Archive for the ‘Kätten työt’ Category
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
heikkenevästi hedelmällinen. October 14th, 2009
Yliopiston kirjaston toisen kerroksen lukusalin ikkunan takana kasvaa rinteessä isoja vaahteroita ja lehmuksia. Istuin tänään pitkään keltaisessa valossa niiden vieressä lukemassa, olin oksien tasalla. Taivas repesi siniseksi keltaisten oksien välissä, ja seurasin pitkään kullankeltaista pyörrettä ilmassa; tuuli puisteli kevyesti oksia ja ne irrottivat lehtensä, antoivat niiden kieppua hitaasti ilmassa toisiinsa seoten. Hetkittäin ilma oli täynnä kullankeltaista. Ruohoa ei puiden juurella enää näy; sen yllä on kahiseva rahiseva kultamatto.
Halusin mennä kaivautumaan siihen mattoon, kasaamaan lehdet keoiksi, käpertymään niihin.
Aamupäivällä katselin seiniä YTHS:n lääkärin vastaanottohuoneessa. Valotauluun, jonka edessä yleensä katsotaan röntgenkuvia, lääkäri oli pujotellut vaahteranlehtiä ohuiden narujen alle, joiden on tarkoitus pitää röntgenkuva paikallaan. Lehdet olivat jo hieman kuivaneita ja käpristyneitä, mutta oransseja ja punaisia yhä.
Lääkäri itse on pieni ja ystävällinen mies, lempeä ja yleensä hyvin ymmärtäväinen, ja minä ymmärrän hyvin miksi hän on kerännyt joskus pihalta kirkkaita lehtiä ja tuonut ne röntgentauluunsa. Jokin siinä viehätti minua: rikkoi kaiken kliinisyyden, se on jotenkin niin… inhimillistä. Pitää vaahteranlehdistä.
Ilmoitustaulu huoneen perällä oli täynnä valokuvia ja kortteja, ja mietin, mistä ne ovat tulleet. Yhdessä oli seepianvärinen kuva pikkutytöstä hiekkatiellä ja sen alla monta nimikirjoitusta. Miksi joku on antanut lääkärille sellaisen?
Työpöydän viereen valkoisen kaapin oveen lääkäri oli teipannut graafin, jossa kaksi käyrää kertoivat naisten hedelmällisyyden laskusta ikävuosien myötä ja keskenmenojen kasvusta samaan aikaan. Kaksi käyrää leikkasivat toisensa noin 44 ikävuoden kohdalla. Sijoitin itseni käyrälle; olen 25, hedelmällisin ikä on jo takana, käyrä on kääntynyt laskuun ja vaikka se onkin hidasta noin 30 ikävuoteen saakka on se silti laskeva käyrä. Keskenmenojen määrän raju nousu sijoittui tosin vasta jonnekin lähemmäs 40 ikävuotta, jonnekin kauas tulevaisuuteen.
Tuntui hassulta katsella sitä kaaviota. Minun pitäisi olla biologiani mukaan jo saanut lapsia, kenties melkein kaikki lapseni, kehoni on suunniteltu niin että se on ollut hedelmällisimmillään viimeiset 7 vuotta. Se aika on jo ohi. Siis kehoni on jo pitkään ollut täysin valmis.
Istuin ja mietin, miten keskeneräiseltä mieleni on suhteessa siihen tuntunut. Jos olisin syntynyt muutama sata vuotta sitten, tai tuhansia vuosia sitten, olisiko mieleni tullut sen nopeammin valmiiksi? Vai olisiko kehoni vain synnyttänyt lapsia jotka hämmentynyt mieleni olisi sitten nostanut syliin? Kai olisin kasvanut sen elämän myötä, ja luulen, että olisi pitänytkin kasvaa nopeammin aikuiseksi. Ehkä sellaista asiaa kuin “nuoruus” ei olisi ollut edes olemassa.
Sanoin äidille viimeksi kotona käydessäni, etten pelkää iän tulemista. Minua ei ahdista ajatella, että viiden vuoden päästä olen 30. Minusta tuntuu, että niin sanottu kolmenkympin kriisi tulee siitä, ettei ihminen ole ajatellut, mihin on menossa. Tässä elämänvaiheessa on mahdollista elää näennäisen muuttumatonta elämää – nuoruus vain jatkuu opiskelijaelämänä, sitä säilyttää illuusion siitä ettei mikään muutu, opintoviikot vain karttuvat ja “elämänkokemus” on jotain joka liittyy lähinnä itsetunnon vahvistumiseen ja siihen, että saa itse itsestään hyviä fiiliksiä. Kolmenkympin kieppeillä elämällä on usein tapana muuttua; pitäisi valmistua ja ottaa vastuuta, ja jos haluaisi perhettä alkaa biologinen kellokin kilistä, pitäisi astua isompiin saappaisiin. Ja jos on elänyt siihen asti jonkinlaista seventeenin jatketta, se voi hyvinkin ahdistaa.
Minusta tuntuu siltä, että vanheneminen tulee olemaan armollista. Se on kasvamista ja kypsymistä, ja haluaisin jo olla kasvanut ja kypsempi. Minua ei huvita säilyä aina tyttönä, minulla on haave siitä että tulisin täydeksi naiseksi, vielä täydemmäksi kuin nyt, sellaiseksi jolla on aitoa elämänkokemusta ja kyky sanoittaa sitä, jolla olisi kyky katsoa maailmaa oikeilla silmillä ja erottaa olennainen epäolennaisesta. En tule pääsemään siihen pisteeseen ilman kasvamista. Haluaisin kasvaa.
Kolmekymmentä, sekin on vasta alku… Viidenkymmenen rajapyykillä uskoisin jotain jostain tietäväni.
Hesarissa aamulla nuori maahanmuuttajatyttö sanoi, että elämästä pitää nauttia “ennen kuin tulee ryppyjä”. Aivan kuin nuoruus olisi jokin elämän huippuhetki, jolloin nautinto on mahdollista – ja ryppyjen myötä se katoaa. En ymmärrä ajatusta. En ymmärrä! Mitä tekemistä rypyillä on minkään kanssa? Toivon, ettei tämä tunne muutu, mutta en osaa niitäkään pelätä. Haluaisin kauniita ryppyjä. Kauniilla en tarkoita matalia tai sileitä pieniä ihonmuutoksia, vaan ryppyjä jotka asettuvat kasvoilla oikeisiin kohtiin. Ja rypyt kun asettuvat niihin ilmeisiin, joita ihminen useimmiten kasvoillaan pitää. Haluaisin, että ryppyni olisivat lempeitä ja hymyileviä. Minun ei tarvitse niitä hankkiakseni tehdä muuta kuin yrittää elää niin, että hymyilen useammin kuin vedän suupieliä kireäksi viivaksi.
