1. Puhu siitä. Jos tiedät olevasi kuolemassa, puhu siitä. Jos pelkäät kuolevasi, puhu siitä. Jos haluat kuolla, puhu siitä. Juuri mikään muu ei auta, ja ympärillä olevien täytyy saada tietää.
2. Vaikka et ole kuolemassa tai toivo sitä, puhu kuolemasta. Siltä varalta, että se tulee lähelle yllättävän aikaisin, täytyy ympärillä olevien tietää.
3. Älä toivo, etteivät jäljellejääneet pitäisi hautajaisia. Se ei ole heille riesa. Sinä et ole heille riesa. Heidän täytyy saada muistella.
4. Kerro, mitä toivoisit omilta hautajaisiltasi. Kirjoita muistilappu, vaikka ajattelisit eläväsi vielä vuosikymmeniä. Se auttaa ympärillä olevia valtavasti. (Jos minä kuolisin, hautajaisissani laulettaisiin ja soitettaisiin ja puhuttaisiin siitä, että Kaisalla itse asiassa vasta alkoi oikea Elämä.)
5. Siunaustilaisuuden rituaalit ovat käsittämättömän voimallisia, yhden pienen kukkasen lasku iso tapahtuma.
6. Itkemisessä ei ole mitään noloa. Julkisessakaan.
7. Jos joku läheisesti on kuolemassa, puhu hänen kanssaan. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Puhu harkiten siitä huonosta, josta on pakko puhua.
8. Vaikka kukaan läheisesi ei olisi kuolemassa, puhu heidän kanssaan. Elämästä ei koskaan tiedä. Älä jätä mitään hyvää sanomatta. Ellet sano sitä, eivät he tule koskaan tietämään, mitä ajattelet.
9. Muista, että kuolet.
10. Älä kuitenkaan ajattele kuolemaa liikaa. Muista, että elät.
11. Ota selvää siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eläessä siihen on erinomainen mahdollisuus.
12. Mieti, mistä haluat tulla muistetuksi. Mitä toivot ihmisten sanovan arkun ääressä? (“Hän oli niin ahkera työihminen / hän oli korvaamaton isä.”)
13. Tarjoa muistotilaisuudessa lämmintä syötävää. Tai muuten riittävän tukevaa ruokaa. Ruoka lohduttaa, ja lämmin ruoka rauhoittaa. Samalla ihmisille jää tilaa ja aikaa puhua keskenään.
14. Jos olet vieraana muistotilaisuudessa ja sinulla on vainajasta yksikin hyvä muisto, pyydä puheenvuoroa ja kerro se. Sanat saavat kaikupohjaa kymmenkertaisesti tällaisissa tilanteissa.
15. Jos jonkun läheisesi läheinen on kuollut, älä unohda sanoa, että otat osaa. Hirveä fraasihan se on, mutta sen sanomatta jättäminen on perin kolkkoa.
16. Mitä suruun tulee, ei sille voi tehdä juuri muuta kuin elää sen läpi. Lähellä olevat eivät juuri voi tehdä muuta kuin kuunnella, mutta se on todennäköisesti parasta.
17. “Ainoastaan hän, joka on rakastanut paljon, osaa myös surra paljon.” // Leo Tolstoi
18. Kun joku läheinen on kuollut, tarvitaan kolmea pientä tavallista sanaa edelleen: näkemiin, anteeksi, kiitos.
19. Suomen kielessä on kaunista se, että meillä voi sanoa näkemiin. Ei ole pakko sanoa hyvästi. Hyvästi tarkoittaa: emme näe enää koskaan. Näkemiin toivoo, että tavattaisiin taas.
20. Se, joka nauraa jälleennäkemisen toivolle, on jo olennaisesti menettänyt elämästä jotakin.
21. Jos kuolema on voitettu, ei minkäänlaiselle pelolle ole syytä. Se kun on se viimeinen jota ihminen ei pysty itse hallitsemaan. Harry Potterin vanhempien hautakivessä luki “The last enemy to be defeated is Death”, ja se on suoraan Raamatusta. Aikamuodon voi vain vaihtaa perfektiin. On jo voitettu.
22. Hautajaiset ovat hyviä hetkiä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, varsinkin, jos jälkikäteen istutaan saman pöydän ääreen ja muistellaan hetki. Silloin elämä tulee kunnioitetuksi ja voi jäljelle jääneillä jatkua.
23. Siis puhu. Jos et puhu, tunteet ja ajatukset koteloituvat, eikä todellista vapautta elämiseen voi juuri olla.

Pidän narsisseista. En silti voi olla joka kerta ajattelematta sitä, mistä kukka on nimensä saanut. Toisinaan olen sotkea sanat: pöydällä on kolme pientä ruukkua narsisteja. Omituista, että juuri narsissi liitettiin Narkissokseen.

Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: “Kuka on täällä?”, johon Ekho vastasi: “Täällä!” Hämillään nuorukainen jatkoi: “Tule tänne!”, ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: “Yhtykäämme täällä!”, johon Ekho huudahti onnellisena: “Yhtykäämme!” ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: “Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!” Ekho vastasi: “Hyväilisit minua”, ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.

Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.

Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.

Narsissi on siis pohjimmiltaan yksinäisyyden kukka. Kuolemisen kukka. Sen kukka, kun joku yrittää elää vain itse itsestään käsin, kykenemättä katsomaan ympärilleen. Kaunis kyllä, mutta jotenkin suunnattoman surullinen.

Yhä enenevässä määrin olen alkanut ajatella, että siinä surullisuus tulee huipentumaansa: siinä, jos joku elää juuri näin, vain itse itsestään käsin, näkemättä muita. Yrittämättä nähdä muita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että se on vasten olemassaolemisen tarkoitusta. Luin juuri yhtä sielunhoidon pastoraalin materiaalikirjaa, ja siinä Claes-Otto Hammarlund sanoi, että elämän merkityksellisyys syntyy vasta silloin, kun sitä etsitään yhdessä toisten kanssa. Suhde on merkityksellistä. Yhteisö on merkityksellistä. Ilman sitä ihminen suistuu tyhjyyteen. Niin – niin juuri Narkissokselle kävi.

Toiset pois sulkeva elämä on tyhjä elämä. Onhan tyhjää myös yksinäisyys, jota ei itse aiheuta, mutta se ei ole niin surullista eikä niin traagista. Vaikka on kyllä molempia, mutta vielä ankarampaa on se, jos jonkun sydämeen ei edes mahtuisi muita. Se on surullista muiden kannalta, mutta myös ihmisen itsensä kannalta.

Ongelmallista tässä kai on se, että vaihtoehto tälle on aina riski. On järkyttävä riski yrittää katsoa ympärilleen ja nähdä muut. On järkyttävä riski olla jonkinlaisessa suhteessa, oli se sitten millainen tahansa. On järkyttävä riski ottaa joku muu osaksi itseään, tai osaksi elämäänsä. C.S. Lewis sanoi, että jos haluaa suojella itsensä elämässä, ei pidä antaa sydäntään yhtään kenellekään tai millekään – ei edes lemmikille. Joku kuolee kuitenkin. Tai lähtee. Tai jotain menee rikki. Kuitenkin.

Hammarlund oli sitä mieltä, että suru on luonnollinen osa elämää – ei jotain, jota pitäisi torjua tai joka pitäisi diagnosoida ongelmaksi, joka hoidetaan pian pois lääkkeillä tai pikaterapialla. Suru on väistämättömyys, jonka kanssa ihminen opettelee uuden tavan kävellä. Tasapainohäiriö ehkä, mutta vain sellainen, jonka jälkeen opetellaan tasapaino uudelleen. Suru on osa sitä, että ollaan ihmisiä. Sen läpi käyminen opettaa jotain enemmän siitä, mitä on tämä ihmisenä oleminen. Ajattelisin, että suru on siis arvokasta. Ei itsetarkoitus. Mutta kun se tapahtuu, sen läpikäyminen on arvokasta.

Jos yrittää elää niin että päästää toiset lähelleen ja itsensä lähelle toisia, surun riski kasvaa eksponentiaalisesti. Joku kuolee kuitenkin tai lähtee kuitenkin tai jotakin menee rikki. Itsensä joutuu laittamaan areenalle, ja jotain sattuu kuitenkin. Niin on aina ollut ja niin kai aina on. Turvallisempaa olisi elää itse itsensä varassa; antaen toisille vain sirpaleita, ottaen vastaan vain sen joka sulaa helposti. Mutta se on epäelämää. Sille on olemassa nimi: viihde, helppo mielihyvä, suruttomuus, keveys. Mutta se on epäelämää.

Kirjoitan tätä vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille. Sana “suhde” on viimeisen muutaman vuoden aikana tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Jollain lailla, ajattelen, kaikki tärkeä tapahtuu suhteessa. Suhteessa toisiin, suhteessa Jumalaan, molemmissa samaan aikaan. Elämää ei juuri ole ilman suhdetta. Ja siksi elämä on riski. Mutta niin on oltava.

En halua olla narsissi. En halua syödä omaa elämääni. Koska kai tässä on enemmän totta kuin muussa, että se mitä antaa, kasvaa matkalla ja palaa kenties vahvempana. Se, mitä annan toisille, voi palata takaisin heidän kauttaan.

Tämä on todennäköisesti vieläkin osa jotakin aikuistumisprosessia. Voi taivas, jos sitä joskus saa lapsia. Riski kasvaa tuhatkertaiseksi. Mutta ehkä on niin, että myös jokin muu elämässä kasvaa eksponentiaalisesti.

Suhde. Rakkaus. Merkitys.

I’ll go for them.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.

This post is password protected. To view it please enter your password below:

Password: