huikea uni

Pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisseja. Ne olivat vielä unessa nupullaan kun ne tuotiin sisään. Kahdessa päivässä ne ovat havahtuneet, nostaneet päänsä ja kääntyneet kaikki ikkunaa kohti. Kääntelen niitä ruukussaan niin, että ne joutuisivat taivuttamaan päätään toiseenkin suuntaan. Pieniä keltaisia ahneita kasvoja aurinkoa kohti.

Pidän narsisseista. En silti voi olla joka kerta ajattelematta sitä, mistä kukka on nimensä saanut. Toisinaan olen sotkea sanat: pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisteja. Omituista, että juuri narsissi liitettiin Narkissokseen.

Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: “Kuka on täällä?”, johon Ekho vastasi: “Täällä!” Hämillään nuorukainen jatkoi: “Tule tänne!”, ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: “Yhtykäämme täällä!”, johon Ekho huudahti onnellisena: “Yhtykäämme!” ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: “Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!” Ekho vastasi: “Hyväilisit minua”, ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.

Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.

Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.

Narsissi on siis pohjimmiltaan yksinäisyyden kukka. Kuolemisen kukka. Sen kukka, kun joku yrittää elää vain itse itsestään käsin, kykenemättä katsomaan ympärilleen. Kaunis kyllä, mutta jotenkin suunnattoman surullinen.

Yhä enenevässä määrin olen alkanut ajatella, että siinä surullisuus tulee huipentumaansa: siinä, jos joku elää juuri näin, vain itse itsestään käsin, näkemättä muita. Yrittämättä nähdä muita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että se on vasten olemassaolemisen tarkoitusta. Luin juuri yhtä sielunhoidon pastoraalin materiaalikirjaa, ja siinä Claes-Otto Hammarlund sanoi, että elämän merkityksellisyys syntyy vasta silloin, kun sitä etsitään yhdessä toisten kanssa. Suhde on merkityksellistä. Yhteisö on merkityksellistä. Ilman sitä ihminen suistuu tyhjyyteen. Niin – niin juuri Narkissokselle kävi.

Toiset pois sulkeva elämä on tyhjä elämä. Onhan tyhjää myös yksinäisyys, jota ei itse aiheuta, mutta se ei ole niin surullista eikä niin traagista. Vaikka on kyllä molempia, mutta vielä ankarampaa on se, jos jonkun sydämeen ei edes mahtuisi muita. Se on surullista muiden kannalta, mutta myös ihmisen itsensä kannalta.

Ongelmallista tässä kai on se, että vaihtoehto tälle on aina riski. On järkyttävä riski yrittää katsoa ympärilleen ja nähdä muut. On järkyttävä riski olla jonkinlaisessa suhteessa, oli se sitten millainen tahansa. On järkyttävä riski ottaa joku muu osaksi itseään, tai osaksi elämäänsä. C.S. Lewis sanoi, että jos haluaa suojella itsensä elämässä, ei pidä antaa sydäntään yhtään kenellekään tai millekään – ei edes lemmikille. Joku kuolee kuitenkin. Tai lähtee. Tai jotain menee rikki. Kuitenkin.

Hammarlund oli sitä mieltä, että suru on luonnollinen osa elämää – ei jotain, jota pitäisi torjua tai joka pitäisi diagnosoida ongelmaksi, joka hoidetaan pian pois lääkkeillä tai pikaterapialla. Suru on väistämättömyys, jonka kanssa ihminen opettelee uuden tavan kävellä. Tasapainohäiriö ehkä, mutta vain sellainen, jonka jälkeen opetellaan tasapaino uudelleen. Suru on osa sitä, että ollaan ihmisiä. Sen läpi käyminen opettaa jotain enemmän siitä, mitä on tämä ihmisenä oleminen. Ajattelisin, että suru on siis arvokasta. Ei itsetarkoitus. Mutta kun se tapahtuu, sen läpikäyminen on arvokasta.

Jos yrittää elää niin että päästää toiset lähelleen ja itsensä lähelle toisia, surun riski kasvaa eksponentiaalisesti. Joku kuolee kuitenkin tai lähtee kuitenkin tai jotakin menee rikki. Itsensä joutuu laittamaan areenalle, ja jotain sattuu kuitenkin. Niin on aina ollut ja niin kai aina on. Turvallisempaa olisi elää itse itsensä varassa; antaen toisille vain sirpaleita, ottaen vastaan vain sen joka sulaa helposti. Mutta se on epäelämää. Sille on olemassa nimi: viihde, helppo mielihyvä, suruttomuus, keveys. Mutta se on epäelämää.

