Archive for the ‘Journalistiikka’ Category
miten nopeasti sitä unohtaa roolinsa - March 23rd, 2009
Elämäni on nykyisin hassua.
Enimmäkseen vain luen kirjoja joko kotona tai yliopiston kirjastolla (jossa en viimeisen kuukauden aikana ole viettänyt paljoakaan aikaa). Aina välillä käyn tentissä ja useimmiten kerran päivässä syömässä jossain päin yliopistoa, että säilyy jokin ihmiskontaktikin. Tapaan kyllä ystäviä ja V:n takia sosiaalinen elämäni on intensiivistä, mutta yhtä kaikki,
taidan olla nykyisin hitusen erakoitunut. Sen siitä saa kun päättää suorittaa tutkintonsa etäopiskeluna.
Olen jo niin tottunut itsenäisen yksinäiseen vapaaherrattaren olemiseeni, että systeemini on mennä sekaisin jos joudunkin yhtäkkiä jälleen ihmisten ilmoille, ja vielä jossain roolissa. Miten päin pitää olla? Mitä pitää tehdä? Mitä, minunko? Jututtaa vieraita ihmisiä aiheista joita en itsekään oikein tunne? Wut?
Tunnin päästä olen jo Sokos-hotelli Rantasipissä tuossa puolen kilometrin päässä, ylläni toimittajan rooli, mukanani lehtiö, kynä ja läppäri ja vino pino puoliksivalmiita kysymyksiä, edessäni kolme päivää evankelioimiskonferenssia ja eväänäni hitusen sirpaleinen ohjeistus. Menen kokoamaan palapeliä, yritän pitää kiintotähtenä koko ajan ajatuksen siitä että konferenssilla on erinomainen nimi: “Saako sanoa?”
Kolme päivää kohtuullisen intensiivistä kuuntelua, haistelua, jututtamista, tunnustelua, nopeaa tarttumista, assosioimista, rakentelua, kyselyä, houkuttelua, kirjoittamista, kirjaamista, muistamista, rakentamista. Koostamista. Tajuamista. Ymmärtämistä. Toivottavasti erakkovaihe ei ole rapistanut hoksottomia ja ymmärtämiskoneistoa, toivottavasti nopean assisioinnin ja kokonaisuuksien tajuamisen komentosillat eivät ole pölyyntyneet, toivottavasti koko hoksotin hurahtaa iloisesti käyntiin ja pitkä hidas vaihe on vain kerryttänyt energiaa siihen osaan minua, joka on ainakin hetkittäin ollut toimittaja.
Kaivoin jo pakatusta jätesäkistä (kyllä, vaatteet ovat jätesäkeissä) Anne Linnomaan lepakkohihaisen neuleen, sen kirpputorilta pelastetun, asustin sitä hiki hatussa peilin edessä kunnes musta silkkinauha pelasti tilanteen, sovitin kahta hametta ja etsin kiireessä ehjiä sukkahousuja joita ei koskaan ole, päädyin kuitenkin farkkuihin ja hetken mietinnän jälkeen sujautin jalkaan jopa korkkarit – näitä ei tule käytettyä usein – ja kun ei niitä ehjiä sukkahousuja ollut, kiskoin farkkujen alle mustat stay upit joissa on omituinen kiekurakuvio, mutta jos sen jättää säären ja jalkapohjan alapuolelle ei se näy mihinkään. Laitoin hajuvettäkin. (!?) Käsittämätöntä, että pitää taas pukeutua. Ei voikaan kiskoa sitä kirjavaa päälleen mitä kaapista ensimmäisenä osuu, niin kuin erakot tekevät. On mietittävä, aselteltava,
otettava rooli
eikä se haittaa koska nämä ovat (olleet) minun roolejani, minä pidän (olen pitänyt) tästä, tunnen tämän vielä.
