Archive for the ‘Ihmiset’ Category
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
11.5.2004 October 24th, 2009
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset, pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
sirottelevat sukunsa ilmoihin,
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
Isän työhuoneen kaapinovessa muiden muistilappujen seassa oli paperinpala, jossa oli tutunnäköistä käsialaa. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Se oli minun kirjoittamani, mutta minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa – en tiedä, mistä isä lapun löysi tai miksi sen laittoi oveensa.
On outoa löytää sanojaan vuosien takaa. Olin 20 kun kirjoitin noin. Mitä ajattelin? Olen vuosia kirjoittanut ajatuksiani ensimmäisille paperilappusille joita olen löytänyt jonkin ajatuksen iskiessä. Lappuja on siellä ja täällä, niitä tulee esiin kirjojen välistä ja muutoissa pahvilaatikoista. Ja yleensä en muista sanoja ennen kuin ne kiertävät jostain maailman kautta takaisin ja luen ne ja mietin, miten erilainen olento olin viisi vuotta sitten, miten se olento joka silloin olin koki jotain tuollaista ja ymmärsi jotain, halusi iskeä sen sanoina paperiin, purkaa. Nyt olen eri olento ja minussa on eri sanoja. Vähemmän ehkä, kuin ennen. Tai harvemmin. Ja silti minussa on jokin sama, koska tunnistan sanat vaikken muista niitä, tiedän mitä hain niitä kirjoittaessani. Tajuan ne, vaikka en muista enkä enää pystyisi kirjoittamaan samoja sanoja.
Joskus tuntuu, että sanat ovat itsenäisiä olentoja, näkymättömiä lentäviä olentoja. Ne laskeutuvat mielen päälle milloin haluavat, minusta riippumatta, ja muuttuvat ajatuksiksi jotka on synnytettävä paperille sanoiksi. En hallitse niitä, en omista niitä. Toisinaan saan ne hetkeksi lainaan, ja sanat ovat minussa niin kauan kuin lintu istuu pääni päällä. Sitten se lehahtaa pois, juuri silloin kuin itse haluaa, ja minä jään sanattomaksi siihen asti, kunnes seuraava lintu asettuu ylleni. On nöyrä olo; olen halunnut osata kirjoittaa, käyttää sanoja,
mutta itseasiassa tuntuu että sanat käyttävät minua
ja se on jotenkin riipivää, koska se mitä eniten haluaisin ei ole minun vaan se on jokin jota voin vain odottaa, malttaa, kuunnella, pyytää istuutumaan ylleni. Ja sitten taas saan hetken pudotella painavia sanoja rytmeihin ja joskus viiden vuoden päästä ehkä löydän ne ja tunnistan minut vuosien takaa.
Sitten kun olen vanha ja sammumassa haluan käydä sanani läpi, nämä kirjavat paperilaput, istua niiden keskellä ja keskustella kaikkien minujen kanssa jotka vuosien mittaan ovat kokeneet, rakastaneet, surreet, taipuneet ja taittuneet. Ja kun minä sammun ja poistun tästä ajasta, ehkä joku sana jää jonnekin,
enkä oikeastaan enää unelmoi siitä, sanat eivät ole minun edes että voisin jättää ne jälkeeni, suurin arvo niillä on hetkissä, kun ne osuvat johonkin olennaiseen ja kirkastavat hetkeksi jotakin, avaavat, ehkä silittävät tai edes selittävät. Avaavat ikkunan johonkin, josta näkee kauemmas.
Pelottavaa on se että sanojen käyttö tuntuu jokseenkin hetkellisiltä selväjärkisyyden leimahduksilta. Ihan kuin hetkittäin olisi ollut todella selväjärkinen ja nähnyt jotain, saanut sen sanoiksi asti. Ymmärtänyt.
Sitten jokin sumuverho laskeutuu taas pään ylle ja mennään pitkään tiedostamattomuudessa, jossa kaikki nämä vuodet olen tainnut eniten ajatella sitä mitä söisin seuraavaksi ja mitä en ainakaan söisi. Se on jotenkin surullista, mutta en sure sitä, jos edes hetkittäin olen voinut olla astiana sanoille jotka edes minusta tuntuvat olennaisilta, luulen että sanoissa tulen kuitenkin eniten tosiolevaksi ja jollain lailla se kyllä on surullista,
sitä haluaisi olla tosioleva ensisijaisesti teoissaan
mutta minä en ole kai voinut valita tätä psyyken rakennetta joka ei pysy kosketuksissa yhtään mihinkään ilman oikeanlaisia sanoja.
Minua rakastetaan sanoilla, minua voi loukatakin eniten sanoilla. Teoista pääsen irti nopeammin, sanoista en. Hyvässä ja pahassa. Jos osaisin omilla sanoillani rakastaa ja varoa rikkomista, sitä voisi pitää kasvutavoitteena yhdelle elämälle.
