Archive for the ‘Ihmissuhteet’ Category
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
vailla vakinaista asuntoa. October 9th, 2009
Useamman päivän ajan minussa on ollut vain kaksi sanaa.
Ensin vain tyhjä avara tila, hämärä, ja jokin huutaa
Silence!
ja jatkaa sitten:
Be.
Minua on ihmetyttänyt se, että ne molemmat ovat imperatiiveja, käskyjä.
Ole vihdoinkin hiljaa
ja ennen kaikkea
ole vihdoinkin.
Ja niinpä minä olen. Hiljaa, katselen, tarkastelen, jätän tuottamatta ääntä joka paikassa, annan toisten puhua ja kuuntelen mitä ne sanovat, miten ne sanovat sen mitä sanovat, yritän kuulla ja yritän nähdäkin jotain kasvolihasten kireydestä tai olkapäiden asennosta. Ja yritän olla; antaa itseni asettua, olla tekemättä koko ajan jotain.
Nytkin olen, junassa. Kiskobussi Joensuusta Pieksämäelle on täynnä, viereisessä neljän hengen välikössä istuu äiti kolmen lapsen kanssa. Kaksi pientä poikaa ja vielä vähän pienempi tyttö, ja hermostunut äiti. Älä sie nyt siinä kumartele sen pullos kanssa. Istu alas! Sanni, käänny tännepäin! Käänny kunnolla tännepäin! Nyt ei sitte syyä karkkia vähhään aikkaan! Istu kunnolla, sie viet puolet miunkii penkistä! Sanni! Suu kiinni! Ei saa huutaa!
Minua vastapäätä istuu vähän vanhempi poika, ehkä kolmasluokkalainen, roikottaa jalkoja penkiltä ja syö banaania. Se on kai yksin, sillä on lattialla reppu ja penkillä vieressä Siwan pussi ja siellä on mehua ja ilmeisen loputon määrä banaaneja. Se ei sano mitään, mutta katselee äitiä ja kolmea lasta tuossa vieressä. Ja minä mietin mitäköhän se miettii. Penkkiä vasten nojallaan on pienet kainalosauvat, lasten kokoa; sen tietää siitä että niissä on käytetty jokaista pääväriä – punaista, sinistä, keltaista, vihreää. Aikuisten sauvat ovat vain harmaita.
Minä pidän paljon tästä matkustamisesta. Toiset ovat kyselleet, miten jaksan kulkemista, mutta minusta tuntuu, etten hevin haluaisi luopua tästä. En pidä pakkaamisesta ja asemilla ravaamisesta, mutta pidän siitä, että minulla on tänä syksynä paljon aikaa asioiden välissä. On paljon tyhjiä hetkiä paikkojen välissä, tilanteiden välissä. Aikaa junissa ja busseissa. Kun vain istuskellaan ja katsotaan ikkunasta, ja keräillään tällä tavalla sanoja sitä mukaa kun niitä hiipii lähemmäs.
Eilen aamulla olin tosin kuolla aamulla puoli viideltä kun heräsin ja hiivin eteiseen kiskomaan vaatteita päälle. Bussi Joensuuhun lähti puoli kuusi. Pyöräilin kaupungin läpi asemalle, ja ihmettelin toisia ihmisiä, jotka olivat hereillä: onko ihmisiä, jotka vain haluavat valvoa silloin kun kaupunki nukkuu? Kulkea kaduilla ja istua 24 h -asemalla? Vai miksi ne ovat hereillä – kaikki ne, jotka eivät jakele jotain tai kuljeta jotain. Sellaisia tuli kaduilla monta vastaan, ja jollain lailla minä ymmärrän sen. Siinä on jotain kiehtovaa, kun kaupunki on vielä unessa. Aamuviideltä kaupunki on vielä tiedoton, taintunut, horroksessa. Sen pinnalla käveleminen on kuin olisi salaa jossain missä ei pitäisi olla, vaivihkaa ja huomaamatta kulkisi jonkun yksityisalueella. Kaupunki on aamuyöllä kuin yksi olento, nukkuva ja jokin jota ei saa häiritä ja havahduttaa. Siinä on jotain salaista ja hämäräperäistä. Ja auringonnousujen näkeminen on etuoikeus.
