Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten ihmisen oikea paikka on lopulta kaikesta huolimatta näiden kahden puristuksessa. Tässä ja ikuisuudessa, vaikka kumpaakin on vaikea hallita.

C.S.Lewis kirjoitti Paholaisen kirjeopistossa, että Jumala haluaisi ihmisen keskittyvän oikeastaan vain kahteen asiaan: nykyhetkeen ja iankaikkisuuteen. Ja kuitenkin ihminen elää usein juuri päinvastoin – joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on helpompi vaihtoehto: menneisyyttä voi puida loputtomiin, tulevaisuutta pelätä tai toivoa loputtomiin. Ongelma on vain se, että menneisyys on pysähtynyt ja muuttumaton, tulevaisuus on epävarma – eikä kumpaakaan ole oikeastaan olemassa. Vain nykyhetki on totta ja vain iankaikkisuus on varma.

Ehkä menneisyyden ja tulevaisuuden houkutus on siinä, että kummastakaan ei juuri tarvitse ottaa vastuuta. Menneisyydelle ei enää voi mitään. Tulevaisuudelle ei vielä voi mitään. Kumpaankin voi paeta, jos nykyhetki (tai iankaikkinen) tuntuu liian raskaalta. Silloin tosin se, joka tuntuu raskaalta, onkin itseasiassa itse elämä – sitä vain kuvittelee, että olisi olemassa jotain muutakin kuin tämä hetki tässä tai se iankaikkisuus, jota omat silmäni eivät näe.

Lewis sanoi (tai puhui Poran suulla), että Jumala toivoisi ihmisen vain yksinkertaisesti tekevän tänään ne ponnistelut, joita huominen päivä vaatii ja tulevaisuus siinä mielessä edellyttää – ja sitten ristivän itsensä ja jättävän itsensä luottavasti korkeampaan käteen.

Se kai se sietämättömintä on; niin rajoitettu kontrolli,
niin rajalliset voimat
niin rajalliset kyvyt

että on pakko vain tehdä oma pieni osansa ja luottaa sen jälkeen Toiseen, jota ei ole rajoitettu eikä tulla rajoittamaan.

Siksi kai maa tuntuu ankaralta ja taivas painaa harteita. Kumpaakaan en kontrolloi itse, kummankin varassa elän, kummankin alla elän. Onneksi on luvattu, että viimeisen sanan sanoo Taivas eikä maa; multa ei saa lopullista voittoa, vaan kuolemankin jälkeen kaikki on samassa korkeammassa kädessä.

Ihminen on omituinen. You don’t have a soul, sanoi Lewis. You ARE a soul. You have a body.

Omituista olla iankaikkisuusolento, joka on sidottu lihaan ja vereen. Vähemmästäkin on saada päänsä sekaisin.

Tänään kävin pitämässä lyhyen hartaushetken Turun kauppatorilla – tai joulutorilla, joulukylässä, joka kolmeksi viikoksi torille ilmestyi. Seisoin lavalla tyhjän aukion edessä – muutamia ihmisiä kuljeskeli kojujen liepeillä, aukion laidalla palavan jätkänkynttilän luona yksi mies katseli kohti ja kuunteli. Kojujen myyjät lähinnä seurasivat puolella korvalla sitä, mitä sanoin.

Puhuin kahdesta sanasta: valosta ja pimeästä. Siitä, miten joulu ytimessään on minulle niitä kahta sanaa. Ja että se sopii niin hyvin tähän pimeään maahan, jossa ollaan säkkipimeässä mustan talven peitossa niin pitkään. Ja miten pimeys on niin valtavaa: tässä maassa olisi mahdollista päästä absoluuttiseen pimeään, jossain erämaassa, tunturissa, metsässä kaukana asutuksesta, ilman tulta tai valoa, voisi todella kokea pimeän painon. Kun joka suuntaan on kilometritolkulla vain pimeää, koko yö yhden ihmisen harteilla.

Ja miten kuitenkin aina, joka ainoa kerta, kun jossain sytytetään pienikin valo, tapahtuu sama ihme: pimeä katoaa aina. Vaikka valo olisi kuinka haurasta. Ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa. Pimeys on vain ja ainoastaan valon puutetta: pimeys ei itsessään ole mitään, se voi olla olemassa vain silloin, kun valo ei vielä ole tullut paikalle.

Ja miten joulu on juuri tätä, oikeastaan ainoastaan tätä: sitä, miten Valo tulee pimeyteen, pimeyden paikalle, hajottaa ja purkaa sen.

Luin Jesajan kirjan yhdeksännen luvun lupauksen:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä,

Rauhan Ruhtinas.

Ja miten Jeesus sitten sanoi myöhemmin itse: “Minä olen maailman Valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämässään valo.” Ja silloin joulun sanoma on oikeastaan juuri tässä:

pimeys ei ole jotain, jota pitäisi pelätä, nyt, tai koskaan.

Ei tämä pimeä tässä ympärillä, koska kyllä maailma pimeä on, olipa se kuinka klisee tahansa. Eikä se pimeä, jota minussa on – ei minun ulkopuoliseni pimeä, eikä minun sisälläni oleva pimeä. Kumpikaan ei jää viimeiseksi sanaksi, sillä ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa… Ja Valo on tullut, ja tulee jälleen, tulee taas, ja se Valo ei valikoi, vaan loistaa kaikkialle. Ja jos häntä seuraa, ei pimeys tule koskaan olemaan se viimeinen sana,

vaan viimeiseksi sanaksi jää Kirkkaus. Yö ei koskaan jää ihmisen omille harteille, pimeä ei koskaan pääse pusertamaan maahan asti ja murskaamaan. Koska kun valo tulee, tapahtuu ihme: pimeys hälvenee kirkkaudeksi.

