Archive for the ‘Kaukokaipuu’ Category
kevät ja linnut muuttavat taas. March 1st, 2010
lunta ja kesykyyhkysiä.
molemmat ikkunan takana
ja mietin, eikö niille koskaan tule kylmä.
hautaavat varpaansa kuusen pisteleviin oksiin
kun eivät ymmärtäneet lentää kauemmas
osaisivatko edes
sen kai siitä saa, että kesyyntyy.
kesyyntyy tällaisiin lähiökaupunginosiin,
satunnaisiin leivänmuruihin, tuuletusritilöiden lämpöön
kyyhöttämiseen
talven läpi.
minä en halua kesyyntyä sellaiseen,
en halua enää kyyhöttää
en halua kesyyntyä tähän kaupunkiin,
en tulla niin tottuneeksi etten enää
muista kuin nämä yhdet ristisuoniset kadut,
tämän yhden kaupungin mutkallisen elimistön
joka pitää minua niinkuin
pidetään vierasta lemmikkiä
me olemme varmaankin vältelleet toisiamme jo jonkin aikaa.
on olemassa kesykyyhkysiä
ja on olemassa muuttokyyhkysiä
vaikka joku väittää niiden kuolleen sukupuuttoon.
uskon sen vääräksi koska
jos ei ole kesy,
sitten on muutettava
ja minusta tuntuu, että tämä kaupunki ravistelee minua jo harteiltaan,
niinkuin vanha ja ärtyisä eläin, ei anna levätä hartiallaan,
mutta tuulta varten varmaankin
linnut alun perin luotiin
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
suopursun tuoksusta. September 17th, 2009
Taivas on jotenkin sinisempi syksyisin. Puut piirtyvät sitä vastaan teräväsärmäisinä ja kohisevina. On entistä parempi juosta metsässä – ilma on kirpeää ja tulee vasten kasvoja, on olo kuin hengittäisi pelkkää happea, viilennettyä ja syvää. Tuntuu hyvältä juosta kylmässä ilmassa. Pidän tästä kylmästä ilmasta muutenkin. Aamuisin avaan parvekkeen oven, se ei tunnu niin hyytävältä koska parvekkeelle paistaa aamuisin aurinko, ja sisään tulee viileää kirpeää ilmaa. Ensin se tulee lattiaa pitkin varpaisiin, sitten kiipeää seinille ja hitaasti huokuu koko huoneeseen niin, että lattian matolle uudestaan nukahtaneen V:n on pakko nousta nopeasti, mutta minä joka juon kahvia keittiössä olen jo niin hereillä että osaan nauttia kylmästä.
Kävin hetki sitten juoksemassa Laajavuoren ympäri. Tuntuu, ettei sillä ole niin paljon väliä, paljonko juoksee. Kunhan juoksee. Puoli tuntia on tosin fysiologinen minimi: sen jälkeen keho alkaa erittää endorfiinia, ja taidan olla siihen koukussa. Luontainen hyvänolonhuume, joka saa erilaiset elämästä johtuvat mielenpaineet hälvenemään taka-alalle. Juoksemisen jälkeen keho on monta tuntia raukea ja kiitollinen, ja mielelle jää aikaa ja tilaa keskittyä siihen mihin piti. Niin kuin vaikka teologisiin raskaan sarjan väitöskirjoihin, jotka hädin tuskin käyttävät suomen kielen sanoja, vaikka ovat suomeksi kirjoitettuja.
Teologeilla on harmistuttava tapa harrastaa eräänlaista jumaluusopillista vastinetta name droppingille. Keskellä suhteellisen selkotajuista tekstiä voi yhtäkkiä komeilla latinankielinen termi tai kokonainen sitaatti, jota ei käännetä eikä selitetä. Oletus kai on, että jokaisen, jolla on otsaa tarttua tietyn tason väitöskirjoihin, yksinkertaisesti kuuluu tietää tietyt termit. On turhauttavaa selata sivuja etu- ja takaperin ja lukea tekstiä uudelleen saadakseen jotenkin selvää siitä, mistä teologisesta hipleestä mahtaa olla kyse. Eilen opin, että on olemassa sekä sub specie temporalis että sub specie aeternatis, ja toinen niistä tarkoittaa ihmisen ymmärtämää aikaa ja toinen aikaa Jumalan perspektiivistä. Niin.