Yritin siksi nähdä auringonnousun ja valvoin Pieksämäelle asti, kun en saanut kylmissäni kankealla penkillä unta. Hitaasti taivas alkoi hahmottua leikekuvana metsän takana, muuttua mustasta siniseksi, tulla esiin. Pieksämäen Naarajärvellä bussi ajoi hautausmaan ohi, ja siinä oli jotain ajatteluttavaa: märkien puiden alla aamun ensimmäisessä hämärässä paloi siellä täällä hautakynttilöitä, lepattavia valoja kivien välissä. En voinut vastustaa ajatusta. Sielujen valoja. Vaikka eiväthän ne sielut siellä ole. Mutta niiden muistot ovat.
Ja joku jaksaa ilta illalta sytyttää sille muistolle valon.
Pieksämäen jälkeen nukahdin, johonkin syvään horrokseen niskat penkkiä vasten oudosti vääntyneinä. Havahduin ensin Varkaudessa. Sitten hieman ennen Heinävettä. Ja sitten lopulta sateisella tiellä ennen Liperiä, raotin silmiä, tajusin että pitäisi herätä, ja hyvän tovin yritin todella herätä. Silmien avaaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta, hyvä ettei niitä tarvinnut sormin vääntää auki. Se syvä horros oli kenties melko suora viesti: Nukkuisit välillä. Asettuisit. Silence!
On hyvä että on syksy, nukahtamisen aika, pysähtymisen ja asettumisen, horroksen. En halua vaipua talviuneen, mutta helteen ja kiireen jälkeen haluan antaa ajatusten kaivaa pesiä lehtikasoihinsa ja maatua osiksi sitä, miten tajuan olemassaolemisen, taas yhden vuoden jälkeen, yhden kesän jälkeen. Jotain on muuttunut, ja miksi ei – elämä on vähän kuin keräisi itseensä kuorta tai pintaa, jokaisen vuoden jälkeen minuun on tarttunut jotain uutta. Se mikä on hyvää täytyy säilyttää,
se mikä on haitallista
täytyy raaputtaa irti.
*
Pieksämäelle mennessä oli tullut selväksi, ettei se kainalosauvapoika ollut yksin. Se oli ärtyneen äidin lasten tuttu ja näiden matkassa. Rehellisesti sanottuna kuuntelin loppumatkan aidon äimistyneenä äidin ja kaikkien neljän lapsen puhetta. Pojat kävivät välillä systemaattisesti läpi oman luokkansa ja naapuriluokkien lapsia ja sitä, miksi nämä olivat joko typeriä tai pullukoita tai hölmöjä tai jotain muuta rumempaa, miksi ne pitivät lippistä väärin päässä tai pelasivat väärin jääkiekkoa – ja äiti, se kommentoi ja komppasi: no ei kuulosta kovin järkevältä sekään tyyppi. Vasta aivan loppumetreillä matkaa äiti puuttui jonkun lapsen sanomisiin, mutta miten: sie et kyllä tuollasta toisista puhu! Niin idiootti sie et oo!
Kun pojat eivät sanomisella lopettaneet puhumistaan, antoi äiti periksi ja osallistui keskusteluun lähinnä nauramalla mukana.
Minua riipi. Jos pienet pojat jo puhuvat noin eikä aikuinen vieressä millään muotoa vakavasti tartu siihen, mitä toisista saa sanoa ja mitä ei… Millaiseen maailmankuvaan lapset kasvavat? Siihen, että ihmisiä voi arvottaa niin kuin tahtoo, että maailma jakautuu typeriin ja hyviin tyyppeihin ja toisia voi mistään välittämättä sorsia?
Ja auttaako se, että lasta itseään sanoo idiootiksi?
Lapset voivat olla käsittämättömän julmia. Ihmiset voivat olla. Mutta aikuisen pitäisi olla se mittapuu, joka näyttää lapselle, mihin suuntaan olisi tervettä kasvaa. Tai hyvä kasvaa. Aikuisen on pakko olla se mittapuu. Lapsi ei ole sitä itse. Lasta ei saa pakottaa olemaan se itse. Lapsi kyllä kasvaa itse, mutta aikuisen pitäisi olla se, joka kertoo mikä on hyvä ja mikä ei, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on oikein ja mikä on väärin.