Kun olin pitänyt puheeni tyhjältä tuntuneelle aukiolle, astelin lavalta alas jäätynein varpain ja sormin. Kun olin päässyt pyörän luokse, juoksi perääni mies, erään kojun myyjä, ja kysyi, saisiko antaa minulle kynttilän mukaan. Kiitin avoimesti yllättyneenä; olin ajatellut puhuvani tyhjälle aukiolle ja jätkänkynttilälle.

Lopulta lähdin kotiin mukanani kaksi tukevaa pöytäkynttilää, valkoista, ja iso palanen joulumieltä. Kävi niin, että minä sain valoa kotiin vietäväksi.

*

Kun tämän jälkeen tulin supermarketista ulos ja suuntasin kotia kohti päädyin johtopäätökseen, joka on kirjoitettava ylös:

silloin kun yrittää tehdä jotain merkityksellistä
ei ole väliä sillä, ymmärtävätkö kaikki tai mitä mieltä kaikki ovat.
Väliä on sillä, mitä yhden ihmisen kohdalla tapahtuu.
Jos yhdenkin ihmisen kohdalla tapahtuu jotain,
jokin pieni merkityksellisyys
jokin pieni hetki ja raottuminen
pieni valo

sillä on väliä. Yhdellä ihmisellä on väliä. Ja niin on aina oltava.

On liian helppo mitata tekemisensä tuloksia sillä, miten suuria saavutuksia saadaan aikaan. Mutta ainakin mitä Jumalaan tulee, tuntuu, että hän usein nimenomaan tuhlaa yhteen ihmiseen suuria panoksia. Tosin silloin se ei ole tuhlaamista – se on sijoittamista, lahjoittamista, huolehtimista. Jumalalla on varaa vuodattaa yhden ihmisen elämään valtava määrä omistautumista. Se on hänen tapansa sanoa, ettei kukaan ole yhdentekevä. Ja jos minusta on joskus jonkinlaista hyötyä yhden ihmisen kohdalla,

on tekemisilleni todellakin riittävä syy. Aukiot voivat olla tyhjiä. Niiden laidoilla voi olla yksi, joka kuulee. Ja sillä on väliä.

Jos kukaan ei kuule, sopii kysyä, mikä puhujassa mättää. Mutta niin kauan on suostuttava siihen, että minä olen edelleenkin vain välikappale, väylä, uoma, reitti. En ole itse vesi, olen veden astia. Enkä ole itse minkäänlainen valo,

mutta jos joskus olen valon astia,

on se enemmän kuin olen ansainnut. Ja ihme tässä onkin se, että hän, joka sanoi olevansa elämän ja maailman Valo, sanoi kerran tulevansa vieraaksi omiensa sydämiin. Ja asettuvansa asumaan, jäävänsä pysyvästi. Silloin ja vain silloin ihmisestä voi tulla Valon astia, eikä sen suurempaa ole. Silloin Valo ei ole minusta vaan minussa, ja silloin kaikki on oikein,

ja hitaasti aikojen saatossa ehkä tämä pimeä minustakin hälvenee.

Joulu tulee, hitaasti palasina, näiden päivien ja valojen myötä.

ikkunalla oranssi paperitähti,
ihan niin kuin lapsuudessa

ja yhtä hävytöntä on sanoa, että se olisi “vähän” -

mutta tämä hämärä,
tämä pimeän väri…

Ja olen taas kuin niissä huoneissa aikaa sitten,
niiden nurkkien sylissä
niissä ajatuksissa,
siinä hämärässä jossa jokainen esine eli,
missä jokainen ajatus otti muodon,

ja muistan mistä niissä huoneissa unelmoin,
mitä ajattelin, että elämä vielä kerran on,

kun ei ollut mahdotonta saavuttaa korkeimpia,
ei mahdotonta ulottua kauimmaiseen,
kun minä en vielä

ollut itseni rajoite

ja tässä hämärän värissä olen hetken taas se lapsi
jonka silmissä maailma oli kirkas valo

jolle portit raottuivat, ovet selki selällään.

*

Henkilökohtaisesti rakastan erityisen paljon juuri tätä aikaa. Kun jouluun on viikko ja muutama päivä, kun tarpeeksi on valmista, kun vain vähän puuttuu. On kiire, tottakai. Sen ajan jota en ole töissä, olen kaupungilla, postissa, lenkkipolulla, sormet liimassa, vanha ompelukone solmussa, sormet villan hiertäminä, askartelukaupassa, kaduilla, puolivälissä. Lapsena joulun odotus oli jotain toisenlaista; nyt se on himmeämpää, ei niin kuluttavaa, mutta syvempää ja vakavampaa.

Paljonhan tästä kaikesta liittyy ostamiseen. Mutta vasta tänä aamuna tiskikonetta täyttäessäni käsitin, mikä siinä on olennaista: ajattele jos ei olisi ketään jolle ostaa lahjaa, mitä merkitystä rahalla silloin olisi? Uskon, etten enää valehtele, kun sanon, että suurempaa on antaa lahjoja kuin saada.

