Archive for the ‘Ilmaisu’ Category
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
ehkä tämä on vain löytöretki. January 20th, 2010
näen unia lohikäärmeistä ja karhuista
siitä että kotiin on liian pitkä matka
aina vähän liian pitkä
junalta loppuvat raiteet kesken ja
minulta leviävät laukut tienpientareille,
silkkisukat tuuleen
muistikuvat sateeseen
ja jossain unen lopussa hukun,
ylitän vettä joka ei kanna ja
muistan, miltä tuntuu katsella pohjasta pintaan
ruskean veden läpi.
unissa minä hukun. on niin monta kuolemaa,
yksi on kuoltava joka päivä,
kun kotiin ei enää pääse kun raiteet katkeavat
kun se mitä itsestäni muistin hajoaa tienpientareille
olen jokin sana lohikäärmeen ja karhun välissä,
joskus tiesin, mitä se tarkoittaa,
nyt siitä on tullut vierasta kieltä.
näen unea ruskeasta vedestä
kun lohikäärmettä ei
kukaan uskaltanut tappaa.
*
Minä voin luullakseni hyvin. Kukaan ei tosin ole vähään aikaan kysynyt, ja kukapa kysyisi: minulla on nykyisin sen verran vähän ihmiskontakteja, että niistä alkaa erottaa olennaiset hyvin. Toissapäivänä kävin kaupungilla, ja ilahduin pitkästä aikaa: vastassa olikin tyytyväisen tuntuisia ihmisiä, kirjakaupan kassa puhui minulle enemmän kuin olisi ollut tarvis, postin nainen keskusteli kanssani lapasista ja ruokakaupassa mies tuli samalle omenalaarille poimimaan omenia, ihmettei niiden muotoa ja ihastui, kun kerroin, että niiden kilohinta on vain viisikymmentä senttiä. Kiitteli. Aivan kuin sillä olisi minun kanssani jotakin tekemistä, mutta ehkä minä vain huomasin sen ensin.
Olen viettänyt niin paljon aikaa tietokoneen ja kirjojen kanssa jonkinlaisessa pakotetussa ylhäisessä yksinäisyydessäni, että ihmisten ilmoille meneminen tuntuu samalta kuin palaisi sivilisaation pariin. Ja silloin aina tekee mielenkiintoisia havaintoja. Kuten sen, että yleensä ihmiset ovat kaupunkikeskustoissa ja yleisissä liikennevälineissä ärtyneen ja ahdistuneen oloisia, kiivaita ja kiireisiä. Sama tapahtuu kaupoissa, varsinkin, jos niissä on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Siinä ei ole mitään järkeä: jos te kaikki kerran olette halunneet tulla tänne, ostelemaan nämä asiat, kiertämään nämä kaupat, matkustamaan nämä matkat, jos tämä kaupunkielämän urbaanius on teidän kaikkien unelmanne, miksi maailmassa olette niin ärtyneitä? Muistan, miten viime kesänä joskus purjehdusmatkan jälkeen olin matkalla Helsingistä Tampereelle junassa ja ajatuksiin sattui se, miten umpimielisiä ihmiset olivat. Tylyjä, sanattomia, ilmeettömiä – ja jos jotain sanoivat, niin vain tyytymättömyyksiä. Mutta ihmekös tuo, kun olin ollut monta viikkoa vain puuveneen ja lokkien seurassa, tavannut satunnaisesti muurahaisia ja käärmeitä, ja V:n lisäksi vain muutamia ihmisiä joista kovin moni oli ruotsinkielinen ja kommunikoin heidän kanssaan lähinnä hymyilemällä. Puuveneet eivät ole töykeitä, eivätkä lokit. Ehkä minäkin olen enimmäkseen töykeä, kun arki vyöryttää kaupungin ilmapiirin minunkin päälleni ja imen sen ihon läpi itseeni, tiedän olevani kärsimätön jonoissa ja junien myöhästellessä, vaikka se kaikki antaisi minulle vain enemmän aikaa katsella ihmisten kasvoja, puiden lumisia latvoja junanikkunasta.
Voin silti luullakseni hyvin. Gradu ei enää edisty kuin rivi kerrallaan, kun teen enää stilisointeja ja viitteiden lisäyksiä. Luulisin sen olevan jo runkonsa puolesta lopullisessa muodossaan. Päätän, että se on. Siitä voisi tehdä paremman, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää syytä sille.
Kirjoitan päivät, hiihdän iltapäivisin jos ei ole niin kylmä kuin tänään (-21 astetta), nilkkaan ei enää satu niinkuin ensimmäisellä hiihtolenkillä, tapaan toisinaan ihmisiä jotka ovat erottautuneet niiksi olennaisiksi koska he näkevät vaivaa saadakseen minuun yhteyden eivätkä kuulu niihin satunnaisiin tuttavuuksiin, jotka ovat kylläkin hieno asia mutta katoavat elämästä jos ei enää ole mahdollisuutta päivisin oleilla kirjastoissa, lukusaleissa, luentosaleissa tai ruokaloissa. Yritän vetää leukoja eteisessä, jonka kattoon V teki Motonetin nyöristä ja vanhasta mopinvarresta leuanvetotauon. En pysty tähän mennessä kuin vasta roikkumaan tangossa kädet kipua huutaen. Toistuvasti menen kuitenkin ripustautumaan tankoon. Siinä on jotain viehättävää, olla voimiensa äärirajalla: vaikka kuinka yritän, ei kehoni nouse senttiäkään. Ei ihme sekään: yleensä siihen tarvitaan lihaksia, pelkät käsivarret eivät riitä. Ripustan itseni uudelleen ja uudelleen tankoon kenties siksi, että se on konkreettinen haaste: jotakin olemassaolevaa, fyysistä, jota voin tavoitella, jossa voin kuvitella kehittyväni, ainakin kipu käsivarsiin kehittyy säännöllisesti, samoin vatsalihaksiin kun yritän nostaa jalkoja vaakaan samalla kun roikun tangossa.
Keho löytyy taas, sen ulottuvuudet ja kivunaistimiskyky, ja samalla sen rajat. Mieleni on säälittävän vähän kontrollissa siitä, mitä kehossani tapahtuu. Keskimääräisesti ottaen olen tyytyväinen siihen tilaan, mutta en ole sentään niin runollinen, ettei niiden rajojen etsiskely ja pakottaminen kiinnostaisi minua vähän.
Näen omituisia unia. Niissä on luoliin kätkeytyneitä lohikäärmeitä, jotka pitäisi tappaa, ja lauma pitkäkuonoisia karhuja joita juoksen karkuun pitkin metsää. On laajoja järviä joissa on omituisen muotoisia saaria, ja minä teen matkaa hiekkasärkkiä pitkin ja näen vain loputonta vesien sokkeloa, tai tarvon hiekkaisilla mäntykankailla yli suppien ja harjujen. Ja on junanraiteita, joiden varteen junat jättävät minut hylätyille asemille, ilman tietoa kotiinpääsystä. Juna-asemat ovat muuttuneet valoisammiksi ja marmorisiksi, joka on varmaankin hyvä merkki. En silti vieläkään pääse perille.
Eikä sekään ole ihme, koska en ole missään nimessä vielä perillä. Tällä hetkellä olen ehdottoman irti. Missä minä olen kiinni? Tässä avioliitossa. Ja hetken aikaa vielä yliopiston opintorekisterissä. Sen jälkeen en enää missään, hetkeen, kunnes itseni johonkin sidon. Nämä junaunet alkoivat talvella ennen ylioppilaskirjoituksia, kai on ihan luonnollista, että ne jatkuvat edelleen – olen joka tapauksessa edelleen samalla matkalla, eksyksissä samaan maisemaan.
Mutta haluaisin ajatella, että eksyksissä oleminen on välttämätöntä. Niinhän löytöretkiä tehdään. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, missä olen. Minä tiedän hyvin, missä itse olen. Missä kaikki muu sitten on, on hieman epäselvää. Löytöretken tarkoitus on kai ottaa siitä selvä. On siis hyvä olla eksyksissä, olla löytöretkellä.
Tabermannkin tajusi sen, ostin kortin ja lähetin isälleni nimipäiväksi, ehkä osin selittääkseni ettei siitä tarvitse huolehtia että olen vielä tuuliajolla:
Roadmap
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille// T. Tabermann
*
Siinä se mitä tähän päivään tarvitsen, luullakseni kaikki on hyvin ja tämä sekava löytöretki jatkuu. Joskus todennäköisesti löydänkin vielä jotain, jospa sitten vaikka elämäni.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
fire-staring people. December 29th, 2009
Naapurin talonräystäällä istuu puluja. Rivissä, räpistelevät hetkittäin. Tänään pakkanen on laskenut ja vähentynyt, eilisen miinus kaksikymmentä jätti metsänreunan puihin paksun kuuran. Talojen vieressä seisovat koivut ovat alastomia, harmaita, lumettomia. V kertoi, että se johtuu säteilylämmöstä: kaikki lämpö, jolla taloja lämmitetään, katoaa niistä lopulta ulos – siksi talon sisäinen lämpötila ei koko ajan nouse. Siksi puista sulaa kuura niiden vierillä. Siksi talojen räystäillä kai istuu puluja, vaikka niillä ei yleensä ole näissä lähiöissä mitään tekemistä.