Välillä hyytää selkäpiitä se, millainen äiti minusta kenties tulee. Toisinaan ärtynyt kyllä, ja sellainenkin joka ei aina jaksa tai osaa kasvattaa lapsiaan. Mutta jos osaisin kasvattaa lapsistani sellaisia etteivät ne kiusaisi toisia… että ne tietäisivät oikean ja väärän. Se olisi jo iso asia. Oppisivat rakastamisesta jotain.
Lapsia, jotka lopulta tietäisivät, että
se mikä on haitallista täytyy raaputtaa irti.
Toivoisin osaavani kasvattaa myös lapsia, jotka eivät selviävät (lopulta) jos joutuvat itse kiusatuiksi. Todennäköistä on se, että jompaan kumpaan kategoriaan ne joutuvat joka tapauksessa. Karua on se, että ajattelen, että kiusattuna olemisesta on helpompi kasvaa terveeksi kuin kiusaajana olemisesta…
Saatan olla väärässä, mutta yhden elämänhistorian kautta se tuntuu siltä.
*
Kotona Laajavuoressa ilma on sisällä viileä ja lattiat ovat täynnä tavaraa. Jokin minussa muuttui tätä asuntoa kohtaan vuokraemännän mailin luettuani. Tästä tuli säilytyspaikka, väliaikasuoja, hetkellinen asunto. Eikä enää ole niin tarkkaa, onko kaikki tip tai top. Asunnonvälittäjä kävi täällä eilen ottamassa kuvia, niistä on voinut tulla hyvinkin edustavia… Mutta kyllä niistä seinät näkee, pinnat ja lattiaakin.
On hieman sellainen olo että me olemme edelleen VVA, vailla vakinaista asuntoa. Asuntoja on kyllä ollut, mutta niiden vakinaistaminen on perin vaikeaa.
Sitten kai sitä sanottaisiinkin kodiksi. Olemme siis toistaiseksi kodittomat, mutta silloin kun se on itse valittua, sitä voi kutsua myös vapaudeksi.
Nyt silmäni väsyvät ruudun katsomisesta, niitä aristaa väsymys,
taidan mennä vuoteeseen peittojen alle
että olisi silence ja be.
Posted in Etiikka, Ihmiset, Ihmissuhteet, Koti, Matkalla | Comments (0)
eniten silti haluan olla kapinallinen. September 24th, 2009
En ole puoleentoista vuoteen saanut päivitetyksi Visa Electron -korttiani. Niinpä kirjoitan kassalla aina väärän nimikirjoituksen, sen vanhan, joka on alkanut kehittyä entistä epämääräisemmäksi ja sotkuisemmaksi. Oikeastaan siitä erottaa enää K:n ja ison S:n. Eikä ihme, sillä nimikirjoituksella ei enää muualla ole käyttöä. Kun jonain päivänä saan uuden kortin hankittua, se nimikirjoitus käytännössä lakkaa olemasta.
Uusi nimikirjoitus on sekin muutoksessa. Alussa se oli hoiperteleva ja häkeltynyt; etunimi oli lennokas ja muotoontunut, sukunimi sen perässä liian tarkasti piirretty ja yksityiskohtainen. Vähän kuin ekaluokkalaisen yritys kirjoittaa vierasta sanaa. Nyt uusikin nimikirjoitus alkaa näyttää siltä, että siitä erottaa oikeastaan vain ison K:n ja ison V:n, ja loppu sukunimi häviää yläoikealle kaartuvaan viivaan. Lopetin yrityksen muodostaa sukunimen kirjaimet; ne olivat liian terävämuotoisia, en osannut kirjoittaa kuin kaaria ja mutkia. Edellinen nimi loppui “omaa”, se on ihan eri asia kuin “hala”.
Ensimmäiset kuukaudet olin uuden nimen kanssa hukassa. Ihmiset puhuivat Kaisa Vanhalasta, ja minun piti keskittyä ymmärtääkseni, että se olen minä. Esittelin itseäni omituisina variaatioina: “No Salomaan Kaisa täällä, eiku Vanhalan.” Joskus viime keväänä aloin tottua nimeen, mutta edelleen on olemassa vain yksi rouva Vanhala ja se on V:n äiti, en minä.