Ja kaiken tämän valmistelemisen, välttämättömän järjestelmisen, postimerkkien ja lahjanarujen keskellä rakastan ennen kaikkea näitä lyhyitä välitiloja. Pöytä on taas raivattu paperisilpusta puhtaaksi, ulkona on sikeä pimeä, ikkunalla tuo kirkas joulutähti, pöydällä melkein loppuun palanut kynttilä,

ja on aikaa. Hetki kahden kiireen välissä.

Mietin joulua. Sitä, miten ihmeellistä on, etteivät vuosituhannet syö sen sanomaa. Tai voi olla, että joidenkin mielestä syövätkin. Mutta eivät minusta, eivät syö sitä minusta pois.

Olen turhautunut siitä, ettei minulla ole sanoja pyhälle. Jokainen jää vajaaksi. Ei ole sanaa sille, mitä tämä on. Että elämä ei ole hetkeksi tyhjyyteen heitetty kipinä, vaan jotain äärettömämpää, ettei ihminen ole omien virheidensä summa, vaan jotain määrättömästi kalliimpaa, ettei aika ole sattumaa tai universumin huolimattomuudesta johtuva häiriötila, vaan jotain hetkeksi lahjana annettua.

Ja ettei pimeä ole lopullista. Että pimeää on vain siellä, mihin valo ei vielä ole langennut. Ettei tämä pimeä minussa ole lopullista. Valo lankeaa vielä, niin on aina ollut, niin on aina oleva.

Ja siksi rakastan näitä hetkiä, kahden hämärän välissä, aamun ja illan, kun hetkeksi kaikki pysähtyy ja ehdin tuntea, kokea, aavistaa. Sen, että joku on taas ovella, käsi ovenkahvalla, koputtaa, kolkuttaa,

tulossa jälleen,
minun vuokseni,
minun elämäni tähden

minunkin tähteni.

Pitkä elämä on tultu tähänkin päivään asti, ja silti lyhyt. Kahdestakymmenestäkuudesta vuodesta ei voi vielä suhteessa toisiin kerskailla, mutta kovin monenlaista on näissä vuosissa jo ollut. Ei ole yhtään vähempää kuin ihme olla tässä. Tämän hämärän valossa, näiden tähtien alla, tässä talossa, tässä elämässä, että on kaikki tämä.

Olen kirjoittanut joulukirjeet, ihme, että niitä voi lähettää niin monelle.

Sanovat, että joulu on kiitollisuuden aikaa, ja hymähtävät kyynisesti moiselle hellämielisyydelle. Mutta minä olen kiitollinen. En itselleni, en elämälle, en maailmalle. Yhdelle ainoalle olen, ja Hän sen tietää.

Ja tuon tähden valo… Se on ihan kuin lapsuudesta. Turvallinen tuntu.

“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva

“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin

*

“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.

En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.

Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.

Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?

Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.

Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -

ei ainakaan, jos se minusta riippuu.

Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.

Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.

Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:

Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.

Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.

Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.

Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”

Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -

pappeus on hullua idealismia,

kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.

Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.

Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,

ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,

se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,

en ole täällä miellyttääkseni

olen täällä palvellakseni.

Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.

Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,

kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.

*

Vanhainkodissa päiväkahvilla joku juttelee yksikseen pöydässä, esittää painavia mielipiteitä toisensa jälkeen. 95-vuotias rouva muistaa vielä, miten evakkoon lähdön jälkeen lehmät tuotiin junalla Pohjanmaalle asti, ju0ksutettiin asemalta Talvisodan talven paukkupakkasissa kotiin, lypsettiin matkalla, juotettiin maito lehmille itselleen. Kahvin jälkeen naiset – jotenkin enemmistö näissä taloissa on aina naisia – kerääntyvät kuka milläkin nopeudella televisionurkkaukseen, istuvat hauraasti alas, pitelevät kiinni käsinojista. Televisio on päällä, iltapäivän täyteohjelmat, parikymppisen näköinen poninhäntäpäinen nuori nainen vetää ohjelmassa suunnattoman energisenä jonkinlaista tanssin ja jumpan välimuotoa. Jumputtava musiikki puhuu 95-vuotiaan rouvan päälle. Naiset istuvat ja katsovat jumppaa, kukaan ei osaa tai jaksa vaihtaa kanavaa,

ja minä mietin, mitä he siinä mahtavat nähdä
mitä he siinä mahtavat miettiä

on käsittämättömän pitkä aika, että joku vietti nuoruutensa ennen Talvisotaa.

Puhuessaan hän saa silmäkulmaansa kyyneliä. Mitä myö karjalaiset, tällasia myö ollaan, niin tunteellisia.

*

Leipomon tehtaanmyymälässä olen hämilläni. Sekä ruisleipää että vaaleaa leipää saisi kolme pussia kolmella eurolla. En osaa päättää, ostan vähän molempia, ja pullaa. Ulkona sataa tihkusadetta, sellaista valelevaa hellää vettä, joka ei kastele, mutta hipoo poskipäitä ohi kulkiessaan. Astun ulos leipomon ovesta, ilma on viileä ja pehmeänkostea, ja välittömästi muovipussista tulvahtaa ylös tuoksu. Kauraleivän, ohraleivän, alppileivän tuore tuoksu. Ei se sisällä tuntunut, siellä missä kaikki tuoksui jauhoilta ja jyviltä, mutta ulkona, missä on vain vettä ja nukahtavaa maata, leipä tuoksuu kuin toisesta maailmasta.

