Archive for the ‘Järjettömyys’ Category
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)
cuckoo. July 12th, 2009
…about to embark on a journey I’ve got no idea of -
Huomenna aamulla lähden sille viimeiselle leirille.
Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin otsassani voisi aivan hyvin olla pieni luukku, josta silloin tällöin kurkistaisi pieni käki -
kukkuu, kukkuu
kieltäydyn itsepintaisesti ajattelemasta mitään, varsinkaan sitä väsymystä jonka saatan saada kerättyä tämän entisen päälle viikon kuluessa, kieltäydyn ajattelemasta muuta kuin sitä mitkä housut pakkaan laukkuuni ja moneltako bussi Keltinmäkeen huomenna aamulla lähtee. Ajattelin antaa lopun edetä vapaassa pudotuksessa. Tunnen itseni Lassiksi ja Leeviksi pulkkamäen yläpäässä: tästä kun tuuppaa kelkan alas, ei voi olla varma mihin kaikkiin puihin törmää, ja jos törmää, ei voi olla varma mitkä kaikki luut menevät rikki. Siksi juuri en ajattele sitä. Leireillä on yleensä aina loppupeleissä todella mukavaa. Leirit ovat yleensä aina loppupeleissä todella palkitsevia. En vain yleensä aina ole loppupeleissä näin poikki, kun lähden leirille.
Tavallaan tämä on mielenkiintoinen käytännön koe – miten koko systeemini toimii, kun käsijarru ei toimi ja jarrupalat ovat muutenkin jokseenkin ohuiksi hioutuneet? Leikkaako kone kiinni vai rullaako se tyytyväisesti huristen ja pysähtymättä, kunnes törmää seinään? Koneistoni on hellyttävän sekaisin. En oikein nuku öisin, ja jos nukun, heräilen noin tunnin välein. Uni ja valve menevät limittäin. Putoilen unikuoppiin kesken päivän. Toisinaan tuntuu, kuin kuulisin oman ääneni jostain ulkopuolelta. Tarkastelen tätä kaikkea kohteliaan hyväntuulisen kiinnostuneena. Alan olla sen verran väsynyt, että pikkuhiljaa uskon, ettei tämä kaikki koske minua. Miten se voisi koskea minua? Minähän elän tässä omassa suloisessa kuplassani, jossa on iltaisin vaikea lukea kirjan tekstiä koska sanat alkavat elää unen rajamaastossa omaa elämäänsä, muuttuvat ääniksi ja kuviksi ja hämmentävät minut.
Ja samalla pääni on rautaisen selkeä. Tiedän tasan tarkalleen, mitä minun on tehtävä. Olen tehnyt tätä niin monta kertaa, että tiedän tasan tarkalleen, miten minun on valmistauduttava ja miten minun on toimittava. Tiedän, kuka minun on oltava ja mitä rooleja minun on kannettava. Tiedän, miten minun on sanani asetettava ja mistä kaikesta minun on oltava välittämättä. Tiedän, mitä haluan välittää ja miten haluan välittää.
Mielenkiintoista on yksinomaan se, yhdistyvätkö piuhat tietämisen ja itse käytännön toiminnan välillä.
Olo on vähän sellainen kuin olisin ison aidonkokoisen Kaisa-robotin päänsisäisessä ohjaamossa, antaisin komentoja, nykisin vipuja ja painelisin nappeja – mutta käskyt ja komennot menevät satunnaisesti perille, ja perille mennessään kulkevat pahasti viiveellä. Kuljen hyvin hitaalla ja raskaalla vaihteella. Ajatukset ovat paksussa tahmassa ja yritän jynssätä niitä puhtaaksi magmasta, yritän ravistella jäsenistä unta irti.
Mutta toisaalta, ei kai se ole pahakaan, viettää viikko unen ja valveen rajamaastossa… Katsotaan, miten pitkälle koneistossa riittää varapolttoainetta. Kyllä ne minut elvyttää sitten jos on pakko.