On vieläkin jotenkin outoa olla Jyväskylässä. Tämäkö on se kaupunki, jossa asun? Tämäkö asunto on se koti, joka minulla on? Kun tulin kesän jälkeen takaisin, en ollut löytää keittiöstä kattiloita. Koko kesän olin enimmäkseen toisten keittiöissä ja kattiloissa. Vieläkin oudoksun näitä katuja ja porraskäytäviä. Täälläkö meidän elämämme on…?
Se liittyy varmaankin isoksi osaksi siihen, että tämä vuosi on ehkä toisiakin vuosia enemmän jonkinlainen väliaika, intermezzo, välisoitto jonka pitäisi loppuaan kohti kasautua jo hienoiseksi crescendoksi ja edeltää jonkinlaista suurta teeman muutosta. Tämän lukuvuoden jälkeen väistämättä lopetan opiskeluni – jos en kokonaan, niin toistaiseksi. Tämä sekava ajelehtimisen täyttämä opiskelijaelämäksi kutsuttu kaaos loppuu hetkeksi. Sitä seuraa jokin toisenlainen kaaos, mutta siinä on ehkä jopa joitain tunnistettavia maamerkkejä. Ehkä kaikki ei sitten enää ole taistelun takana.
En vain vielä ole varma, miten suhtaudun siihen. En ehkä suhtaudu, paitsi lievällä ja jokseenkin kasvavalla uteliaisuudella. Miten muuten voisin suhtautua – enhän tiedä hivenenkään vertaa, millainen teema sävellykseen on tulossa. En minä tiedä, missä teen töitä tai miten, tai kuinka kauan, tai minkä nimikkeen alle minut lopulta laitetaan. Elämänvaihe joka tapauksessa loppuu, ja ehkä se saa minut vierastamaan jo nyt tätä elämänvaihetta, josta pitäisi hitaasti juuria itsensä irti. Olen välitilassa, tajuan ääriviivojeni muuttuvan, värien vaihtuvan toisiksi, jollain tavalla kasvan kokoa, tai sitten tiivistyn ja tulen raskaammaksi. En ole varma. Imen itseeni ympäristöstä jo jotain, joka edustaa jonkinlaista asteen verran lähempänä niin kutsuttua aikuisuutta olemista.
Eikä se enää pelota. Ei, otan sen mielelläni vastaan. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen, että vaihdan sen mielelläni toiseen.
Tultuani lenkiltä aloin pakata laukkua. Huomisaamuna Joensuussa on tentti, menemme sinne jo tänään. Tuntuu, että elämä on nykyisin lähinnä laukkujen pakkaamista. Sitä se on ollut jo kolme kuukautta, ja seuraavat kolme kuukautta se tulee olemaan sitä viikoittain. Parempi kai tottua siihen, että elämä on levällään pitkin rataverkkoa. On siinä hyviäkin puolia; olen pitkään ollut eniten kotonani paikkojen välillä, matkalla pisteestä toiseen, ikkunan edessä jonka takana maisema muuttuu toiseksi. Niissä hetkissä ei ole kiire, koska ollaan jo matkalla, eikä vielä ole stressiä, sillä ei vielä olla perillä. Olen ehkä tämän syksyn ja lukuvuoden matkalla, en vielä perillä mutta jo irti. Se ei ole paha, sillä Koti voi olla myös välitiloissa jossa pysähdytään ja hetken aikaa tavataan itseäkin, jutellaan vähän aikaa ja koetaan, että ollaan sittenkin ihan tuttuja.
Jos viikonloppuna ei sada, menemme jonnekin metsään. Sellaiseen isompaan metsään, ehkä Patvinsuolle tai Petkeljärvelle. Haluaisin mennä jonnekin, missä tuoksuu hapan suo ja läpitunkeva suopursu, ja että saisi vaatteisiin savun hajua ja voisi juoda kahvia kupista jossa se jäähtyy nopeasti, olisi hiljaista, vain puun räsähtely tulessa ja joku yksinäinen lintu suon päällä. Ehkä siellä olisi jo maaruskaa, sammal vaihtaisi väriä. Haluaisin mennä jonnekin missä on autiota ja hiljaista, ja metsä on läsnä. Metsässä sitä kuitenkin ehkä eniten itseään kohtaa, toisiakin paremmin, ja sitten vielä Häntä jonka käsialaa se kaikki on.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Taivas, Tulevaisuus | Comments (0)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
rainy night in Georgia. July 21st, 2009
Hoverin’ by my suitcase, tryin’ to find a warm place to spend the night
Heavy rain fallin’, seems I hear your voice callin’: “It’s all right.”