Jos ryppyjä tulee kolmekymppisenä, tulkoot, ne ovat elämän piirrosta kasvoillani ja haluan elää niin, että sen merkit saavat näkyä. Elämä kasvoilla. Pelkään tätä botox -kulttuuria, kaiken silottamista ja piilottamista pois, epätodellisuuden paraatia, teennäistä taistelua jonkin katoavan puolesta. Me olemme vanhenevia, maatuvia olentoja. Siinä on viisautta, ja sen voi piilottaa kirurgin veitsen alle. Mutta silloin sen menettää.
Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen silmälääkärille. Silmäni ovat kipuilleet ja aristaneet jo kaksi viikkoa, ja nyt se on aika selvittää. Luulen, että olen käyttänyt piilolinssejä niin paljon liikaa, että silmäni ovat kipeytyneet niistä. Lääkärikin arveli, että sarveiskalvossa voi olla vaurioita – mutta mitään pysyvää vammaa niihin ei pitäisi pystyä tulemaan piilolinsseistä. Hengähdin syvään, sitä olin kaksi viikkoa jo pelännyt. Että omassa turhamaisuudessani olisin tuhonnut silmäni, nämä ainoat, jotka minulle on annettu.
Täytyy enää vain odotella muutama viikko, että saan ajan lääkärille. Tässä välillä olen totutellut katsomaan itseäni peilistä sellaisena kuin aidosti olen: ilman piilolinssejä paksut punaiset pokat päässä ja ilman ripsiväriä, silmä kun ei tunnu kestävän mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu jo nyt, että tämä tekee minulle hyvää, nähdä itseni sellaisena kuin olen. Yrittämättä koko ajan muokata itseäni toisenlaiseksi. Minulla on paksut punaiset pokat silmien edessä ja vaaleat silmäripset,
mutta olen silti
edelleen täysin nainen
meikkaamaton ja paljas ja pesty ja jotenkin oudosti nautin tästä enemmän kuin päivistä jolloin on täytynyt laittaa itsensä niin juhlakuntoon kuin pystyy, nekin ovat valeasuja, nainen minussa näyttää kuitenkin luonnostaan tältä, olen katsonut peiliin ja miettinyt että “tämä minä olen” ja se on helpompi hyväksyä kuin ennen. Nainen peilissä on hymyillytkin. Pidän siitä.
Kello on puoli yksi enkä jaksaisi enää opiskella, jos vain hetken vielä, lukisin ja katselisin näitä vaahteranlehtiä. Haluaisin mennä kotiin ja ottaa taas esiin piirroslehtiön ja värikynät, löysin ne eilen illalla ja vietin koko illan piirtäen ja värittäen, tunnit pyörivät vauhdilla enkä melkein huomannut ajan kulua. Siitä on kauan kun olen piirtänyt, mutta minua janottaa oppia lisää, istua ja värittää ja luoda jotakin.
Ostin uuden ohutkärkisen mustekynänkin. Ohut viiva paperilla on jotenkin maaginen;
ja katselin Karl Larssonin maalauksia, niitä meillä on yleensä ollut kotona seinillä, äitini on pitänyt Larssonista aina ja keittiön seinällä oli kesäisin yksi kuva, talvisin toinen. Haluaisin etsiskellä jotain samanlaista ilmaisukieltä. Minulla on akvarellivärit niin nappeina kuin värikyninäkin ja ohuita mustekyniä,
pidän piirrosmaisuudesta, selkeydestä, kuvaavuudesta, ja siitä että akvarellivärit ovat paperilla läpikuultavia ja päästävät paperin tekstuurin läpi, niissä on ilmaa. Tekisi mieleni opetella. Siispä opettelen.
Valo vaan on kaunis kun se saadaan kiinni.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt, Ruumis | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
life in a cardboard box. March 31st, 2009
Istun nojatuolissa uudessa olohuoneessa, makuuhuoneen ovi on auki, ilma vaihtuu ja kiertää, ulkona huutaa jokin lintu ja sisään tulee vielä kello 11 valoa harhailevien pilvien väliseltä taivaalta. Voiko olla, että me asutaan asunnossa, johon tulee VALOA? Siitä on kauan kun olen viimeksi istunut näin pitkään valossa.
Olohuoneen nurkassa on enää viisi pahvilaatikkoa, niistäkin yksi on matkalla varastoon. Sen sijaan keittiön oikeanpuoleinen seinä on vuorattu pahvilaatikoilla, lähes lattiasta kattoon. En ole laskenut niitä, mutta paljon niitä silti on. Huomenna ystävä hakee niistä kuusi pois, lopuille pitäisi keksiä loppusijoituskohde. Varastoon ei mahdu, sängyn alle ei mahdu, vaatehuoneeseen ei mahdu – siis mikä neuvoksi?
Yleensähän pahvilaatikot vain lytätään kasaan ja viedään pahvinkeräykseen. Entäpä jos sitä ajattelisikin että one man’s trash is other man’s treasure? Sehän avaa loputtomia mahdollisuuksia! Mitä kaikkea pahvilaatikoilla ja pahvilaatikoista voisikaan tehdä…
Parvekkeelle mahtuisi rakentelemaan laatikoista jotain hauskaa. Huvimajan! Kun ei noita parvekekalusteitakaan ole. Sinne voisi mennä kesällä juomaan aamukahvit sitten. Pahvilaatikkorakettia valmistaa Natural Pod, mutta tuollainenhan pitäisi ehdottomasti tehdä itse.
Pitäisiköhän laatikot säästää tulevaisuutta ajatellen? Tuttavaperheenkin vanhemmat laittoivat ensimmäisen lapsen nukkumaan banaanilaatikkoon. Tosin laatikoita joutuisi säästämään vielä hyvän tovin sitä varten… Tämä löytyi blog.makezine.comista.
Pahvilaatikot voisi säästää ihan vain askartelumateriaaliksi. Järjestää vaikka naamiaiset ja rakentaa niin hankalan asun, ettei sen kanssa pääsisi olohuoneesta keittiöön. Olisikohan jolla kulla polttarit tulossa…? Kuva About.comista.
Toisaalta laatikoista voisi väsätä vaikka sen työpöydän, jota on jo etsitty. Kuvan löysin Blisstreestä, eikä tätä pitäisi missään nimessä näyttää V:lle. Se säästää muuten oikeasti nuo pahvilaatikot. Kun laatikoistahan voisi rakentaa vaikka mitä, keskelle olohuonetta, vaikka linnan tai…
Ja jos sisustamaan kerran rupeaa, voisi iGreenSpot.comista ostaa kustomoituja jalkoja, jotka sopivat eri pahvilaatikoille. Jos pahvilaatikon vielä tuunaisi sopivan näköiseksi, olisivat talon säilytysongelmat ratkaistu. Jos nuo jalat mahtuisivat johonkin.
