Archive for the ‘Jumala’ Category
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
fire-staring people. December 29th, 2009
Naapurin talonräystäällä istuu puluja. Rivissä, räpistelevät hetkittäin. Tänään pakkanen on laskenut ja vähentynyt, eilisen miinus kaksikymmentä jätti metsänreunan puihin paksun kuuran. Talojen vieressä seisovat koivut ovat alastomia, harmaita, lumettomia. V kertoi, että se johtuu säteilylämmöstä: kaikki lämpö, jolla taloja lämmitetään, katoaa niistä lopulta ulos – siksi talon sisäinen lämpötila ei koko ajan nouse. Siksi puista sulaa kuura niiden vierillä. Siksi talojen räystäillä kai istuu puluja, vaikka niillä ei yleensä ole näissä lähiöissä mitään tekemistä.
Olen viettänyt kaksi joulua; ensin V:n kotona toisella puolen Suomea, sitten täällä Idässä. Kutonut lahjasukkaa aatonaattoiltana myöhään, paketoinut lahjoja vain kiireessä ja vauhdilla, tuskaillut lahjapaketeista löytyneiden älypelien kanssa niin paljon että on ollut luntattava vastaukset, lukenut Coelhon uusimman, juossut nilkanpaksuisessa lumessa, kävellyt iltamyöhällä hautausmaalla yksin, nukkunut aitassa, soittanut oikeaa pianoa, ollut.
Tästä eteenpäin suunnitelmat loppuvat. Lomaa on vielä, ajelehdimme sen mukana.
*
Ennen joulua Pauliina oli kylässä. Toi Saksasta joulukynttilän, ja istuttiin keittiössä myöhään illalla sen ympärillä, ja kun puhe jossain vaiheessa lakkasi, olimme kaikki hiljaa niin kuin suomalaiset osaavat olla, yhdessä ja jokainen omassa mielessään syvällä, eikä kukaan muista vaivaantua. Suomalainen hetki, a Finnish moment, sanoin, ja Pauliina totesi, että
me ollaan tuleentuijottajakansaa, fire-staring people.
Ajattelen, että siinä on joulu. Että kuuluu tuleentuijottajakansaan. Sitä tässä maassa on tehty vuosisadat, tuhannet, tuijotettu tuleen. Tulen lähellä oleminen on ollut elossa olemisen ehto, ja edelleen kun jossain palaa tuli, tekee mieli hiipiä lähemmäs, kyyristyä äärelle, ja sen liikettä voi tuijottaa pitkään huumaantuneena, unohtuneena. Tulen lähellä oleminen on samaa kuin mitä on olla turvassa, kotona, ytimessä, rauhassa; kun on tulta, on lämmintä, kun on lämmintä, on turvallista. Pakkanen ei vielä pääse kylmettämään solukkoa ja pysäyttämään sydäntä; vielä tulee siis olemaan elämää. Tulen lähellä oleminen on sitä, että ollaan lähellä elämänvoimaa; sitä jotain, joka ylläpitää elämää.
Voin kuvitella, millaista se on ennen ollut, kun tuli on ollut samalla uskollisin renki ja kunnioitettavin herra. Kun tuvan hämärässä illalla on kuulunut vain tulen napsahtelu sydänmuurin sisällä uunissa, muurin kylkeen on voinut painaa pakkasenpuremat kätensä kunnes kylmänkipu hellittää. Tai miten yöllä on täytynyt nousta vuoteesta ja kohentaa hiiliä kamiinassa, kietoa vilttiä paremmin harteille, saada kipunat leiskumaan huoneessa. Tai miten saunan sikipimeässä, ylimmällä lauteella tuli on levittänyt ylös asti lempeää hehkua, ritissyt ja räiskynyt kiukaassa, sihissyt pimeään. Ja miten saunasta on juostu pihan yli palopakkasessa porstuaan, hiukset ovat jäätyneet matkalla tikuiksi, ja miten tuvassa uuni on myhäillyt lämpöä lattianrajaan.