Paha on vain se, että joskus pään päälle laskeutuu rumiakin lintuja. Ne ovat yleensä niin nopeita ettei niitä ehdi edes estää ennen kuin ne ovat muuttuneet ajatuksiksi, ja silloin omaa kieltään on vaikea kahlita ennen kuin sanat ovat tulleet lihaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa ellei jonkun negaatiota voi pitää osana jotain asiaa, mutta ehkä niin ei ole, ja en edes halua ajatella että niin olisi,
en enää ajattele että riitelemisessä olisi mitään hyvää, eihän siinä ole,
ei kai sellaisessa mikä satuttaa ole mitään hyvää tai ei sellaisesta mitään hyvää rakennu. Itseään kai voi purkaa muillakin tavoilla.
*
Kaikenkaikkiaan tuossa sanarykelmässä vuodelta 2004 on jotenkin sanottu se, mitä ajattelen lasten saamisesta. Jos synnytän poikia, en saa katkaista heiltä keihästä. Jos synnytän tyttäriä, ne syntyvät tuulesta ja tulevat mistä haluavat, menevät minne haluavat.
Ja jos minä olisin vehnänvärinen nainen, olisin sitä miksi minut on luotu. Minulla ei ole hajuakaan mitä sillä tarkoitan, mutta niin se on silti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kieli, Runot | Comments (0)
nokinen sydän kallionkyljessä.
October 11th, 2009
Photo credit in all the pics: Valtteri.
Photo credit in all the pics: Valtteri.Olen nyt jo monta päivää hyräillyt Jon Formanin kappaletta The House of God, Forever.
God is my shepherd,
I won’t be wanting, I won’t be wanting.
He makes me rest
in fields of green,
with quiet streams.
Even though I walk
trough the valley
of death and dying
I will not fear,
’cause You’re with me
You’re always with me.
Sanat ovat suoraan paimenpsalmista 23. Tuttuja.
Silti kaksi ensimmäistä fraasia ovat takertuneet päähäni, ja minun on pitänyt pureskella, tunnustella, sulatella niitä.
God is my shepherd I won’t be wanting I won’t be wanting
Jostain syystä selkäpiissä menee pieniä väreitä näiden sanojen jälkeen. Suomeksi psalmissa sanotaan vain: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se kuulostaa siltä, että olen jo saanut kaikkea. Minulta ei puutu mitään, koska minulle on annettu kaikki mahdollinen. Siitä on lyhyt matka sen olettamiseen, että Jumalalta voi hyvin odottaa kaikkea mahdollista maallista ja materiaalista hyvää, ettei “mitään puuttuisi”.
Mutta entä jos se onkin niin, että kun Herra on minun paimeneni, en halua enää mitään? En halua enää loputtomiin saada asioita? En enää halua… muuta?
Aavistan,
tiedän
että siinä on vapaus. Ei muualla.
*
V oli eilen aamulla herännyt kuuden jälkeen. Seitsemän aikaan se kiipesi Laajavuoren huipulle katsomaan auringonnousua.
Haluaisin olla enemmän hereillä aamuisin. Haluaisin levätä niin paljon, että voisin aamun ensimmäisessä valossa olla jo ulkona. Nähdä näitä hetkiä. Syksyssä on kiehtovaa se, että valoa on paljon enemmän nähtävillä – kesällä tarjolla on lähinnä päivänvaloa. Syksyllä voi nähdä vuorokauden jokaisen valon: aamunsarastuksen, auringonnousun, päivän, viiston iltavalon, sammumisen, sinisen hämärän, hiipivän pimeän ja pikimustuuden. Pimeäkin on valon olomuoto, sen olemassaolemattomuutta. Ja pimeässä pienikin valonpilkahdus saa täysin uudet mittasuhteet, merkitykset. Haluaisin mennä metsään pimeässä lyhdyn kanssa, seurata valon läikkymistä metsäpolulle.
Me emme kovin usein vielä puhu lapsista tai perheestä, toisinaan vain tunnustelemme ajatuksia tai kartoitamme sitä maastoa, jossa seisomme. Hahmottelemme karttaa. Sellaisista kartoista ei tosiasiassa ole hyötyä, koska lopulta elämä menee kuitenkin omassa uomassaan eikä kunnioita meidän pikkulapioilla sille kaapimiamme puronuomia. Mutta ehkä kaapimalla niitä me opimme kunnioittamaan sen virtaa.
Tänä aamuna oli sellainen aamu, harhailin ajatuksissani, mitä sie aattelet siitä jos mie oisin useamman vuoden kotona lasten kanssa, en menisi takaisin töihin? ja V pohti omiaan, no oishan se kurjaa jos mä en saa olla kotona, ja totesimme, että meidän kahden panos tämän maan kehittymiselle työelämän kautta taitaa jäädä pääasiassa ohueksi, me emme kunnioita sitä tarpeeksi, tai niinkuin V totesi: se mitä me ei kunnioiteta, sehän on vaan raha. Ja niin se on. Haluaisin olla pitkään kotona, jos me joskus saamme lapsia. Viedä lapsia mahdollisimman paljon metsään. Joskus leikkikentällekin, mutta enimmäkseen tutkimaan maailmaa ruohonjuuritasolla, näkemään lehtiä ja muurahaisia ja veden heijastuksia ja jäätyneitä lammikoita ja käpristyneitä huurteisia sananjalkoja. Kiipeilemään puihin ja ryömimään lehtikasoissa. Haluaisin viettää päiviä, jolloin ei pedata sänkyjä vaan kannetaan patjat ja peitot olohuoneeseen ja tehdään niistä linnoja, nukutaan päiväunet jossain niiden keskellä ja syödään pullaa jota pitäisi olla pakkasessa jotakuinkin aina. Haluaisin, että jos olen äiti, olisin sitä kokosydämisesti. On vaikea kuvitella, että työelämä voisi olla jotain, josta kokisin jääväni paitsi. Se, mistä on mahdollista jäädä paitsi, ovat omat lapset ja ne katoavat vuodet, kun ne ovat pieniä.
Äiti sanoi joskus, että lapsissa kenties yksi parhaita asioita on se, miten lapset katsovat maailmaa. Lapsi ihmettelee vielä. Ihastuu häviävän pienistä yksityiskohdista. Tuijottelee hyönteisiä, kyselee omituisia kysymyksiä itsestäänselvyyksistä. Aikuisen rajoittunut rationaliteetti on unohtanut sen, miten ihmetellään. Lapsen kanssa siihen taikamaailmaan pääsee hetkeksi takaisin; sille tasolle, jossa eläminen on ihmeellistä, jossa on koko ajan mahdollista löytää, jossa kyseenalaistaminen on elämisen ehto eikä uhka.
En vielä unelmoi äitiydestä. Aavistelen vasta.
Olen näistä aavisteluistani onnellinen, koska niissä on jotain olennaista. Ja haluan jo nyt elää tavalla, joka mahdollistaa aavistukset. Niinpä me emme kunnioita rahaa ja elämme vähällä, ettei meitä myöhemminkään sitoisi jokin niin raskas kahle että sitä raahatessamme ohittaisimme Elämää.
*
Tähän aikaan vuodesta minuun iskee useimmiten jokin arkaainen tarve varustautua talvea varten. Ajattelen villalankoja ja nytkin minulla on kesken noin viisi neuletyötä, osa monen vuoden takaa. Lisäksi ajattelen kaikkea sitä, mikä metsiin jää poimimattomana odottamaan. Haluaisin kerätä enemmän, säilöä ja säilyttää, tallettaa. Haluaisin täyttää lasipurkkeja marjoilla ja sienillä ja asetella niitä hyllyille tuottamaan syvää tyytyväisyyttä, haluaisin höyryttää ja umpioida ja keittää ja pakastaa.
Kaikkeen siihen en ole pystynyt, mutta vähän suppilovahveroita me olemme saaneet. Lähinnä Sauvosta ja lähinnä siksi, että V:n äiti pakkasi koko sienisaaliin meille rinkkaan vaikka keräsimme siitä vain osan. Kaksi päivää sienet kuivuivat keittiössä ritilällä patterin yllä. Nyt ne ovat purkissa kaapissa ja primitiivinen naisensydän minussa hyrisee onnellisuudesta. Perhe selviää taas talven yli. Olemme varustautuneet. Tulkoon pakkanen! Minä teen sienikeittoja!
Eilen aamulla päivä aukeni auringonnousun jälkeen täydellisen kirkkaana. Oli pakko päästä ulos, ja kun Tuija ja Juha innostuivat mukaan, mentiin kaikki metsään. Hyyppäänvuori on omituisen korkea nyppylä Lievestuoreenjärven vieressä, kalliolouhikkoinen ja näköalat ovat huipulta huimaavia. Tuntui hyvältä olla ulkona, kirpeässä sinisessä ja keltaisessa ilmassa, kävellä ratisevien haavanlehtien yli kukkulanrinteessä, päästä männynlatvojen yläpuolelle ja nähdä kauas, miten järvet ovat hämmentävän sinisiä taivasta vastapäätä ja koivut niiden rannoilla palavia tulenliekkejä.
Mäen huipulle täytyy kiivetä ison louhikon viertä. Aika ei vielä ole ehtinyt sivellä kalliota pehmeäksi, ja se näyttää siltä kuin jokin suuri käsi olisi taiten asetellut rakennuspalikoita toistensa päälle, koonnut niistä kestävän ja vakaan rakennelman, kaikista sekalaisista järkäleistä.
Siellä täällä lohkareiden alle jäävissä syvänteissä ja suojapaikoissa oli nuotion jälkiä, lohkareiden alapinnat olivat noesta mustuneet. Minun tuli muinainen olo, kuvittelin, millaista olisi ollut elää niillä rinteillä. Suojaisia kallionkoloja, näkymä järven yli, vartiopaikkoja yötä vasten, nuotio pitäisi niin korkealla piilottaa etteivät naapuriheimot sitä näe. Miten kylmä olisi tehdä suoja talvista kalliota vasten, mutta miten turvallista.