*
Kävin veljeni ja vaimonsa luona viettämässä tänään iltapäivän. Veli paistoi pizzaa sellaisella keraamisella pannulla uunissa, joka tekee pizzaan rapean paistopohjan. Ja mansikkarahkaakin se teki. Veljen vaimo nosti sohvalle pinon saksankielisiä sisustus- ja naistenlehtiä ja sain istua selaamassa niitä, katselemassa kuvia kuin lapsi joka ei vielä ymmärrä tekstejä mutta pitää väreistä. Meinasin nukahtaa sohvalle, se kertoo siitä että oli hyvä hetki, sellainen jossa kaikki vähäksi aikaa raukesi. Onnellista, että on veli vaimoineen asumassa tässä lähellä.
Nyt on pesty taas yksi koneellinen pyykkiä, mittasin äsken kuumeen. Vielä sitä ei ole, mutta olo on mahtavan hurmeinen, niin kun lämpö nousisi. Toivon, että se on vain kitkaa kierroksista. Jos puoleen väliin viikkoa selviäisi ilman kuumetta, loppu menisi hyvin… Ikkunat on auki niin että ilma tässä talossa vähän vaihtuisi, nakkelen tavaroita laukkuun vähän summanmutikassa, kaikkea mitä hämärästi muistelen edellisviikkoina käyttäneeni.
Kohta saan vielä hyvän ystävän hetkeksi iltateelle. Otan vauhtia,
otan vauhtia kaikista niistä ihmisistä jotka tämän viikonlopun aikana ovat muistaneet minua ja olleet lähellä,
ymmärtäneet tätä lähtemisen tuskaa, osoittaneet että ovat kaivanneet minua,
tai että on merkityksellistä että olen aina leirien välissä paikalla
sitä on kiitollinen siitä että on perhe, äiti ja isä,
veli ja käly ja että on aviomies jolla on kyky olla läsnä neljänsadan kilometrin takaa lakkapensseli kädessään
otan kuumemittarin leirille mukaan,
me selvitään kyllä.
Jospa keittäisin sen kunniaksi kahvit ja söisin jääkaapin tyhjäksi. Siellä on jugurttia ja kurkkua.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Järjettömyys, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Tunteet, Unet | Comments (0)
anna lapselle suklaakeksejä. May 6th, 2009
Ulkona sataa tasaisena verhona pientä vettä. Linnut laulavat silti vesipisaroiden väleissä. Ikkunan takana olevat vaahterat ovat räjähtäneet auki, ne heristelevät turvonneita silmupahkuroita oksiensa kärjissä kuin pieniä nyrkkejä. Olen varma, että jos nyt menisin makaamaan nurmikolle, näkisin itse, miten ruoho kasvaa.
Ovi oli hetken auki parvekkeelle; sateen tuoksu on sama asia kuin lasillinen kylmää vettä sen jälkeen kun on hitsannut paahtavassa helteessä pölyisellä hiekkakentällä.
Minun olisi ehkä opiskeltava. Valitsin kuitenkin olla juuri nyt opiskelematta. Ehdin sitten iltapäivällä. Nyt kuuntelen miten vanhasta älppäristä tehty kello raksuttaa vieressä, miten jokin satunnainen vesipisara napauttaa ikkunalaudan peltiä. Vaahteroiden oksissa on kimalteleva rivi pieniä pisaroita, voin kuvitella miten maa juo, ryystää janoonsa jokaisen vesipisaran. Eikä sade tunnu minustakaan raskaalta.
On uninen olo, tekisi mieleni nukkua, toisaalta en malta. Tuntuu siltä että on istuskeltava, tuijoteltava, ajateltava. Ja silti on olo kuin olisi jonkinlaisessa rauhassa. Kellun, kierrän, avarrun. Taidan imeä sadetta itseeni, vettä että kasvaisin niinkuin ruohonkorret, kurotan kiireellä korkeammalle. Tuntuu orastavasti runoudelta, mutta en löydä itsestäni sanoja. Minun sanoistani tulee tällaisia pitkiä proosallisia lauseita, ne eivät vielä jäsenny tiiviiksi rykelmiksi, joissa merkitykset puristuisivat joksikin yhtä kirkkaaksi kuin vaahteran pisarat. Ehkä jään kurkottelemaan jonkun toisen runouden äärelle, vettähän se on sekin kuivalle maalle, lainasanat.