A rainy night in Georgia, a rainy night in Georgia
It seems like it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world
Neon signs a-flashin’, taxi cabs and buses passin’ through the night
A distant moanin’ of a train seems to play a sad refrain to the night
A rainy night in Georgia, such a rainy night in Georgia
Lord, I believe it’s rainin’ all over the world
I feel like it’s rainin’ all over the world
How many times I wondered
It still comes out the same
No matter how you look at it or think of it
It’s life and you just got to play the game
// Brook Brenton, Rainy Night in Georgia
*
Eilen ei satanut, ja silti kun kuuntelin tätä bussissa se oli jollain tavalla eniten se, miltä viime viikkoina on tuntunut. Jostain tulee se ikävä, jota olen yrittänyt piirittää ja sanoittaa. Miksi on ikävä?
Minne on ikävä? En tiedä, on vain
ikävä.
Tunnistan osia siitä. On ollut ikävä Joensuuhun, tuonne rannalle johon melkein aina tuulee, jota sanotaankin Aavarannaksi, nojaamaan sillankaiteisiin ja katsomaan sitä maisemaa jonka melkein parhaiten muistan. On ollut sellainen ikävä, että Heinäveden bussiasemalla tiedostan että jotain minusta on siinä kirkonkylässä, vaikken ole koskaan siellä asunut,
ja Heinäveden hautausmaan ohi mennessä se tuntui vielä isommin. Siellä on kolme hautaa, joihin oma elämäni suuresti liittyy, vaikka olen itse vain seissyt hautakiven vieressä. Kerman koskella katselen veden kuohuja ja mietin millainen oli vesi kolmekymmentä vuotta sitten,
ja sitten kotona äitini näyttää kuvia oman äitinsä kotipaikasta jossa kävi vierailemassa sunnuntaina, kun minä elin läpi leirin viimeistä päivää enkä päässyt sukutapaamiseen. Kuvissa on ihmisiä joilla on tuttuja ilmeitä vaikka kasvot ovat vieraat, ja niiden joukossa on kuva jossa isoäitini istuu perheensä kanssa juhannuksena talon edessä joskus 1930-luvulla, isoäitini on nuori ja kauniissa mekossa, palmikolle kiedotut hiukset ovat paksummat kuin minun hiukseni ikinä, ja kun en ole varma kuka sisaruksista kuvassa on mummini, äitini sanoo vain että
katso heidän kasvojaan, mieti miltä itse näytät, löydätkö?
Ja minä tunnistin. Jotain silmien ympärillä, jota on äidilläni.
Isoäitini oli lämpimän näköinen nainen, täyden näköinen.
Ja hautausmaan kohdalla minun on ikävä,
tiedän että isoäitini olisi nyt jo yli 90
mutta on silti väärin, etten ole koskaan istunut hänen kanssaan kahvilla
olisimmeko me osanneet puhua
olisiko hän pitänyt minusta
mistä me olisimme puhuneet
olisiko hän opettanut minulle miten
tehdään oikein karjalanpiirakat
miltä olisi tuntunut että tietää
mistä on tullut -
ja sittenkään ikävä ei jää siihen, ei siihen että siellä yhdessä rannassa saunan pielessä kasvaa samoja puita kuin vuosikymmeniä sitten, sellaisia joihin isoäitini on nojannut. Ei ikävä jää siihen, että tunnistan hymyn ja olen joskus nähnyt sen peilikuvassani.
Eikä se jää siihen että nojaa sillankaiteeseen Aavarannalla
epäilen, ettei se jää siihenkään, että ensi sunnuntaina nousen junaan ja laskeudun siitä uudelleen Turussa.
Luulen, ettei se jää Höglandin rantaankaan, ei ulkoluotojen kallioille, ei veneen lautoihin.
Ja minua vaivaa siinä jokin. Toisinaan tuntuu, että rakastan liikaa. Miten minä sidon tämän? Mihin minä sidon tämän? Mihin minä kudon tämän kiinni? Minne minä jään? Näenkö, mistä olen tullut? Näen, missä seison nyt. Ja minussa on haparoivia unelmia, ohuita piirtoja, aavistuksia,
mutta en sido itseäni niihin, sillä ne kenties eivät kestä.
