Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?

Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.

Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.

Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.

Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen

asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.

Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.

Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.

Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,

ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.

En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;

sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä

mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”

Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?

Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.

Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:

rauha

eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.

Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.

Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.

*

En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.

Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.