Olen viettänyt kaksi joulua; ensin V:n kotona toisella puolen Suomea, sitten täällä Idässä. Kutonut lahjasukkaa aatonaattoiltana myöhään, paketoinut lahjoja vain kiireessä ja vauhdilla, tuskaillut lahjapaketeista löytyneiden älypelien kanssa niin paljon että on ollut luntattava vastaukset, lukenut Coelhon uusimman, juossut nilkanpaksuisessa lumessa, kävellyt iltamyöhällä hautausmaalla yksin, nukkunut aitassa, soittanut oikeaa pianoa, ollut.
Tästä eteenpäin suunnitelmat loppuvat. Lomaa on vielä, ajelehdimme sen mukana.
*
Ennen joulua Pauliina oli kylässä. Toi Saksasta joulukynttilän, ja istuttiin keittiössä myöhään illalla sen ympärillä, ja kun puhe jossain vaiheessa lakkasi, olimme kaikki hiljaa niin kuin suomalaiset osaavat olla, yhdessä ja jokainen omassa mielessään syvällä, eikä kukaan muista vaivaantua. Suomalainen hetki, a Finnish moment, sanoin, ja Pauliina totesi, että
me ollaan tuleentuijottajakansaa, fire-staring people.
Ajattelen, että siinä on joulu. Että kuuluu tuleentuijottajakansaan. Sitä tässä maassa on tehty vuosisadat, tuhannet, tuijotettu tuleen. Tulen lähellä oleminen on ollut elossa olemisen ehto, ja edelleen kun jossain palaa tuli, tekee mieli hiipiä lähemmäs, kyyristyä äärelle, ja sen liikettä voi tuijottaa pitkään huumaantuneena, unohtuneena. Tulen lähellä oleminen on samaa kuin mitä on olla turvassa, kotona, ytimessä, rauhassa; kun on tulta, on lämmintä, kun on lämmintä, on turvallista. Pakkanen ei vielä pääse kylmettämään solukkoa ja pysäyttämään sydäntä; vielä tulee siis olemaan elämää. Tulen lähellä oleminen on sitä, että ollaan lähellä elämänvoimaa; sitä jotain, joka ylläpitää elämää.
Voin kuvitella, millaista se on ennen ollut, kun tuli on ollut samalla uskollisin renki ja kunnioitettavin herra. Kun tuvan hämärässä illalla on kuulunut vain tulen napsahtelu sydänmuurin sisällä uunissa, muurin kylkeen on voinut painaa pakkasenpuremat kätensä kunnes kylmänkipu hellittää. Tai miten yöllä on täytynyt nousta vuoteesta ja kohentaa hiiliä kamiinassa, kietoa vilttiä paremmin harteille, saada kipunat leiskumaan huoneessa. Tai miten saunan sikipimeässä, ylimmällä lauteella tuli on levittänyt ylös asti lempeää hehkua, ritissyt ja räiskynyt kiukaassa, sihissyt pimeään. Ja miten saunasta on juostu pihan yli palopakkasessa porstuaan, hiukset ovat jäätyneet matkalla tikuiksi, ja miten tuvassa uuni on myhäillyt lämpöä lattianrajaan.
V:n kotona oli kovien pakkasten aikaan sisällä vähän viileämpää kuin meillä kerrostaloasunnossa ikinä on, ja taloa lämmitettiin olohuoneen takalla lisää. V sytytti tulipesään liekkejä ja minä tulin viereen istumaan; istuimme pitkään tulen edessä, lähellä, koska metrinkin siirtyminen hävitti tulen lämmön. Olimme molemmat kyyryssä tulen edessä, tuijotimme,
ja minä ajattelin, ettei tuleenkatsomisen tarve ole mihinkään hävinnyt, vaikka on 2000-luvun modernisoitunut ihminen keskellä liiallista teknologiaa. Rakastan tulen ääntä; liekkien edessä seisomista, sen rauhoittavaa rätinää. Hehkua iholla.
Ja sitten ajattelin, että sitä joulun pitäisi olla. Että tuijotetaan tuleen, että on aikaa istua ja tuijottaa tuleen, kyyristyä sen äärelle, niin lähelle kuin pääsee, antaa itsensä rauhoittua ja uskoa, että on vihdoin turvassa ja elämä jatkuu. Että on aikaa ja tilaa kyyristyä ja pysähtyä tulen ja valon äärelle, ja että ennen kaikkea haluaisin jäädä tuijottamaan siihen Tuleen joka sanoi olevansa maailman Valo, the Fire of all Fires. Haluaisin tuijottaa sitä valoa, kyyristyä sen lähelle, hiipiä niin liki kuin pääsen, ja jäädä siihen lämmittelemään niin pitkäksi aikaa, että oma rauhattomuuteni sulaa pois ja levottomuus lakkaa, ja uskon olevani turvassa.
Ja haluaisin, että se joulu jäisi päälle, että juuttuisin sen Valon ja tulen äärelle niin etten osaisi ilman sitä olla, ilman sen hehkua ja lämpöä jatkuvasti iholla. Minun pitäisi olla niin kuin nuo pulut – kyyristyä liki pakkasella, koska jos sen sitä tee, tämä kaikki kylmä ja pakkanen rutistaa minutkin jäiseksi ja lopulta sydän lakkaa lyömästä.
Mielenkiintoista on se, että kun menen Tulta lähelle, se sattuu samalla tavalla kuin sattuu tulla pakkasesta kylmettynein sormin sisään ja painaa ne uuninkylkeen. Pakkanen ei tahtoisi päästää irti, ja lämpö sattuu kuin ihoa raastettaisiin teräsharjalla. Mutta se on aina ollut ohimenevä kipu, ja kun lämmin on päässyt ihon alle ja sulattanut kudokset ja solukon, se ei katoa enää niin nopeasti.
Loppujenlopuksi kun
minussa ei lämpöä ole eikä valoakaan
ellei se ole lainattua
mutta jos on sitä lainattua
minusta voi tulla talo jonka
räystäällä voi joku paleleva räpistellä siipiään.
Voi. Se on mahdollista,
vaikka usein
tuntuu että kaukana
Fire-staring people. En halua olla muuta. Tuleentuijottajakansaa. Siinä on identiteetti, minuus, että tuijottaa Tuleen.
*
Sanat ovat vieläkin vähän hukassa. Sain joululahjaksi kauniin muistikirjan päiväkirjaksi ja ohuita mustia kyniä. Minun on ruvettava taas kirjoittamaan käsin, raapustelemaan papereidenlaitoihin, muistilappuihin, kuittien kääntöpuolille. En muista, milloin olisi viimeksi ollut näin pitkään näin kuiva kausi ja sanat näin onttoja ja ohuita. En löydä niitä, ja etsiminenkin on käynyt ohueksi. Se on kuitenkin jotain, joka on epämääräisesti epäsopivaa, jotain sellaista miten ei pitäisi olla. Haluaisin seurustella sanojen kanssa enemmän, koska merkitykset asuvat niissä, ja elämä merkityksissä. Ehkä joskus on kirjoitettava hammasta purren ja puoliväkisin, että saisi ajatuksensa puserrettua merkityksiksi, tai että edes jotain jäisi talteen.
*
Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta opin eilen karttakirjasta, että Suomessa on monta ihmisennimistä paikannimeä:
Inari, Salla, Saana, Sirkka, Martti, Ivalon Matti, Pentti, Aura ja Teijo. Listaan voisi lisätä myös Leinon, mutta en ole varma, onko se koskaan ollut etunimi.
Saattaisin nimetä lapseni Inariksi, jos saisin joskus tyttären. Ehkä.
*
Nyt
kahvia
ja sitten ulos, kuuraisten puiden alle.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Jumala, Kieli, Lepo | Comments (0)
11.5.2004 October 24th, 2009
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset, pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
sirottelevat sukunsa ilmoihin,
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
Isän työhuoneen kaapinovessa muiden muistilappujen seassa oli paperinpala, jossa oli tutunnäköistä käsialaa. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Se oli minun kirjoittamani, mutta minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa – en tiedä, mistä isä lapun löysi tai miksi sen laittoi oveensa.