Joskus tämän viikon alkupuolella mietin taas koko nimiasiaa ja sitä, olisiko ollut vaihtoehto säilyttää oma nimi. Nimen vaihtaminen oli selviö aikanaan, ja ajattelin että se oli vain halua pysyä perinteessä, historiassa, aikojen kulussa. Eri nimiä en meille olisi halunnut, en sitä että ulko-ovea katsoessa ei tiedä onko kyseessä avioliitto vai ei, ja suurempi syy sille oli se että minä ajattelen, että sanoissa ja nimissä on sittenkin voimaa. Sillä on väliä, miksi jotakin kutsuu. Nimi on identiteetin merkki, asioiden nimeäminen on niiden esiin kutsumista, tunnustamista, hyväksymistä. Jos olisin pitänyt eri nimen kuin V, olisin erottanut itseni V:stä. Pitänyt itseni erilläni, kauempana. Yrittänyt säilyttää identiteetin, joka on vain minun omani.
Samasta syystä minun piti tutustua kauan sanaan “vaimo”. Minut nimettiin vaimoksi, minusta tuli jokin erilainen, sama mutta uudenlainen, minuun tuli jotakin lisää ja minusta kutsuttiin esiin jokin erilainen. V ei kutsu minua koskaan vaimoksi, minua kutsutaan etunimelläni, mutta minulla on silti mahdollinen kutsumanimi “vaimona” ja se tekee minusta ja minun minuudestani erilaista.
Alkuviikosta asiaa miettiessäni tajusin, miksi halusin vaihtaa nimeni. Minusta piti tulla Kaisa Vanhala siksi, ettei sellaista ihmistä vielä ollut olemassa. En tiennyt, kuka se on. Millainen? Ja miksi sellainen?
Kaisa Salomaa oli elänyt jo aika kauan enkä ollut tyytyväinen kaikkeen siihen, millaiseksi se oli elämänsä nimensä kanssa muodostanut. Ja vaikka siinä olemassaolossa oli paljon hyvää ja sellaista, josta on rakentunut muistoja jotka todennäköisesti kultaantuvat epärealistisenkin onnelliseksi, oli Kaisa Salomaa joka tapauksessa vain työnimi. Nimi prosessille. Jollekin, jonka odotin muuttuvan ja vaihtuvan. Tiedostin. Toivoin.
Eihän ihminen tuosta vain muutu mennessään naimisiin. Se ei ole mitään maagista tai hetkellistä, nopeaa tai helppoa. Naimisiin meneminen oli minulle kuitenkin sitoutumista muutokseen; hiotuksi tulemiseen, siihen, etten loppuelämäni aikana voisi enää kuvitella olevani itseriittoinen tai itsenäinen, etteivät sanomiseni ja tekemiseni ja valintani vaikuttaisi toisiin, että voisin itse ratkaista ja toisista välittämättä kulkea minne haluan, etten tulisi peilatuksi ja heijastetuksi takaisin eri näköisenä kuin itseni näen. Sitouduin siihen, etten pysty pitämään itseäni samana, että kuvani minusta joutuu muuttumaan, että joudun luopumaan särmistäni, pehmenemään ja toisaalta lujittumaan. Että joudun tutustumaan siihen johonkin uuteen, joka minusta nimeämällä on kutsuttu esiin. Siihen puoleen minusta, jota en ole tuntenut.
Naimisiin meneminen oli monessa asiassa sitä, että jouduin – pääsin! – tutustumaan asioihin minussa, joita en tunne. Miltä minusta tuntuu vakavasti, joskus rystyset valkoisina, rakastaa? Miltä tuntuu opetella sokeudestaan pois? Millainen olen, kun minussa ei ole minkäänlaista tunnekontrollia? Millainen olen, kun en voi sulkea peloiltakaan silmiäni ja kieltää niiden olemassaoloa? Millainen minusta tulee, kun olen pääsemättömissä toisesta – ja kun se toinen heijastaa minut itselleni terävämpänä kuvana kuin haluaisin nähdä, tai kun itse peilaan itseni toisesta ja näen sen mitä olen pitkään yrittänyt paeta? Millainen olen, kun rakastan niin että minua hirvittää, millainen olen kun ymmärrän sen, että saatan kadottaa sen mitä rakastan – ja millainen olen sen kysymyksen edessä, uskallanko silti rakastaa?