Haaste, jälleen, se on hyvä, koska haasteista kasvaa. Pieniä asioita mutta minulle isoja, niin isoja, että tulen laittaneeksi hajuvettäkin.
Nyt on syötävä että ehtii konferenssiin. Huh-huh.
Posted in Elämä, Journalistiikka, Minäkuva | Comments (2)
Hesari tiesi kertoa uutisen.
April 25th, 2007
Maahan ei ole tullut vielä kertaakaan järjellistä viestiä elolliselta toiselta sivilisaatiolta. Esimerkiksi Seti-ohjelmassa älyviestiä on etsitty radioaalloin jo yli 30 vuotta.
/ HS 25.4.2007: “Tutkijat löysivät Maan kaltaisen planeetan”
Maahan ei ole tullut vielä kertaakaan järjellistä viestiä elolliselta toiselta sivilisaatiolta. Esimerkiksi Seti-ohjelmassa älyviestiä on etsitty radioaalloin jo yli 30 vuotta.
/ HS 25.4.2007: “Tutkijat löysivät Maan kaltaisen planeetan”
*
Ajatella!
Voin vain kuvitella, millaiset orsonwellesit siitä syntyisi.
Journalistit ympäri maailman kiittäisivät syntymänsä päivää ennen sitä valtaisaa stressihyökyä, joka syntyisi yrityksestä tunkea se kaikki uutismassa ensin omaan ja sitten toisten tajuntaan. Seuraavan päivän deadlinella – ei, seuraavan tunnin deadlinella.
Uutinen oli silti mielenkiintoinen.
Mielikuvitusta kutittaa väistämättä…!
Posted in Elämä, Journalistiikka | Comments (0)
tiedän miksi en öisin nuku. April 9th, 2007
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
/ Matteus 5:8
*
Ioannis Lampropouloksen haastattelussa viime viikolla oli sekin mukava puoli, että muistin taas, miksi olen hetkittäin ollut innoissani siitä että saan kuvitella olevani toimittaja: tuntuu hienolta istua tekemään haastattelua ja jossain vaiheessa puolen tunnin jälkeen tajuta, että haastattelusta on tullut keskustelu ja että omat ajatukset alkavat laukata muussakin kuin vain siinä, että saa lehtiöönsä taltioitua mahdollisimman tarkkaan yksityiskohtaiset ilmaukset.
Ioanniksella oli paljon hyviä ajatuksia, joita en saanut talteen lehteen vaan ne jäivät lehtiööni. Jotkut jäivät pyörimään mieleen. Miehen elämäntarina on jo itsestään kiehtova esimerkki rohkeudesta.
Ioannis tuli Suomeen kuusi vuotta sitten Kreikasta erään illan jälkeen, jolloin hänen professorinsa Thessalonikalaisessa tavernassa kysyi, huvittaisiko miestä lähteä ulkomaille. “Kyllä minä voin lähteä”, sanoi Ioannis. “Lähdet sitten Suomeen”, vastasi professori.
Ioannis sanoi aamulla heränneensä ajattelemaan, että mitä ihmettä tuli luvattua. Melko äkkiä Suomeen tultuaan mies kuitenkin rakastui – ja jäi sille tielleen. Nyt Ioannis asuu Ilomantsissa perheineen ja, kun kirkkoherran paikka tuli auki, tuli valituksi virkaan valtavalla äänten vyöryllä. Pohjoiskreikkalainen ortodoksipappi kirkkoherrana äärimmäisessä pohjoisessa periferiassa… Kun Suomessa ei ole ollut ortodoksipappia sitten viimeiseen tuhanteen vuoteen. Mutta en yhtään ihmettele kirkkoherranvaalia, sillä niin elämänlämmintä ja avaraa sydämellä puhuvaa asennetta en ole pitkään aikaan saanut lehtiööni talteen raapustella.
Kysyin Ioannikselta, miksi se pitää Ilomansista.