Tämä meidän kehittynyt ja teknologinen kulttuurimme alkoi tuntua todella ohuelta kerrokselta ajan päällä, kuin pintahilseeltä. Riipii selkäpiitä ajatella, miten iankaikkisen pitkiä aikoja tässä maailmassa ja tässä maassakin on eletty selkä kallionreunaa vasten, luontoa vastapäätä, elämänlangassa kiinni roikkuen, niin vähällä että juuri hengen pitimiksi riittää, ja silti ihmiset ovat rakastaneet ja surreet ja ystävystyneet ja toivoneet. En halua enkä edes uskalla idealisoida sellaista aikaa, mutta mikään minussa ei enää idealisoi tätä hullua luonnosta vieraantunutta kulutuskulttuuria, viihde-elämää ja turtumisen kulttuuria, joka meitä enimmäkseen ympäröi.
Haluaisin kasvattaa lapseni isoksi osaksi metsässä.
Löydettiin vielä muutamia suppilovahveroita, kylmettyneitä ja kohmeisia, ne kyyhöttivät sammalen keskellä vähän orpoina ja suojaa hakien.
En voi sille mitään, mutta tänäänkin mietin, kuinka paljon niitä tuossa naapurimetsässä vielä on.
Tehtiin nuotio yhden ison kallilohkareen alle, paikkaan, jossa kivi yllä oli noesta musta. Jossain korvapuustien ja kaakaon välissä Juha otti kepin ja poltti sitä nuotiossa, alkoi piirtää noella kallioon.
Mietin, että näinkö kalliomaalauksetkin syntyivät – me katsomme niitä nyt ja mietimme syviä rituaalisia ja myyttisiä merkityksiä, sitä, millaisina kulttisymboleina kuvat ovat toimineet.
Entä jos jokin esi-isä joskus kauan sitten yksinkertaisesti vain halusi luoda, sattui keksimään mistä saa aikaan punaista väriä, entä jos hänellä vain oli ylimääräistä aikaa, tyhjää tilaa ja sopiva kallio, ja hän puoliksi ajatuksiinsa harhautuneena alkoi hahmotella kallioon hirveä, hahmoa joka hänelle oli loputtoman tuttu. Entä jos kalliomaalaukset ovatkin hetken mielijohteita, vähän niinkuin iso osa meidänkin kulttuuristamme on, olisiko ihminen muuttunut niin paljon…?
Ja toisaalta – teemme me nytkin vaivalla kulttien kuvia, suuria symboleita, jotain jonka äärelle kokoonnumme ja jota palvomme. Alttaritaulut ovat niistä vain sirpale, kuvia on niin paljon enemmän.
Minua hymyilytti se, että Juha piirsi hetken mielijohteesta sydämen.
Jospa sekin kertoisi meistä ihmisistä jotain. Haluaisin sen kertovan meistä jotain. Ehkä enitenkin. Haluaisin, että se olisi se, mitä arvostan eniten. Rakastaminen, aika, ihmiset, suhteessa oleminen.
Että olisi I won’t be wanting.
*
Nyt menen ulos, ennen kuin päivä ehtii liian pitkälle. Istun vielä sohvalla hiukset pystyssä ja pyjamahousut jalassa, päällä huppari jonka hihoissa on mannapuuroa, jalassa paksut villasukat ja Jussin lahjaksi antamat Reinot.
Taitaa olla sunnuntai.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
vailla vakinaista asuntoa. October 9th, 2009
Useamman päivän ajan minussa on ollut vain kaksi sanaa.
Ensin vain tyhjä avara tila, hämärä, ja jokin huutaa
Silence!
ja jatkaa sitten:
Be.
Minua on ihmetyttänyt se, että ne molemmat ovat imperatiiveja, käskyjä.
Ole vihdoinkin hiljaa
ja ennen kaikkea
ole vihdoinkin.
Ja niinpä minä olen. Hiljaa, katselen, tarkastelen, jätän tuottamatta ääntä joka paikassa, annan toisten puhua ja kuuntelen mitä ne sanovat, miten ne sanovat sen mitä sanovat, yritän kuulla ja yritän nähdäkin jotain kasvolihasten kireydestä tai olkapäiden asennosta. Ja yritän olla; antaa itseni asettua, olla tekemättä koko ajan jotain.
Nytkin olen, junassa. Kiskobussi Joensuusta Pieksämäelle on täynnä, viereisessä neljän hengen välikössä istuu äiti kolmen lapsen kanssa. Kaksi pientä poikaa ja vielä vähän pienempi tyttö, ja hermostunut äiti. Älä sie nyt siinä kumartele sen pullos kanssa. Istu alas! Sanni, käänny tännepäin! Käänny kunnolla tännepäin! Nyt ei sitte syyä karkkia vähhään aikkaan! Istu kunnolla, sie viet puolet miunkii penkistä! Sanni! Suu kiinni! Ei saa huutaa!