Kävelen sateen läpi hoitokotia kohti, leipä painaa muovikassissa kuin lupaus lämpimistä illoista, sade sihisee katua vasten, painautuu maisemaa vasten ja lohduttelee; ei routaa vielä, ei pakkasta vielä, ei vielä kylmää. Menen hoitokotiin mukanani lämpimän leivän tuoksu. Siltä minä haluaisin tuoksua, ja ihmettelen, ettei kukaan ole vielä lanseerannut tuoreen leivän tuoksuista parfyymiä.

Ehkä siksi, ettei sellaista voi luoda. Parfyymeihin voidaan laittaa vain kirpeitä teräviä tai paksuja mausteisia tuoksuja. Mitään lämmintä, rapeaa, hellää, lohdullista ei niihin saada.

*

Hoitokodissa vanha merimies istuu käytävällä, nojaa rollaattoriin ja puhuu lapsuutensa saaresta, puolukoista mökin ympärillä, kesistä. Ajattelen, miten paljon nämä ihmiset ovat jättäneet taakseen. Aallot, meret, seitsemät meret, rantakalliot, lapsuuden reunustamat polut, sen miten suuri ja vieras oli metsä talon ympärillä, sen miten ensimmäistä kertaa lähti yksin matkaan, ja ne kaikki matkaanlähdöt sen jälkeen, rakkaudet, kuolemat, menetykset, saavuttamiset, lasten syntymät, lastenlasten syntymät, uudet kodit, loputtomat työaamut, riidat, sopimiset, lasten kävelemään opettamisen, lasten kantamisen, pukemisen, ruokkimisen, huolehtimisen,

ja nyt he ovat tulleet tai heidät on tuotu näihin taloihin, heidän elämäänähneet kätensä ovat pysähtyneinä sylissä, silmät alkavat katsoa jo johonkin kauemmas, katsetta ei ihan tavoita. Elämäänähneet jalat eivät enää jaksa kävellä, ne ovat kulkeneet riittävän monta tienristeystä. Ja kuinka loputtoman pitkiä aikoja he vain istuvat; katsovat taakse siihen mikä on mennyt, jotkut ehkä eteenpäin, siihen joka on tulossa mutta jota ei nää,

soitan pianoa hartaushetkessä selkä yleisöön päin ja aina hetkittäin tunnistan, että tämän täytyi olla tuttu virsi; nyt ne laulavat.

Niin laulavat ihmiset vielä dementiaosastollakin. Ihmiset, jotka eivät enää reagoi tuttuihin kasvoihin, ääniin, leivän tuoksuun, musiikkiin, televisioon. Joskus kuitenkin tuttu virsi havahduttelee hereille jotain mielen pohjukassa, ja he avaavat suunsa, laulavat, ehkä vain sanan tai kaksi, mutta laulavat; he muistavat, ja ehkä muistoon kytkeytyy jotakin tärkeää.

Sanokoot mitä sanovat, mutta virret ovat tärkeitä. Voisivat ne kai olla iloisempia, voisivat ne kai olla rytmikkäämpiä. Mutta se tunnemuistojen määrä joka näihin vanhoihin virsiin liittyy on käsittämätön. Ne ovat tärkeitä siksi, että ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kerrostumia, ja nekin, jotka eivät kirkossa käy, muistavat ja laulavat, ja hetken aikaa minä nuori noviisi ja nämä elämästä kyllänsä ammentaneet olemme samalla viivalla, samoissa sanoissa, samoissa sävelissä

oi Herra jos mä matkamies maan
päivä vain ja hetki kerrallansa
siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs
sun haltuus, rakas Isäni
kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta
sua kohti, Herrani

ja ajattelen, että kyllä sitä aika paljon yhdessä tulee rukoiltua, käytännössä kaikkialla missä lauletaan virsiä rukoillaan yhdessä, koska mitä muuta se on kuin rukousta, jos noita sanoja katsoo. Minä ja se vanha merimies, samoissa sanoissa ja ajatuksissa, hän joka ymmärtää kaikesta jo paljon enemmän ja minä joka vielä vasta katselen, raapaisen pintaa, otan kevyen kosketuksen, haron pinnalta syvemmälle. Samalla viivalla vähän aikaa me kaikki, he jotka ovat jättäneet niin paljon taakseen ja minä, joka en vielä ole rohjennut moneen asiaan kävelläkään.

uurna kuopan pohjalla on jotenkin
hellyttävästi yksin.

Ja peittelevät,
viimeistä kertaa.
Peitoksi vähän suomalaista multaa
sen verran paksu kerros, että routa yltää.

Maan pinnalle jää vain repaleinen ruohikko,
hieman uupuneet, väsyneet kukat
laitetaan lyhty,
ettei nyt pimeässä tarvitse kuitenkaan olla.

Ja että viitsivät sanoa, etteivät ihmiset rakasta.
Nämä ihmiset rakastavat niin riipivästi loppuun saakka,
lopun yli,
kaikkien loppujen yli

sitten kun toinen on jo mennyt ja jäljellä on enää palamatonta ainetta
ne rakastavat vieläkin,
kantavat
peittelevät

jättävät valot päälle yötä vasten.

Ja siinä kuopan vierellä ainut mitä voi sanoa on se,
että Jumala sai maan elämään kerran aikaisemminkin
miksipä hän ei
tekisi sitä uudestaan

että kuollut maa saisi elämän Hengen.