“Ilomantsilaiset ovat niin puhdassydämisiä…”, mies vastasi. Kertoi, kuinka jumalanpalveluksen jälkeen kylän mummot tulevat halaamaan tai tuovat vatruskoita, kuinka kyläteillä kättä heilautetaan tuikituntemattomille tai miten eläkesedät rakentelevat puuveneitä kuin eivät vuosikymmeniä harteillaan kantaisikaan. Miten kaupunki ohimenevän välinpitämättömine elämänasenteineen ei vielä ulotu Ilomantsiin. “Siellä inhimillisyys on vielä säilynyt.”
Jäin miettimään, mitä on olla puhdassydäminen.
Hätkähdin tajuamaan, että tiedän tasan tarkkaan, mitä on olla puhdassydäminen. Tässä hyvin lähellä on niin äärimmäisen hyvä elävä esimerkki siitä; ihminen, jolle pitäisi painattaa t-paita jossa lukee puhdassydäminen. Niin kirkasotsainen mies, että otsalampulla ei yössä tee mitään.
Se oli valtavan päivänkirkas ja selvä havainto. Aivan. Sitähän se on. Se kollaasi ominaisuuksia ja ajatuksia ja piirteitä on sitä… Mutta miten maailmassa sitä määrittelisi?
Vilpittömyyttä, avoimuutta, suoruutta. Uskoa ja rohkeutta. Vapautta ja varmuutta. Tai ehkä enemminkin sitä, että nämä kaikki saavat asua ihmisessä. Että niitä etsitään. Toivotaan. Rakennetaan. Kaivataan. Arvostetaan. Sitä on olla puhdassydäminen.
Se taitaa olla sitä samaa jota mutustelin tuossa edellisessä kirjoituksessa… Mitä on pitää hyvästä kiinni, olla rohkea, olla vastaamatta pahaan pahalla.
Ihailen ja arvostan ihmisissä uskoa hyvään määrättömän paljon. Uskoa siihen, että voi itse olla hyvän välikappale.
Jeesuskin puhui puhdassydämisyydestä. Kurkistin vuorisaarnaan muistaakseni, mitä siellä oikeastaan sanottiin. Seuraavaksi jäinkin miettimään, mitä olisi nähdä Jumala.
Feministiteologisia opuksia selatessani törmäsin artikkeliin, joka käsitteli seksuaalisuuden teologiaa (aivan, en minäkään tiennyt että sellaista on), ja noukin siitä artikkelista helmen talteen:
Sellaista teologiaa, jossa fyysisyys ja henkisyys erotellaan toisistaan, arvostellaan nykyisin voimakkaasti. Ihmisen ja maailman maallisuutta ja Jumalan pyhyyttä ei pidetä toisistaan erillään olevina asioina.
Päinvastoin, maailma nähdään pyhän läpäisemäksi. Se tarkoittaa, että Jumala on kaikkialla läsnä, ei kuitenkaan siten, että voisimme palvoa puuta, aurinkoa, tähtiä tai ihmistä Jumalana, vaan siten, ettemme voi erottaa häntä ja hänen läsnäoloaan niistä.
Metsään meneminen ja luonnon kohtaaminen ovat hyvin perinteisiä rukouksen muotoja kristillisyydessä, eivät vain sunnuntain kirkonmenoista etääntyneiden suomalaisten jumalanpalvelusta.
Hymyilin tämän luettuani ajatukselle siitä, miten luontoon on aina mentävä olemaan. Olisi täysin kornia sanoa “kuljin luonnon läpi”. Luonto ei koskaan ole läpikulkupaikka.
Mutta niin eivät ole ihmisetkään. Suunnittelen vakavissani hankkivani itselleni t-paidan, jonka rinnuksissa lukee No trespass. Ja tästä päästäänkin kätevästi siihen ajatukseen, jonka tuo Matteuksen kohta vain alleviivaa: Jumala nähdään toisissa ihmisissä.