Niinpä olen tässä pisteessä elämää, näen hieman taaksepäin, puolikkaan askeleen eteenpäin. Ja jotakin pitäisi silti tehdä sille, että hetkittäin ei tiedä, minne tunteensa laittaisi. Kauanko pitää ikävöidä tietämättä, mitä ikävöi?
Ja sitten on vanhoja ihmisiä, jotka sanovat, että se on Taivaan ikävää. Haluaisin sanoa, ettei se ole totta. Tuntuu liian isolta elää täällä ihmiselämä kaivaten koko ajan jotakin, joka tulee sen jälkeen. Olisi kuitenkin oltava kiinni jossain hetkessä. Elettäväkin.
On turhauttavaa kirjoittaa jostain joka on jotakuinkin yhtä pakenevaa kuin savu. Haistan sen ja tiedän, että jossain palaa, mutta liekki on niin pieni etten näe, missä se on. Jotain kai kytee.
Vähän kuin seisoisi asemalla, hytisisi matkalaukun vieressä, ilman paikkaa jossa viettää yö. Tekisi pesän yöksi jonnekin, ottaisi kitaran tappaakseen aikaa. Have you ever been lonely? Ja miten voi olla yksinäinen keskellä elämää? Tätäkö ne kaikki unet junista olivat? Elämä on asemapaikka, jossa palellaan matkalaukun vieressä?
Ehkä elämässä onkin kyse siitä,
että tarpeeksi monta palelevaa sytyttää roskatynnyriin tulen aseman viereen,
lämmittelee sormiaan sen lämmössä, kynsikkäät kädessä,
se joka ensiksi ehtii
soittaa kitaraa
huomenna on taas uusi päivä tässä talossa joka minulle on eniten koti, yritän nukkua mahdollisimman paljon, mitä vähemmän olen väsynyt, sitä vähemmän asiat tuntuvat pakahduttavilta. Ehkä osa tästä on liioiteltua, mutta ei silti, se että uuvuttaa nostaa pintaan asioita joita ei yleensä tarvitse ajatella.
Tämä on paatoksellista.
On paatoksellista olla elossa.
Tuntuu, että odotan koko ajan jotain. En tiedä, mitä, mutta liikutun kun jotain tapahtuu toisille, sen ei tarvitse olla minä. Odotan, että elämä ottaa askeleitaan. Jokainen askel kohti Taivasta on voitto.
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
tämä taakka on suloinen kantaa. July 10th, 2009
Tänään heräsin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siihen tunteeseen, että jäsenet ovat tyytyväiset ja raukeat levättyään riittävän kauan.
Kääntyilin sängyssä tunnin heräämisen jälkeen, koska en raaskinut rikkoa tunnettani vielä. Vasta kun tiesin isän jo keittävän keittiössä kahvia vedin peiton yltäni ja laskin jalat aitan viileälle lattialle. Ja totta se oli, tullessani sisään minun oli levännyt olo. Herännyt.
Olen ollut niin väsynyt että en usko aikaisemmin olleeni. Olen luullut edellisvuosinakin väsyneeni, mutta en ole tiennyt, että siinäkin voi vielä ylittää rajoja. Toissailtana en ollut mitenkään saada unen päästä kiinni. Pyörin vuoteessa niin kauan että itku alkoi kiristää silmien takana: mie en ikinä nuku, mie en saa koko yönä unta, tämä sekava kipeä olo ei ikinä lakkaa, tästä ei tuu mittään. Yömyöhällä annoin periksi ja otin nukahtamislääkkeen. Silti mielessä pyöri jokin niin isoilla kierroksilla, että lääke ei ottanut vaikuttaakseen noin tuntiin.