Naapurin lapsi on herännyt, se, joka kirkuu päivät halki kovalla äänellä. En ole koskaan ennen kuullut lapsen pitävän sellaista ääntä. Se ei ole itkua eikä huutoa, vaan jotain siltä ja väliltä – se kuulostaa jonkinlaiselta kontrollikiljunnalta, tosin joskus lapsi varmaankin huutaa myös siksi, että se on vain innoissaan. Yhtä kaikki se kuuluu hyvin meille asti. Muksu on jo vähintään kolmevuotias.
Näin eilen kaupassa äidin ja parivuotiaan tytön ja mietin hetken lastenkasvatusta. Seisoin keksihyllyn edessä ja yritin päättää, ostanko Kräsälle vohveleita vai suklaapisaroita. Hyllyn eteen vaelsi äiti pienen tyttönsä kanssa. Haluatko sää jotain keksejä?, äiti kysyi. Tyttö meni suoraan läpinäkyvässä muovissa olevan täytekeksipaketin luo ja tarjosi sitä äidilleen. Ei, ei me oteta nyt sellaisia, otetaan jotain suklaakeksejä, jotain hyviä keksejä. Sitten äiti tarttui keksipakettiin ja talutti sen takaisin hyllyyn, tytön vielä roikkuessa kekseissä. Sitten tyttö meni seuraavan paketin luo, niissä kekseissä oli jo aavistus suklaata. Otetaan nää näissä on suklaata, se sanoi. Äidille ei kelvannut vieläkään: ei, ei me oteta sellaisia. Lopulta koriin päätyi pussi Fanipaloja, mutta en ehtinyt nähdä, kumpi keksit lopulta valitsi.
Järjetöntä. Mikä järki on kysyä lapselta, mitä keksejä se haluaa, jos äidille eivät käy lapsen keksit? Ostaisi kaksi pakettia.
Pohdiskelin keksihyllyn edessä sitten hetken eksistentiaalisesti sitä, mikä merkitys on sillä, että varhaislapsuudesta asti lapsen itsemääräämisoikeutta ja omaa tahtoa kunnioitetaan (harmittomissa asioissa) ja hänen valintojaan arvostetaan hyvinä. Sen jälkeen pohdin sitäkin, miten huomaamatta aikuiset tulevat kävelleeksi lasten ajatusten yli. Aikuinen haluaa suklaata, lapsi ei saa olla haluamatta suklaata. Ja sitten toisaalta, rajat on asetettava… Mutta sillä ei ole mitään tekemistä keksien kaupasta valitsemisen kanssa.
Aikuiset taitavat usein olla liian mukavuudenhaluisia tai omiin ajatuksiinsa urautuneita, etteivät he ehdi punnita asioita lapsen kannalta. Sanoo nainen, joka ei vielä ole äiti. We’ll see how that opinion changes.
Opinion ja onion näyttävät muuten edelleen silmiini häiritsevän samanlaisilta. We’ll see how that onion changes.
Ah. Nyt ajatukseni pysähtyvät, muuttuvat painavammiksi ja valuvat kohti maata lammikoksi. Jään seisomaan sen äärelle ja ihastelen heijastumia pilvisestä taivaasta. On kai pakko lopettaa ja mennä hetkeksi nojatuoliin.
Kaapissa on vähän suklaata. Ehkä haen sen, kun kukaan ei kerran estä.
Posted in Elämä, Ihmiset, Järjettömyys, Lepo, Luonto | Comments (0)
reasoning with God. March 28th, 2009
Aamun kierroksella MyConfinedSpacessa törmäsin tähän:
Hauskaa ja kenties vähän omituista on se, että en näe tuossa mitään kummallista. Sehän on ihan loogista…? Noin minä asian ajattelen. Ja selittäisin.