Yksikään oleva ei ole pyhän ulkopuolella. Ei siis yksikään ihminen. Jos minä tahdon nähdä Jumalan, Jumala ei ole naapurin rouvaa kauempana.
Ajatus on äärimmäisen looginen. Jos puhdassydämisyys on tahtoa pitää hyvästä kiinni, taistella hyvän puolesta, uskoa hyvään – silloin puhdassydämisyys jos jokin tahtoo kurottaa kohti lähimmäistä. Puhdassydäminen näkee, miten toinen voi. Ja ainakin tahtoisi kovasti kyetä tekemään jotain sen eteen, että kipu hetkeksi hellittää.
Toisin sanoen: puhdassydämisellä on kyky nähdä se mikä lähimmäisessä on olennaisinta – Jumalan kädenjälki, pyhyys ja elämä. Ja koska se on juuri niin paradoksaalista kuin vain voi olla, Jumalalla on tapana kätkeytyä siihen mikä on eniten rikki ja kivulias, hajalla ja repaleina.
Hillitön haaste. Minäkin tahtoisin olla sitä, antaa tämän puolikivettyneen lihaksen rintakehässäni revetä auki uudeksi ja muuttua… puhtaammaksi.
Pidän sanasta. Niin vanhakantainen ja kumma kuin se onkin. Koska asiana se on niin päivänselvä. Ja sen tunnistaa.
Mmm. Puhun taas niin sfääreissä, että todennäköisesti ihmettelen tätä huomenna itsekin.
*
Minulla on takanani niin hyvä syvä naurava pääsiäisviikonloppu, että sen valovoima kantaa minua varmasti pitkälle aivan vapaamatkustajana.
Ush, ei minulla ole riittävästi sanoja!
Mitä se on, kun on revetä ilosta aamuyöllä? Siitä puhtaasta ilosta, että… asiat ovat niinkuin ovat? Että on ihmisiä? Että on ihminen? Että nauretaan katketaksemme pitkäperjantaina mustalle huumorille keittiön pöydän ääressä, ja minä olen onnellinen, valoisa lauantain, sunnuntain, maanantain, ja olen ollut sitä pitkään.
Tuntuu siltä, että istun hämilläni syli avoinna ja syliini sataa kultaa. Hiukset ovat täynnä kultahilettä, sitä takertuu silmäripsiin ja vaatteiden poimuihin ja valo taittuu joka hiutaleesta tuhanneksi säteeksi.
Ei elämän tällaista pitänyt voida olla.
Kävelin tänään taas rautatieasemalta kotiin ja mietin, etten edelleenkään osaa kuin kiittää. Annan tämän ryöpytä, annan elämän muuttua, ajattelin pudottautua ja elää, nyt, tänään, tämän, tässä.
*
Ajattelin pitää tästä hyvästä kiinni.
Posted in Elämä, Ihmiset, Journalistiikka, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tunteet | Comments (2)
sermin takana on hiljaista. March 28th, 2007
Huomio aamupäivällä kello 10:54:
En ole todella pitkään aikaan soittanut kenenkään kotinumeroon. Nyt emmin hetken luuri kädessäni ennenkuin näppäilin lähikunnan kirkkoherran kotinumeron (joka löytyi netistä, joka on sekin nykyisin poikkeuksellista). Kaikki tapahtuu nykyään kännykästä kännykkään, ja on tarpeeksi hauskaa soitella puheluita toimituksen antiikkisilla pöytäpuhelimilla, joiden numeronäppäimet ovat vuosikymmenien sormenpainalluksista tummuneet.
Kännykkä on aina omistajaansa lähellä – tai se pitäisi olla, niin oletetaan. Se on siis aina mukana ja pakottaa omistajansa olemaan melkein aina tavoitettavissa, ainakin periaatteessa. Ihmiset vievät sen parhaimmillaan taskussa vessaan. Silti tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta soittaa jonkun kotinumeroon – aivan kuin tunkeutuisi vaativan puhelimen pirinän kautta toisen kotiin, astuisi kutsumatta kynnyksen yli ja pakottaisi reagoimaan siellä, missä ihminen on eniten rauhassa.