*

Ohut valo tänä aamuna. Sunnuntait ovat muuttaneet luonnettaan; ennen sunnuntai oli kaksi tuntia kahvia ja painomusteen tuoksua. Nykyisin nousen yleensä jo ennen kahdeksaa, en sytytä kuin kynttilän olohuoneeseen ettei valo häiritsisi V:n unta, puolihämärässä hapuilen esiin kattilat ja kaurahiutaleet ja istun itsekseen hengittelevässä pimeydessä lukemassa hetken lehteä. Puoli kymmeneltä sakastiin, tai jonnekin muualle,

ja vaikka marraskuun väsymys tarttuu niveliin ja hiusjuuriin, on tässä jumalanpalveluksen jälkeisessä hetkessä jotain rauhoittavaa. On tullut oltua läsnäolossa heti aamusta alkaen. Tai Läsnäolossa, niin kuin se todella pitäisi kirjoittaa.

Luulen, että siinä on koko tämän touhun ja työn ydin. Viettää mahdollisimman paljon aikaa Läsnäolossa. Muuten kaikkien näiden kuoppien reunoilla ei voi kuin mykkänä levitellä käsiään ja sanoa, etten minäkään tiedä. Mutta kun tässä on pakko tietää; pakko tietää edes jotain, sanoa edes jotain, olla itsekin edes jollain tavalla läsnä, ei voi olla sanoitta tai eleittä.

*

Aina toisinaan tämä työ uuvuttaa. Se nyt ei varmaankaan ole minkäänlainen yllätys: totta kai tämä työ uuvuttaa, ja totta kai työ uuvuttaa. Mikä tahansa. Eilen oli yksi niistä päivistä, jolloin fyysinen väsymys saavutti henkisen väsymyksen ja mietin rehellisesti, mitä päivästä mahtaa tulla.

Illansuussa, uurnanlaskun, kahden kasteen ja iltamessun jälkeen ajelin kotiin ja totesin, etten edelleenkään parhaalla tahdollanikaan tiedä, mitä muuta tekisin. Tai mikä olisi samalla tavalla antoisaa. Sillä lopulta, vaikka kuolemista ja syntymistä ja muita eriskummallisia asioita tässä jatkuvasti joutuukin pohtimaan, lopulta olen nykyisin erinomaisen paljon tekemisissä rakkauden kanssa.

Nämä ihmiset nimittäin rakastavat. Puutteellisesti kai, niin kun me kaikki, mutta ei näitä ihmisiä voi sielun kylmyydestä syyttää. Äidit itkevät kasteissa, isoäidit myös. Isoisät ovat sillä tavalla hämillisiä, että näkee, että nekin itkisivät, jos olisivat siihen joskus luvan saaneet. Vihkimisissä itkevät kaikki, jotka ilkeävät: myötäonnea, omaa onneaan tai omaa onnettomuuttaan, yhtä kaikki, rakkauden takia. Ja hautajaisissa itku on rakkausitkua sekin; joko sen takia että jotain on menetetty, tai sen takia, ettei jotain koskaan ollutkaan.

Itkevätpä ihmiset sitten rakkautta tai sen puutetta,
ei heitä voi tunteettomuudesta syyttää.

Olen alkanut ajatella, että ei tämä välinpitämätöntä väkeä ole. Vaikka useimmat sanovatkin, etteivät ole mitenkään erityisen uskonnollisia ja että lapsen kastaminen nyt kai kuuluu vain protokollaan. Tai että ei me nyt niin hengellisiä olla, mutta kyllä kirkossa kuuluu mennä naimisiin. Mutta kyllä he rakkauden tunnistavat. Eivät nämä ihmiset tule kirkkoon suorittamaan jonkinlaisia kuolleita rituaaleja. Kuka sellaista jaksaa? Sohvalla olisi mukavampaa. Kun ne tulevat, niin kyllä ne jotain aistivat.

Haaste onkin siinä, että se “jotain” voisi muuttua “Joksikin” joka voisi muuttua “Erääksi” josta taas tulisi “Hän”.

*

Aina toisinaan sanotaan, että rakkaus on kaikki kaikessa. Että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on rakkautta. Tai että vain rakkaus muuttaa maailmaa. Nytkin, kun kirjoitin nuo lauseet, tietty osa alitajunnasta laittoi kätensä puuskaan ja tuhahtelee itsekseen. Jotakin armottoman kliseistä on siinä, että rakkautta toistellaan niin paljon. Maalataan niin maailmaasyleileviä totuuksia, kuvitellaan rakkauden pelastavan kaiken, olevan kaiken ydin… Jokin siinä ärsyttää. Eikö ärsytäkin?

Löysin vähän aikaa sitten taas Raamattuni välistä pienen paperilapun. Se on noin viisi kertaa viisi senttiä, valkoista paperia, ja siihen on vähän huonosti piirtävällä sinisellä tussilla kirjoitettu toiselle puolen UNELMA ja toiselle Haluan antaa ja saada paljon rakkautta. Sanoja ympäröi koko joukko sinisiä sydämiä. Kaiken lisäksi se näyttää pojan käsialalta.

Lappu on peräisin joltain kaukaiselta rippileiriltä; olin kysynyt leiriläisiltä, mitä he todella elämässään haluaisivat saavuttaa. Puhuttiin arvoista ja unelmista. Pyysin jokaista kirjoittamaan unelmansa lapulle. Tämän eksyneen paperinpalasen löysin lattialta tunnin jälkeen.