Tuo “We don’t know, yet” on mielenkiintoinen. Jatkuuko päättelyketju vielä joskus pidemmälle, kun jotakin vihdoin saadaan taas selville? Ajatus on hauska sikäli, että oikeanpuolimmaista päättelyketjua voi jatkaa myös aika pitkälle… Because God loves us et cetera.
Tekstin alla sen kuvan jättäjä kysyi “Which side are you?”
Well, I think it’s obvious. Believing in things other people find strange and anti-intellectual pretty well describes the side I’m on.
Hätkähdyttävää tajuta, että minua voi pitää epä-älyllisenä tämän takia. Vaikka minulle tämä on suurinta älyllisyyttä, tosin ei omaani.
En ole ehkä ennen ajatellut tätä näin.
Ja sitten:
tänäänkin paistaa aurinko.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Usko | Comments (0)
the General. March 10th, 2009
Tämä on soinut jo jonkin aikaa päässäni, ja joka kierroksella se kolahtaa. Ensinnäkin kappale on hyvä, se tarttuu. Ja sen jälkeen kun kävin tarkistamassa, mitä siinä oikeastaan lauletaan, se vasta alkoi kolista.
Ei voi olla ajattelematta… When do we learn? Do we ever learn?
…I wish we learned.
Joku teki siitä videonkin. Se katkeaa kesken, mutta se on hyvä.
Tässä sama live-esiintymisenä, kokonaisena.
*
There was a decorated general with
a heart of gold, that likened him to
all the stories he told
of past battles, won and lost, and
legends of old a seasoned veteran in
his own time
On the battlefield, he gained
respectful fame with many medals
of bravery and stripes to his name
he grew a beard as soon as he could
to cover the scars on his face
and always urged his men on
But on the eve of a great battle
with the infantry in dream
the old general tossed in his sleep
and wrestled with its meaning
he awoke from the night
to tell what he had seen
and walked slowly out of his tent
All the men held tall with their
chests in the air, with courage in
their blood and a fire in their stare
it was a grey morning and they all
wondered how they would fare
till the old general told them to go home
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
But the men stood fast with their
guns on their shoulders not knowing
what to do with the contradicting orders
The general said he would do his own
duty but would extend it no further
the men could go as they pleased
Not a man moved, their eyes gazed
straight ahead till one by one they
stepped back and not a word was said
and the old general was left with his
own words echoing in his head
he then prepared to fight
He said:
I have seen the others
and I have discovered
that this fight is not worth fighting
I have seen their mothers
and I will no other
to follow me where I’m going
So, take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Take a shower, shine your shoes
you got no time to lose
you are young men you must be living
Go now you are forgiven
Go now you are forgiven
//Dispatch, The General
*
This fight is not worth fighting…
Go now, you are forgiven.
Kuinka paljon elämästä on sitä, että ihminen odottaa, että joku tulisi sanomaan tämän? Elämä on hitonmoinen taistelu, ja vaikka sen on osin oltavakin sitä,
on siitä iso osa kuitenkin not worth fighting.
Ihminen vain on sellainen, että se uskoo mielellään propagandaa; seisoo rivissä silmät palaen ja uskoo, että on oikealla asialla, uskoo, että on taisteltava, uskoo, että on kuoltava jonkun takia jolla ei ole väliä – taistelee taistelunsa väärillä tantereilla ja turhaan, kuolee suotta. Sitähän on sota, pohjimmiltaan aivan järjetöntä tuhlausta. Mutta sitä on iso osa elämästäkin,
järjetöntä
tuhlausta
- kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen menestyneeksi, suosituksi, kauniiksi, kadehdituksi, rikkaaksi, saada nimeä ja valtaa ja kunniaa? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella tullakseen itsenäiseksi ja pärjääväksi, riippumattomaksi ja lujaksi, kovaksi ja kaikin puolin heikkouden kieltäväksi? Kuka sanoisi, että ei ole syytä taistella suojellakseen itsensä toisilta ihmisiltä, rakentaakseen muurit ja linnoittaakseen itsensä, ettei ole syytä taistella niin kauan ettei kukaan enää yritä lähemmäs? Kuka sanoisi, ettei raha ole syy taistella, ettei valta, kunnia, maine, suosio?