V:n kotona oli kovien pakkasten aikaan sisällä vähän viileämpää kuin meillä kerrostaloasunnossa ikinä on, ja taloa lämmitettiin olohuoneen takalla lisää. V sytytti tulipesään liekkejä ja minä tulin viereen istumaan; istuimme pitkään tulen edessä, lähellä, koska metrinkin siirtyminen hävitti tulen lämmön. Olimme molemmat kyyryssä tulen edessä, tuijotimme,
ja minä ajattelin, ettei tuleenkatsomisen tarve ole mihinkään hävinnyt, vaikka on 2000-luvun modernisoitunut ihminen keskellä liiallista teknologiaa. Rakastan tulen ääntä; liekkien edessä seisomista, sen rauhoittavaa rätinää. Hehkua iholla.
Ja sitten ajattelin, että sitä joulun pitäisi olla. Että tuijotetaan tuleen, että on aikaa istua ja tuijottaa tuleen, kyyristyä sen äärelle, niin lähelle kuin pääsee, antaa itsensä rauhoittua ja uskoa, että on vihdoin turvassa ja elämä jatkuu. Että on aikaa ja tilaa kyyristyä ja pysähtyä tulen ja valon äärelle, ja että ennen kaikkea haluaisin jäädä tuijottamaan siihen Tuleen joka sanoi olevansa maailman Valo, the Fire of all Fires. Haluaisin tuijottaa sitä valoa, kyyristyä sen lähelle, hiipiä niin liki kuin pääsen, ja jäädä siihen lämmittelemään niin pitkäksi aikaa, että oma rauhattomuuteni sulaa pois ja levottomuus lakkaa, ja uskon olevani turvassa.
Ja haluaisin, että se joulu jäisi päälle, että juuttuisin sen Valon ja tulen äärelle niin etten osaisi ilman sitä olla, ilman sen hehkua ja lämpöä jatkuvasti iholla. Minun pitäisi olla niin kuin nuo pulut – kyyristyä liki pakkasella, koska jos sen sitä tee, tämä kaikki kylmä ja pakkanen rutistaa minutkin jäiseksi ja lopulta sydän lakkaa lyömästä.
Mielenkiintoista on se, että kun menen Tulta lähelle, se sattuu samalla tavalla kuin sattuu tulla pakkasesta kylmettynein sormin sisään ja painaa ne uuninkylkeen. Pakkanen ei tahtoisi päästää irti, ja lämpö sattuu kuin ihoa raastettaisiin teräsharjalla. Mutta se on aina ollut ohimenevä kipu, ja kun lämmin on päässyt ihon alle ja sulattanut kudokset ja solukon, se ei katoa enää niin nopeasti.
Loppujenlopuksi kun
minussa ei lämpöä ole eikä valoakaan
ellei se ole lainattua
mutta jos on sitä lainattua
minusta voi tulla talo jonka
räystäällä voi joku paleleva räpistellä siipiään.
Voi. Se on mahdollista,
vaikka usein
tuntuu että kaukana
Fire-staring people. En halua olla muuta. Tuleentuijottajakansaa. Siinä on identiteetti, minuus, että tuijottaa Tuleen.
*
Sanat ovat vieläkin vähän hukassa. Sain joululahjaksi kauniin muistikirjan päiväkirjaksi ja ohuita mustia kyniä. Minun on ruvettava taas kirjoittamaan käsin, raapustelemaan papereidenlaitoihin, muistilappuihin, kuittien kääntöpuolille. En muista, milloin olisi viimeksi ollut näin pitkään näin kuiva kausi ja sanat näin onttoja ja ohuita. En löydä niitä, ja etsiminenkin on käynyt ohueksi. Se on kuitenkin jotain, joka on epämääräisesti epäsopivaa, jotain sellaista miten ei pitäisi olla. Haluaisin seurustella sanojen kanssa enemmän, koska merkitykset asuvat niissä, ja elämä merkityksissä. Ehkä joskus on kirjoitettava hammasta purren ja puoliväkisin, että saisi ajatuksensa puserrettua merkityksiksi, tai että edes jotain jäisi talteen.
*
Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta opin eilen karttakirjasta, että Suomessa on monta ihmisennimistä paikannimeä:
Inari, Salla, Saana, Sirkka, Martti, Ivalon Matti, Pentti, Aura ja Teijo. Listaan voisi lisätä myös Leinon, mutta en ole varma, onko se koskaan ollut etunimi.
Saattaisin nimetä lapseni Inariksi, jos saisin joskus tyttären. Ehkä.