Eilisaamun kuljin jonkinlaisessa päättäväisessä horteessa. Kävimme Kontiolahdella SF-Filmikylässä katsomassa, millaisessa satukylässä Pölösen Karjalan kunnailla -sarjaa kuvataan. Matkalla takaisin nukuin Carlsonin parkkipaikalla sikeää unta, kun äiti ja isä ostivat vasaroita ja lakkoja. Kotona olin hereillä sen hetken, joka mansikkakakun tekemiseen meni. Sen jälkeen menin aittaani, ikkunoissa oli paksut peitot valoa estämässä, menin peiton alle ja nukuin kaksi tuntia paksua tummaa unta vain välillä kylkeäni kääntäen. Nousin joskus viiden aikaan – unta olisi riittänyt, mutta en uskaltanut varastaa kaikkea yöltä. Meni kauan selvitä taas hereille, tuntuu, että olen viettänyt viimeiset viikot tasaisessa turtumuksessa unen ja valveen välissä, mielentilassa jossa on keskityttävä kahta napakammin siihen mitä sanoo, tekee, ajattelee tai lipsauttaa – rajatilassa ei ole niin paljon suodattimia tai energiaa kuin normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa pitäisi olla…
Kun myöhemmin illalla laitettiin ruokaa, minun oli pakko käpertyä vähän väliä keittiössä tuolille tai lattialle. Rintakehässä kiristi jokin laajan kaaren muotoinen kipu, epäilin sydämen lyövän omia rytmejään. Yritin estää kivun siirtymisen palleaan vetäytymällä kippuraan. Kehollani on oma sanansa sanottavana tähän touhuun: en jaksa enää, en rupea tähän enää, jos et nyt anna minun levätä minä petän sinut, huomaatko, voin milloin tahansa jättää sinut avuttomaksi, entä jos puristan vähän tästä ja tästä niin ettet saa vedettyä kunnolla henkeä?
Yritin selittää itselleni että lepäisin kyllä jos voisin, mitään muuta en haluaisikaan, mutta entä jos uni ei tule iltaisin ja entä jos tämä liian nopeasti minussa pyörivä pyörä ei pysähdy, en valitse itse sitä että kaikki minussa on liian suurella vaihteella, en valitse tätä levottomuutta tai kireyttä -
kipu meni ohi, mutta siinä lattialla tuli lopulta itku. Pisarat putoilivat silmälasien linsseille ja piti ravistaa ne pois päästä. Kummallista on se, että itkun myötä joskus tulee helpotus. Se on tunne siitä, että se jokin rintalastan alla kirvelevä liukenee veteen ja kihoaa silmien kautta ulos. Jos hetken jaksaa itkeä, rintalastan alle ei ehkä satu niin paljon… Tänään tahtoisin itkeä lisää, pois sitä jotakin jota en vielä uskalla päästää irti, ajattelen että minun on vielä kestettävä ja vielä oltava vastuussa, vielä tarjottava itsestäni toisille, annettava itseni, asetettava alttiiksi ja likoon. Ja niinhän se on. Mutta
minulla olisi vielä muutama päivä aikaa itkeä tätä.
Huomenna palaan Jyväskylään. Pesen vähän pyykkiä, kirjoitan esirukouksen. Sunnuntaina on edellisen leirin konfirmaatio. Sen jälkeen pakkaan tavarani. Maanantaiaamuna otan kaksi bussia päästäkseni Keltinmäen kirkolle, ja sukellan viimeiseen leiriin. Jos saisin nämä muutamat yöt nukuttua vielä edes sen kahdeksan tuntia yössä… Silloin kestän kasassa.
Taidan etsiä äärirajojani. Tai minut on taidettu sysätä sinne. Rajoille. Se ei ole väärin. Mutta se on uutta. Näen öisin unia – silloin kun en nuku keinotekoista unta saadakseni edes hieman levättyä – taas loputtomista junista ja juna-asemista, joilla näen junan ikkunasta jonkin tärkeän ihmisen vilahtavan ohi laiturilla, en saa junaa pysäytettyä, olen matkalla jonnekin minne en halua. Osa junista on uusia ja nopeita, osa hämäriä ja vanhoja, ja yleensä mitään ei tapahdu päiväsaikaan. Tai sitten olen unissa kaupungeissa joita en tunne, minulla ei ole paikkaa jossa yöpyä ja saan majoittautua jonkin epämääräisen tuntihotellin huoneeseen mutta minun on pysyteltävä poissa yöhön asti ja vain hetkeksi saan mennä nukkumaan sinne, soitan unessa ystävilleni ja veljelleni samassa kaupungissa ja he sanovat no miksi ihmeessä sinä et tullut meidän luoksemme mutta minulla ei ole vastausta, harhailen kaduilla ja mietin minne voisin mennä tappamaan aikaa, lämpimään.