Ehkä tämän tunteen aiheuttaa se, että fiksut yleensä sulkevat työpuhelimen tullessaan kotiin. Kodin jos jonkun pitäisi olla se paikka, jossa kännykkäkahleen jalastaan saa irrottaa.
Tai ehkä tässä on kyse samasta kuin siinä tosiasiassa, että nykyisin tuntuu (jostain käsittämättömästä ja vieraannuttavasta syystä) oudolta mennä vain suoraan soittamaan jonkun ovikelloa. Yleensä kun kuuluisi aina ilmoittaa tulostaan etukäteen – kun on se valtavan kätevä kapula siinä taskunpohjalla kädenulottuvilla. Suoraan ovelle meneminen on taas sitä henkilökohtaisen alueelle astumista; siinä pakottaa ihmisen reagoimaan, kun tämä ei osaa olettaa sitä.
Avaan itsekin ovea nykyisin joka kerta kummastuneena, jos en tiedä, kuka on tulossa. Monesti se onkin talonyhtien puuhamies ja aktiivi, joka tuo jotain papereita tai suorittaa keräystä. Ei siis mitenkään hämmentäviä tilanteita, mutta huomaan hämmentyväni odottamattomista kellonsoitoista.
Se on oikeastaan aika surullista.
Kaikenkaikkiaan kuvittelen, että ihmisten yksityisyys on muuttanut muotoaan. Sen rajat ovat muuttuneet. Kynnysmatto on yksityisempää aluetta nykyisin kuin ennemmin;
kotipuhelin on yksityisempi kuin kännykkä ja siksi kai monella ei sitä enää olekaan.
Eikä kirkkoherra vastannut kotipuhelimeensa. Mikä oli tietysti ihan oletettavaa keskiviikkoaamupäivänä kello 11.
*
Hirvittävä houkutus otsikoida päivän juttu “Nice-papit” Oulun tienoilla aikanaan vaikuttaneen bändin mukaan. Kaikki eivät ehkä sitä ymmärtäisi silti, vaikka naispapeista onkin kyse.
Tuntuu siltä, etten tee mitään muuta kuin kirkollisia juttuja koko viikolla… Ei se mitään, pidän siitä, ja se oli jotenkin ihan oletettavaa. Hauskaa identifioitua. Mutta tästähän minä jotain tiedän, enemmän kuin varhaisperunasta tai renkaitten vaihdosta, joten itseasiassa oikein mukavaa saada kirjoittaa omasta taustastaan ja ymmärryksestään käsin.
Huomattavasti helpompaa, kun aamupäivä ei mene ihmetellessä että mistä minä alan raapia jotain kasaan vaan voin alkaa hämmästellä luuri kädessäni kotinumeroita saman tien.
*
Tänään on jotenkin hiljainen päivä, kun radio ei soi sermin takana. Aamu oli kirpeää pakkasta; pyörän renkaat ja jalka olivat jäätyneet eilen sulaneen ja yöllä taas pakastuneen mudan sisään. Tempaisin ne irti ja raavin huurteen satulan päältä. Raikasta ja korkeaa ilmaa, upeaa, että olen ollut jo yhdeksän aikaan täydessä vauhdissa kun on ollut pakko lähteä töihin.
Rutiini tekee ihmiselle joskus hyvää, tai ei ehkä rutiini, mutta aikataulu.
Posted in Elämä, Journalistiikka | Comments (0)
tuoksuja kahden vuoden takaa. March 27th, 2007
Istun tutun lehden toimituksessa ensimmäistä kertaa sitten melkein kahteen vuoteen. Tämä on jännittävää; miten mikään ei ole muuttunut ja samalla on, miten pienistä yksityiskohdista syöksyy mieleen muistikuvia.