*
Nyt
kahvia
ja sitten ulos, kuuraisten puiden alle.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Jumala, Kieli, Lepo | Comments (0)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
sydänkäyrä ja kyyneliä korvanlehdillä. November 16th, 2009
It’s hard to live with a heart
that is scattered around one country
one world
that doesn’t even know how to
keep its beat
*
En ole yli viikkoon juonut kahvia. Lopetin torstaina toissaviikolla, kun sydän oli vuorokauden ajan lyönyt rytmihäiriötä.
Se alkoi keskiviikkona keskipäivällä, kesken kaiken. Tu-tum, tu-tum muuttui sekalaiseksi lattarirytmiksi. Tu-tu-tum, tum-tu, tu-tum-tum. Sydän jätti etulyönnin väliin ja löi takapotkua, tasaisesti muutamien minuuttien välein. Haettuaan rytmiä hetken se osasi palata takaisin sykkeeseen, mutta sekosi taas pian askelissaan, kuin ensikertalainen sambatunnilla.
Torstai-aamuna heräsin samoihin sekaviin rytmeihin. Söin puuroni vauhdilla ja pyöräilin suoraan YTHS:lle. Pienestäkin ponnistuksesta sydän sekosi kahta kovemmin, ja kun istuin odottamassa vuoroa terveydenhoitajalle se ei tuntunut asettuvan kuin lyhyiksi hetkiksi.
Istuin siinä sormi kaulavaltimolla ja kuuntelin. Ei sydämeni ole aikaisemmin lyönyt näin, joskus korkeintaan muutaman lyönnin väärin, mutta se on heti palannut vähän nolona oikeaan tahtiin, ja nakuttanut uskollisesti oikeita iskuja. Mutta että vuorokauden verran…? Kuuntelin sydäntä, ja hetkeksi minuun iski hurja tunne:
sydänhän on vain lihas. Lopulta se on vain yksi lihas. Minussa se vielä löi siinä odotushuoneessa, mutta jos se jostain syystä sekoaisi niin että lakkaisi lyömästä – minäkin lakkaisin. Sydän on vain lihas ja elossa oleminen, jos kovin konkreettisesti ajattelee, riippuu vain siitä, että sydän lyö kerta kerran jälkeen, lyö vaikka löisikin väärin, että se jokaisen iskun jälkeen kerää itsensä ja iskee uuden, sekunnista toiseen, tunneista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. 120 000 sykäystä päivässä, vuodessa kymmeniä miljoonia. Ja sen on jatkettava työtään väsymättä, että minussa pysyy elämä. Koska sitten kun sydän syystä tai toisesta väsyy, minä väsyn ja lopun. Lakkaan elämästä.
Oli hetken aikaa vilu siinä istuessa. Älä lakkaa vielä, sopotin sydämelle, jaksa vielä vähän, älä vielä luovuta. Elämän rajallisuus tuli vasten mieltä. Että tässä minä vielä elän, mutta se on ohuesta langasta kiinni, se on siitä kiinni että minusta täysin riippumatta ja tahtoani kysymättä yksi lihas minussa lyö, ja lyö, ja lyö.
Myöhemmin labran tutkimuspöydällä silmänurkasta karkasi pisara, kun hoitaja paineli rintakehään kiinni antureita. En voinut pyyhkiä sitä pois koska ranteissani oli jo piuhat, ja annoin pisaran vieriä korvaan. Niin käy aina, kun itkee selällään. Hoitaja ei huomannut, se oli kääntynyt koneen puoleen ja laittoi sen surisemaan. Se sylki sisältään sydänkäyrääni, varpaita ja selkää paleli alaston tutkimushuone, ja minua ravisutti niinkin yksinkertainen ajatus kuin että olen elossa. Ja että vielä ne, joita rakastan, ovat elossa. Kaikki sanoivat minulle, ettei normaali lisälyöntisyys ole vaarallista ja sitä sattuu ja että jos kahvin juontia vähentää niin ei sitä niin paljon pitäisi olla, mutta silti minua liikutti se, liikutti se rinnassa räpistelevä sydän, sen yritys jatkaa elämää vähän epätahtisestikin, periksiantamattomuus. Ja se, että rakastamieni rinnoissa on samanlaiset sinnikkäät sydämet, tikkaavat elämänlankaa kuin ompelukoneet, pitävät meidät tässä kudelmassa kiinni. Kun se on niin haurasta, että hetkessä se voi räsähtää rikki, mistä me tiedämme,
kuka sairastuu tai jää onnettomuuteen, kenen keho pettää, kenet otetaan pois.