Kaikkien niiden takia ihmiset seisovat rintamalla aseet ladattuina ja silmät palaen, kaikkien niiden takia ihmiset sulkevat itsensä ja lukitsevat sen, joka luotiin hyvää elämää varten, paljaimman todellisimman. Ja osa kuolee taistellessaan for nothing.
Ja jos ei ole ketään, joka sanoisi, että you are forgiven…
Ajatus palelee sisältä.
…soitan sen vielä kerran.
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys | Comments (0)
seuraavaksi sitten kärrynpyörä. March 2nd, 2009
Äiti olis nyt ylpeä jos näkis.
Ostin varmaankin jo yli vuosi sitten Eurokankaan alennusmyynnistä Nanson collegea ja päätin, että siitä tulee huppari. Useampi viikko sitten aloin tehdä sitä hupparia. Leikkasin reippaasti kaavan palaset ja isot saumanvaratkin vielä. Kun olin saanut hihat ommeltua, tajusin, ettei se ihan toiminut – hihan saumat roikkuivat hyvän matkaa olkapään alapuolella olkavarren puolella.
Reippaana tyttönä päätin korjata tilanteen. Ensimmäinen korjausyritys kaatui heti; ei hihan saumaa voi vain yksinkertaisesti ommella uudelleen neljä senttiä sisempää, kappaleet ovat aivan väärillä kohdilla. Niinpä ratkoin hihat irti ja sovitin hihan parempaan kohtaan paitakappaleita. Ommeltuani sen noin kaksi kertaa (on mahdotonta saada hihaa ommeltua oikealle paikalle ilman ryppyjä) totesin, että jotain oli mennyt pieleen. Ei ollut hyvä idea ommella mututuntumalla noin viisi senttiä joka suuntaan liian isoa kappaletta – “tästä se ommel varmaan menis” – tuloksena oli vinksallaan oleva kappale kangasta, jossa oli kyllä hihat ihan kauniisti paikallaan, mutta jossa kaikki muut osaset jatkuvan ratkomisen, leikkelemisen, ompelemisen ja kutistamisen seurauksena olivat muuttuneet käsittämättömän muotoisiksi ja menneet vinoon joka suuntaan. Kangas on paksua raitaa, ja raidat hyppivät miten sattui.
Tässä vaiheessa olin purkanut jokaisen ompeleen kenties kolmesti ja aloin menettää toivoni. Tajusin, ettei hihoja enää saisi paitaan kiinni; olin leikellyt liikaa kangasta sieltä ja täältä. Tungin koko hökötyksen takaisin muovikassiin ja päätin unohtaa.
Tänään sain kuitenkin innonpiston ja älynväläyksen. Kaivoin kappaleen taas esiin, ratkoin saumat vielä kerran, ompelin sivut yhteen (tuli vähän tiukka mutta kestää tämän) ja aloin leikellä vähän uusia palasia ja sommitella niitä yhteen. Ja ta-daa, nyt minulla on hihaton savupiippukauluksella varustettu raidallinen college-viritelmä, jostain paidan ja tunikan välimaastosta. Jos ei voi tehdä hupparia, niin tehdään hihaton ja jos ei osata tehdä huppua, laitetaan vain kaulukseksi iso keeppi kangasta…
Ei tämä mikään maailman järkevin vaatekappale ole, mutta olen suunnattoman tyytyväinen. Moneenkin asiaan. Suurimpana siihen, että kerrankin en antanut periksi.
Olen mestarillinen lannistumaan, kun joku asia ei mene niin kuin kuvittelen. Siksi en kai soita kitaraa sen paremmin kuin mitä riparisoittoihin olen oppinut, siksi minulla on kaksi huuliharppua joista en vieläkään saa taivutettua bluessäveliä. Siksi minulla on useita parittomia lapasia ja erinäisiä valmiiksi leikeltyjä takinkappaleita. Yleensä ne jäävät sille asteelle, mutta kun ei ole tarvetta matonkuteillekaan…
Mutta nyt en antanut periksi. Tein paidan, vaikkakin älyttömän. Olen tyytyväinen siihenkin, että meni vähän vähemmän kangasta ja rahaa hukkaan kuin yleensä. Nyt täytyy enää käyttää tätä viritelmää, mutta se ehkä onnistuu. Sisulla.
