikinaa kuuman uunin pohjalle läikyttävänä vaimona, patalaput liedellä polttavana vaimona, to-be-äitinä, joka on todella haka omenakaurapuuron keittämisessä juuri oikean paksuiseksi eikä ollenkaan liisteriseksi.
Ehkä minun on vain tarkoitus olla nainen, jolla on kaksi toimivaa kättä ja kaksi kuulevaa korvaa. Yksi vähän yskähtelevä mutta kovasti kehittyvä sydän.
Voi olla, että joskus on joku Projekti. Mutta ei minua sellaisia varten ole luotu. Minut on luotu elämää varten.
Elämä on leivässä ja rakastamisessa. Kaikki muu tulee ylhäältä, jos on tullakseen.
Tämä on mullistava ajatus, kun on murrosiästä asti ollut kestolevoton ja halunnut jatkuvasti karata Afrikkaan kokeakseen olevansa elossa ja tärkeä, olennainen. On olennaista ruokkia nälkäänäkevät lapset. On olennaista mennä lähetystyöhön ja kaivaa kaivoja. Mutta on olennaista ruokkia lapset ja rakastaa tässä ja tänään.
Muu on ekstraa.
Omituista -
että sitä olisi riittävä…
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)