Suosikkini oli silti livenlove18:n blogista löytynyt idea.. Jos tuo todella toimii, voisi pari laatikkoa säästää kesää varten, hiipiä joku päivä Laajavuoren huipulle ja sen takarinteen ruohikkoa alas…
Hmm. Saisikohan naapureilta vuokrattua tyhjistä varastokopeista säilytystilaa…?
Tässähän herää mielikuvitus. Ja jos se herää minussa, heräisi se V:ssä kahta isomalla volyymillä, jos sille menisi esittämään ideoita. Kohta se olisi tehnyt laatikoista optimistijollia ja mäkiautoja. Saunan.
*
Eilisen päivän paiskin urakalla töitä ja raivasin tieni läpi olohuoneen tavaravuorien, jätesäkkipinojen ja pahvilaatikkokasojen. Nyt lähes kaikki on sijoitettu johonkin rakoseen tai koloseen tässä asunnossa, ja viimeiset laatikot sisältävät sellaista elektroniikkaa johon minä en koske itseni ja toisten mielenrauhan säilyttämiseksi. Kitara on kaivettu kotelosta ja laitettu esille, taulun paikka on mietitty, verhotkin on ajateltu mutta vielä ostamatta. On tyyni olo, ja aina kun olohuoneen keskeneräisyys ahdistaa, voin mennä keittiöön valkoisten kaappien ja tummien pöytälevyjen keskelle ja henkäistä helpotuksesta. (Tosin siellä on ne pahvilaatikot.)
Mutta tuntuu HYVÄLTÄ. Tuntuu hyvältä, että on muuttanut. Että olohuoneeseen tulee valoa pitkin aamua, ja senkin jälkeen taivas on yllä auki. Tuntuu hyvältä, että ovia ja ikkunoita voi pitää auki eikä kukaan näe sisään kadulta, neljänteen kerrokseen on vaikea tuijotella sisään. On kuin olisi omassa rauhassaan. On kuin olisi kotona.
Tämä muutos, tämä muutto tekee minulle hyvää.
Posted in Elämä, Koti, Kätten työt, Muutos | Comments (0)
unelma auringonläikästä lattialla. March 7th, 2009
Olen aivan liekeissä. Sillä tavalla, että koko kehossa juoksee pieniä sähkönväreitä, eikä mieli asetu asettamallakaan. Omituista, kuinka vähän siihen vaaditaan.
Me muutamme huhtikuun alusta; eikä se ole mikään suuri asia, vastaan vain tuli hyvin läheltä asunto, jossa muutamat tärkeät asiat ovat kohdallaan. Hinnassa ei ole suurta eroa, mutta kodikkuuden tunnussa meille on. Nyt tämä nykyinen asunto on auki vuokralle, ja huomenna on useita pareja tulossa katsomaan paikkaa.
Kävimme keskiviikkoiltana katsomassa uutta asuntoa, puoliksi huumorilla, mennään nyt vaikka mielenkiinnosta. Vähän ajan päästä seisoinkin tilavassa keittiössä, jossa on uudet tummat pöytäpinnat ja uudet vaaleat kaapit, ja sen jälkeen hengittelin ilmaa tilavassa olohuoneessa, jonka seinät ovat kermanvaaleat.
Koko keskiviikkoillan yritin olla innostumatta. Voidaanko me muka muuttaa? Eihän siinä ole järkeä. Ja ei me ehkä sitä saada kuitenkaan. Torstaiaamuna olin jo ihan pistoksissa ja riivattu. V katsoi minua herättyään ja totesi: Pakko meidän on se ottaa. Laita jo se viesti sille vuokranantajalle. Ja niin minä viestitin, että kyllä me mielellämme asunnon ottaisimme; keskiviikkoiltana olin soitellut tunnustelevan puhelun ja kysellyt, milloin pitäisi olla varma. Torstai-iltana selvisi, että saamme asunnon. Olin revetä – siihen asti olin yrittänyt niellä innostusta, etten pettyisi kovin, jos jokin menisikin pieleen.
Outoa. On olo kuin saisin kodin. Ehkä se johtuu siitä keittiöstä. Tai parvekkeesta. Tai avarista olohuoneen ikkunoista.
Yhtä kaikki olen niin innoissani, etten ole pysyä nahoissani. En muista, milloin olisin näin viimeksi innostunut. Mietin mustavalkoisia tauluja seinille, pellavaisia verhoja, sitä miten sellaiset näppärästi ompelisi itse, mietin Lundia-hyllyjä Sauvossa varastossa, ja nyt viimeisenä mietin Ikean futon-nojatuolia. Mietin valoa olohuoneen lattialla ja nukahtamista lepotuoliin. Mietin käpertymistä parvekkeelle teekupin kanssa toukokuun ensimmäisinä lämpiminä päivinä. Ja samalla mietin, että haluaisin tietää, miten epäeettinen Ikea oikeastaan on, ja kannattaako koko futonia miettiä.
Minusta räjähti hetkessä esiin koko se ydinnaisellinen pesänrakennusvimmainen olento, jonka päässä pyörii loputon määrä kuvia ja tunnelmia. Toistaiseksi ne ovat koskeneet kaikkia niitä jakkaroita joita tahtoisin etsiä kirpputoreilta, ja niitä patinoituneita vanhoja pöytiä joita samaisilta kirpputoreilta tahtoisin löytää. Toivottavasti en pääsekään (ehkä ikinä) millekään Vepsäläinen -tasolle.
Siinä se outo juttu nimittäin on. Niin upeaa ja komeaa ja hienoa kuin vaikkapa Vepsäläisen myymä huonekalusto on, en osaa millään tavalla viehättyä siitä. Olen joskus vieraillut sen tasoisissa sisustuksissa, ja minusta tuntuu ainoastaan siltä kuin olisin hotellissa. Ehkä se johtuu siitä, että en koskaan ole elänyt sellaisissa puitteissa. Niinpä mikään sellainen ei ole minulle kodikasta, mikään sellainen ei ole lämmintä, ei rauhoittavaa.