Kirjoitan tätä vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille. Sana “suhde” on viimeisen muutaman vuoden aikana tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Jollain lailla, ajattelen, kaikki tärkeä tapahtuu suhteessa. Suhteessa toisiin, suhteessa Jumalaan, molemmissa samaan aikaan. Elämää ei juuri ole ilman suhdetta. Ja siksi elämä on riski. Mutta niin on oltava.

En halua olla narsissi. En halua syödä omaa elämääni. Koska kai tässä on enemmän totta kuin muussa, että se mitä antaa, kasvaa matkalla ja palaa kenties vahvempana. Se, mitä annan toisille, voi palata takaisin heidän kauttaan.

Tämä on todennäköisesti vieläkin osa jotakin aikuistumisprosessia. Voi taivas, jos sitä joskus saa lapsia. Riski kasvaa tuhatkertaiseksi. Mutta ehkä on niin, että myös jokin muu elämässä kasvaa eksponentiaalisesti.

Suhde. Rakkaus. Merkitys.

I’ll go for them.

Neljännen adventtisunnuntain ilta. Joulu tulee palasina kohti.

Tänään kävin pitämässä lyhyen hartaushetken Turun kauppatorilla – tai joulutorilla, joulukylässä, joka kolmeksi viikoksi torille ilmestyi. Seisoin lavalla tyhjän aukion edessä – muutamia ihmisiä kuljeskeli kojujen liepeillä, aukion laidalla palavan jätkänkynttilän luona yksi mies katseli kohti ja kuunteli. Kojujen myyjät lähinnä seurasivat puolella korvalla sitä, mitä sanoin.

Puhuin kahdesta sanasta: valosta ja pimeästä. Siitä, miten joulu ytimessään on minulle niitä kahta sanaa. Ja että se sopii niin hyvin tähän pimeään maahan, jossa ollaan säkkipimeässä mustan talven peitossa niin pitkään. Ja miten pimeys on niin valtavaa: tässä maassa olisi mahdollista päästä absoluuttiseen pimeään, jossain erämaassa, tunturissa, metsässä kaukana asutuksesta, ilman tulta tai valoa, voisi todella kokea pimeän painon. Kun joka suuntaan on kilometritolkulla vain pimeää, koko yö yhden ihmisen harteilla.

Ja miten kuitenkin aina, joka ainoa kerta, kun jossain sytytetään pienikin valo, tapahtuu sama ihme: pimeä katoaa aina. Vaikka valo olisi kuinka haurasta. Ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa. Pimeys on vain ja ainoastaan valon puutetta: pimeys ei itsessään ole mitään, se voi olla olemassa vain silloin, kun valo ei vielä ole tullut paikalle.

Ja miten joulu on juuri tätä, oikeastaan ainoastaan tätä: sitä, miten Valo tulee pimeyteen, pimeyden paikalle, hajottaa ja purkaa sen.

Luin Jesajan kirjan yhdeksännen luvun lupauksen:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä,

Rauhan Ruhtinas.

Ja miten Jeesus sitten sanoi myöhemmin itse: “Minä olen maailman Valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämässään valo.” Ja silloin joulun sanoma on oikeastaan juuri tässä:

pimeys ei ole jotain, jota pitäisi pelätä, nyt, tai koskaan.

Ei tämä pimeä tässä ympärillä, koska kyllä maailma pimeä on, olipa se kuinka klisee tahansa. Eikä se pimeä, jota minussa on – ei minun ulkopuoliseni pimeä, eikä minun sisälläni oleva pimeä. Kumpikaan ei jää viimeiseksi sanaksi, sillä ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa… Ja Valo on tullut, ja tulee jälleen, tulee taas, ja se Valo ei valikoi, vaan loistaa kaikkialle. Ja jos häntä seuraa, ei pimeys tule koskaan olemaan se viimeinen sana,

vaan viimeiseksi sanaksi jää Kirkkaus. Yö ei koskaan jää ihmisen omille harteille, pimeä ei koskaan pääse pusertamaan maahan asti ja murskaamaan. Koska kun valo tulee, tapahtuu ihme: pimeys hälvenee kirkkaudeksi.

Kun olin pitänyt puheeni tyhjältä tuntuneelle aukiolle, astelin lavalta alas jäätynein varpain ja sormin. Kun olin päässyt pyörän luokse, juoksi perääni mies, erään kojun myyjä, ja kysyi, saisiko antaa minulle kynttilän mukaan. Kiitin avoimesti yllättyneenä; olin ajatellut puhuvani tyhjälle aukiolle ja jätkänkynttilälle.