On outoa löytää sanojaan vuosien takaa. Olin 20 kun kirjoitin noin. Mitä ajattelin? Olen vuosia kirjoittanut ajatuksiani ensimmäisille paperilappusille joita olen löytänyt jonkin ajatuksen iskiessä. Lappuja on siellä ja täällä, niitä tulee esiin kirjojen välistä ja muutoissa pahvilaatikoista. Ja yleensä en muista sanoja ennen kuin ne kiertävät jostain maailman kautta takaisin ja luen ne ja mietin, miten erilainen olento olin viisi vuotta sitten, miten se olento joka silloin olin koki jotain tuollaista ja ymmärsi jotain, halusi iskeä sen sanoina paperiin, purkaa. Nyt olen eri olento ja minussa on eri sanoja. Vähemmän ehkä, kuin ennen. Tai harvemmin. Ja silti minussa on jokin sama, koska tunnistan sanat vaikken muista niitä, tiedän mitä hain niitä kirjoittaessani. Tajuan ne, vaikka en muista enkä enää pystyisi kirjoittamaan samoja sanoja.
Joskus tuntuu, että sanat ovat itsenäisiä olentoja, näkymättömiä lentäviä olentoja. Ne laskeutuvat mielen päälle milloin haluavat, minusta riippumatta, ja muuttuvat ajatuksiksi jotka on synnytettävä paperille sanoiksi. En hallitse niitä, en omista niitä. Toisinaan saan ne hetkeksi lainaan, ja sanat ovat minussa niin kauan kuin lintu istuu pääni päällä. Sitten se lehahtaa pois, juuri silloin kuin itse haluaa, ja minä jään sanattomaksi siihen asti, kunnes seuraava lintu asettuu ylleni. On nöyrä olo; olen halunnut osata kirjoittaa, käyttää sanoja,
mutta itseasiassa tuntuu että sanat käyttävät minua
ja se on jotenkin riipivää, koska se mitä eniten haluaisin ei ole minun vaan se on jokin jota voin vain odottaa, malttaa, kuunnella, pyytää istuutumaan ylleni. Ja sitten taas saan hetken pudotella painavia sanoja rytmeihin ja joskus viiden vuoden päästä ehkä löydän ne ja tunnistan minut vuosien takaa.
Sitten kun olen vanha ja sammumassa haluan käydä sanani läpi, nämä kirjavat paperilaput, istua niiden keskellä ja keskustella kaikkien minujen kanssa jotka vuosien mittaan ovat kokeneet, rakastaneet, surreet, taipuneet ja taittuneet. Ja kun minä sammun ja poistun tästä ajasta, ehkä joku sana jää jonnekin,
enkä oikeastaan enää unelmoi siitä, sanat eivät ole minun edes että voisin jättää ne jälkeeni, suurin arvo niillä on hetkissä, kun ne osuvat johonkin olennaiseen ja kirkastavat hetkeksi jotakin, avaavat, ehkä silittävät tai edes selittävät. Avaavat ikkunan johonkin, josta näkee kauemmas.
Pelottavaa on se että sanojen käyttö tuntuu jokseenkin hetkellisiltä selväjärkisyyden leimahduksilta. Ihan kuin hetkittäin olisi ollut todella selväjärkinen ja nähnyt jotain, saanut sen sanoiksi asti. Ymmärtänyt.
Sitten jokin sumuverho laskeutuu taas pään ylle ja mennään pitkään tiedostamattomuudessa, jossa kaikki nämä vuodet olen tainnut eniten ajatella sitä mitä söisin seuraavaksi ja mitä en ainakaan söisi. Se on jotenkin surullista, mutta en sure sitä, jos edes hetkittäin olen voinut olla astiana sanoille jotka edes minusta tuntuvat olennaisilta, luulen että sanoissa tulen kuitenkin eniten tosiolevaksi ja jollain lailla se kyllä on surullista,
sitä haluaisi olla tosioleva ensisijaisesti teoissaan
mutta minä en ole kai voinut valita tätä psyyken rakennetta joka ei pysy kosketuksissa yhtään mihinkään ilman oikeanlaisia sanoja.
Minua rakastetaan sanoilla, minua voi loukatakin eniten sanoilla. Teoista pääsen irti nopeammin, sanoista en. Hyvässä ja pahassa. Jos osaisin omilla sanoillani rakastaa ja varoa rikkomista, sitä voisi pitää kasvutavoitteena yhdelle elämälle.
Paha on vain se, että joskus pään päälle laskeutuu rumiakin lintuja. Ne ovat yleensä niin nopeita ettei niitä ehdi edes estää ennen kuin ne ovat muuttuneet ajatuksiksi, ja silloin omaa kieltään on vaikea kahlita ennen kuin sanat ovat tulleet lihaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa ellei jonkun negaatiota voi pitää osana jotain asiaa, mutta ehkä niin ei ole, ja en edes halua ajatella että niin olisi,
en enää ajattele että riitelemisessä olisi mitään hyvää, eihän siinä ole,
ei kai sellaisessa mikä satuttaa ole mitään hyvää tai ei sellaisesta mitään hyvää rakennu. Itseään kai voi purkaa muillakin tavoilla.
*
Kaikenkaikkiaan tuossa sanarykelmässä vuodelta 2004 on jotenkin sanottu se, mitä ajattelen lasten saamisesta. Jos synnytän poikia, en saa katkaista heiltä keihästä. Jos synnytän tyttäriä, ne syntyvät tuulesta ja tulevat mistä haluavat, menevät minne haluavat.
Ja jos minä olisin vehnänvärinen nainen, olisin sitä miksi minut on luotu. Minulla ei ole hajuakaan mitä sillä tarkoitan, mutta niin se on silti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kieli, Runot | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
punk? ei kiitos. ihan vain red. January 18th, 2009
Tänään olen seurannut valon vaihtumista ulkona ihan rehellisesti tietokoneelta käsin.
Olen pitkään etsiskellyt jonkinlaista erilaista layoutia tälle sivulle. Mitään miellyttävää ei pitkään aikaan tullut vastaan – kunnes eilen eksyin TopWPThemesin sivuille. Tosin sieltäkin löysin paljon sellaista, joka tavallaan miellyttää silmää, mutta ei sitten kuitenkaan ihan… Ehkä olen esteettisesti nirso.
Tämän päivän sitten olenkin käyttänyt tämän ulkoasun viilaamiseen. Se on sikäli hauskaa puuhaa, että en ymmärrä HTML-koodista oikeastaan pöläystäkään, mutta kovasti style.css -tiedostoa muokkasin. Tuossa puhutaan jostain väristä. Onko se nyt fontin vai taustan väri? No, kokeillaan, sittenpä sen huomaa. Aha, ei ollut, se oli tuo laatikko tuossa…
Loputtoman päivittelyn jälkeen olemme tässä. Olen jokseenkin tyytyväinen, koska alkupiste näytti tältä: Punkred -niminen layout, anarkistimerkkeineen ja vääränkokoisine fontteineen ja häiritsevine asenteineen. En halunnut leimaantua anarkistiksi, joten jotain piti tehdä. Ja johonkin sentään päästiin, viilailu tosin varmaankin jatkuu. En keksinyt vielä lainkaan, minkä kuvan laittaisin tuohon punaisen tähden paikalle. En tahtoisi omaa naamaani ehkä sivulle paistattelemaan, mutta mitään sopivaa ihmistä kuvaavaa, riittävän viitteellistä ei vielä konetta selatessa tullut vastaan.
Ehkä se on huomisen projekti.
Blogista on tainnut tulla harrastus, johon mielellään laitan aikaani. Tai tulen laittaneeksi. En osaa aivan määritellä – tiedän vain, että on vaikeaa olla kirjoittamatta. Harrastus? Ei varsinaisesti. Enemmäkin jokin luontainen purkautumiskeino, välttämättömyys.
Totta puhuen, viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miksi kirjoitan.
En ole keksinyt sille yhtään pätevää syytä. (Paitsi sen, etten osaa olla kirjoittamatta.) Silti tuntuu kummalliselta huutaa tyhjään. Ja sen takia ajattelen edelleen, että kirjoitan oikeastaan itselleni. En halua kuvitella kirjottavani suurille yleisöille, en halua kuvitella olevani jotenkin välttämätön tai tärkeä, en yritä tehdä tästä blogista vakavaa harrastusta, en halua päteä.
Siksi kai päädyin lopulta miettimään, miksi en kirjoittaisi.
En keksinyt sillekään yhtään pätevää syytä. Miksi en?
Ja niinpä oikeastaan ajattelen – ja haluan ajatella – näin:
Kaikkien ihmisten sanat ovat samanarvoisia. Kaikkien ajatukset ovat.