Ja sitten kuitenkin viikon päästä tämä on jo melkein ohi. En kärsi itse leiristä, minä pidän rippileireistä… Kärsin siitä, että olen niin poikki, ettei minusta ole aivan omaksi itsekseni (ehkä). Kärsin rajalla olemisesta, ja hitaasti olen alkanut kärsiä siitä että kaikki se ikävä jota yritän pitää hallinnassa sisälläni ei enää suostu olemaan hallinnassa, ikävä alkaa kihota minussa pintaan, se tulee pisaroiksi iholle, sitä tarttuu kaikkialle, tunnistan sen tuoksun, olen varma että muutkin aistivat mutta eivät tiedä mistä se tulee, on niin ikävä etten tiedä minne sen laittaisin, kerään sitä öisin ämpäreihin ja kulhoihin ja kaadan aamuisin kukkapenkkiin ennen kuin kukaan näkee. Pelkään – ja toivon – että sen virta kasvaa, jokin aamu herään huoneeni ikävää täynnä, ja kun avaan oven käytävään se huuhtoo minut ja kaiken muun mennessään, jättää lattiaan ja seiniin ohuen hohtavan kerroksen, ja kaikki ihmettelevät mitä se on, miksi seiniin jää heidän sormiensa jäljet.
On ikävä veden ääreen, en ole kestää sitä ikävää, kesäöisen taivaan alle veden ääreen,
laineiden liplatukseen, puun tuoksuun, makuupussiin saaren rantaan,
nukkumaan raikkaan ilman alle, täydelliseen irtonaisuuteen, vapauteen,
on ikävä sinne missä käyn läpi koko menneen vuoden ja katson, millaiseksi olen tullut,
millaiseksi tämä kesä minut on tehnyt.
On ikävä silmiin katsomiseen. Ei ketään muuta voi katsoa silmiin niin kauan kuin omaansa. Enkä kenenkään muun anna katsoa minua niin kauan silmiin. Mutta sitä on ikävä, että saa elää tilassa jossa ollaan lähellä toista.
En todellakaan enää
ihannoi vapautta tai yksinäisyyttä
en, koska minulla on vapaus ja itsellisyys
vaikka elänkin lähellä toista.
Minusta tuntuu että meillä on jotain sellaista jota en ole aikaisemmin tunnistanut:
me olemme yksi mutta emme sama, me olemme irralliset ja ehdottomasti vapaat, olemme omat itsemme,
mutta emme voi olla sitä ellemme kuulu yhteen, ja se ei tarkoita sitä että meidän on koko ajan oltava yhdessä,
tällaiset viikot kun ei nähdä ja päivät kun ei voida soittaa tuntuvat vahvistavan sitä:
en tiennyt että sitä on lopulta vapaa vasta kun
itse itsensä sitoo toiseen ihmiseen,
sellaisilla siteillä ettei niistä koskaan enää pääse,
koska ei koskaan enää tahdo päästä.
Se mitä sen vuoksi on kannettava on ikävä, mutta en valita.
On taakkoja jotka ovat suloisia ja on taakkoja jotka ovat karvaita.
Tämä ei kuulu jälkimmäiseen. Tämä on taakka joka painaa päätäni enemmän kumaraan elämän edessä,
nöyrryn, opin kunnioittamaan
koska en ennen tiennyt, mitä on jos rakastaa,
tai mitä se avaa elämään. On syytä kunnioittaa jos saa sen lahjan, että oppii jotain sellaista.
*
Isä toi eteeni aamupalapöytään Katri Valan Kootut runot. En ole lukenut Valaa oikeastaan koskaan ennen, mutta nyt sivuilta tuli jotain vastaan jota piti purra ja tunnustella. Jätän sen hautumaan. Kuuntelen ja yritän erottaa, mitä se minulle äsken sanoi.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Näin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä – huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema – ihanasti kiehtova
niin kuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan.
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
// Katri Vala: Onnellinen
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
ikävä. June 28th, 2009
Kotona.
Avasin ikkunan, tuuli tulee kevyesti vihreään verhoon. Oven takana lattialla oli kirje kummilapselta Kolumbiasta. Ei mainintaa siitä, menikö oma kirjeeni perille. Järkyttävän pitkä matka sinne merien taa; jos ei mennyt perille, toivottavasti joku siinä matkalla iloitsi Valtterin tekemästä puurististä.
Enää huutaa vain yksi lapsi, sekin seinän takana naapurissa. Osaankohan olla tässä hiljaisuudessa enää? Kun kukaan ei juokse, naura, kikata, itke, huuda, kitise, laula. On niin hiljaista, että veren kohinan päässä kuulee. Vaahteratkaan eivät puhu ikkunan takana. Aaaaa, taidan laittaa musiikkia soimaan.