Lopulta lähdin kotiin mukanani kaksi tukevaa pöytäkynttilää, valkoista, ja iso palanen joulumieltä. Kävi niin, että minä sain valoa kotiin vietäväksi.

*

Kun tämän jälkeen tulin supermarketista ulos ja suuntasin kotia kohti päädyin johtopäätökseen, joka on kirjoitettava ylös:

silloin kun yrittää tehdä jotain merkityksellistä
ei ole väliä sillä, ymmärtävätkö kaikki tai mitä mieltä kaikki ovat.
Väliä on sillä, mitä yhden ihmisen kohdalla tapahtuu.
Jos yhdenkin ihmisen kohdalla tapahtuu jotain,
jokin pieni merkityksellisyys
jokin pieni hetki ja raottuminen
pieni valo

sillä on väliä. Yhdellä ihmisellä on väliä. Ja niin on aina oltava.

On liian helppo mitata tekemisensä tuloksia sillä, miten suuria saavutuksia saadaan aikaan. Mutta ainakin mitä Jumalaan tulee, tuntuu, että hän usein nimenomaan tuhlaa yhteen ihmiseen suuria panoksia. Tosin silloin se ei ole tuhlaamista – se on sijoittamista, lahjoittamista, huolehtimista. Jumalalla on varaa vuodattaa yhden ihmisen elämään valtava määrä omistautumista. Se on hänen tapansa sanoa, ettei kukaan ole yhdentekevä. Ja jos minusta on joskus jonkinlaista hyötyä yhden ihmisen kohdalla,

on tekemisilleni todellakin riittävä syy. Aukiot voivat olla tyhjiä. Niiden laidoilla voi olla yksi, joka kuulee. Ja sillä on väliä.

Jos kukaan ei kuule, sopii kysyä, mikä puhujassa mättää. Mutta niin kauan on suostuttava siihen, että minä olen edelleenkin vain välikappale, väylä, uoma, reitti. En ole itse vesi, olen veden astia. Enkä ole itse minkäänlainen valo,

mutta jos joskus olen valon astia,

on se enemmän kuin olen ansainnut. Ja ihme tässä onkin se, että hän, joka sanoi olevansa elämän ja maailman Valo, sanoi kerran tulevansa vieraaksi omiensa sydämiin. Ja asettuvansa asumaan, jäävänsä pysyvästi. Silloin ja vain silloin ihmisestä voi tulla Valon astia, eikä sen suurempaa ole. Silloin Valo ei ole minusta vaan minussa, ja silloin kaikki on oikein,

ja hitaasti aikojen saatossa ehkä tämä pimeä minustakin hälvenee.

Joulu tulee, hitaasti palasina, näiden päivien ja valojen myötä.

“Mitenkä nuoria ne nykyään päästää papeiksi?” // Vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva seurakuntakodin pihalla

“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva

“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin

*

“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.

En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.

Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.

Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?

Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.

Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -

ei ainakaan, jos se minusta riippuu.

Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.

Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.

Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:

Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.

Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.

Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.

Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”

Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -

pappeus on hullua idealismia,

kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.

Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.

Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,

ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,

se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,

en ole täällä miellyttääkseni

olen täällä palvellakseni.

Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.

Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,

kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.

Välähdyksiä näistä päivistä, tuokiokuvia, pysäytyskuvia:

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.

Tällaisia nämä päivät ovat
yhtenä isä kantaa poikaa viimeistä kertaa sylissään
kädet hämmentyneinä ympärillä
eikä poika ole koskaan ollut noin pieni,
mahtuu mustaan ruukkuun

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

Lyhyeksi leikatut tasaiset nurmikot
karkea harmaa betoni
on se mitä tässä maassa
pidetään hartaana.

Viivasuorien mäntyjen alla
nukkuvat vieraat vainajat.

Lehdet haravoidaan tarkkaan pois
vaikka juuri täällähän kaiken kuuluisi maatua, palata, hajota.

Vielä varttia vaille
kappeli on hämärä ja hiljainen.
Liekit eivät lepata
mitä nyt vähän savuttavat
ja ilmassa paksuna

valkoiset kukat.

2 metriä kertaa viisikymmentä senttiä
ja sen jälkeen litran uurna
siihen se tiivistyy, elämä.

Kellojen sointiin pysähtyy kaikki.
Salissa ihmisillä raastava tuntu
sekuntien tauottomasta katoamisesta

ja sakastissa tiedän taas
miten kaikki lopulta haihtuisi savuksi ilmaan
ihminenkin

ellet sinä, Herra -

*

Tulen nuoren miehen hautajaisista. On itketty ja naurettu. Matkalla kotiin käyn Citymarketissa, mietin, mitä illaksi laittaisin. Hedelmäosastolla kesken avokadojen punnitsemisen jokin riipaisee yhtäkkiä.