Autohallissa tuoksuu aivan samalta kuin silloin, kun jännitin saanko autoa parkkeerattua ahtaassa tilassa kolhimatta toimituspäällikön menopeliä. Kahvihuoneen kuivauskaappia avatessa toinen äärimmäisen tuttu tuoksu syöksyy vastaan. Käryävän kahvin, astianpesuaineen ja vedessä likoavien astioiden tuoksu. Tämän olen haistanut niin monta kertaa aikaisemminkin turhautuneina väsyneinä iltapäivinä, mieli kuumottaen ajatusten ponnistuksista.
Muistan sen kesän. Oli valtava helle, minä sisällä ilmastoidussa toimituksessa, monella tavalla hämmentyneenä kaikesta tästä.
Nyt tuntuu kiehtovalta pujahtaa tänne lomaan hetkeksi. Kirjoittaa hyvänmielen pikkujuttuja,
olla kurkistamassa.
Kaksi vuotta, ja minäkin olen kai ehtinyt muuttua. Edelleen täällä kysytään, mitä minä elämälläni teen: nykyisin vain vastaan, että luen jo neljättä vuotta teologiaa. Ja että kyllä, olen menossa seurakuntaan kesäksi töihin. Ja edelleen kysytään, vieläkö tiedän, mitä näiden kahden välimaastosta lopulta tahdon.
Tuntuu hauskalta huomata, että en minä tiedä vieläkään – mutta enää se ei vaivaa minua lainkaan. En tiedä, mutta en tahtoisikaan tietää. Ajatus ennemminkin innostaa minua: saa nähdä, mihin tässä päädytään!
Jokin syvä rauha hengittää minussa, kun yritän miettiä tulevaisuutta. Tiedän siitä enemmän kuin ennen, vaikka suuntaviivoja on vain muutama. Tiedän nykyisin enemmän siitä, mitä toivon ja mitä pidän tärkeänä. Ja ne suuntaviivat, jotka minulla on, ovat ne kantavimmat ja tärkeimmät.
Tiedän ne, ja niiden varassa olen valmis lähtemään… aika moneen suuntaan.
Joku sanoisi sitä vastuuttomuudeksi, mutta minä sanon sitä seikkailuksi.
*
Nyt takaisin töihin. Kirjoitan svengaavista virsisovituksista, tämä tuntuu mukavalta, nyt, tässä,
sermin takana soi Bryan Adams ja ikkunan takana aurinko.
Posted in Elämä, Journalistiikka, Minäkuva | Comments (0)
sanan sapelit. June 19th, 2006
Hoksasin vähän aikaa sitten jotain:
Papit ja toimittajat liippaavat toisiaan aika läheltä.
Hieman itsekriittisen tuntuman mukaan kumpaankin hommaan päätyy herkästi ihmisiä, joilla on sisäsyntyinen oman tärkeyden tuntu. Ja se toimii: sekä pappi että toimittaja sähköistävät ilman ympärillään.
Kuvitellaanpa vaikka suhteellisen rento kahvinjuontihetki, ristiäiset tai kokkarit. Kun paikalle tulee pappi tai toimittaja, ihmiset tulevat äkkiä kiusaantuneen tietoisiksi itsestään. Aivan kuin joku ulkopuolinen yhtäkkiä katselisi heitä erehtymättömällä silmällään.
Papin suhteen se on ehkä jonkinlaista etäisesti moraalista heijastelua. Papin pitäisi olla jonkinlainen esikuva, ja ainakin kuvitellun tilanteen kliseisen perisuomalainen kasteväki vertaa itseään tähän mielikuva-esikuvaan, ja hämmentyy itsestään. Ja jos näin liioitellusti ei käy, tuntuu pappi silti olevan vähän eri maailmasta kuin koko muu väki. Ihan kuin sille pitäisi puhuakin vähän varovaisemmin. Pahimmillaan tuntuu, että hienommin.