Minua vastapäätä istuu vähän vanhempi poika, ehkä kolmasluokkalainen, roikottaa jalkoja penkiltä ja syö banaania. Se on kai yksin, sillä on lattialla reppu ja penkillä vieressä Siwan pussi ja siellä on mehua ja ilmeisen loputon määrä banaaneja. Se ei sano mitään, mutta katselee äitiä ja kolmea lasta tuossa vieressä. Ja minä mietin mitäköhän se miettii. Penkkiä vasten nojallaan on pienet kainalosauvat, lasten kokoa; sen tietää siitä että niissä on käytetty jokaista pääväriä – punaista, sinistä, keltaista, vihreää. Aikuisten sauvat ovat vain harmaita.
Minä pidän paljon tästä matkustamisesta. Toiset ovat kyselleet, miten jaksan kulkemista, mutta minusta tuntuu, etten hevin haluaisi luopua tästä. En pidä pakkaamisesta ja asemilla ravaamisesta, mutta pidän siitä, että minulla on tänä syksynä paljon aikaa asioiden välissä. On paljon tyhjiä hetkiä paikkojen välissä, tilanteiden välissä. Aikaa junissa ja busseissa. Kun vain istuskellaan ja katsotaan ikkunasta, ja keräillään tällä tavalla sanoja sitä mukaa kun niitä hiipii lähemmäs.
Eilen aamulla olin tosin kuolla aamulla puoli viideltä kun heräsin ja hiivin eteiseen kiskomaan vaatteita päälle. Bussi Joensuuhun lähti puoli kuusi. Pyöräilin kaupungin läpi asemalle, ja ihmettelin toisia ihmisiä, jotka olivat hereillä: onko ihmisiä, jotka vain haluavat valvoa silloin kun kaupunki nukkuu? Kulkea kaduilla ja istua 24 h -asemalla? Vai miksi ne ovat hereillä – kaikki ne, jotka eivät jakele jotain tai kuljeta jotain. Sellaisia tuli kaduilla monta vastaan, ja jollain lailla minä ymmärrän sen. Siinä on jotain kiehtovaa, kun kaupunki on vielä unessa. Aamuviideltä kaupunki on vielä tiedoton, taintunut, horroksessa. Sen pinnalla käveleminen on kuin olisi salaa jossain missä ei pitäisi olla, vaivihkaa ja huomaamatta kulkisi jonkun yksityisalueella. Kaupunki on aamuyöllä kuin yksi olento, nukkuva ja jokin jota ei saa häiritä ja havahduttaa. Siinä on jotain salaista ja hämäräperäistä. Ja auringonnousujen näkeminen on etuoikeus.
Yritin siksi nähdä auringonnousun ja valvoin Pieksämäelle asti, kun en saanut kylmissäni kankealla penkillä unta. Hitaasti taivas alkoi hahmottua leikekuvana metsän takana, muuttua mustasta siniseksi, tulla esiin. Pieksämäen Naarajärvellä bussi ajoi hautausmaan ohi, ja siinä oli jotain ajatteluttavaa: märkien puiden alla aamun ensimmäisessä hämärässä paloi siellä täällä hautakynttilöitä, lepattavia valoja kivien välissä. En voinut vastustaa ajatusta. Sielujen valoja. Vaikka eiväthän ne sielut siellä ole. Mutta niiden muistot ovat.
Ja joku jaksaa ilta illalta sytyttää sille muistolle valon.
Pieksämäen jälkeen nukahdin, johonkin syvään horrokseen niskat penkkiä vasten oudosti vääntyneinä. Havahduin ensin Varkaudessa. Sitten hieman ennen Heinävettä. Ja sitten lopulta sateisella tiellä ennen Liperiä, raotin silmiä, tajusin että pitäisi herätä, ja hyvän tovin yritin todella herätä. Silmien avaaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta, hyvä ettei niitä tarvinnut sormin vääntää auki. Se syvä horros oli kenties melko suora viesti: Nukkuisit välillä. Asettuisit. Silence!
On hyvä että on syksy, nukahtamisen aika, pysähtymisen ja asettumisen, horroksen. En halua vaipua talviuneen, mutta helteen ja kiireen jälkeen haluan antaa ajatusten kaivaa pesiä lehtikasoihinsa ja maatua osiksi sitä, miten tajuan olemassaolemisen, taas yhden vuoden jälkeen, yhden kesän jälkeen. Jotain on muuttunut, ja miksi ei – elämä on vähän kuin keräisi itseensä kuorta tai pintaa, jokaisen vuoden jälkeen minuun on tarttunut jotain uutta. Se mikä on hyvää täytyy säilyttää,
se mikä on haitallista
täytyy raaputtaa irti.
*
Pieksämäelle mennessä oli tullut selväksi, ettei se kainalosauvapoika ollut yksin. Se oli ärtyneen äidin lasten tuttu ja näiden matkassa. Rehellisesti sanottuna kuuntelin loppumatkan aidon äimistyneenä äidin ja kaikkien neljän lapsen puhetta. Pojat kävivät välillä systemaattisesti läpi oman luokkansa ja naapuriluokkien lapsia ja sitä, miksi nämä olivat joko typeriä tai pullukoita tai hölmöjä tai jotain muuta rumempaa, miksi ne pitivät lippistä väärin päässä tai pelasivat väärin jääkiekkoa – ja äiti, se kommentoi ja komppasi: no ei kuulosta kovin järkevältä sekään tyyppi. Vasta aivan loppumetreillä matkaa äiti puuttui jonkun lapsen sanomisiin, mutta miten: sie et kyllä tuollasta toisista puhu! Niin idiootti sie et oo!
Kun pojat eivät sanomisella lopettaneet puhumistaan, antoi äiti periksi ja osallistui keskusteluun lähinnä nauramalla mukana.
Minua riipi. Jos pienet pojat jo puhuvat noin eikä aikuinen vieressä millään muotoa vakavasti tartu siihen, mitä toisista saa sanoa ja mitä ei… Millaiseen maailmankuvaan lapset kasvavat? Siihen, että ihmisiä voi arvottaa niin kuin tahtoo, että maailma jakautuu typeriin ja hyviin tyyppeihin ja toisia voi mistään välittämättä sorsia?
Ja auttaako se, että lasta itseään sanoo idiootiksi?
Lapset voivat olla käsittämättömän julmia. Ihmiset voivat olla. Mutta aikuisen pitäisi olla se mittapuu, joka näyttää lapselle, mihin suuntaan olisi tervettä kasvaa. Tai hyvä kasvaa. Aikuisen on pakko olla se mittapuu. Lapsi ei ole sitä itse. Lasta ei saa pakottaa olemaan se itse. Lapsi kyllä kasvaa itse, mutta aikuisen pitäisi olla se, joka kertoo mikä on hyvä ja mikä ei, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on oikein ja mikä on väärin.
Välillä hyytää selkäpiitä se, millainen äiti minusta kenties tulee. Toisinaan ärtynyt kyllä, ja sellainenkin joka ei aina jaksa tai osaa kasvattaa lapsiaan. Mutta jos osaisin kasvattaa lapsistani sellaisia etteivät ne kiusaisi toisia… että ne tietäisivät oikean ja väärän. Se olisi jo iso asia. Oppisivat rakastamisesta jotain.
Lapsia, jotka lopulta tietäisivät, että
se mikä on haitallista täytyy raaputtaa irti.
Toivoisin osaavani kasvattaa myös lapsia, jotka eivät selviävät (lopulta) jos joutuvat itse kiusatuiksi. Todennäköistä on se, että jompaan kumpaan kategoriaan ne joutuvat joka tapauksessa. Karua on se, että ajattelen, että kiusattuna olemisesta on helpompi kasvaa terveeksi kuin kiusaajana olemisesta…
Saatan olla väärässä, mutta yhden elämänhistorian kautta se tuntuu siltä.
*
Kotona Laajavuoressa ilma on sisällä viileä ja lattiat ovat täynnä tavaraa. Jokin minussa muuttui tätä asuntoa kohtaan vuokraemännän mailin luettuani. Tästä tuli säilytyspaikka, väliaikasuoja, hetkellinen asunto. Eikä enää ole niin tarkkaa, onko kaikki tip tai top. Asunnonvälittäjä kävi täällä eilen ottamassa kuvia, niistä on voinut tulla hyvinkin edustavia… Mutta kyllä niistä seinät näkee, pinnat ja lattiaakin.
On hieman sellainen olo että me olemme edelleen VVA, vailla vakinaista asuntoa. Asuntoja on kyllä ollut, mutta niiden vakinaistaminen on perin vaikeaa.
Sitten kai sitä sanottaisiinkin kodiksi. Olemme siis toistaiseksi kodittomat, mutta silloin kun se on itse valittua, sitä voi kutsua myös vapaudeksi.
Nyt silmäni väsyvät ruudun katsomisesta, niitä aristaa väsymys,
taidan mennä vuoteeseen peittojen alle
että olisi silence ja be.
Posted in Etiikka, Ihmiset, Ihmissuhteet, Koti, Matkalla | Comments (0)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)
eniten silti haluan olla kapinallinen. September 24th, 2009
En ole puoleentoista vuoteen saanut päivitetyksi Visa Electron -korttiani. Niinpä kirjoitan kassalla aina väärän nimikirjoituksen, sen vanhan, joka on alkanut kehittyä entistä epämääräisemmäksi ja sotkuisemmaksi. Oikeastaan siitä erottaa enää K:n ja ison S:n. Eikä ihme, sillä nimikirjoituksella ei enää muualla ole käyttöä. Kun jonain päivänä saan uuden kortin hankittua, se nimikirjoitus käytännössä lakkaa olemasta.