Minun kodikkuuteni on vanhojen Lundia-hyllyjen kodikkuutta, naarmuuntuneen puun kodikkuutta, värikkäiden puuvillakankaiden, kirjavien värien, sekalaisten huonekasvien, kirjapinojen ja tilkkutäkkimäisen sekalaisuuden kodikkuutta. Se on koivupuun värin kodikkuutta, lämpimän puun ja raitakankaiden kodikkuutta. Pärekorien ja halkopinojen, lampaantaljojen ja matolle varisseen tuohiroskan kodikkuutta. Se on sitä, miltä auringonläikkä lattialla tuntuu. Ja siksi en ole koskaan ymmärtänyt kromin ja mustavalkoisten nahkasohvien päälle. Haluan murusia lattialle ja ryppyisiä lakanoita. (No, on minulla nyt musta nahkasohva, mutta se on jostain 70-luvulta.)
Vieläkin toisinaan käyn kodeissa, jossa on harkittu värit ja luotu harmonia; on luonnonvalkoista ja wengepuunruskeaa, on beigeä ja ehkä turkooseja tyynyjä kirkastuksena. Ja silloin ehkä henkäisen ihastuksesta, nautin ja imen estetiikkaa itseeni. Mutta koskaan en ole vielä onnistunut luomaan itselleni mitään sellaista. Sitä ei vain… tapahdu. Minä kokoan ympärilleni sekalaista kollaasia. Sekamelskaa, ja vain sellaisessa taidan tuntea lopulta olevani kotonani.
Istun nyt olohuoneessa, ja jos katson mitä värejä tässä on ympärillä, saldo on tämä: valkoista, keltaista, oliivinvihreää, kahvinruskeaa, mustaa, viininpunaista, oranssia, omenanvihreää, tummanvihreää, joulunpunaista, beigeä, harmaata.
Ja asiantuntijat sanovat, että pitäisi valita yksi tai kaksi pääväriä ja piristää niitä muutamalla pikkuesineellä.
…right. Not gonna happen.
Ja siitä huolimatta tai juuri siitä syystä olen haljeta onnesta. Vaikea edes selittää miten innostunut olen ja miten hassua se on.
Ilmeisesti muutos tekee joskus hyvää, ja todennäköisesti jollekin osalle minua jonkinlainen muutos nyt tekee psyykkisesti hyvää. Ja kas, löytyi asunto.
Ja asunnossa saa kyhätä pesää. Eikä se vaadi kuin vähän kangasta. Ja jakkaran kirpputorilta.
Ihastuttavaa,
miten elämä edelleen on
yllätyksiä ja virtaavaa vettä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Kätten työt, Onni | Comments (0)
seuraavaksi sitten kärrynpyörä. March 2nd, 2009
Äiti olis nyt ylpeä jos näkis.
Ostin varmaankin jo yli vuosi sitten Eurokankaan alennusmyynnistä Nanson collegea ja päätin, että siitä tulee huppari. Useampi viikko sitten aloin tehdä sitä hupparia. Leikkasin reippaasti kaavan palaset ja isot saumanvaratkin vielä. Kun olin saanut hihat ommeltua, tajusin, ettei se ihan toiminut – hihan saumat roikkuivat hyvän matkaa olkapään alapuolella olkavarren puolella.
Reippaana tyttönä päätin korjata tilanteen. Ensimmäinen korjausyritys kaatui heti; ei hihan saumaa voi vain yksinkertaisesti ommella uudelleen neljä senttiä sisempää, kappaleet ovat aivan väärillä kohdilla. Niinpä ratkoin hihat irti ja sovitin hihan parempaan kohtaan paitakappaleita. Ommeltuani sen noin kaksi kertaa (on mahdotonta saada hihaa ommeltua oikealle paikalle ilman ryppyjä) totesin, että jotain oli mennyt pieleen. Ei ollut hyvä idea ommella mututuntumalla noin viisi senttiä joka suuntaan liian isoa kappaletta – “tästä se ommel varmaan menis” – tuloksena oli vinksallaan oleva kappale kangasta, jossa oli kyllä hihat ihan kauniisti paikallaan, mutta jossa kaikki muut osaset jatkuvan ratkomisen, leikkelemisen, ompelemisen ja kutistamisen seurauksena olivat muuttuneet käsittämättömän muotoisiksi ja menneet vinoon joka suuntaan. Kangas on paksua raitaa, ja raidat hyppivät miten sattui.
Tässä vaiheessa olin purkanut jokaisen ompeleen kenties kolmesti ja aloin menettää toivoni. Tajusin, ettei hihoja enää saisi paitaan kiinni; olin leikellyt liikaa kangasta sieltä ja täältä. Tungin koko hökötyksen takaisin muovikassiin ja päätin unohtaa.
Tänään sain kuitenkin innonpiston ja älynväläyksen. Kaivoin kappaleen taas esiin, ratkoin saumat vielä kerran, ompelin sivut yhteen (tuli vähän tiukka mutta kestää tämän) ja aloin leikellä vähän uusia palasia ja sommitella niitä yhteen. Ja ta-daa, nyt minulla on hihaton savupiippukauluksella varustettu raidallinen college-viritelmä, jostain paidan ja tunikan välimaastosta. Jos ei voi tehdä hupparia, niin tehdään hihaton ja jos ei osata tehdä huppua, laitetaan vain kaulukseksi iso keeppi kangasta…
Ei tämä mikään maailman järkevin vaatekappale ole, mutta olen suunnattoman tyytyväinen. Moneenkin asiaan. Suurimpana siihen, että kerrankin en antanut periksi.
Olen mestarillinen lannistumaan, kun joku asia ei mene niin kuin kuvittelen. Siksi en kai soita kitaraa sen paremmin kuin mitä riparisoittoihin olen oppinut, siksi minulla on kaksi huuliharppua joista en vieläkään saa taivutettua bluessäveliä. Siksi minulla on useita parittomia lapasia ja erinäisiä valmiiksi leikeltyjä takinkappaleita. Yleensä ne jäävät sille asteelle, mutta kun ei ole tarvetta matonkuteillekaan…
Mutta nyt en antanut periksi. Tein paidan, vaikkakin älyttömän. Olen tyytyväinen siihenkin, että meni vähän vähemmän kangasta ja rahaa hukkaan kuin yleensä. Nyt täytyy enää käyttää tätä viritelmää, mutta se ehkä onnistuu. Sisulla.
Tällaisia kokemuksia pitäisi saada enemmänkin. Että ei anna periksi. Minulla on hatara aavistus siitä, että olen petrannut tänä keväänä tässä asiassa. En antanut latinan kanssa periksi; pänttäsin sisulla päivällä aina tietyn ajan, käänsin joka ikisen harjoituslauseen, etsin sanoja ja lauseita pitkin nettiä ja sanakirjoja. Ja nyt teen sitä heprean kanssa. Käännän ja väännän lauseita väkisin kunnes uskon ymmärtäväni.