Lappu on mietityttänyt minua ennenkin. Siinä, nimittäin, on jotain ihan samalla tavalla kliseistä. Jokin minusta toteaa, että saahan sitä haluta, mutta arvaas vain miten vaikeaa se on, ja ei se ole ollenkaan noin yksinkertaista tai sinisilmäistä, kyllä elämä sinuakin vielä opettaa. Toinen osa minusta haluaisi vaientaa ensimmäisen kyynikon. Jokin minussa reagoi kliseeseen, ja olen siitä suorastaan ärsyyntynyt.

Koska onhan se klisee. Totta kai se on! Eikä se ole helppoa. Ei tietenkään. Mutta mikä tekisi siitä vähemmän tärkeää? Kuluuko sana “rakkaus”, jos sitä tarpeeksi toistellaan? Väheneekö sen todellisuus? Muuttuuko se yhtään vähemmän tärkeäksi? Katoaako se?

Ei, eihän se mihinkään katoa. Ei, kun kaikki sitä kuitenkin koko ajan etsivät.

Miksi jostain tulee klisee? Miksi jokin klisee saa aikaan ärsytysreaktion?

En keksi muuta syytä kuin ihmisen periksiantamattoman tarpeen kyynistyä. Jos on yrittänyt rakastaa monta kertaa mutta jokin on aina mennyt pieleen, pettyy väistämättä. Ja jos oikein usein pettyy osaamatta käsitellä sitä, alkaa ajatella, että vika ei olekaan vain itsessä vaan itse asiassa: jos minä en osaa rakastaa, ei vika ole minussa vaan rakkaudessa. Että ehkä rakkaus onkin vain korulauseita ja tyhjiä kuvitelmia. Hattaraa. Imelää. Typerää. Turhaa.

Se tapahtuu petollisen helposti. Mutta toinen vaara on suurempi: kyynisyys ei ole pohjimmiltaan muuta kuin syy olla yrittämättä. Lupa heittää kirves kaivoon. “Ei se ole ennenkään onnistunut – ei varmasti onnistu vieläkään”. Mikään ei kuitenkaan ole niin totta, kuin että rakkaus ei tapahdu, ellei sille anna mahdollisuutta. Ja se tarkoittaa riskin ottamista. Voi olla, että tulee piestyksi vielä monta kertaa. Mutta ei se rakkauden vika ole; ei ole rakkauden vika, että ihmiset ovat niin huteria rakkauksiensa kanssa.

Ja kuitenkin riittää se yksi kerta, kun rakkaus on totta. Kaikkien epäonnistuneiden kenraaliharjoitusten jälkeen. Yksi ainoa todellinen riittää.

Ja monet näyttävät tajunneen siitä jotain. Äidit, isät,
lastensa kastepäivinä
lastensa haudoilla.

Ja kyllä ne vihkiparitkin.

Kun vielä osaisi sanoa sen, että se yksi Todellinen Rakkaus on jo olemassa,
eikä sekään ole klisee,
ei, vaikka monista se kuulostaa siltä.

En aio silti lopettaa kliseistä puhumista.
Koska ehkä kliseet ovat kliseitä vain siksi, että ne ovat olleet riittävän monta kertaa totta. Eikä Jumala ole itsessään klisee;

kliseitä ovat vain ne väärät tavat, jolla hänet on kuultu,
ne irvikuvat jollaisina häntä on ihmisille tarjottu.

Jos vain saisi kyynisyyttä, pettymyksiä, torjuntaa, suojamuureja raotettua ihan vähän,
jalan ovenrakoon,
välähdyksenkin tarjottua…

Niin.

Viivasuorien mäntyjen alla
nukkuvat vieraat vainajat.

Lehdet haravoidaan tarkkaan pois
vaikka juuri täällähän kaiken kuuluisi maatua, palata, hajota.

Vielä varttia vaille
kappeli on hämärä ja hiljainen.
Liekit eivät lepata
mitä nyt vähän savuttavat
ja ilmassa paksuna

valkoiset kukat.

2 metriä kertaa viisikymmentä senttiä
ja sen jälkeen litran uurna
siihen se tiivistyy, elämä.

Kellojen sointiin pysähtyy kaikki.
Salissa ihmisillä raastava tuntu
sekuntien tauottomasta katoamisesta

ja sakastissa tiedän taas
miten kaikki lopulta haihtuisi savuksi ilmaan
ihminenkin

ellet sinä, Herra -

*

Tulen nuoren miehen hautajaisista. On itketty ja naurettu. Matkalla kotiin käyn Citymarketissa, mietin, mitä illaksi laittaisin. Hedelmäosastolla kesken avokadojen punnitsemisen jokin riipaisee yhtäkkiä.

Minun on mahdollista vain lähteä niin, mennä kauppaan, suunnitella tulevaa päivää, irrottautua, jatkaa. Ja ne toiset, eivät ne voi surusta irrottautua. Heidän elämäänsä on astunut jotain, joka ei lopu koskaan. Avokadojen ostaminen ei koskaan enää ole entisensä. Tai kaupassa käyminen, kun yksi tuoli on tyhjä. Ehkä joitain ruokia ei enää halua laittaa, jos se joku piti juuri niistä. Tai sitten juuri niitä syödään tavattoman usein. Yhtä kaikki; jokin ei lopu enää koskaan;

menettäminen,
muistaminen,
irti päästäminen.