Tällaisia kokemuksia pitäisi saada enemmänkin. Että ei anna periksi. Minulla on hatara aavistus siitä, että olen petrannut tänä keväänä tässä asiassa. En antanut latinan kanssa periksi; pänttäsin sisulla päivällä aina tietyn ajan, käänsin joka ikisen harjoituslauseen, etsin sanoja ja lauseita pitkin nettiä ja sanakirjoja. Ja nyt teen sitä heprean kanssa. Käännän ja väännän lauseita väkisin kunnes uskon ymmärtäväni.
Tämä koituu minulle vielä todella hyväksi. Jos vihdoinkin opin olemaan sisukas ja periksiantamaton, se on iso opittu asia. Olen ollut liian syntymänäppärä joissain lajeissa ja siksi laiska näkemään minkään eteen vaivaa; olen tehnyt asioita vain sen verran kuin olen luonnostani osannut, sen jälkeen olen jättänyt ne. (En esimerkiksi ole koskaan osannut tehdä kärrynpyörää, enkä osaa vieläkään. Tai pelata pallopelejä.) Olen ollut siis hemmetin patalaiska.
Minun pitää pitää itseäni vähän paremmin kurissa. Ja tämä oli hyvä harjoitus. Oppitunti siitä, että kyllä sitä yleensä aina jotain syntyy kun tosissaan yrittää. Paita tai hepreantentti. Saas nähdä.
*
On hyvä, hyvä olla.
Käsittämätöntä että olen naimisissa sen miehen kanssa, joka on maailmassa minulle paras. Käsitykseni mukaan ainoa sellainen jonka kanssa voin elää tämän täyden toden elämän.
Se nyt vain on käsittämätöntä.
Posted in Elämä, Järjettömyys, Kätten työt, Minäkuva, Onni, Rakkaus | Comments (0)
excuse me, I am lost. February 5th, 2009
Tämä on ehdottomasti päivän kuva:
“So, if you don’t have a clue what is going on here, imagine how that horned cow on the electricity pole must feel.“
Niin mojovaa! Varsinkin kun löysin kuvan www.nextnature.netistä, sivustolta, joka käsittelee ihmisen vieraantumista luonnomukaisesta elämästä. Vaikea kuvitella, mikä paremmin kuvaisi ihmisen hämmennystä tämän sekavan ja vieraan maailman keskellä, kuin sarvipäinen lehmä sähkötolpan päässä…
Se on jotenkin juuri sitä, mitä me olemme, mitä minä olen, jos en joka hetki niin usein.
Nextnature.net on sellainen paikka, että se herättää kyllä mielenkiinnon. Vai mitä pitäisi sanoa koppakuoriaisista, joihin on istutettu hermoimplantti ja joita voidaan ohjata langattomasti? Tai Luis Vuitton -kuvioidusta AK-47:sta? Tai korvakoruista, joissa voi kannella ympäriinsä pieniä siemeniä?
Ja sitten on vielä se, mitä sivu otsikossaan toteaa:
There may even come a moment that our connection with an industrially manufactured coke bottle may be richer and more mythical than our relation with a genetically analyzed and manipulated rabbit in the woods.
Ei missään nimessä sillä että pitäisin tuollaista jotenkin tavoiteltavana tai ihannoitavana. Pidän sitä helvetillisenä. Mutta on herkullista, että joku on jo keksinyt perustaa sivuston, jossa ihmiselämän sekopäistä hulluutta ja niin kutsuttua edistystä katsotaan hieman eri vinkkelistä. Katsotaan, niin kuin hulluutta katsotaan.
Takaisin sukeltelemaan sivustolle, siis.
Posted in Elämä, Ihmiset, Järjettömyys, Tulevaisuus | Comments (0)