Minun ajatukseni eivät ole sen tärkeämpiä kuin toistenkaan, mutta eivät myöskään hiukkasenkaan vähemmän tärkeitä. Joidenkin ihmisten ajatuksilla on enemmän painoarvoa kuin toisten – poliitikkojen, presidenttien, arkkipiispojen, talousgurujen. Minun sanani eivät silti ole turhia. Niillä on oma merkityksensä, ne kantavat minun elämääni. Blogin kirjoittaminen on sikäli helppo ratkaisu, että voin kirjoittaa sitä itselleni – se toinen joka tätä lukee, lukee vapaasta valinnastaan. Siksi voin kirjoittaa vapaasti minäkin.
Ja jos omat sanani eivät ole suureellisia, voin kannatella sanoja, joilla on suurempaa merkitystä. Siteerata ja kerrata. Elämän sanoja, elävää vettä, suurinta suurta.
Ehkä siinä on syytä. Syytä viettää sunnuntaipäivä koneella, fontteja viilaten, päivittäen ja muuttaen ja päivittäen.
Isä sanoi joskus kauan sitten, että paperi on tärkeää, koska paperi kantaa elämää.
Ehkä blogit voivat olla paperia. Ne kantavat elämää.
Ja jos elämää kannetaan, se on aina tärkeää. Arvokasta.
Siinä kai syytä riittämiin.
(Nyt on ravittava sielun lisäksi ruumista. Makaronilaatikkoa mikroon, hop.)
Posted in Elämä, Ilmaisu | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 14. December 14th, 2008
Suora lainaus American College of Management and Technologyn sivuilta:
*
More than just a smile
For the last two weeks, ACMT photography club collected photos on the topic of smile.
The beauty of art is that art speaks about the values that are totally neglected in this fast changing environment.
Here are the top 10 reasons to remember what the power and the beauty of smile are:
1) It looks better than a frown
2) It improves your day
3) It makes other people’s day brighter
4) Makes new friends
5) Shows friendship
6) Leaves favorable impressions
7) Enjoyable to give and receive
8 ) Makes you look happy, confident, and self-assured
9) Puts others at ease
10) A smile could be the start of a lifetime relationship! (www.yahoo.com)
Enjoy the smile presentation:
Everyone smiles in the same language
*
Kuva yllä ACMT:n sivulta. Suosittelen erityisesti esityksen katsomista ylläolevasta linkistä. Kuvista on vastuussa AMCT:n kuvaajakerho.
En tiennyt tätä ennen mitään AMCT:stä enkä edelleenkään tiedä kovin paljoa, mutta college of management and technology, jonka sivuilta löytyy suosituslista sille, miksi hymy on kannattavaa, herättää minussa lämpimiä tunteita. The beauty of art is that art speaks about the values that are totally neglected in this fast changing environment, todettiin sivuilla. Taide siis puhuu arvoista, jotka ovat täysin hylättyjä tässä nopeasti muuttuvassa ympäristössä. Väittäisin, että hymyssä on jotain samaa, vaikka “totally neglected” on ehkä hieman liian vahva ilmaus. Mutta tappiolla olevia ne arvot ainakin ovat, tai niin ainakin aina sanotaan, ja siinä tuntuu olevan iso totuuden siemen.
Lähdin etsimään kuvia tunteista. Sitä kautta löysin hymykuvan ja syyt hymyilemiselle. Ja hymy on kenties yksi niistä ilmeistä, joista on helpointa pitää, ja joista itsekin eniten viehätyn. Se, mitä ajattelin Googlen kuvahakunäppäintä painaessani, oli kuitenkin jotain hymyä laajempaa.
Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä kuvataan, miten ja miksi päähenkilöistä toinen rakastaa toista. Minun oli kirjaa lukiessani vaikea ymmärtää sekä mieli- että kielikuvaa, mutta olen miettinyt sitä monta kertaa jälkeenpäin, ja totta puhuen näin pitkään hauduteltuna ajatuksessa on enemmän ytyä kuin silloin ymmärsin. Kundera kuvaa, miten päähenkilö (en muista kuollaksenikaan, oliko se se mies vai se nainen) rakastaa sitä, miten rakastetun kasvot ovat kuin laiva, jonka miehistö ryntää sen kannelle aina, kun jotain tapahtuu. Miehistö ei pysy piilossa, vaan ryntää esiin; ei edes kävele, hiivi, saavu, astele – vaan ryntää.
En ymmärtänyt heti, mitä laivalla ja miehistöllä tarkoitettiin. Mutta hitaasti olen rakennellut ainakin oman tulkintani siitä, ja olen aika lailla samaa mieltä laivojen ja miehistöjen rakastamisesta: jos laiva on ihmisen kasvot, ruumis, ulkoinen kuori, on miehistö se persoona ja sielu, joka ruumista asuttaa. Ja jos ihminen päästää sielunsa ja persoonansa ryntäämään laivansa kannelle aina kun jotain tapahtuu, häntä on helppo rakastaa, ja tuntuu, että hänestä on hyvin vaikeaa olla ainakin pitämättä.
Sellaiset ihmiset päästävät ilmeensä valloilleen. He antavat tunteidensa hyökyä kasvoille aaltojen lailla ja niiden ylikin, antavat meren suolaisen veden pirskoutua silmäkulmistaan ja tunteiden velloa silmänpohjista suupieliin. Antavat naurujen kumpuilla kurkunpäästä poskipäille ja hytisyttää matkalla koko kasvoja, kehoa, kaulaa; antavat surujensa tihkua ihon läpi mielestä ohimoille ja valua siitä alas kaulan kuoppiin asti, kertyä suolaisiksi lammikoiksi ihon poimuihin. Antavat toivonsa hehkua otsaluun läpi niin, että heitä katsoessaan alkaa samassa hehkussa toivoa itsekin. Antavat jopa pettymyksensä valua katkerana ja paksuna tahmana kasvoja pitkin venyttäen niitä kohti maata, kunnes pettymys on eletty. Sellaiset ihmiset uskaltavat myös vihata, olla vihaisia, uskaltavat antaa kasvonpiirteidensä mennä teräviksi ja sähähdellä sanoja vasten, kipinöidä punaisia kipinöitä ja palaa sisältäpäin.
Heistä on vaikea olla pitämättä, koska he näyttävät mitä he ovat. Heidän persoonansa ja sielunsa ei ole piilossa ja kätketty, eikä heidän kanssaan ole tehtävä pitkää rauhantunnustelua ennen kuin heidän miehistöstään näkee kannanpään vilauksenkaan. Heistä on helppo pitää, koska he antavat itsensä toisten käsiin, ovat esillä ja ovat sitä mitä ovat, heihin on helppo tarttua, heistä on helppo rakentaa itselleen kuva, heistä voi olla melko varma.
Minua vaivaavat ihmiset, joihin en ole millään saada otetta. Minusta tuntuu, että minulla on keskimääräisesti melko tuntuva tarve saada ihmisistä ote. Olen ainakin ollut jokseenkin huono tutustumaan ihmisiin nopeasti, sillä tavalla mitä sanottaisiin pintapuoliseksi. En ole osannut small talk -kulttuuria, jossa tutustuminen jätetään hyväntuulisen ja kevyen tasolle, eikä siltä halutakaan sen enempää. Ehkä siksi minulla ei koskaan ole ollut sellaista hyväntuulista kaveriporukkaa, minulla on aina ollut enemmän kahdenkeskisiä ystävyyssuhteita. En vain ole osannut. Minulla on osin ehkä pahakin tapa kysellä, yrittää kaivautua pinnan alle, ottaa selvä ihmisestä, saada tämä puhumaan, kysellä melko suoriakin kysymyksiä sellaisista asioista joita yleensä pidetään pitkään piilossa. Sellaisia asioita ovat varsinkin tunteet. Minun vain on vaikea kokea, että tunnen ihmistä ennen kuin olen voinut puhua hänen kanssaan tunteista. Nainen!, sanoisi joku. Niin, nainen. Naiset ehkä ovat tällaisia, mutta se on karu yleistys.
Sain keväällä tehdystä psykologisesta testistäkin tuloksen, että olen erittäin vahvasti tunneorientoitunut. Sen lisäksi oma tunnetasapainoni on jokseenkin herkähkö, joka olisi sovelias kehityskohde. Osin minua nauratti saada tulos – eipä yllättänyt – ja osin se viehätti: siis nyt se on todistettu. Ei ihme, että oma mielenkiintoni aina ja kaikkialla on niin paljon tunteissa. Miltä se tuntui? Miltä susta tuntuu nyt? Mitä sie toivoisit koko jutulta? Mikä siinä pelottaa? Mitä se tarkoittaa, että “kuuluu hyvää?” Mikä susta tuntuu hyvältä?