Sanovat, että ehkä suru loppuu. Mutta eihän menetys lopu.

Hetken aikaa se tuntuu jotenkin huutavan väärältä: mikä oikeus minulla on avokadoihin ja rauhallisiin lauantai-iltoihin? Mikä oikeus minulla on olla vielä surun koskematon? Mikä oikeus minulla on ylipäänsä olla?

Eikä kenelläkään sellaista oikeutta olekaan. Suru löytää jokaisen vielä joskus. Minua se on vain vielä väistänyt tähän saakka; tai lähettänyt vain pienempiä serkkujaan vierailemaan, eivätkä ne ole koskaan jääneet pitkäksi aikaa. Hetken aikaa häälyneet katonrajassa ja sitten kyllästyneet, vähin äänin haipuneet pois. Kai jokainen meistä surun tuntee, mutta se suurin ja synkein ei ole tässä talossa vielä käynyt. Kuolema. Olen katsellut sitä kauempaa, sillä onhan sitä sivusta nähnyt: miten se aina jonkin tutun tai tutumman ovella raapii ja koputtelee, uhittelee ja väittää saavansa tulla kynnyksen yli. Usein se on häädetty pois, lääkkeet ovat sittenkin tepsineet tai masennus päästänyt lukko-otteestaan. Vain muutamia kertoja olen nähnyt sen tunkeutuvan väkisin sisään, mutta aina kaukaa, niin kaukaa ettei sen varjo ole minun tielleni asti langennut. Omituista, kuinka se silti on ehtinyt riipaista, kaukaakin.

Ja sittenhän on niin, ettei se aina tule mustana ja ankeana. Se kai tämän viiden kuukauden aikana on ollut niin kummallista oivaltaa. Olen nykyisin äärettömän paljon tekemisissä elämän ääripäiden kanssa: toisaalta koko ajan synnytään ja siunataan uuteen elämään, toisaalta koko ajan kuollaan ja – niin, siunataan uuteen elämään, tai ainakin sen toivoon. Toiset tulevat, toiset lähtevät, kaksi ovea on koko ajan auki ja väki vaihtuu. Ajattelin ennen töiden alkamista, että se jatkuva surun kantaminen on varmaankin raskasta ja riuduttavaa. Mutta onneksi on niin, että suurin osa siitä jälkimmäisestä ovesta lähtevistä on ehtinyt kävellä tietään jo niin kauan, että jalat ovat totisesti väsyneet. Heidän ovellaan kuolema on käynyt niin usein, että siitä on tullut suorastaan hyvänpäiväntuttu. Ei sitä enää pelätä, sitä odotetaan: että tulisi jo porstuaan asti, tässä on laukutkin pakattu, oltaisiin jo valmiita lähtemään.

Silloin kuolema on lohdullista ja rauhoittavaa. Ja surukin vain sinistä, ei mustansynkkää. Jäljelle jääville jää koko joukko muistoja, eikä irti päästäminen tunnu väärältä. Olihan jo aikakin, ja ehkä suru on silloin jotenkin suloistakin. Ihmettelevää – että minne ne nyt lähtevät, me kun emme näe kuin muurin ja seinän… Ehkä onkin niin, ettei ovea muurissa näe kuin hän, joka lähtee.

Kysyn usein siunauskeskustelussa, puhuiko vainaja koskaan hengellisistä asioista. Useimmiten vastaus on ei; tai ei ainakaan vuolaasti, tai ainakaan jälkeen jääneillä ei siitä juuri ole käsitystä. Ja silti omaiset saattavat kertoa, että vainaja odotti kuolemaa, suhtautui siihen rauhallisesti, suorastaan kaipasi jo kuolla.

En voi olla miettimättä, että mitä he oikeastaan silloin kaipaavat. Jos eivät tiedä, minne ovat matkalla…? Mikä siinä rauhoittaa? Miksi se tuntuu turvalliselta eikä karmivalta? Minne he suuntaavat? Vai onko todella niin, että kun elämän toinen äärilaita alkaa piirtyä näkyviin, alkaa siitä erottaa hahmoja, joita ei arkeensa hukkunut täysvoimainen ihminen näe…? Näkee muurin, siinä portin raollaan, näkee vihreän koivukujan sen takana, ja jossain aurinko osuu vehnäpelloille. Kai sitä kaipaa, vaikkei tiedä, minne tie lopulta vie.

Surua on niin monenlaista. On mykkää, äänetöntä, loukkaantunutta, katkeraa, ahdistunutta, lukkoon syöpynyttä. Ja toisaalta on nöyrää, hyväksyvää, ymmärtävää, rauhallista, odottavaa surua. On ikävöivää mutta hellää, on kiitollista ja onnellista. Yhtä monta kuin on surijoitakin. Ja miten naurettavan pieni sana se on… Vain neljä kirjainta. Ja silti se täyttää hetkittäin kokonaisen maailman.

Papin pitäisi olla surun ammattilainen. Ei suremisen, mutta surun kohtaamisen, kohtelemisen. Aavistelen, ettei sellaisessa tulla koskaan valmiiksi. Kun yhden surun ymmärtää ja hallitsee, ilmestyy toinen. Entä sitten, kun monta surua lomittuu? Monta läheistä kuolee kerralla, kauan odotettu lapsi syntyy kuolleena, jokin arvaamaton tempaa yllättäen pois, kaikki katkeaa…?