Minun on mahdollista vain lähteä niin, mennä kauppaan, suunnitella tulevaa päivää, irrottautua, jatkaa. Ja ne toiset, eivät ne voi surusta irrottautua. Heidän elämäänsä on astunut jotain, joka ei lopu koskaan. Avokadojen ostaminen ei koskaan enää ole entisensä. Tai kaupassa käyminen, kun yksi tuoli on tyhjä. Ehkä joitain ruokia ei enää halua laittaa, jos se joku piti juuri niistä. Tai sitten juuri niitä syödään tavattoman usein. Yhtä kaikki; jokin ei lopu enää koskaan;

menettäminen,
muistaminen,
irti päästäminen.

Sanovat, että ehkä suru loppuu. Mutta eihän menetys lopu.

Hetken aikaa se tuntuu jotenkin huutavan väärältä: mikä oikeus minulla on avokadoihin ja rauhallisiin lauantai-iltoihin? Mikä oikeus minulla on olla vielä surun koskematon? Mikä oikeus minulla on ylipäänsä olla?

Eikä kenelläkään sellaista oikeutta olekaan. Suru löytää jokaisen vielä joskus. Minua se on vain vielä väistänyt tähän saakka; tai lähettänyt vain pienempiä serkkujaan vierailemaan, eivätkä ne ole koskaan jääneet pitkäksi aikaa. Hetken aikaa häälyneet katonrajassa ja sitten kyllästyneet, vähin äänin haipuneet pois. Kai jokainen meistä surun tuntee, mutta se suurin ja synkein ei ole tässä talossa vielä käynyt. Kuolema. Olen katsellut sitä kauempaa, sillä onhan sitä sivusta nähnyt: miten se aina jonkin tutun tai tutumman ovella raapii ja koputtelee, uhittelee ja väittää saavansa tulla kynnyksen yli. Usein se on häädetty pois, lääkkeet ovat sittenkin tepsineet tai masennus päästänyt lukko-otteestaan. Vain muutamia kertoja olen nähnyt sen tunkeutuvan väkisin sisään, mutta aina kaukaa, niin kaukaa ettei sen varjo ole minun tielleni asti langennut. Omituista, kuinka se silti on ehtinyt riipaista, kaukaakin.

Ja sittenhän on niin, ettei se aina tule mustana ja ankeana. Se kai tämän viiden kuukauden aikana on ollut niin kummallista oivaltaa. Olen nykyisin äärettömän paljon tekemisissä elämän ääripäiden kanssa: toisaalta koko ajan synnytään ja siunataan uuteen elämään, toisaalta koko ajan kuollaan ja – niin, siunataan uuteen elämään, tai ainakin sen toivoon. Toiset tulevat, toiset lähtevät, kaksi ovea on koko ajan auki ja väki vaihtuu. Ajattelin ennen töiden alkamista, että se jatkuva surun kantaminen on varmaankin raskasta ja riuduttavaa. Mutta onneksi on niin, että suurin osa siitä jälkimmäisestä ovesta lähtevistä on ehtinyt kävellä tietään jo niin kauan, että jalat ovat totisesti väsyneet. Heidän ovellaan kuolema on käynyt niin usein, että siitä on tullut suorastaan hyvänpäiväntuttu. Ei sitä enää pelätä, sitä odotetaan: että tulisi jo porstuaan asti, tässä on laukutkin pakattu, oltaisiin jo valmiita lähtemään.

Silloin kuolema on lohdullista ja rauhoittavaa. Ja surukin vain sinistä, ei mustansynkkää. Jäljelle jääville jää koko joukko muistoja, eikä irti päästäminen tunnu väärältä. Olihan jo aikakin, ja ehkä suru on silloin jotenkin suloistakin. Ihmettelevää – että minne ne nyt lähtevät, me kun emme näe kuin muurin ja seinän… Ehkä onkin niin, ettei ovea muurissa näe kuin hän, joka lähtee.

Kysyn usein siunauskeskustelussa, puhuiko vainaja koskaan hengellisistä asioista. Useimmiten vastaus on ei; tai ei ainakaan vuolaasti, tai ainakaan jälkeen jääneillä ei siitä juuri ole käsitystä. Ja silti omaiset saattavat kertoa, että vainaja odotti kuolemaa, suhtautui siihen rauhallisesti, suorastaan kaipasi jo kuolla.