Tämä koituu minulle vielä todella hyväksi. Jos vihdoinkin opin olemaan sisukas ja periksiantamaton, se on iso opittu asia. Olen ollut liian syntymänäppärä joissain lajeissa ja siksi laiska näkemään minkään eteen vaivaa; olen tehnyt asioita vain sen verran kuin olen luonnostani osannut, sen jälkeen olen jättänyt ne. (En esimerkiksi ole koskaan osannut tehdä kärrynpyörää, enkä osaa vieläkään. Tai pelata pallopelejä.) Olen ollut siis hemmetin patalaiska.
Minun pitää pitää itseäni vähän paremmin kurissa. Ja tämä oli hyvä harjoitus. Oppitunti siitä, että kyllä sitä yleensä aina jotain syntyy kun tosissaan yrittää. Paita tai hepreantentti. Saas nähdä.
*
On hyvä, hyvä olla.
Käsittämätöntä että olen naimisissa sen miehen kanssa, joka on maailmassa minulle paras. Käsitykseni mukaan ainoa sellainen jonka kanssa voin elää tämän täyden toden elämän.
Se nyt vain on käsittämätöntä.
Posted in Elämä, Järjettömyys, Kätten työt, Minäkuva, Onni, Rakkaus | Comments (0)
puu nimeltä Bubinga. February 22nd, 2009
Mikä päivä!
Tuskin olen liikkunut tämän pöydän äärestä. Musiikki on vaihtunut The Crashiksi, It’s Contagious sykkii olohuoneen ilmassa. V piirtää edelleen purjeita.
On tässä jotain tehtykin. Sämpylätaikina nousee, minusta on tulossa hitaasti mutta varmasti jauhoinen ja hääräävä. On pistetty nenä ulos, käyty kaupassa. Parsittu keskeneräisen paidan hihat kerran irti ja uudelleen kiinni, sovitettu ja hylätty tuolinkarmille, koska en halua alkaa huudattaa ompelukonetta. On mietitty, kenestä viime vuosisadan teologista olen saanut vaikutteita ja päädytty Gustavo Gutierreziin. On puhuttu puhelimessa. Ja on selattu pitkin internetiä sivustoilla, joilla myydään eksoottisia puulajeja.
Ja voi taivas että ne ovat kauniita. Nimineen päivineen:
Meet Padouk.
Meet Wenge.
Meet Rosewood.
Meet Bubinga.
Meet Zebrano.
Eebenpuusta oli vaikea löytää edes edustavaa kuvaa, kun se on niin tumma. Löysin silti. Meet Ebenholz-Macassar:
Esitin V:lle kainon pyynnön koskien ajatusta sormuksesta. Koivu on osoittautunut huonosti liimautuvaksi, ja toistaiseksi suomalainen mänty on toiminut sormuksissa parhaiten. Minua on kuitenkin kutkuttanut jo jonkun aikaa ajatus syvästä ja tummasta leveästä sormuksesta. Paksusta. Punaisesta.
Sellaisesta jota pitäisi huolella ja ei aina, joka kädessä ei tiskata.
Selasin aikani kuluksi aamupäivällä pitkät listat käsityöläisten tekemiä metallisormuksia www.etsy.comissa, ja vaikka jotain rustiikkisen autenttisen oloista sielläkin oli, ei vielä yksikään metalli ole kolahtanut minuun niin kuin puu. Kolahtanut, tosiaan… Puussa on jotain samaa kuin tulessa; kumpaakin voi katsella pitkään väsymättä, seurata syyn kuvioita, värin vaihtumista.
Minua ei lakkaa ihmetyttämästä se, että luodessaan tätä paikkaa Luoja ei jättänyt asiaa vain perusteisiin. Ei riittänyt, että puuta on tietynlaista ja tietyn väristä, vaan on puuta, joka on valkoista, mustaa, sinistä, harmaata, keltaista, punaista, violettia. Vaikka puun väri ei edes näy ennen kuin puu kaadetaan ja leikataan. Mitä hyötyä sellaisesta on evoluution kannalta…? Minua hivelee ajatus siitä, että maailman loi esteetikko, jonka mielestä eri värinen puuaines on hyvä idea.
Sillä hillittömän kaunista se on. Olen katsellut tänään puuta joka liekehtii kuin kulta, taittaa valoa kuin metalli tai välkkyy kuin hevosen suittu karva. Palaa ja hehkuu ja tummuu.
Mmm. Viehättää, viehättää kovasti. Lämmin, palavan värinen puu.
Kai se on se, että metalliin ei vieläkään ole saatu upotettua samaa lämpöä. Puun ytimen hitaasti tiivistynyttä elävää lämpöä, lupausta.
Vaatehuoneessa odottaa myös monta palaa V:n kotipihan vanhasta omenapuusta. Kovaa, taipumatonta, sitkeää puuta, jossa valkoinen leimahtaa hetkessä punaiseksi. Niin kirjavaa puuta en ennen ole nähnytkään. Ja jossain on myös viime elokuun purjehdusreissulta saaresta mukaan otettua katajaa, kiharaisen kirjavaa.
Sellaisista mielellään kannan sormuksia sormessani.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt | Comments (0)
minähän olen riittävästi! February 10th, 2009
Äsken jossain hiihtolenkin puolessa välissä, ladulla Laajavuoren takana, polvi kaatumisesta vähän kipeänä ja pulssi niin korkealla että henki kulki vinkauksittain, tuli mieleeni mullistava ajatus.
Entä jos olenkin jo nyt sillä paikalla, jossa minun kuuluukin olla?
Entä jos olen jo nyt eniten sitä, mitä minun kuuluu olla?
Entä jos jo nyt palvelen niin kuin minun pitääkin, täytän paikkani?
Entä jos jo nyt elän sitä, mihin minut on tarkoitettu?
Entä jos olisinkin jo nyt se, joksi minut suunniteltiin? Että tämä elämä tässä olisi jo se, joka on enintä mitä voin tehdä? Että jo tällä elämällä täyttäisin tarkoitukseni: että vaimona oleminen, lenkkipolkujen kiertäminen, leivän leipominen, teen kuppeihin kaataminen, kahvikupin toisella puolen istuminen, satunnainen kuunteleminen, muutamien lehtijuttujen kirjoittaminen, heprean opiskeleminen, selän rapsuttaminen iltayöllä, äidille soittaminen, anoppiin tutustuminen, läsnä oleminen,
että entä jos se onkin kaikki jo tässä?
Se on mullistava ajatus. Että ei tämä elämänvaihe ole vain välivaihe, siirtymä ja odotustila matkalla johonkin suureen tehtävään, jota varten yrittäisin valmistautua. Että ei tämä elämänvaihe ole vielä vajaa ja puutteellinen. Että ei elämän ole oltava yhtään enempää ollakseen täyttä.