Mutta siitä seuraa se, että olen hyvin ihastunut ilmeisiin. Olen ihastunut siihen, että on ihmisiä, joilla on luontainen tapa olla ilmeikkäitä. Jotka eivät ehkä itsekään tiedosta sitä, miten paljon heidän miehistöstään laivan kannella seilaa. Jotka antavat sen näkyä, mitä heidän sisällään menee. Olen ihastunut siihen kahdesta syystä: heidän kanssaan tiedän missä mennään, osaan lukea ilmeet ja tarttua osaan, ymmärrän ja saan kiinni, mistä on kyse. Ja toisaalta minua viehättää se, miten erilaisia ilmeitä ihmisellä on, miten hienovaraista ja pikkutarkkaa se on, miten aavistuksenomaisilla vihjeillä ihmiset tulevat paljastaneeksi itsensä, miten hieman liian pitkällä katseella tai aavistuksen kurtistuneilla kulmilla tuleekin sanoneeksi aika paljon, miten kulmien asento kertoo loputtomasti asioita – ovatko ne vähän koholla, vähän kurtussa, vähän takaviistossa surullisesti…? – miten ihminen ei ole vain hallittu ja hillitty suoriutuja, vaan miten ihminen on jokainen oman tunneilmastonsa vaihtelujen armoilla, ja miten ne tunteet usein muuttavat ihmisen koko sisäistä tilaa, usein ulkoistakin.
Nautin katsoa näyttelijöitä, jotka irrottavat kasvojensa kiinnikkeet. Nautin katsoa sellaisia kuvia ihmisistä, joita ehkä pidettäisiin epäonnistuneina, ainakin kuvassa olijat niin voisivat ajatella: sellaisia, joissa nauretaan katketakseen, kitalaet ja kaksoisleuat näkyvät, joissa päät ovat epäedullisissa asennoissa, tukat sekaisin ja meikit poskilla.
Nautin katsoa myös niitä kuvia, joissa poskilla ei ole maskaraa vaan kyyneleitä, joissa itketään tai ollaan vihaisia, toivotaan tai pelätään. En nauti niistä siksi, että nauttisin surusta, vihasta tai pelosta, mutta nautin aina, kun jokin tuntuu olevan aitoa. Arvostan sitä, jos kuvaan saadaan vangittua jotakin aidosta ihmisenä olemisesta, ja aidolla tarkoitan nyt jotain muuta kun sitä hyvin tuotteistettua kuvallista rumbaa, jossa ihannekuvat kaikenlaisista asioista vyöryvät televisoista, kadunvarsista ja postiluukuista ihmisen tajuntaan. Sellainen ei ole aitoa, koska sellaista ei löydy mistään päin maailmaa. Ja katalogien naisethan hymyilevät aina sellaista harjoitettua hammashymyä, josta ei löydy varsinaista riemua. Ei niissä kuvissa ole hiuksia sekaisin tai kaksoisleukoja, tai epäedullisia kuvakulmia.
Ilmeet paljastavat ihmisen. Siksi rakastan niitä. Kovin kliseiseltä melkein tuntuu tuo sana “rakastan” tässä, kenties se on kokenut mielessäni jonkinlaisen inflaation kaikkien niiden “mä siis niiiiiin rakastan sitä ja tätä” -kommenttien myötä joihin väistämättä elämässä myös törmää, mutta ei mikään muukaan sana tee oikeutta sille, että ilmeet ovat ihastuttavia. Rakastan niitä, kaikenlaisia niitä, sillä ne paljastavat aina ihmisen. Tunteet ovat aina totta, sanoi kerran eräs viisas tuttavani. Sille, joka tuntee, ne ovat aina totta, vaikka niiden syyt eivät olisi. Siksi se, jos tunteet pääsevät kasvoille, kertoo aina siitä, mikä ihmiselle on totta. Ja se on tärkeää, siihen on tartuttava, ja siinä on avain siihen, miten ihmisiin voi saada kohtaamiseksi kutsutun kontaktin.
Soisin, että ilmeet ja tunteet pääsisivät kunnolla irti tässäkin ympäristössä, jossa täällä päin eletään. Että suru ei olisi sellainen asia joka on suljettava ovien taakse, että oikein käkättävä nauru ei hävettäisi kahvilassa, että vihakin saisi tulla ulos kun se syntyy niin, ettei se patoutuisi ikäväksi syöväksi ihmisen sisimpään. Että kasvot saisivat käydä koko inhimillisen elämän tunneskaalaa läpi, ja ennen kaikkea, ettemme me pelkäisi toisiamme niin paljon, että tunteiden näyttäminen olisi riski, avain jonka toiselle antaa itseensä niin, että pitäisi pelätä tuhotuksi tulemista.
Ja aivan, onhan joskus viisasta hallita tunteitaan. Mutta ajattelen, että ne tarvitsisivat melkoisen revalvaation silti.
Siis tämä päivä ja tämä luukku tunteille. Ilmeille, jotka paljastavat tunteet ja tuovat ihmisiä lähemmäs, antavat avaimia hyvään. Ja hymyille eniten, hymy kun on se lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä. Hymyn kyky muuttaa tilanteita on käsittämätön; sellaisen aidon vastaan hyökyvän hymyn, joka tempaa kaikenlaiset aseet ja varauksellisuuden mennessään. Harvat sanat saavat tilanteita laukeamaan samalla tavalla, harvasta ilmeestä tulee niin hyvä olla, harva ilme kertoo ihmisestä enemmän.
Tämän päivän luukku siis sille, että tulisi hymyiltyä enemmän, kun siltä tuntuu. Ja tunnettua ruumiillaan enemmän kaikkea sitä, miltä tuntuu. Ja sille, että hymyissä ja nauruissa voi joka päivä, jos osaa katsoa, nähdä sitä, että osin meidät luotiin myös iloon. Paljon enemmän iloon kuin suruun, vaikka suru on elettävä ja koettava. Mutta kyky nauraa on universaali, kaikki hymyilevät samalla kielellä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 13. December 13th, 2008
Tämän päivän ilonaihe on hyvin konkreettinen. Oikeastaan niitä on ollut monta.
Mutta suurimmaksi nimeän tämän: Secco, kierrätysmateriaaleista uskomattoman kekseliäitä uusiotuotteita valmistava jyväskyläläisyritys. Vai mitä voisi sanoa turvavyöstä tehdystä kravatista, jonka nimi on Safety? Traktorin sisäkumista tehdystä olkalaukusta, jonka nimi on Rub-a-Dub? Tai tuotesarjasta nimeltä Qwerty, joka koostuu erilaisista tietokoneen näppäimistä rakennelluista asioista kuten hiuslenkeistä tai jääkaappimagneeteista?
Olen nähnyt Seccon tuotteita ennenkin ja ihastunut niistä ennenkin, mutta tänään vaikutuin jutusta uudella tavalla, ja siksi tämä merkintä saakin nyt olla Seccoa – ja uusiotuotteita. Mainos ei siis ole maksettu, vaan täysin vapaaehtoinen. Ja sen taustalla on vilpittömän hämmentyneen hyvä mieli ihmisten vilpittömästä hyväntahtoisuudesta.
Tämä päivä oli meille poikkeuksellinen kaupungillaryntäilypäivä, joka alkoi sillä, että pyöräilimme loskassa luistellen kiireessä Seppälän Prisman Elisa ShopItiin ostamaan itsellemme Nokian 2610 -kännykät, á 19 euroa. Älytön tarjous, juuri tuollaisia kännyköitä voin ostaa, sellaisia joiden rikki menemisessä surettaa vain käyttöarvo. Sen jälkeen seikkailimme Seppälän isolla SPR-kirppiksellä ja teimme erinomaisia löytöjä – V:lle koko skaala herrainpukimia, liituraitatakki, kaksi pukuliiviä, nostalgiaryhmään kuuluva made in Finland -pikkutakki ajalta ennen syntymäämme, kaksi kaulahuivia ja keikarihattu. (Yhteensä 22 e.) Jo siinä vaiheessa oli hyvä mieli, mutta päivän kruunasi käynti käsityöläisten joulumyyjäisissä Käsityön museolla.