Aavistelen sitäkin, että tämä on enemmän kuin edes tiesin heittäytymisen ammatti. Miten minä valmistaudun tuhansiin suruihin ennalta? En mitenkään. Mutta kun jokin näistä suruista – musta ja valtava tai lempeän vaalea – tulee vastaan, minun on pakko puhutella sitä ja osata käyttäytyä oikein sitä kohtaan. Ohjeita annetaan vain ympäripyöreästi. Vähän kuin minulle olisi annettu kartta huoneesta, mutta kaikki valot olisi sammutettu.

Mutta sitä tässä tehdään. Ja hetkellisistä avokadonosto-oloista huolimatta jokin tässä kaikessa on tuntunut niin suunnattoman mielekkäältä, ettei se haittaa, etten varmaankaan kestä valkoisia liljoja missään miettimättä siunauskappeleita. Elämän alku- ja loppupäässä muutakin on usein auki kuin ovi näkymättömään; ihmisillä on taipumus olla auki, ja se on merkityksellistä. Niissä hetkissä haluan oppia olemaan sillä paikalla, johon ihmistä tarvitaan. Uskomatonta, että sitä voi tehdä ammatikseen.

Niin; ehkä pappi on tavallaan hirviönkesyttäjä. Sitä on puhua surusta, etsiä tietä eteenpäin, ensimmäisiäkin askelia. Suru on rappusilla raivoava hirviö, joka on otettava sisään, istutettava sohvalle, kiedottava vilttiin ja lämmitettävä kesyksi. Kunhan se on kesytetty, siitä voi tulla opas ja tiennäyttäjä eteenpäin. Jospa papin tehtävä on hakea se suru sieltä pihalta ja esitellä se talon asukkaille:

auttaa sanomaan tietyt sanat,
tottumaan toinen toisensa läsnäoloon,
hyväksymään.

Niin kai
hirviöitä kesytetään.

Ja niin on silloinkin, jos se joskus tulee meidän ovellemme. Sehän on kuitenkin vain ajan kysymys. Realiteetti, jota tekisi mieli paeta, mutta toisaalta;

jos muutkin ovat saaneet surunsa kesyyntymään, kyllä mekin,
ajallaan.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Muutama päivä sitten järven rannassa pysähdyin kääntelemään päätäni, kuulin äänen mutta en nähnyt lintua, äänikin katosi enkä ollut varma kuvittelinko kaiken. Ja nyt, tähän keittiön pöydän ääreen, seinien ja ikkunoiden läpi, jostain tuon pölyisen utuisen auringon keskeltä kuului sama torventoitotus. Kai ne ovat tulleet, toivottavasti ne ovat tulleet,

lentävät horroksestaan sulavan maan ylä siipisulat toisiaan hipoen ja huutavat entistä pesäänsä, viime vuoden turvapaikkaa. En tiedä miksi, mutta niiden äänissä on jotain haaleasti surullista tai haikeaa, vaikka joku voisi pitää moista torventoitotusta huvittavana. Mutta ne ovatkin laulujoutsenia. Ja jos ne ovat tulleet, ei talvella enää ole valtaa.

Viime viikon lopulla oli muutamia taianomaisia hetkiä, niitä sellaisia, joissa ymmärtää ilmanalan muuttuneen ja talven selkärangan lopullisesti katkenneen. Jossakin tämän järven rantamilla kesken lenkin jompi kumpi meistä pysähtyi, shh kuuletko, ihan tuossa lähellä, ja sitten seisoimme hartaina kuuntelemassa rastasta. Puolisulaneissa karun riisutuissa lehtipuuryteiköissä, vähän vaivihkaa ja kuin koetellen, jokin rastas lauloi. Tunnistan oikeastaan vain mustarastaan, joten en osaa sanoa, mitä nämä olivat. Laulurastaita? Punakylkirastaita? Sen ei oikeastaan ollut väliä, koska pienen huilun varovainen helinä tuli puutiheiköstä kuin hopeinen nauha ja jäi ilmaan liehumaan, ja hetkessä koko pölyinen maa ja ilma kävivät ohuemmiksi, läpikuultaviksi vähän kuin viimeisten pakkasöiden jää jonka aamulla voi kantapäällään räsäyttää rikki ja todistaa, että kesä on pian täällä.

Ihmeellistä, että maailman Luoja senkin tiesi. Ja loi nämä pienet soittokoneet, helisevät musiikkirasiat. Olisivat ne voineet poikasia kasvattaa laulamattakin, mutta jostain syystä ne laulavat,

rastaat ja leivot ja peipot ja muut, ja sitten jokin maahansidottu taakankantaja ihmisen asussa eksyy vahingossa keväällä lintumetsään, jonka ohuissa riukuisissa puissa keikkuu kokonainen sirisevä ja lirkuttava parvi, kääntelee päätään hämmästyksissään eikä hetkeen ymmärrä, missä on.

Ja hetkeksi nostetaan pois koko maailman paino, ahtaina painavat taivaat, kerälle kiertyvät umpikujat, liian raskas ilma halkeaa hetkeksi kahtia, ja kulkija saa hetken kävellä vapaata ilmaa ja maata linnunlaulussa. Minusta se on ihmeellistä,

koska toisinkin voisi olla, mutta Jollakulla oli viitseliäisyyttä ja halua valita näin.

Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.

Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,

ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.

Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.

Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,

ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.

Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?

Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.

Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,

ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.