Millainen olen, kun lasken suojaukset? Millainen olen, kun tahtomattanikin tulen näkyväksi?
…millainen olen, kun itse itsestäni rakentama kuva rapistuu pois, ja jokin todempi alkaa hahmottua?
Hyvin vähän tästä tiesin ennen naimisiinmenoa. Se kaikki oli Kaisa Vanhalaa, ja minähän en ollut koskaan tavannut sitä. Jollain lailla tapaaminen oli shokki, ja kesti pitkään totuttautua ja oppia olemaan yhdessä. Minun piti opetella kuuntelemaan sitä, katselemaankin, sietämään. Ja piti opetella pitämään, ja tunnustamaan sekin. En tiedä, kumpi oli vaikeampaa.
Hitaasti, hitaasti olen alkanut nähdä sen, että tämä uusi on jotenkin… todempi kuin se edellinen. Realistisempi. Ehkä pakotettuna, mutta joka tapauksessa. Ja kaiken senkin jälkeen, mistä olen eri mieltä sen kanssa, alan hitaasti pitää juuri siitä asiasta kaikkein eniten: että se on todempi. Se on enemmän se, joka minä olen. Se ei luule niin paljoa, ja näkee vähän enemmän. Ehkä, ehkä se on jo vähän kasvanut. Tai ainakin oppinut tunnustamaan, jos ei muille, niin itselleen.
Minun piti vaihtaa nimeni että tulisin nimetyksi uudelleen, että minusta nousisi esiin jokin uusi. En kuitenkaan halunnut tuoda koko Kaisa Salomaata tähän avioliittoon. Kun Kaisa Vanhala on niin uusi, sitä on helpompi muokata ja kasvattaa. Se ei kenties ole niin ehdoton, ei niin kova. Se virtaa vielä, liikkuu ja elää.
Sitä en osannut arvata, miten hytisyttävän vakava prosessi tästä tuli. Piti vain mennä naimisiin, tiskaustavan piti olla se vakavin uudistus -
mutta jos se on niin, että rauta hioo rautaa ja ihminen ihmistä, ei se tarkoita mitään sivelyä tai hivelyä, vaan hiomista, siinä lentää lastuja ja rautapölyä, se raastaa ja kirveleekin, mutta tuloksena on sileämpi ja kämmenen alla pehmeämpi pinta. Ja niin, se toinen ihminen kun vain on se rauta, joka tulee hioneeksi; se kai on väistämättömyys, sen tapahtumista ei voi estää. Naimisiin mennessään joutuu toteamaan että on itsekin hiova rauta, ja että tulee hiotuksi -
halusi tai ei, toinen voi tahtomattaan olla katalysaattori sille, että mennään syvälle.
*
Minua myös suretti pitkään se, että minulla ei ollut lempinimiä. Äiti ja isä valitsivat meille nimet niin, että niitä olisi mahdollisimman vaikea väännellä. Kaisa ei oikein käänny eikä väänny, ja niinpä olen enimmäkseen ollut vain se. Mutta sitten, rakas siskoni Ruth, joskus menneiden vuosien sisällä, alkoi kutsua minua Kakeksi. Ja niinpä nykyisin olen toisinaan Kake, myös V:lle.
Kake. Kake on ihan hyvä. Kake antaa tilaa jollekin mitä Kaisa ei ole, jollekin joka nostaa jalat pöydälle ja vähät välittää turhuuksista, joka voi nauraa ja huutaa liian kovalla äänellä ja antaa ihmisten reagoida epäsovinnaisuuksiin niin kuin niitä huvittaa.
Kaisa oppii vielä joku päivä Kakelta, ja se on hyvä.