Lapset lauloivat sekä lippulaulua että riparilaisilta napattua ruokalaulua itsekseen… “Eeii milloooinkaan, eeeiii milloinkaaaaa-aan.” Olisi monta kertaa tehnyt mieli läpivalaista jonkun tenavan mieli: mitä ajattelet, kun noilla ruskeilla silmilläsi minua tarkkaan tuijotat? Mitä näet? Mitä mietit? Vaan ei. Jäi salaisuudeksi.
Sen sijaan on leikitty Leipuri Hiivaa, on laulettu Jumalan kämmenellää (mahdoton nimi taivutettavaksi), on pelätty oudosti pukeutuneita riparilaisia (”Onko tuolla nyt se pelottava?”, tiedusteli vieno tytönääni vieressäni eilen iltaruoalla), kaivettu järvenpohjasta simpukoita ja tultu hiipien räpsyttelemään kitaraa kesken sen kun yritän säestää kappaletta, pienelläkin nyrkillä saa viritystapeista näppärästi kiinni. Ja on soitettu kitaraa koko nyrkillä vetäisten, kun sormet eivät vielä oikene, vaikka yritetään.
Ja minä olen saanut kyynärvarteeni mahtavan allergisen reaktion, en osaa arvata lainkaan mikä se on. Eilen aamulla lenkin jälkeen aamupalalla huomasin, että ranteen alla iho helottaa kämmenenkokoiselta alalta iloisen punaisena. Iltaan mennessä iho sarveistui paksuksi ja kilpimäiseksi ja muuttui kellertäväksi. Runsaan kortisonihoidon jälkeen se ei enää tee minua kutinalla hulluksi, mutta sideharsoon sen silti käärin, eipä aurinko pääse kiduttamaan rannetta enää. Yritin miettiä, mitä oli tapahtunut: pistikö joku? Olisin varmaan huomannut. Söin kiiviä – mutta vasta huomattuani ihottuman. Muiden työntekijöiden joukko vakuutteli, että olen saanut aurinkoihottumaa. Toivon hartaasti, että niin on.
Vaikka toisaalta – mikä voi olla karumpaa kuin olla allerginen auringolle?
Pitää olla onnellinen. Toinen vaihtoehto olisi että olen allerginen lapsille.
Olen häkeltynyt. Ei siitä ehkä sen enempää. Häkellyttää katsoa läheltä sellaista lapsiparvea. Katsoa äitiä, jonka syliin auringosta uupunut pikkupoika ynisten kiipeää, kampeaa itsensä käsivarren varaan nukkumaan, kurottaa kätensä äidin kaulalle ja ottaa kuristusotetta muistuttavan napakan otteen, ollakseen mahdollisimman lähellä. Ja äiti yrittää jatkaa ryhmäkeskustelua normaalisti…
Kaksi tunnetta: apua, jos joku on minusta joskus noin riippuvainen
ja toisaalta: apua, jos kuvittelen ettei minusta olisi olemaan sellainen, jonka varassa riiputaan.
Antaa näiden tunteiden kaikua aikansa minussa. Ylihuomenna en ehdin ajatella sitä enää, kun menen leirille parinkymmenen viisitoistavuotiaan kanssa, joiden suhteen ei tarvitse ajatella liiallisia läheisyysongelmia. Tavoite on niiden kanssa edes raapaista pintaa, kammeta joku ovi raolleen, ravistella edes vähäsen.
Nyt en ole varma, mitä tekisin. Hietamiehen Valamon Yksinäisestä on jäljellä parikymmentä sivua, kirjasto ei ole sunnuntaina auki, en saa seuraavaa osaa. Nukkuisinko? Nyt ei nukuta. Keittäisinkö kahvia? Varmaankin. Tämä on outo tunne, outo tyhjä hetki: tulen taloon jota ovat vähän aikaa asuttaneet vain kukat, vastassa hieman seissyt ilma ja hiljaisuus, ei ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään, en jaksa mitään mutta olen levoton, en osaa asettua, pitäisikö siivota, enhän minä voi vain jättäytyä tähän, mitä IHMETTÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN -
menee hetki tajutessa, että olen kotona.
Ja että kotona saa keittää kahvia ja nostaa jalat pöydälle, olla kuin ei olisikaan.