Siitä on tullut jouluperinne, käydä siellä tungoksessa törmäilemässä myyntipöytiin ja hypistelemässä kaikenlaista kutkuttavan mielenkiintoista. Nyt väkeä oli vähän vähemmän, mutta kaikki käsin tehty harkittu ja ajateltu kiehtoo silti minua. Ja museolla oli myös Seccon pöytä, jonka ääressä kuhisevien ihmisten sekaan soluttauduimme katselemaan jätemaan ihmeitä, the Wonders Of The Wasteland. Ihastelin Rissarosseja kun huomasin, että pöydässä oli myös vanhoista vinyylilevyistä tehtyjä leveitä rannekoruja, juuri samanlaisia joita minulla joskus on ollut. Kato tässä on näitä rannekoruja, näitä samoja joita mie oon rikkonu jo kaks, esitin V:lle. Myyjä, sellainen kiharatukkainen pitkähiuksinen punatakkinen siro nainen pöydän takana, kuuli mitä sanoin. Ai sulta on mennyt kaksi rikki? Milloin sulla oli ne rannekorut? No just, meille on tullutkin siitä palautetta… Nyt näitä on alettu tehdä näistä ohuemmista vinyyleistä ja ne leikataan eri suuntaan, niiden ei enää pitäis mennä rikki venytyksestä. Kuule, haluisitko sä tästä vielä kerran koittaa, kestääkö tää koru? Mä uskon sua kyllä.
“Ai siis sie antasit miulle tästä vielä yhen korun?”, sain sanottua. Hintaa korulla oli kuitenkin 25 euroa. Myyjä otti vain nimeni ja puhelinnumeroni ylös ja sanoi että jos se pysyy vielä ehjänä niin ei tartte ilmoittaa meille mitään, mutta jos se vielä hajoaa, kerro siitä.
Kävelin myyjäisistä ulos onnellisena Carry the Song -ranneke mukanani, ja olin iloinen että tuli poikettua, että tuli avattua suunsa ja että sitten joku ajattelee vielä että ei se niin ole rahasta kiinni ja että voi antaa minulle vielä kerran korun josta aiemmin niin kovasti tykkäsin. Tuli hyvä mieli; kyllä se aiemmin risoikin, että koru joka viehätti niin muotonsa kuin ideologiansakin puolesta raksahti kevyen käytön jälkeen rikki, kahteen otteeseen.
Yritän silti pitää ranneketta nyt hellästi. Kolmas kerta, neljättä tuskin tulee.
Tämä oli yksi päivän piristystuokioista. Sen myötä – Seccoon taas törmätessäni – minua alkoi uudelleen kiehtoa juuri kaikki jätetavarasta uudeksi tehty, pois heitetystä luotu. Erilainen do it yourself -ajattelu kiehtoo minua, ja toivoisin osaavani itse tehdä enemmän – nytkin makuuhuoneen lattialla lojuu yksi matkalla valmiiksi oleva raitapaita, josta tulee jotakin erilaista kuin kenties kuvittelin, kun sovellan hupparin kaavaa melko omapäisesti ja ajattelen, että kai sitä matkalla oppii. On kai ommeltava ristiinrastiin niin kauan, että alkaa jotain kankaiden kulkusuunnista hahmottaa. Haluaisin oppia sitä lisää. Ja laajentaa repertuaaria kankaista muuhunkin;
mitä kaikkea voisi tehdä siitä sekalaisesta vaeltavasta sotkusta, jota tässä ihmisympäristössä joka tapauksessa seilaa, miten siitä voisi vielä tehdä jotain jännittävän toimivaa? Seccon pesukoneen sisärummusta tehdyt vadit ovat mielestäni erinomainen esimerkki siitä, että jos joskus hiffaa jotain niin se toimii.
Jokin aika sitten erilaisten internetpolkujen kautta törmäsin myös Outsapopin sivuille. Outi kutstuu itseään trashionistaksi, luomaansa tyyliä trashioniksi, ja ilmeisesti ideologia sen takana on juuri poisheitetystä uuden tekemistä, arvaamattomasta omanlaisen luomista. Ajatuksen villeyden takia minua kutkuttivat erityisesti Outin luomat vetoketjukaulakorut. Koko sivusto – ja sivun reunasta löytyvät linkkivinkit – ovat niin rikasta selattavaa, että jos niitä oikein jäisi ahmimaan, jäisi oma yrittäminen kokonaan tekemättä.
Pitkästä aikaa niiden selaaminen on silti ollut jotain, joka kutkuttaa syvältä ja saa sormenpäät syyhyämään. Jos kaupunki on täynnä kirpputoreja joilla myydään naurettavan huokeaan hintaan tavaraa, josta hieman opettelemalla, kokeilemalla ja erehtymisen kautta korjailemalla saisi kaikenlaista hauskaa aikaan, se olisi kerrassaan veikeää tekemistä… Kuka sanoo, mitä ihminen voi päälleen panna ja mitä ei? Kuka sanoo, missä on hullunkurisen ja soveliaan raja? Minua viehättää se totaalinen epäsovinnaisuus, joka trashionissa ja useimmissa DIY-asioissa ja ajatuksissa on. Kaavaa vastaan kamppailu, halu tehdä jotain itse, keksiä valmiina pidetystä jotain uutta ja sitten käyttää sitä sirkein silmin koska tykkää siitä itse.
Avoinna-Kaisan viimeisin kirjoitus kuuluu linjaan kuvineen. Kaisa onkin yksi niitä, joiden loputonta epäsovinnaisen ilkikurista ja ilkamoivaa luomisvoimaa ihailen. Kaisalla on pitkä rastatukka täynnä erilaisia helmiä ja pitkät liehuvat helmat, ja kekseliäisyyttä tehdä vaatekappaleita joiden muodot melkein juksaavat silmää. Kaisa sanoi että parasta tekemisessä on joskus intensiivisyys, ja sitä jotenkin tuntuu kierrätetyssä tavarassa olevan;
intensiivisyyttä, jonkinlaista kaksinkertaista tarinallisuutta, ajalla kyllästettyä muotoa, hivenen historiaakin, kerroksiksi takertunutta patinaa. Pidän siitä, etteivät tavarat ole uudenkarheita, että niillä on historia ja merkityksiä, ja pidän suunnattoman paljon siitä, että joku joka tuomittiin poisheitetuksi sai uuden elämän. Rikkinäiset vetoketjut, traktorin sisäkumit. Ja että niistä syntyi osaavissa käsissä jotain kaunista ja oivaltavaa. Juuri niin huijattavissa on ihmissilmä;
sitä erehtyy pitämään asioita roskina kunnes joku tulee ja näyttää miten asiat ovat.
One man’s garbage is other man’s treasure. Sille tämän päivän luukku; villille kekseliäisyydelle, lisäksi Seccon myyjän ihastuttavalle anteliaisuudelle ja ihmisuskolle, ja lisäksi sille kutkuttavalle haluan-tarttua-tekemiseen-jo-itse -inspiraatiolle, jota tästä kaikesta taisi tarttua.
Ehtisinpä huomenna ommella. (!)
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Kätten työt | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 11. December 11th, 2008
Tämä jäi pyörimään päähäni eilisestä lähtien. Siitä, kun mietin, mikä inhimillisessä kehityksessä on ollut hyvää. (Ja onhan totta, että moni muukin asia on ollut ehdottoman hyvä - totta kuitenkin on myös se, että moni asia on tullut jokseenkin täysin turhaksi, mutta se ei kuulu tähän.)
En muista, milloin ensimmäisiä kertoja jäin miettimään asiaa, mutta sen on täytynyt olla jossain konsertissa, jossa soitti kokonainen orkesteri. Minulla on muistikuvia Joensuun kirkosta näihin ajatuksiin liittyen, mutta kokonainen orkesteri mahtuu hieman huonosti kirkon kuoriin… En tiedä, mutta toisaalta, sekään ei nyt varsinaisesti kuulu tähän. Yhtä kaikki, jo jokin aika sitten jäin miettimään, miten käsittämätön kehityskaari on sen takana, että meillä on nykyisen kaltainen sinfoniaorkesteri kaikkine instrumentteineen. Klassista musiikkia on pitänyt jokseenkin… luonnon tosiasiana, asiana joka on aina ollut, eikä enää tule muuttumaan. Meni kauan ennen kuin ymmärsin alkaa leikkimään ajatuksilla siitä, mistä se kaikki on tullut. Kenties minunkin piti kasvaa ulos siitä CMX-vaiheesta jota pitkään elin alkaakseni edes pohtia sinfoniaorkesterin anatomiaa ja evoluutiota.
Millainen on mahtanut olla viulun alkumuoto? Kuka keksi virittää jousenpätkän niin kireälle, että se soi? Entä klarinetti? Lähtikö kaikki lehden soittamisesta sormien välissä? Kuinka kauas muinaisuuteen menee harpun historia, siitähän puhutaan jo Psalmien kirjassa? Entä trumpetti, tuuba, pasuuna? Kuka keksi takoa juuri vaskesta torvet, ja mitä kaikkea kokeiltiin sitä ennen? Rumpu on helppo; patarumpu on vain sovellus jostain, jonka ihminen kenties keksi jo historiansa alkuhämärissä. Mutta entä fagotti…?