*
Minun ei tule olemaan helppoa antaa nimiä lapsilleni. Nimet, niillä kun on piileviä merkityksiäkin… Unohdettuja. Kaisa periytyy Katariinasta joka on lähtöisin Aikatherineesta, ja tarkoittaa jotakuinkin “puhdasta”. Maria, toinen nimeni, taas tulee Mirjamista ja tarkoittaa eri teorioiden mukaan joko “katkeruuden merta”, “kapinallisuutta” tai “toivottua lasta”. Egyptiläisittäin tulkittuna se tarkoittaa “rakastettua”.
Jos noista pitäisi rakentaa identiteetti, työlääksi kävisi. Valitsisin silti kapinallisuuden, koska sitä kohti ollaan matkalla.
Ja rakkautta, ja uskoisin, että ne voi yhdistää. Sellaiseksi haluan tulla; sellaiseksi, että uskallan kapinoida rakastaakseni, potkia alas tuulimyllyjä jotka estävät sitä että rakkaus Olisi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus | Comments (0)
aion puhua asioista ääneen. September 20th, 2009
“Fantasy is what people want but reality is what they need.
And I’ve just retired from the fantasy part.”
// Lauryn Hill
*
Muistin muutama päivä sitten hienon sanan: hämäränhyssy.
Olin juoksemassa Hevostallinmäellä, siitä vanhan lammashaan vierestä johon katuvalot eivät yllä, ja alkoi tulla pimeää. Sellaista kevyttä. Juoksin hämäränhyssyssä. Sellaisessa valon hiipumisen tilassa, jossa värit muuttuvat sinertäviksi ja läpikuultaviksi ja hahmot etääntyvät kauemmas, tuntuu että maisema muuttuu hiljaisemmaksi ja hengityksen kuulee vahvemmin. Se on pehmeä sana, sellaisessa pimeässä on hyvä olla, se on sitä että kävellään puiden alta varovasti tai etsitään sohvan tyynyjen seasta mukavin mahdollinen asento, annetaan kynttilöiden palaa ja lehtien rapista.
Tänään kuljettiin pitkin poikin isoa pohjoiskarjalaista metsää, Patvinsuota. Kierrettiin Suomunjärvi, lähdettiin matkaan aamulla aikaisin että V ehtisi illaksi vielä junaan. Uimaharjun jälkeen, kun tie nousee korkeammalle, olivat metsänlatvat valkoisen maitomaisen sumun peitossa. Vastaan tuli monta poliisia ja muutama keskiviivan päällä ajava hurjastelija. Patvilla suolta jo tuli vanha pariskunta ämpärit käsissään, ee tiällä oo vielä mittään karpaloita, muutammii vaan, raakileita on ei nää vielä oo hyvvii.
Isä etsi jokaiselta rantahietikolta karhun jälkiä. Emme löytäneet, oli vain koiran tassun painumia. Hiekka oli raitaista veden jäljiltä, monella rannalla vedenrajaan oli kaatunut kelopuita. Niiden rungot ja oksat ovat kiharaisia ja kiertyneitä, aaltokuvioisia, sileitä. Minä etsin jokaisesta mättäiköstä ohi kävellessäni suppilovahveroita. Löysin muutamia vasta kilometri ennen autolle tuloa, muovipussin pohjalle sen verran että niiden löytäminen palkitsi. Sen sijaan löysimme kaksi majavan tekemää patoa mutta emme yhtään majavaa, ja istuimme nuotiolla niin kauan että tuuli ehti kierrättää savua silmiin monta kertaa. Pidän siitä, että haistaan savulta. Pidän siitä, miltä kahvi maistuu termospullon korkista nuotiolla juotuna. Pidän siitä, että savu kirvelee silmissä ja paleltaa, ennen kuin kävely taas lämmittää lihakset kun lähdetään liikkeelle.
Pidän vanhan mäntymetsän keskellä kävelemisestä. Siitä, että metsä on samalla avaraa ja suljettua: samanvärisiä hopean ja punaisen hohtavia männynrunkoja näkyy silmän kantamattomiin polveilevalla sammalikolla, mutta niiden välissä on niin väljää että voi kuvitella näkevänsä kauas, mutta koko ajan kävellessä näkökentän eteen tulee uusia runkoja ja puita ja oikeastaan ei näe minnekään, mutta on sellainen olo että on tilaa hengittää, sivuille ja ylös.
Jossain rannassa seisoin ja katsoin runkojen lomasta järvelle ja ajattelin, että harvoin on näin hiljaista.