Uusi nimikirjoitus on sekin muutoksessa. Alussa se oli hoiperteleva ja häkeltynyt; etunimi oli lennokas ja muotoontunut, sukunimi sen perässä liian tarkasti piirretty ja yksityiskohtainen. Vähän kuin ekaluokkalaisen yritys kirjoittaa vierasta sanaa. Nyt uusikin nimikirjoitus alkaa näyttää siltä, että siitä erottaa oikeastaan vain ison K:n ja ison V:n, ja loppu sukunimi häviää yläoikealle kaartuvaan viivaan. Lopetin yrityksen muodostaa sukunimen kirjaimet; ne olivat liian terävämuotoisia, en osannut kirjoittaa kuin kaaria ja mutkia. Edellinen nimi loppui “omaa”, se on ihan eri asia kuin “hala”.
Ensimmäiset kuukaudet olin uuden nimen kanssa hukassa. Ihmiset puhuivat Kaisa Vanhalasta, ja minun piti keskittyä ymmärtääkseni, että se olen minä. Esittelin itseäni omituisina variaatioina: “No Salomaan Kaisa täällä, eiku Vanhalan.” Joskus viime keväänä aloin tottua nimeen, mutta edelleen on olemassa vain yksi rouva Vanhala ja se on V:n äiti, en minä.
Joskus tämän viikon alkupuolella mietin taas koko nimiasiaa ja sitä, olisiko ollut vaihtoehto säilyttää oma nimi. Nimen vaihtaminen oli selviö aikanaan, ja ajattelin että se oli vain halua pysyä perinteessä, historiassa, aikojen kulussa. Eri nimiä en meille olisi halunnut, en sitä että ulko-ovea katsoessa ei tiedä onko kyseessä avioliitto vai ei, ja suurempi syy sille oli se että minä ajattelen, että sanoissa ja nimissä on sittenkin voimaa. Sillä on väliä, miksi jotakin kutsuu. Nimi on identiteetin merkki, asioiden nimeäminen on niiden esiin kutsumista, tunnustamista, hyväksymistä. Jos olisin pitänyt eri nimen kuin V, olisin erottanut itseni V:stä. Pitänyt itseni erilläni, kauempana. Yrittänyt säilyttää identiteetin, joka on vain minun omani.
Samasta syystä minun piti tutustua kauan sanaan “vaimo”. Minut nimettiin vaimoksi, minusta tuli jokin erilainen, sama mutta uudenlainen, minuun tuli jotakin lisää ja minusta kutsuttiin esiin jokin erilainen. V ei kutsu minua koskaan vaimoksi, minua kutsutaan etunimelläni, mutta minulla on silti mahdollinen kutsumanimi “vaimona” ja se tekee minusta ja minun minuudestani erilaista.
Alkuviikosta asiaa miettiessäni tajusin, miksi halusin vaihtaa nimeni. Minusta piti tulla Kaisa Vanhala siksi, ettei sellaista ihmistä vielä ollut olemassa. En tiennyt, kuka se on. Millainen? Ja miksi sellainen?
Kaisa Salomaa oli elänyt jo aika kauan enkä ollut tyytyväinen kaikkeen siihen, millaiseksi se oli elämänsä nimensä kanssa muodostanut. Ja vaikka siinä olemassaolossa oli paljon hyvää ja sellaista, josta on rakentunut muistoja jotka todennäköisesti kultaantuvat epärealistisenkin onnelliseksi, oli Kaisa Salomaa joka tapauksessa vain työnimi. Nimi prosessille. Jollekin, jonka odotin muuttuvan ja vaihtuvan. Tiedostin. Toivoin.
Eihän ihminen tuosta vain muutu mennessään naimisiin. Se ei ole mitään maagista tai hetkellistä, nopeaa tai helppoa. Naimisiin meneminen oli minulle kuitenkin sitoutumista muutokseen; hiotuksi tulemiseen, siihen, etten loppuelämäni aikana voisi enää kuvitella olevani itseriittoinen tai itsenäinen, etteivät sanomiseni ja tekemiseni ja valintani vaikuttaisi toisiin, että voisin itse ratkaista ja toisista välittämättä kulkea minne haluan, etten tulisi peilatuksi ja heijastetuksi takaisin eri näköisenä kuin itseni näen. Sitouduin siihen, etten pysty pitämään itseäni samana, että kuvani minusta joutuu muuttumaan, että joudun luopumaan särmistäni, pehmenemään ja toisaalta lujittumaan. Että joudun tutustumaan siihen johonkin uuteen, joka minusta nimeämällä on kutsuttu esiin. Siihen puoleen minusta, jota en ole tuntenut.
Naimisiin meneminen oli monessa asiassa sitä, että jouduin – pääsin! – tutustumaan asioihin minussa, joita en tunne. Miltä minusta tuntuu vakavasti, joskus rystyset valkoisina, rakastaa? Miltä tuntuu opetella sokeudestaan pois? Millainen olen, kun minussa ei ole minkäänlaista tunnekontrollia? Millainen olen, kun en voi sulkea peloiltakaan silmiäni ja kieltää niiden olemassaoloa? Millainen minusta tulee, kun olen pääsemättömissä toisesta – ja kun se toinen heijastaa minut itselleni terävämpänä kuvana kuin haluaisin nähdä, tai kun itse peilaan itseni toisesta ja näen sen mitä olen pitkään yrittänyt paeta? Millainen olen, kun rakastan niin että minua hirvittää, millainen olen kun ymmärrän sen, että saatan kadottaa sen mitä rakastan – ja millainen olen sen kysymyksen edessä, uskallanko silti rakastaa?