Sinfoniaorkesteria ajatellessa alkaa äkkiä pyörryttää, miten monta toisistaan osin erillistä, pitkää, polveilevaa, monisyistä ja käsittämättömän kärsivällisen kekseliästä kehityskulkua sen osasiin kuuluu. Yllättävän vähän aikaa sinfoniaorkesterin syntyyn silti on kulunut – melkein soitinten anatomista kehityskulkua enemmän minua ihmetyttää se äänten harmonia, joka sillä kaikella on saatu aikaan.
Klassinen musiikki – jos se todella on klassista ja siten kauneuteen pyrkivää – on sellaista, että koen tarvetta toistuvasti kuunnella sitä silmät kiinni. On kuin äänten väreistä puolet haalistuisi pois, jos silmät auki samalla katselen maailmaa. Vasta kun suljen silmät saan raivattua mieleen riittävän tilan, tyhjän tilan, jossa sävelet ja niiden sävyt ja värit ilmestyvät jotenkin… kokonaisiksi.
Siinä, jotenkin, on juuri se ydin, jonka takia klassinen musiikki on mielestäni ihmeellistä. Tämä on varmaankin subjektiivista, mutta muiden musiikinlajien kanssa en ole kokenut vielä sitä nostetuksi tulemisen tunnetta, jossa silmät suljettuina kuunnellessaan unohtaa jotakuinkin kaiken muun, jää kellumaan äänten sävyihin ja vivahteisiin, unohtaa olla analyyttinen, unohtaa järjestelmällisesti keskittyä kuuntelemaan ja jää vain olemaan musiikkiin, kuuntelemaan sitä resonointia, jota rintakehän alla äänien kasaumasta muodostuu. Tuntuu, että on täysin oikein sanoa, että klassinen musiikki on kantavaa. Kannattelevaa. Jokin niiden lukemattomien instrumenttien yhteissoinnissa on niin väkevää, että se tuntuu todellakin alkavan soittaa jotain kieltä ihmisen sisässä, virittää ihmisessä jokin oikealle taajuudelle ja puhuu jotain kieltä, jota ihminen ei itse itsestään saa aikaan.
Ei ainakaan ilman viulua, selloa, trumpettia, pasuunaa.
Joku saattaisi sanoa nyt etten ole kuunnellut tarpeeksi Sigur Rósia, mutta tekisi mieleni väittää, että Sigur Rós lainaa itse asiassa paljon klassiselta musiikilta.
Mikä se sitten on, se taika, ydin, temppu, magiikka, joka tekee klassisesta musiikista minulle läpileikkaavaa? Olen ajatellut, että sen täytyy olla jotain, joka liittyy ehkä äänten kestoon ja intensiteettiin. Klassinen musiikki soi. Äänet ovat usein pitkiä, ja jos eivät olisikaan, ne ovat syviä ja intensiivisiä. Vahvoja. Eivät vain lyöntejä ja iskuja, nykäyksiä ja tönäisyjä, vaan sivelyä, koskettelua, painalluksia, vetoja, kenties jopa hankausta. Ne jäävät ja soittavat, unohtuvat ja vetävät mukaansa. Vaativat ja nostavat.
Jostain syystä (huomaa Pauliina!) koko ääniviidakosta olen pitkään pitänyt eniten sellosta. Sellon sävy on tummempi ja matalampi kuin viulun, se ei ole niin keveänketterä kuin viulu, se on harkitsevampi ja vakuuttelevampi. Sellon intensiteetti on… kaunista. Sen lisäksi että harva esine maailmassa on yhtä esteettinen kuin sello, on harva ääni yhtä läpitunkeva. Pauliina, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva ystävämme, oli kerran kylässä sellonsa kanssa ja pahoitteli, kun joutui harjoittelemaan olohuoneessa. Siis tää ei oikeesti ole mitään kaunista kuultavaa, mä soitan vaan asteikkoja. Minä tiskasin keittiössä ja rakastin kuunnella asteikkoja. Kuuntelisin kenties vaikka vain sellon viritysääniä, aivan sama mitä, mikä tahansa niin kiinteä ja kokonainen ääni kuin sellon käy minulle. Unohtuisin mielelläni kuuntelemaan asteikkoja pitkäksi aikaa, katselemaan, miten ihme on että soittajan sormet saavat puusta ja jousesta aikaan niin paljon värejä, miten kummallista on miten ääni kaikuu ja voimistuu punaisen puun sisällä, pehmenee ja taittuu kun niin halutaan, soi ja huutaa jos niin tarvitaan. Sellon ääni on väistämättä purppuranpunainen ja notkea.
Sello on kaiken lisäksi ehdottoman aistillinen soitin. Voi olla, että osin tämä ajatus jo karkaa itse musiikista vain estetiikan puolelle, mutta katsokaa vaikka Carey Moren kuvaa “Tere and Cello”. Paatuneena esteetikkona olen hurmaantunut.
Mielenkiintoista on sekin, että klassinen musiikki ei missään nimessä tunnu kaipaavan sanoja. Vaikka kappaleen nimi olisikin täsmällisen kuvaava, ei se kaipaa sanoja selityksekseen. Sen sijaan ne kaikki opukset tai etydit tai sonaatit haluaisin saada itselleni selitetyksi, haluaisin tietää, mitä säveltäjä halusi kuvata. Jos tiedän edes johtoajatuksen kappaleen takana, on helppo kuvitella, mitä sävelet tahtovat sanoa. Edward Griegin Aamutunnelma on melkein puhki hiutunut esimerkki, mutta ei sitä kuunnellessa voi erehtyä. Tai Vivaldin vuodenajat.
Kai se on sitä, että kurottuessaan sormenpäillään ihmisen rintalastan läpi klassinen musiikki tulee tönäisseeksi sitä hermoa, joka luo mielikuvia. On vaikea estää mieltä pulppuilemasta edes jonkinlaisia tunnelmia. Pidän siitä, se on viehättävää, se on satua.
En siis ehkä ole sellainen klassisen musiikin ystävä, joka muistaisi paljon nimiä ulkoa ja ymmärtäisi paljon, osaisi analysoida ja muodostaa mielipiteitä. Olen kenties sellainen klassisen musiikin ystävä jonka kotona on soinut klassinen niin kauan kuin vain muistaa, jonka vanhemmat laittoivat levyn pyörimään tai avasivat Ylen Ykkösen niin että Faunin iltapäivä on tullut todella tutuksi, ja jonka korvan koodistoon klassisen musiikin äänet ovat jo pitkän ajan kuluessa tehneet niin vahvan ja tukevan pesän etten osaa niiden poikasia pakottaa pesästään pois, enkä aio. Olen sellainen joka nauttii kuuntelemisesta ja tunnelmista, eläytymisestä ja niistä henkisistä värähtelyistä joita sello saa aikaan, olen sellainen joka istuu silmät kiinni vaikka ei tiedä säveltäjästä mitään eikä välitä, olen sellainen jolle kappale ei ole hieno ehkä säveltäjän tai historian vuoksi vaan sen vuoksi, miltä se minussa kuulostaa.
Ja sitäpaitsi: sen täytyy kertoa itse ihmisestäkin jotain. Jos ihmiskunta on käyttänyt niin kauan aikaansa ja voimiaan saadakseen aikaan sinfoniaorkesterin, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos musiikkia, sävyjä ja sointia on arvostettu niin kauan ja niin intohimoisesti miten musiikkiin suhtaudutaan, millä instrumentteja hoivataan, millä arvostuksella niitä kannetaan, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos jotain sellaista on arvostettu – eikä ole lakattu vieläkään arvostamasta – tässä sotimisen ja kilpailemisen hullunmyllyssä, ei mitään korvaamatonta ihmisluonnosta ole vielä menetetty. Pohjimmiltaan elämän ytimen on siis oltava hyvä.
Meni idealismiksi, mutta ei tästä ilmankaan voi kirjoittaa.
Siis klassinen musiikki ja instrumenttien ihmeellisyys olkoon tämän päivän luukku, ja se kutkuttava tosiasia että soidessaan klassinen musiikki tuntuu itseasiassa soittavan minua. Reagoin siihen sillä mitä minulla on; tunteilla toiveilla ajatuksilla latautumisella. Se on kihelmöivän elämyksellistä, jos arki on kaatua ylle.
Klassinen tekee elämästä ehdottomasti esteettisempää ja rikkaampaa, se raottaa tunne-elämää hieman avarammaksi ja pakottaa kokemaan asioita, joita ei ilman osaisi. Ja kieltämättä ajattelen, että se myös lisää toivoa, koska jokin siinä on luovuttamattoman arvokasta; siinä, että ihminen osaa ja haluaa uhrata aikansa ja vaivansa vain kauniin luomiseen.