En voi olla miettimättä, että mitä he oikeastaan silloin kaipaavat. Jos eivät tiedä, minne ovat matkalla…? Mikä siinä rauhoittaa? Miksi se tuntuu turvalliselta eikä karmivalta? Minne he suuntaavat? Vai onko todella niin, että kun elämän toinen äärilaita alkaa piirtyä näkyviin, alkaa siitä erottaa hahmoja, joita ei arkeensa hukkunut täysvoimainen ihminen näe…? Näkee muurin, siinä portin raollaan, näkee vihreän koivukujan sen takana, ja jossain aurinko osuu vehnäpelloille. Kai sitä kaipaa, vaikkei tiedä, minne tie lopulta vie.

Surua on niin monenlaista. On mykkää, äänetöntä, loukkaantunutta, katkeraa, ahdistunutta, lukkoon syöpynyttä. Ja toisaalta on nöyrää, hyväksyvää, ymmärtävää, rauhallista, odottavaa surua. On ikävöivää mutta hellää, on kiitollista ja onnellista. Yhtä monta kuin on surijoitakin. Ja miten naurettavan pieni sana se on… Vain neljä kirjainta. Ja silti se täyttää hetkittäin kokonaisen maailman.

Papin pitäisi olla surun ammattilainen. Ei suremisen, mutta surun kohtaamisen, kohtelemisen. Aavistelen, ettei sellaisessa tulla koskaan valmiiksi. Kun yhden surun ymmärtää ja hallitsee, ilmestyy toinen. Entä sitten, kun monta surua lomittuu? Monta läheistä kuolee kerralla, kauan odotettu lapsi syntyy kuolleena, jokin arvaamaton tempaa yllättäen pois, kaikki katkeaa…?

Aavistelen sitäkin, että tämä on enemmän kuin edes tiesin heittäytymisen ammatti. Miten minä valmistaudun tuhansiin suruihin ennalta? En mitenkään. Mutta kun jokin näistä suruista – musta ja valtava tai lempeän vaalea – tulee vastaan, minun on pakko puhutella sitä ja osata käyttäytyä oikein sitä kohtaan. Ohjeita annetaan vain ympäripyöreästi. Vähän kuin minulle olisi annettu kartta huoneesta, mutta kaikki valot olisi sammutettu.

Mutta sitä tässä tehdään. Ja hetkellisistä avokadonosto-oloista huolimatta jokin tässä kaikessa on tuntunut niin suunnattoman mielekkäältä, ettei se haittaa, etten varmaankaan kestä valkoisia liljoja missään miettimättä siunauskappeleita. Elämän alku- ja loppupäässä muutakin on usein auki kuin ovi näkymättömään; ihmisillä on taipumus olla auki, ja se on merkityksellistä. Niissä hetkissä haluan oppia olemaan sillä paikalla, johon ihmistä tarvitaan. Uskomatonta, että sitä voi tehdä ammatikseen.

Niin; ehkä pappi on tavallaan hirviönkesyttäjä. Sitä on puhua surusta, etsiä tietä eteenpäin, ensimmäisiäkin askelia. Suru on rappusilla raivoava hirviö, joka on otettava sisään, istutettava sohvalle, kiedottava vilttiin ja lämmitettävä kesyksi. Kunhan se on kesytetty, siitä voi tulla opas ja tiennäyttäjä eteenpäin. Jospa papin tehtävä on hakea se suru sieltä pihalta ja esitellä se talon asukkaille:

auttaa sanomaan tietyt sanat,
tottumaan toinen toisensa läsnäoloon,
hyväksymään.

Niin kai
hirviöitä kesytetään.

Ja niin on silloinkin, jos se joskus tulee meidän ovellemme. Sehän on kuitenkin vain ajan kysymys. Realiteetti, jota tekisi mieli paeta, mutta toisaalta;

jos muutkin ovat saaneet surunsa kesyyntymään, kyllä mekin,
ajallaan.

Kävelin tänään kenties viimeistä kertaa Jyväskylän kävelykatua virallisena asukkaana. Katselin liikkeitä, joiden olemassaoloa en koskaan aiemmin ole huomannut. Kävin veljen kanssa syömässä paikassa, joka oli minulle aivan uusi. Puissa on silmuja, melkein puhkeavia, jotenkin äärimmillään. Sitä uskoisi viidessä vuodessa oppivansa tuntemaan paikan, mutta jo keskustakorttelien alueella on hurjan paljon sellaista, joka jääkin minulle vieraaksi.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

He said: “Do you want to risk your life like this? Dreams will hurt. Your life will be ruined. You will never be satisfied again until you see the dreams becoming alive.”

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.