Ajattelin, että ihmisen pitäisi olla enemmän metsässä siksi, että luonnossa ihmisen oma rytmi asettuu oikeanlaiseksi. Ihminen on samassa rytmissä kuin luonto. Ihminen ei ole samassa rytmissä kuin kaupunki on. Kaupunki on liian nopea ja kovaääninen. Ihminen on luotu alunperin ulos ja alasti, ja ulkona ja mahdollisimman “alasti” ihminen on eniten oikeassa rytmissä. Hengitys ja ajatukset alkavat kulkea sellaista hidasta rataa, joka niille sopii. Ja ehtii itse mukaan. Ehtii hengittää ja tajuta ajatuksensa, seuratakin vähän. Ja jos ei muuta niin saa kävellä hitaasti, laittaa askelen toisensa perään ja katsella puiden runkoja, muulla ei ole väliä.
*
Äsken saunassa mietin sitä, että on oikeastaan vain yksi vaihtoehto: on puhuttava asioista ääneen. Jos ne ovat vaikeita, niistä on puhuttava ääneen kahta suuremmalla syyllä. Ei ole muita mahdollisuuksia. Tai – mikään muu ei rakenna, eli siis muu hajottaa. Ja jos haluaa että elämä hengittää, on rakennettava eikä hajotettava.
Sitä saattaa elää tavalla joka hajottaa koska ei näe että se on niin, mutta jos käy niin että alkaa nähdä sen mikä hajottaa, ei enää ole vaihtoehtoja. Minä en halua enää vaihtoehtoja. Fantasy is what I wanted but reality is what I need – and I’ve just retired from the fantasy part.
Jos en puhu siitä mikä on isoa ja olennaista – hyvällä tai huonolla tavalla – hajotan itseäni. Ja sen lisäksi hajotan toisia. Todet ihmissuhteet eivät voi perustua muuhun kuin tosiin asioihin. Ja jos mieleni erottaa ne kaksi, toden ja epätoden, ei vaihtoehtoja ole enkä niitä halua.
Sen on vain oltava niin, ilmeisesti se on myös asia joka on päätettävä. Päätän.
*
Se tuntuu hyvältä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Lepo, Luonto, Matkalla, Mieli, Ruumis | Comments (0)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
cuckoo. July 12th, 2009
…about to embark on a journey I’ve got no idea of -
Huomenna aamulla lähden sille viimeiselle leirille.
Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin otsassani voisi aivan hyvin olla pieni luukku, josta silloin tällöin kurkistaisi pieni käki -
kukkuu, kukkuu
kieltäydyn itsepintaisesti ajattelemasta mitään, varsinkaan sitä väsymystä jonka saatan saada kerättyä tämän entisen päälle viikon kuluessa, kieltäydyn ajattelemasta muuta kuin sitä mitkä housut pakkaan laukkuuni ja moneltako bussi Keltinmäkeen huomenna aamulla lähtee. Ajattelin antaa lopun edetä vapaassa pudotuksessa. Tunnen itseni Lassiksi ja Leeviksi pulkkamäen yläpäässä: tästä kun tuuppaa kelkan alas, ei voi olla varma mihin kaikkiin puihin törmää, ja jos törmää, ei voi olla varma mitkä kaikki luut menevät rikki. Siksi juuri en ajattele sitä. Leireillä on yleensä aina loppupeleissä todella mukavaa. Leirit ovat yleensä aina loppupeleissä todella palkitsevia. En vain yleensä aina ole loppupeleissä näin poikki, kun lähden leirille.
Tavallaan tämä on mielenkiintoinen käytännön koe – miten koko systeemini toimii, kun käsijarru ei toimi ja jarrupalat ovat muutenkin jokseenkin ohuiksi hioutuneet? Leikkaako kone kiinni vai rullaako se tyytyväisesti huristen ja pysähtymättä, kunnes törmää seinään? Koneistoni on hellyttävän sekaisin. En oikein nuku öisin, ja jos nukun, heräilen noin tunnin välein. Uni ja valve menevät limittäin. Putoilen unikuoppiin kesken päivän. Toisinaan tuntuu, kuin kuulisin oman ääneni jostain ulkopuolelta. Tarkastelen tätä kaikkea kohteliaan hyväntuulisen kiinnostuneena. Alan olla sen verran väsynyt, että pikkuhiljaa uskon, ettei tämä kaikki koske minua. Miten se voisi koskea minua? Minähän elän tässä omassa suloisessa kuplassani, jossa on iltaisin vaikea lukea kirjan tekstiä koska sanat alkavat elää unen rajamaastossa omaa elämäänsä, muuttuvat ääniksi ja kuviksi ja hämmentävät minut.