Ja toisin sanoen: voi olla, että loppuelämäni leivon leipää, kaadan teetä kuppeihin, kuuntelen, olen vaimo, rapsutan selkää tai selkiä, hieron jalkoja, tamppaan mattoja, keitän puuroa, kierrän lenkkipolkuja, soitan ja kyselen, kuuntelen ja yritän olla läsnä. Että en lähde Afrikkaan. Että en osallistu Suuriin Projekteihin. Että en tule Ihmeellisen Merkittäväksi Ihmiseksi.
Ei sillä, että olisin sellaiseksi välttämättä halunnut. Maailma ympärillä vain huutaa, että jokaisen on tultava sellaiseksi ollakseen edes jotain. Jos ei yritä, on epäonnistunut väliinputoaja. Ja minunkin levoton sydämeni on kuvitellut, että sellainen puhe on totta ja minunkin on sellaiseksi yritettävä.
Ja sitten on sekin näkökulma, että ei Jumala oleta minun tulevan supersankariksi. Jumala olettaa minun rakastavan. Toisia. Jostain syystä olen kuvitellut, että asia kuten kutsumus velvoittaa sitoutumaan suuriin tehtäviin, Valtaviin Projekteihin. Että on suunnattava ylöspäin, oltava enemmän, vahvempi, kunnianhimoisempi.
Mutta se ei ole Jumalasta, se on maailmasta. Minä en haluaisi olla maailmasta. Maailmassa, mutta en maailmasta. En maailmasta niin että se saa tanssittaa minua mielensä mukaan. Kutsumus minussa on. Ja saa olla. Mutta sekään ei ole maailmasta.
Ehkä minä olen jo urani huipulla; pannukakkutaikinaa kuuman uunin pohjalle läikyttävänä vaimona, patalaput liedellä polttavana vaimona, to-be-äitinä, joka on todella haka omenakaurapuuron keittämisessä juuri oikean paksuiseksi eikä ollenkaan liisteriseksi.
Ehkä minun on vain tarkoitus olla nainen, jolla on kaksi toimivaa kättä ja kaksi kuulevaa korvaa. Yksi vähän yskähtelevä mutta kovasti kehittyvä sydän.
Voi olla, että joskus on joku Projekti. Mutta ei minua sellaisia varten ole luotu. Minut on luotu elämää varten.
Elämä on leivässä ja rakastamisessa. Kaikki muu tulee ylhäältä, jos on tullakseen.
Tämä on mullistava ajatus, kun on murrosiästä asti ollut kestolevoton ja halunnut jatkuvasti karata Afrikkaan kokeakseen olevansa elossa ja tärkeä, olennainen. On olennaista ruokkia nälkäänäkevät lapset. On olennaista mennä lähetystyöhön ja kaivaa kaivoja. Mutta on olennaista ruokkia lapset ja rakastaa tässä ja tänään.
Muu on ekstraa.
Omituista -
että sitä olisi riittävä…
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 21 yms. December 21st, 2008
Hassua ajatella, että ne ovat olleet täällä ennen meitä. Puut.
Hassua ajatella oikeastaan, että tuon lähimetsän korkeat kynttilämäiset männyt ovat olleet täällä ennen meitä. Että me olemme vain tulleet jälkeenpäin ja asettuneet tähän taloksi. Ja omituista ajatella, että jos mennään vielä itäänpäin, Ilomantsiin poluille ja korpiin, siellä on sellaisia, jotka ovat olleet täällä jo monta sukupolvea ennen. Kasvaneet hitaasti joskus siemenestä ja taimesta ja kurotelleet toistensa lomasta auringonpaikkoihin ja yltäneet valoon lehtikaton tuntumaan, kohisseet hitaasti vuosisatojen ajan hieman korkeammalle, ja lopulta unohtuneet hiljaiseen paikallaanoloonsa lopuiksi vuosikymmeniksi kunnes alkavat hitaasti vajota ja lahota juurestaan takaisin maaksi.
Pohdin joskus sitä, millainen maailmasta olisi tullut, jos sen muokkaaminen ja tyhjästä luominen olisi ollut minun vastuullani. (Relevantti asia miettiä.) Tulin siihen tulokseen, että on nerokas idea, että maasta ylipäänsä kasvaa jotain. Että on siemeniä, jotka mullassa ja kosteudessa ymmärtävät alkaa työntää itsestään versoa, ja joiden pakko elää murtaa asfalttia ja kivikkoa ja pakottaa tieltään turhat esteet vimmaisessa valonkaipuussaan. Ja että sellaisesta pienestä taimesta voi, jos aika ja ihminen suo, tulla vaikka punapuu, jonka kuvaamisessa BBC:n kuvausryhmälläkin on vaikeuksia.
Todennäköisesti en olisi keksinyt sitä. Puita. Kasveja yleensä. Luulen, että maailma olisi paljon staattisempi ja vähemmän ihmeellinen paikka, jos sen kehittely olisi jäänyt minun harteilleni.
Pidän puista. Pidän siitä, että Suomi on maa, jossa puita riittää. Jossa puita on määrällisesti paljon ja jossa on loputtoman erilaisia ja lajisia puita. Pidän metsästä, enemmän kuin elämäntilanne nyt sallii. Pidän puiden keskellä olemisesta. Se voi tarkoittaa kaupunginpuistoa tai Ilomantsin eräpolkua – tosin mieluummin valitsen viimeisen. Pidän siitä, että puita on paljon.
Jos niihin voi kiivetä, ovat asiat entistä paremmin.
Joskus kun olin ala-yläasteikäinen löysin läheltä Honkaniemeä Noljakan arboretumin rannasta puun, johon pystyi kiipeämään. Ihan tavallisesta rannasta, jossa männyt kaatuilivat veden päälle ja koivut yrittivät selvitä niiden lomassa. Kaatuilevien puiden keskellä oli yksi, jonka runko oli tarpeeksi paksu, joka oli riittävän kaareva ja jossa oli sopivin välein oksia. Sen latvaan pääsi kiipeämään kaislikon ylle, oksanhankaan jossa oli hyvä keinua. Menin joskus lukemaan kirjaa puuhuni, tai istumaan vain aurinkoon. Taisin viihtyä siellä paljon.
Itse asiassa muitakin erityisiä puita on ollut. Kun olimme pieniä, meillä oli niin kutsuttu Kiipeilypuu – kaksi vanhaa vierekkäistä vänkkyräistä paksua vaahteraa siinä, missä nyt on kerrostalo; pellon takana pari sataa metriä siitä pihasta, jossa asuimme. Koko taloyhtiön muksut lähtivät usein yksissä tuumin kiipeämään vaahteroihin. Niissä oli tukevia haaraumia lähellä maata ja niihin ainakin uskalsi kiivetä, joskus korkeammallekin. Nyt puut on kaadettu, mutta tuskin ne näyttäisivät niin isoilta silti.