Millainen olen, kun lasken suojaukset? Millainen olen, kun tahtomattanikin tulen näkyväksi?
…millainen olen, kun itse itsestäni rakentama kuva rapistuu pois, ja jokin todempi alkaa hahmottua?
Hyvin vähän tästä tiesin ennen naimisiinmenoa. Se kaikki oli Kaisa Vanhalaa, ja minähän en ollut koskaan tavannut sitä. Jollain lailla tapaaminen oli shokki, ja kesti pitkään totuttautua ja oppia olemaan yhdessä. Minun piti opetella kuuntelemaan sitä, katselemaankin, sietämään. Ja piti opetella pitämään, ja tunnustamaan sekin. En tiedä, kumpi oli vaikeampaa.
Hitaasti, hitaasti olen alkanut nähdä sen, että tämä uusi on jotenkin… todempi kuin se edellinen. Realistisempi. Ehkä pakotettuna, mutta joka tapauksessa. Ja kaiken senkin jälkeen, mistä olen eri mieltä sen kanssa, alan hitaasti pitää juuri siitä asiasta kaikkein eniten: että se on todempi. Se on enemmän se, joka minä olen. Se ei luule niin paljoa, ja näkee vähän enemmän. Ehkä, ehkä se on jo vähän kasvanut. Tai ainakin oppinut tunnustamaan, jos ei muille, niin itselleen.
Minun piti vaihtaa nimeni että tulisin nimetyksi uudelleen, että minusta nousisi esiin jokin uusi. En kuitenkaan halunnut tuoda koko Kaisa Salomaata tähän avioliittoon. Kun Kaisa Vanhala on niin uusi, sitä on helpompi muokata ja kasvattaa. Se ei kenties ole niin ehdoton, ei niin kova. Se virtaa vielä, liikkuu ja elää.
Sitä en osannut arvata, miten hytisyttävän vakava prosessi tästä tuli. Piti vain mennä naimisiin, tiskaustavan piti olla se vakavin uudistus -
mutta jos se on niin, että rauta hioo rautaa ja ihminen ihmistä, ei se tarkoita mitään sivelyä tai hivelyä, vaan hiomista, siinä lentää lastuja ja rautapölyä, se raastaa ja kirveleekin, mutta tuloksena on sileämpi ja kämmenen alla pehmeämpi pinta. Ja niin, se toinen ihminen kun vain on se rauta, joka tulee hioneeksi; se kai on väistämättömyys, sen tapahtumista ei voi estää. Naimisiin mennessään joutuu toteamaan että on itsekin hiova rauta, ja että tulee hiotuksi -
halusi tai ei, toinen voi tahtomattaan olla katalysaattori sille, että mennään syvälle.
*
Minua myös suretti pitkään se, että minulla ei ollut lempinimiä. Äiti ja isä valitsivat meille nimet niin, että niitä olisi mahdollisimman vaikea väännellä. Kaisa ei oikein käänny eikä väänny, ja niinpä olen enimmäkseen ollut vain se. Mutta sitten, rakas siskoni Ruth, joskus menneiden vuosien sisällä, alkoi kutsua minua Kakeksi. Ja niinpä nykyisin olen toisinaan Kake, myös V:lle.
Kake. Kake on ihan hyvä. Kake antaa tilaa jollekin mitä Kaisa ei ole, jollekin joka nostaa jalat pöydälle ja vähät välittää turhuuksista, joka voi nauraa ja huutaa liian kovalla äänellä ja antaa ihmisten reagoida epäsovinnaisuuksiin niin kuin niitä huvittaa.
Kaisa oppii vielä joku päivä Kakelta, ja se on hyvä.
*
Minun ei tule olemaan helppoa antaa nimiä lapsilleni. Nimet, niillä kun on piileviä merkityksiäkin… Unohdettuja. Kaisa periytyy Katariinasta joka on lähtöisin Aikatherineesta, ja tarkoittaa jotakuinkin “puhdasta”. Maria, toinen nimeni, taas tulee Mirjamista ja tarkoittaa eri teorioiden mukaan joko “katkeruuden merta”, “kapinallisuutta” tai “toivottua lasta”. Egyptiläisittäin tulkittuna se tarkoittaa “rakastettua”.
Jos noista pitäisi rakentaa identiteetti, työlääksi kävisi. Valitsisin silti kapinallisuuden, koska sitä kohti ollaan matkalla.
Ja rakkautta, ja uskoisin, että ne voi yhdistää. Sellaiseksi haluan tulla; sellaiseksi, että uskallan kapinoida rakastaakseni, potkia alas tuulimyllyjä jotka estävät sitä että rakkaus Olisi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus | Comments (0)