Ja samalla pääni on rautaisen selkeä. Tiedän tasan tarkalleen, mitä minun on tehtävä. Olen tehnyt tätä niin monta kertaa, että tiedän tasan tarkalleen, miten minun on valmistauduttava ja miten minun on toimittava. Tiedän, kuka minun on oltava ja mitä rooleja minun on kannettava. Tiedän, miten minun on sanani asetettava ja mistä kaikesta minun on oltava välittämättä. Tiedän, mitä haluan välittää ja miten haluan välittää.
Mielenkiintoista on yksinomaan se, yhdistyvätkö piuhat tietämisen ja itse käytännön toiminnan välillä.
Olo on vähän sellainen kuin olisin ison aidonkokoisen Kaisa-robotin päänsisäisessä ohjaamossa, antaisin komentoja, nykisin vipuja ja painelisin nappeja – mutta käskyt ja komennot menevät satunnaisesti perille, ja perille mennessään kulkevat pahasti viiveellä. Kuljen hyvin hitaalla ja raskaalla vaihteella. Ajatukset ovat paksussa tahmassa ja yritän jynssätä niitä puhtaaksi magmasta, yritän ravistella jäsenistä unta irti.
Mutta toisaalta, ei kai se ole pahakaan, viettää viikko unen ja valveen rajamaastossa… Katsotaan, miten pitkälle koneistossa riittää varapolttoainetta. Kyllä ne minut elvyttää sitten jos on pakko.
*
Kävin veljeni ja vaimonsa luona viettämässä tänään iltapäivän. Veli paistoi pizzaa sellaisella keraamisella pannulla uunissa, joka tekee pizzaan rapean paistopohjan. Ja mansikkarahkaakin se teki. Veljen vaimo nosti sohvalle pinon saksankielisiä sisustus- ja naistenlehtiä ja sain istua selaamassa niitä, katselemassa kuvia kuin lapsi joka ei vielä ymmärrä tekstejä mutta pitää väreistä. Meinasin nukahtaa sohvalle, se kertoo siitä että oli hyvä hetki, sellainen jossa kaikki vähäksi aikaa raukesi. Onnellista, että on veli vaimoineen asumassa tässä lähellä.
Nyt on pesty taas yksi koneellinen pyykkiä, mittasin äsken kuumeen. Vielä sitä ei ole, mutta olo on mahtavan hurmeinen, niin kun lämpö nousisi. Toivon, että se on vain kitkaa kierroksista. Jos puoleen väliin viikkoa selviäisi ilman kuumetta, loppu menisi hyvin… Ikkunat on auki niin että ilma tässä talossa vähän vaihtuisi, nakkelen tavaroita laukkuun vähän summanmutikassa, kaikkea mitä hämärästi muistelen edellisviikkoina käyttäneeni.
Kohta saan vielä hyvän ystävän hetkeksi iltateelle. Otan vauhtia,
otan vauhtia kaikista niistä ihmisistä jotka tämän viikonlopun aikana ovat muistaneet minua ja olleet lähellä,
ymmärtäneet tätä lähtemisen tuskaa, osoittaneet että ovat kaivanneet minua,
tai että on merkityksellistä että olen aina leirien välissä paikalla
sitä on kiitollinen siitä että on perhe, äiti ja isä,
veli ja käly ja että on aviomies jolla on kyky olla läsnä neljänsadan kilometrin takaa lakkapensseli kädessään
otan kuumemittarin leirille mukaan,
me selvitään kyllä.
Jospa keittäisin sen kunniaksi kahvit ja söisin jääkaapin tyhjäksi. Siellä on jugurttia ja kurkkua.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Järjettömyys, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Tunteet, Unet | Comments (0)