Ja sitten ovat omenapuut äidin kotipaikan pihassa, enoni ja vaimonsa kotipihassa Kermajärven rannassa. Ne vanhat ja vikuraiset, jotka eivät kai omenoita ole enää tehneet aikoihin, mutta joiden alla ja katveessa on juotu monet kahvit ja istuttu monet keskustelut. Ja sitten ovat ne nimenomaiset ilomantsilaiset ikipuut Petkeljärvellä, ne joiden varret ovat harmaata savea ja sileää vettä ja hiljaista ajattelua, ja joiden lomassa ilma menee hiljaiseksi ja voisi hyvin kuvitella susien tulevan niiden lomasta.
Pidän puun tunnusta. Kaarnasta kättä vasten, keväällä auringossa lämmenneiden runkojen tunteesta, pidän koivun tuhkanvaaleasta kaarnasta ja sileydestä, pidän sormiin tarttuvan pihkan tuoksusta. Pidän puun tuoksusta yleensäkin valtavasti; mäntykankaan kiehuvasta tuoksusta paksuna sieraimissa kesähelteellä, kuusen tuoksusta jouluaamuna olohuoneessa, koivun tuoksusta saunan jälkeen kesäyössä, iholla. Pidän puun tuoksusta lattioissa ja huonekaluissa, pidän öljytyn puun nuuhkimisesta. Pidän puun äänestäkin; sen narinasta, raksunasta, paukkumisesta kovassa pakkasessa, huminasta ja suhinasta, kahinasta.
Pidän puusta. Pidän puusta yllättävän paljon. Pidän metsästä, mutta pidän puusta myös materiaalina, sormuksissa tai kupeissa, pöydissä ja lattioissa, koruissa, veitsissä. Auringonläikkä puulattialla, vastasin muutama vuosi sitten kun unelmista kysyttiin.
Ja paljaat jalat siinä auringonläikässä. Ajankohtaista edelleen.
Puista tulee hyvä tunne. En ihmettele puunhalaajia; voisin tykätä halailla puita itsekin, pitkään ja hartaasti. Kuunnella keväällä miten mahla nousee puuhun, puu kärvistelee pakkasta suonistaan, sulaa ja kurottelee oksiaan, tai kuunnella miten koivunvarret kasvavat kohisten, ritisevät solukoissaan, venyvät ja paukkuvat. Pidän siitä, että ollaan puuta vasten. Puulattialla. Sormus sormessa.
Ja pidän erinäisistä puumaisemista. Ilomantsin polkujen lisäksi pidän valtavasti kunnon umpikorpimetsästä sammalineen, ja vähintään yhtä paljon sekamelskaisesta nuoresta koivikosta kevätsäällä, kun oksissa on vain kevyt viherrys ja himmeys. Sellaisissa metsissä tulisi kuljeskella enimmäkseen unohtuen.
Puu on uskomattoman monimuotoinen asia. Mihin kaikkeen se taipuu; sormukseksi, astiaksi, pöydäksi lattiaksi, viuluksi selloksi, soittimiksi. Huiluiksi, seipäiksi, aidoiksi, aitoiksi, taloiksi, kengiksi, sytykkeiksi, tuleksi, laitureiksi, veneiksi, leluiksi… Mitä puusta EI voi tehdä? Ja mitä siitä tehdäänkin, siinä säilyy jokin lämpö jota synteettisessä ei ole. Toivoisin, että ympärilläni olisi aina puuta, jossain muodossa, mahdollisimman paljon.
Taidan tarvita uuden puun, johon kiivetä.
Ehkä Laajavuoresta löytäisin.
Posted in Kauneus, Kätten työt, Luonto, Tunteet | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 13. December 13th, 2008
Tämän päivän ilonaihe on hyvin konkreettinen. Oikeastaan niitä on ollut monta.
Mutta suurimmaksi nimeän tämän: Secco, kierrätysmateriaaleista uskomattoman kekseliäitä uusiotuotteita valmistava jyväskyläläisyritys. Vai mitä voisi sanoa turvavyöstä tehdystä kravatista, jonka nimi on Safety? Traktorin sisäkumista tehdystä olkalaukusta, jonka nimi on Rub-a-Dub? Tai tuotesarjasta nimeltä Qwerty, joka koostuu erilaisista tietokoneen näppäimistä rakennelluista asioista kuten hiuslenkeistä tai jääkaappimagneeteista?
Olen nähnyt Seccon tuotteita ennenkin ja ihastunut niistä ennenkin, mutta tänään vaikutuin jutusta uudella tavalla, ja siksi tämä merkintä saakin nyt olla Seccoa – ja uusiotuotteita. Mainos ei siis ole maksettu, vaan täysin vapaaehtoinen. Ja sen taustalla on vilpittömän hämmentyneen hyvä mieli ihmisten vilpittömästä hyväntahtoisuudesta.
Tämä päivä oli meille poikkeuksellinen kaupungillaryntäilypäivä, joka alkoi sillä, että pyöräilimme loskassa luistellen kiireessä Seppälän Prisman Elisa ShopItiin ostamaan itsellemme Nokian 2610 -kännykät, á 19 euroa. Älytön tarjous, juuri tuollaisia kännyköitä voin ostaa, sellaisia joiden rikki menemisessä surettaa vain käyttöarvo. Sen jälkeen seikkailimme Seppälän isolla SPR-kirppiksellä ja teimme erinomaisia löytöjä – V:lle koko skaala herrainpukimia, liituraitatakki, kaksi pukuliiviä, nostalgiaryhmään kuuluva made in Finland -pikkutakki ajalta ennen syntymäämme, kaksi kaulahuivia ja keikarihattu. (Yhteensä 22 e.) Jo siinä vaiheessa oli hyvä mieli, mutta päivän kruunasi käynti käsityöläisten joulumyyjäisissä Käsityön museolla.