Jos meistä luotiin sellaisia jotka kykenevät siihen, me emme ole toivottomia.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ilmaisu, Kauneus, Musiikki, Tunteet | Comments (0)
Joulukalenteri, luukku # 3. December 3rd, 2008
Kaikki lähti siitä kun V:n kanssa muutama ilta sitten viikonloppuna mietimme, miten voisi löytää kirjastosta hyvää luettavaa, jos oma mieli on täysin tyhjä hyvistä vinkeistä ja mieleen tarttuneista kirjankansista.
Mistä minä yleensä saan tietää, että joku kirja kannattaisi lukea? Satunnaisesti naistenlehdistä ja Hesarista, mutta yleensä ystäviltä. Tietoa vain tulee vaihdettua niin harvoin, että se kulkee lähinnä… pätkittäin. Koska kirjat kuitenkin ovat – ja tarinat ovat – yksiä isoimmista, helposti käsillä olevista seikkailuista, pitäisi niiden avaamia kokemuksia jakaa vahvemmin, ajattelen.
Niinpä tein oman listani – listan sellaisista kirjoista, jotka ovat olleet elähdyttäviä. Jotka ovat olleet seikkailuita. Joiden äärelle on uponnut omasta halustaan, joihin on imeytynyt, ja jotka ovat tulleet uniin. Jotka ovat jääneet päivän ajaksi mieleen kieppumaan ja joita on ollut ikävä päivän mittaan, ja joiden avaaminen taas illalla on ollut nautinnollista. Jos listassa on joitain, jotka ovat miellyttäneet jotakuta muuta, voisi tämä lista toimia innoittajana jonkin uuden lukemiseen. Voin lämpimästi suositella jokaista kirjoista, useaa jopa monta kertaa.
Siis, vailla minkäänlaista paremmuusjärjestystä:
*
Kirja(l)lista.
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen, Valtakunnan salaisuus, Kuun maisema
J.M. Barrie: Peter Pan
Antoine dé Saint-Exupery: Pikku Prinssi
Paolo Coelho: Alkemisti, Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin, Yksitoista minuuttia, Veronika decides to die
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys, Rakkautta koleran aikaan
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Colin Greenland: Harmin tiellä
Douglas Adams: Linnunrata – trilogia
Terry Pratchett: erityisesti Noitasiskot, Viikatemies ja Mort
J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Taru Sormusten Herrasta
Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
André Brink: Sateen enteitä
Tuiavii: Papalagit - samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Tessa de Loo: Kaksoset
Neil Gaiman: Neverwhere
Aleksander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito
Väinö Linna: Sotaromaani
Tove Jansson: Muumilaakso
Ranya ElRamly: Auringon asema
Banana Yoshimoto: Kitchen
Astrid Lindgren: Ronja, Ryövärintytär; Veljeni leijonamieli
C.S. Lewis: Narnia -sarja, Paholaisen kirjeopisto
ja on myönnettävä, että myös J.K. Rowling: Harry Potter
Jean M. Untinen-Auel: Maan Lapset – sarja
Else Holmelund Minarik: Isä Karhu tulee kotiin
ja ilman muuta Raamattu, jossa on ehkä ikiaikaisimmat tosikertomukset.
*
Aivan ensimmäisen kosketuksen perusteella uskaltaisin lisätä listaan myös Paul Austerin: The New York Trilogyn, sillä vaikka olen vasta aloittanut sen, olen juuttunut kiinni.
Ajattelen niin, että nothing beats a good story. Toisaalta siksi, että viisaat kiinalaiset ovat kauan sitten opettaneet, että jos haluat antaa mielesi levätä, urheile. Jos haluat antaa kehosi levätä, lue hyvää kirjaa. Väittäisin kuitenkin, että hyvä kirja antaa myös mielen levätä – jos se on sellainen, että se nostaa lukijansa reppuselkään ja alkaa kuljettaa omaehtoisesti, kyselemättä, minne mennään. Mieli lepää saadessaan olla kannettavana, katsellessaan uusia maisemia toisen selästä, käännellessään päätään suuntaan ja toiseen, noustessaan vuorenhuipuille hämmästymään maisemia. Hyvät kirjat ovat sellaisia että niiden kanssa päätyy vuorenhuipuille: näkemään jotakin joka itseltä olisi muuten täysin peitossa, saavuttamattomissa.
Toisaalta minua kiehtoo se, miten tarinaan on mahdollista samaistua. Tekisi mieli sanoa, että tarinan kautta voi oppia jotain itsestään tai elämästään. Sen takia kai tarinoita on aina kerrottu; iltanuotioilla savannilla, päreen valossa savupirtissä, lastenhuoneessa illalla. Suomalaiset vanhat eläinsadutkin ovat keskimääräisesti erittäin opettavaisia. Tarinan on aina ollut tarkoitus sisältää jotain olennaista, tärkeää, jotain arvokasta välitettävää, sillä on pitänyt olla sanoma ja viesti ja painoarvo. Sellaisista tarinoista pidän, tarinoista, jotka haluavat sanoa jotain. Sanoman ei tarvitse olla yksiselitteisen selkeä ja ohjelmallisesti muotoiltu, mutta sen täytyy olla sellainen, että se on löydettävissä. Sellaisesta kirjasta, joka katkeaa kesken eikä halua muuta kuin herättää lukijassa sekalaisia tunteita, jää vain tyhjä olo ja tunne siitä, että tuli huijatuksi. Kirja saa jättää asioita auki, mutta se on annettava lukijalleen mahdollisuuksia edes itse kuvitella asioille jonkinlainen loppu.
Se itse asiassa onkin kiehtova lopetus – että lukijan oma mielikuvitus jätetään työstämään sitä, mitä sitten tapahtui. Niin kuin Marquesin Rakkautta koleran aikaan lopussa, jonka kahlasin hetki sitten läpi: kirjoittaja ei vaivaudu selittämään, pääseekö jokilaiva ikinä rantaan, mutta rakkaus oletettavasti jatkuu koska sen loppumiselle ei anneta syitä.
Ja minua kiehtoo se, miten itsestään ihmisen mielikuvitus toimii, kun sille annetaan rakennuspalikoita. Kirjaa lukiessa maisemat syntyvät mieleen itsestään, asuntojen sisätilat, valot, värit, asetelmat. Kirjailija voi kuvata ympäristöä vain viitteellisesti, mutta oma mieleni osaa rakentaa sen riittävän kokonaisena. Näen paikat ja näen hahmot, samalla kun silmäni harhailevat riveillä, jokin alitajuinen osa mieltäni työskentelee uutterasti lavastaakseen maisemat. Se on jotenkin huikeaa: mistä se kaikki tulee? Mistä mieli ottaa materiaalinsa? Miten se luo kaiken? Onko siinä jotain samaa kuin uniennäössä…? Ei minun itseni tarvitse suunnitella näkemiäni maisemia. Ne syntyvät. Se on kenties juuri sitä kannettuna olemista.
Tosin henkilöiden kasvoja minun on aina vaikea nähdä tarkasti. Ne jäävät mielikuvituksessakin viitteellisiksi. Eikö mielen hakukoneistolla ole riittävästi viitemateriaalia kasvoiksi? Luulisi olevan. Ehkä se vain on liian… yksityiskohtaista tai persoonallista. Puita on huomattavasti helpompi kuvitella, ne ovat yleisluontoisempia.
Mutta se samaistuminen. Muistan, miten lukiessani Anna Kareninaa minua käytännöllisesti katsoen kirjan loppupuolella ahdisti päivisin, kun jouduin jättämään kirjan hetkeksi. Kirjan oma ahdistus ja vimma jäi päälle. Se ei kuitenkaan ollut tuskastuttavaa, koska tunne ei ollut omani, sain vain lainata sitä. Ja tekisi mieleni väittää, että sellaisen tunteiden lainaamisen kautta on mahdollista käydä läpi jotain, jota ei tahdo itse omakohtaisesti omassa elämässään kokea – on mahdollista selvittää oman psyykensä emotionaalisessa sotkussa jokin yksityiskohta jokseenkin turvallisesti. Tunteet kun ovat aina aitoja, vaikka ne olisivat lainattuja. Tunteet ovat aina totta, valitettavasti ja riemullisesti. Tunnejälki voi mielessä siis olla täysin aito, vaikka se olisi lainatusta syntynyt.
Ja loppujen lopuksi, en vain ole koskaan lakannut pitämästä saduista. Mieleen maalatuista kirkkaista maisemista. Ja jos satu tahtoo sanoa jotain, valitsen sen kerta kerran jälkeen.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Tunteet | Comments (0)