Toimittajaa taas on syytä pelätä ihan vain siksi, ettei päätyisi lehteen. Sehän saattaa kirjoittaa sinne mitä vaan. Älä puhu noin kovaa! Äläkä herran tähden ainakaan katso sinne päin!
Toimittajan kanssa ei tavallinen kahvikuppirupattelu onnistukaan, jos toimittaja on töissä. Mikä tahansa saattaa tarttua toimittajan korvaan, kynään ja sitä myöten lehtiöön.
Lisäksi sekä pappi että toimittaja ajattelevat välittävänsä ensiarvoisen tärkeää tietoa. Heillä on siis hallussaan jotain niin tärkeää, että on heidän tehtävänsä ja velvollisuutensa kertoa siitä muillekin. Tämä on toisaalta ammatin ja työnkuvan pakottamaa, mutta todennäköisesti kumpaankin hommaan hakeutuvilla on jo ennalta sellainen tuntu itsestään; juuri he olisivat hyviä etsimään tämän tärkeän tiedon maailmasta, ja tietysti myös välittämään sen eteenpäin.
*
Ja minä siis sekoitan itsessäni noita molempia. Liiallinen oman tärkeyden tuntu – allekirjoitan kyllä. Mutta se ensiarvoinen tieto…? Se taitaa minulta olla vielä hukassa monin osin. Silti vain tuntuu jossain tuolla sydänalassa, että minulla pitäisi alkaa sitä jo kohta olla.
Jotain, mitä kertoa.
Se, kuunnellaanko sitä sitten, ei onneksi ole omissa käsissäni.
*
Pappeja sanotaan sananpalvelijoiksi. Tai Sanan, isolla. Minusta tuntuu, että nimitys kuuluisi aivan yhtä lailla myös toimittajille.
Vai ovatko toimittajat ehkä sittenkin enemmän sanantaivuttajia? Käyttäjiä? Papin tulee palvella Sanaa, toimittajan tulla äärimmäisen taitavaksi käyttämään sitä. Heiluttamaan sanan säilää, tai joskus jopa sanan viidakkoveistä:
“Muista tämä: älä koskaan anna totuuden pilata hyvää uutista.”
(Jommankumman iltapäivälehden päätoimittaja viime kesäiselle pomolleni tämän olessa nuorena kesätöissä.)
Kaikestahan saa uutisen, kun vain taivuttaa sanoja tarpeeksi. Se, miten hyvä uutisesta tulee, on hieman eri asia.
Minussa taitaa elää pieni kritiikinpoikanen. Se on kuitenkin tasapuolista: viikolla ynähtelin toteavasti seurakuntatalon kahvipöydässä lukiessani Kirkko ja kaupunki -lehtisestä jonkun puheilmaisun tutkijan tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaispappien saarnataidot ovat monin paikoin lähes kivikautiset.
Saarna on kieltämättä hieman haastava formaatti. Aineisto voi olla hyvää, mutta sen julkaisumuoto ontuva.
Tässä heitän kritiikkikalikan omaan nilkkaani, mutta ei kai sitä ihan kolmella saarnalla vielä mitään ole oppinutkaan.
Retoriikka on kuollut. (?) Ja jos ei, kuka sitä opettaisi?
Siinä on molempien, sekä papin että toimittajan tuska:
olla totuudenmukainen, mutta tarjota samalla aina jotain uutta,
pysyä faktoissa, mutta ennenkaikkea olla TENHOAVA.
Vangita kuulijat sanalla niin, etteivät he enää koskaan ole aivan entisensä.
Liikaa yhdelle ihmiselle tehtäväksi? Tilaa elämänpituiselle oppimiselle, ainakin.
Posted in Elämä, Idealismi, Ilmaisu, Journalistiikka, Teologia | Comments (9)