Siitä on tullut jouluperinne, käydä siellä tungoksessa törmäilemässä myyntipöytiin ja hypistelemässä kaikenlaista kutkuttavan mielenkiintoista. Nyt väkeä oli vähän vähemmän, mutta kaikki käsin tehty harkittu ja ajateltu kiehtoo silti minua. Ja museolla oli myös Seccon pöytä, jonka ääressä kuhisevien ihmisten sekaan soluttauduimme katselemaan jätemaan ihmeitä, the Wonders Of The Wasteland. Ihastelin Rissarosseja kun huomasin, että pöydässä oli myös vanhoista vinyylilevyistä tehtyjä leveitä rannekoruja, juuri samanlaisia joita minulla joskus on ollut. Kato tässä on näitä rannekoruja, näitä samoja joita mie oon rikkonu jo kaks, esitin V:lle. Myyjä, sellainen kiharatukkainen pitkähiuksinen punatakkinen siro nainen pöydän takana, kuuli mitä sanoin. Ai sulta on mennyt kaksi rikki? Milloin sulla oli ne rannekorut? No just, meille on tullutkin siitä palautetta… Nyt näitä on alettu tehdä näistä ohuemmista vinyyleistä ja ne leikataan eri suuntaan, niiden ei enää pitäis mennä rikki venytyksestä. Kuule, haluisitko sä tästä vielä kerran koittaa, kestääkö tää koru? Mä uskon sua kyllä.
“Ai siis sie antasit miulle tästä vielä yhen korun?”, sain sanottua. Hintaa korulla oli kuitenkin 25 euroa. Myyjä otti vain nimeni ja puhelinnumeroni ylös ja sanoi että jos se pysyy vielä ehjänä niin ei tartte ilmoittaa meille mitään, mutta jos se vielä hajoaa, kerro siitä.
Kävelin myyjäisistä ulos onnellisena Carry the Song -ranneke mukanani, ja olin iloinen että tuli poikettua, että tuli avattua suunsa ja että sitten joku ajattelee vielä että ei se niin ole rahasta kiinni ja että voi antaa minulle vielä kerran korun josta aiemmin niin kovasti tykkäsin. Tuli hyvä mieli; kyllä se aiemmin risoikin, että koru joka viehätti niin muotonsa kuin ideologiansakin puolesta raksahti kevyen käytön jälkeen rikki, kahteen otteeseen.
Yritän silti pitää ranneketta nyt hellästi. Kolmas kerta, neljättä tuskin tulee.
Tämä oli yksi päivän piristystuokioista. Sen myötä – Seccoon taas törmätessäni – minua alkoi uudelleen kiehtoa juuri kaikki jätetavarasta uudeksi tehty, pois heitetystä luotu. Erilainen do it yourself -ajattelu kiehtoo minua, ja toivoisin osaavani itse tehdä enemmän – nytkin makuuhuoneen lattialla lojuu yksi matkalla valmiiksi oleva raitapaita, josta tulee jotakin erilaista kuin kenties kuvittelin, kun sovellan hupparin kaavaa melko omapäisesti ja ajattelen, että kai sitä matkalla oppii. On kai ommeltava ristiinrastiin niin kauan, että alkaa jotain kankaiden kulkusuunnista hahmottaa. Haluaisin oppia sitä lisää. Ja laajentaa repertuaaria kankaista muuhunkin;
mitä kaikkea voisi tehdä siitä sekalaisesta vaeltavasta sotkusta, jota tässä ihmisympäristössä joka tapauksessa seilaa, miten siitä voisi vielä tehdä jotain jännittävän toimivaa? Seccon pesukoneen sisärummusta tehdyt vadit ovat mielestäni erinomainen esimerkki siitä, että jos joskus hiffaa jotain niin se toimii.
Jokin aika sitten erilaisten internetpolkujen kautta törmäsin myös Outsapopin sivuille. Outi kutstuu itseään trashionistaksi, luomaansa tyyliä trashioniksi, ja ilmeisesti ideologia sen takana on juuri poisheitetystä uuden tekemistä, arvaamattomasta omanlaisen luomista. Ajatuksen villeyden takia minua kutkuttivat erityisesti Outin luomat vetoketjukaulakorut. Koko sivusto – ja sivun reunasta löytyvät linkkivinkit – ovat niin rikasta selattavaa, että jos niitä oikein jäisi ahmimaan, jäisi oma yrittäminen kokonaan tekemättä.
Pitkästä aikaa niiden selaaminen on silti ollut jotain, joka kutkuttaa syvältä ja saa sormenpäät syyhyämään. Jos kaupunki on täynnä kirpputoreja joilla myydään naurettavan huokeaan hintaan tavaraa, josta hieman opettelemalla, kokeilemalla ja erehtymisen kautta korjailemalla saisi kaikenlaista hauskaa aikaan, se olisi kerrassaan veikeää tekemistä… Kuka sanoo, mitä ihminen voi päälleen panna ja mitä ei? Kuka sanoo, missä on hullunkurisen ja soveliaan raja? Minua viehättää se totaalinen epäsovinnaisuus, joka trashionissa ja useimmissa DIY-asioissa ja ajatuksissa on. Kaavaa vastaan kamppailu, halu tehdä jotain itse, keksiä valmiina pidetystä jotain uutta ja sitten käyttää sitä sirkein silmin koska tykkää siitä itse.
Avoinna-Kaisan viimeisin kirjoitus kuuluu linjaan kuvineen. Kaisa onkin yksi niitä, joiden loputonta epäsovinnaisen ilkikurista ja ilkamoivaa luomisvoimaa ihailen. Kaisalla on pitkä rastatukka täynnä erilaisia helmiä ja pitkät liehuvat helmat, ja kekseliäisyyttä tehdä vaatekappaleita joiden muodot melkein juksaavat silmää. Kaisa sanoi että parasta tekemisessä on joskus intensiivisyys, ja sitä jotenkin tuntuu kierrätetyssä tavarassa olevan;
intensiivisyyttä, jonkinlaista kaksinkertaista tarinallisuutta, ajalla kyllästettyä muotoa, hivenen historiaakin, kerroksiksi takertunutta patinaa. Pidän siitä, etteivät tavarat ole uudenkarheita, että niillä on historia ja merkityksiä, ja pidän suunnattoman paljon siitä, että joku joka tuomittiin poisheitetuksi sai uuden elämän. Rikkinäiset vetoketjut, traktorin sisäkumit. Ja että niistä syntyi osaavissa käsissä jotain kaunista ja oivaltavaa. Juuri niin huijattavissa on ihmissilmä;
sitä erehtyy pitämään asioita roskina kunnes joku tulee ja näyttää miten asiat ovat.
One man’s garbage is other man’s treasure. Sille tämän päivän luukku; villille kekseliäisyydelle, lisäksi Seccon myyjän ihastuttavalle anteliaisuudelle ja ihmisuskolle, ja lisäksi sille kutkuttavalle haluan-tarttua-tekemiseen-jo-itse -inspiraatiolle, jota tästä kaikesta taisi tarttua.
Ehtisinpä huomenna ommella. (!)
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kauneus, Kätten työt | Comments (0)