Me olemme haurasta tekoa. Vaikka mieleni olisi elävä, vaikka se jaksaisi vielä pitkään, ei mieleni käske kehoani. Tämä keho jossa asun on haurasta tekoa, se ei kysele lupia, ja kun se lakkaa jaksamasta jokin päivä, elämä täällä päättyy.
Ja vaikka kuolema ei ole vihollinen eikä muuri vaan portti, se on silti ravistavaa. On raastavaa elää kun rakastaa elämää ja samalla tietää, ettei tämä ole se mitä rakastan eniten, mutta en voi elää täällä rakastamatta toisia tai sitä mikä tekee elämästä kauniin, ja jos elän täällä rakastamalla, joudun samalla tietämään ja sietämään sen, että tämä elämä on rajoitettu ja sille on määrätty tietty tila, tietyt raamit, ja joskus se ylittää ne ja muuttuu toisenlaiseksi elämiseksi, ja se mitä siinä välissä tapahtuu on kuolema. Se on irtaantumista tästä, joka täällä on rakasta. Ja minä olen välitilassa näiden kahden elämän välissä; en voi elää rakastamatta mutta jos rakastan, joudun kestämään luopumista ja sitä että niin voi käydä että luopuu, joutuu irrotetuksi. Jostakusta, jota rakastaa.
Olen pitkään ajatellut, etten pelkää kuolemaa. En pelkää kuolemista. Se on jotenkin tullut käsitellyksi, oman elämäni loppuminen. Mutta toisen kuolema on minulle vieras maa. En ole käynyt siellä koskaan, siellä miltä tuntuu, kun joku läheltä on lähtenyt. En tiedä, en tunne karttaa, en osaa kulkea. Ei ole vielä täytynyt. Ja sellainen itkettää EKG:ssä enemmän kuin oma rajallisuus; että on todennäköistä että rakkaitaan joutuu hautamaan, harva selviää ilman.
Rytmihäiriö meni torstaina ohi, perjantaina vain muutama hajalyönti kaikui rintalastassa. Lääkäri kirjoitti kyllä Propralia mutta en ole sitä apteekista hakenut, sydän tuntuu nyt osaavan askelkuvionsa. Mutta elämästä tuli jotenkin hauraankallis, minä kun olen kai luullut eläväni aina näin samalla tavalla, ja että muutkin elävät.
Kun tajuaisi ytimiään ja sielunpohjiaan myöten, että päivät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hengittäminen ei ole. Joku pitää sydämeni koko ajan lyömässä. Joku pitää minut koko ajan hengissä. En tee tätä itse. Jos se Joku lakkaisi pitämästä minua yllä, elämän haipuva henkäys karkaisi minusta kuin savu huuliltani, ja minä siirtyisin täältä pois. Niin se vain on. Ei elämiseni minusta riipu, ellen sitä itse väkisin tuhoa – mikä pitää sydämen lyömässä? Mikä pakottaa sen kerta kerran jälkeen lyömään? Mikä ihmisestä lähtee, kun sydän lakkaa lyömästä?
Kuoleman hetkellä ihmisestä lähtee 21 grammaa, niin sanotaan. Niinkö paljon sielu painaa?
Ja sitten, tämän kaiken keskellä teetä juodessani, olen ajatellut sitäkin että missä vaiheessa on se hetki, kun kasvavan sikiön sydän ensimmäisen kerran lyö itse -
kuka koodaa siihen lihakseen loppumattomien lyöntien sarjan, vetää sen kuin pienen soittokoneen, käynnistää sen, kuka asettaa jakautuneiden solujen rykelmään elämän, Elossa Olemisen lain, tekee aineen eläväksi…?
En pystyisi hyväksymään sitä ettei Jumalaa ole vain siksi että tämä elämä on ihme, jota en voi mitenkään muuten selittää.
*
Kun tulin eilen kotiin, V oli nostanut kahvinkeittimen kaappiin. Jospa tämä olisi tällä kertaa lopullista, elämä ilman piristeitä. Nukunkin nykyisin, sikeää unta.
Posted in Elämä, Jumala, Kuolema, Rakkaus, Ruumis, Taivas | Comments (0)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)