Autonvilkkujen lainehtiva synkooppi liikennevaloissa,
joka kerta samanlainen aalto
ja Ratapihankadulla, aseman vieressä, ruosteisten säiliövaunujen rytmi:
lyönti, kirskahtelu, kolina
ja sitten kun veturi on ylittänyt autotien,
nousevat radan puomit täydellisessä yhteisymmärryksessä,
kahdeksan kappaletta yhtä aikaa,
ja jostain järjettömästä syystä ajattelen balettitanssijoiden käsiä -
miten ne nousevat samalla tavalla, täysin samaan aikaan,
rikkeettä,

tai miten joukko joutsenia nostaisi päänsä lammella.

Ja samaan aikaan tiedostan, miten kaukaa haettu ajatus se on,
mutta ruuhkassa se huvittaa minua,

minua huvittaa tietää, keitä missäkin taloissa asuu, kirkon ympäristön puutalot ovat saaneet kasvoja ja ääniä. Tuossakin talossa se pieni tyttövauva, joka nukkui sikeimmin isänsä käsivarrella, jos pää sai retkottaa rentona, vaikka se näytti hankalalta… Tuossa talossa se isä, joka oli hiljaisen häkeltynyt elämänmuutoksestaan, ja miten pieniltä näyttävät vastasyntyneen sormet työn uurtamissa kämmenissä.

Talot nousevat ja laskevat aamun mukana, vilisevät ohi, kun kiihdytän viimeiset minuutit koululle aamunavaukseen. Muistan risteyksessä hämärästi nähneeni unta ikoneista, sateenliottamista, ja miten surin sitä, että Jumalanäidin vanhempien taustalla olevat Nasaretin talot olivat haalistuneet ja liuenneet vedessä pastelleiksi.

Useinkaan en ymmärrä alitajuntaani. Mutta suurimman osan ajasta me viihdymme yhdessä oikein hyvin. Aamuisin unet lomittuvat todellisuuteen, ajatukset hämärtyvät. Eikä se ole vaarallista.