V on kotonaan Sauvossa, rakentaa veneeseen uutta takilaa. Näemme seuraavan kerran 26. heinäkuuta, kun pääsen viimeisestä konfirmaatiosta ja kannan maallisen omaisuuteni junalaiturille ollakseni joskus iltamyöhällä Turussa. Olen seuraavat viikot vain leireillä, ja V:n on saatava vene valmiiksi heinäkuun loppuun mennessä, että me pääsemme irtaantumaan jonnekin sinne kallioisten saarten väliin merelle. Yritän olla ajattelematta sitä. Sitä, että menee neljä viikkoa ennen kuin näemme ja toisaalta sitä, että menee neljä viikkoa ja vähän ylikin, ennen kuin pääsen merelle.
Välillä se – ne – tulee ajatuksiin, ja silloin silmäkulmaa alkaa kirvellä ja polttaa. On pakko nielaista. Yritän olla ajattelematta suolaisen veden tuoksua aamulla. Lokkien huutoa, kun keitän trangialla kahvia. Yritän olla ajattelematta lakatun puun auringossa lämmennyttä tuoksua. Tai kalliorantojen hehkuvia kiviä. Sameaksi sekoittuvaa vihreää vettä, ahdinparran liekkumista vesirajassa, kevyttä keinuntaa illalla poukamassa ja ennen kaikkea yritän olla ajattelematta sitä pientä liplatusta, jonka vesi lyö veneenreunaan. Jos ajattelen sitä, minun tulee valtava ikävä.
Minun on ikävä. Minun on viime aikoina ollut paljon ikävä,
en vain tiedä tarkalleen, mitä.
Luen Hietamiestä tai Narniaa ja vähän väliä pyyhin silmäkulmaa. Luen sanomalehteä ja liikutun. Kuuntelen musiikkia ja liikutun. Muistan ääniä, värejä, valoja, hahmoja, tilanteita, muistan muistoja ja sisintä korventaa. Minun on hillitön ikävä, enkä tiedä minne…!!! Jonnekin, kaikkialle, pois, irralleen, lähelle ja keskelle. En ymmärrä. Kaipaan ihmisiäni, ja kaipaan olla kallioluodolla yksin. Kaipaan jotain joka on joskus ollut, ja joka yhä viipyilee täällä.
Luulen,
että jotenkin kaipaan jotain jota voisi kutsua minuksi. Paljon siitä on ollut viimeisen vuoden aikana poissa, nukuksissa. Alan herätä. Alan hahmottaa taas, mikä kaikki on minulle ollut merkityksellistä, kallisarvoista. Ja sen myötä tulee niin syvältä repivä ikävä, että joudun kääntämään päätä ja kävelemään yksin laiturille,
on niin ikävä että
on oltava hiljaa
ei ole minulle tyypillistä mennä nukkumaan toivottamatta hyvää yötä
nyt en tee aina sitäkään, koska ei ole sanoja jotka tuntuisivat järkeviltä
menen ja nukun ikäväni viereen, odotan, että sen valkeasta munasta kuoriutuu jonkin sortin siivekäs jonka hartioilla minustakin vielä tulee jotain.
Posted in Aistit, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Luonto, Matkalla, Mieli, Tunteet | Comments (0)
unelma ruutuisesta pöytäliinasta. April 25th, 2009
Paistan viimesyksyisistä suppilovahveroista kastiketta lohelle ja löysin samalla Spotifystä aarteen, Jack Johnsonin Curious Georgen. Oh it should be like this. I ain’t got no drumsticks, but I got two harmonicas!
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
If you have two
Give one to your friend
If you have three
Give one to your friend and me
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
If you’ve got one
Here is something you can learn
You can still share
Just by taking turns
If you’ve got a ball
Bounce it to the gang
If there is a new kid
Invite him out to hang
If you’ve got one sandwich
Cut that thing in half
If you know a secret joke
Tell it and share a laugh
If you’ve got two drumsticks
Give one to your friend
Make one beautiful rhythm
Share a beat that never ends
And if you’re feeling lonely
Share time with your mom
Share some milk and cookies
And sing the sharing song
It’s always more fun
To share with everyone
It’s always more fun
To share with everyone
// Jack Johnson, The Sharing Song
*
Some things force you to smile. Niin kuin tämä kappale. Milk and cookies. A sandwich cut in half. Aina välillä unohdan, että maailma on paha paikka. Ja kun taas muistan sen, unohdan, että elämässä on jotain hyvääkin. Niin kuin maito ja pikkuleivät, voin kuvitella murut ruudulliselle keittiönliinalle, kärpäsen pörräämään ikkunalasia vasten, kesästä raskaan ilman, istutaan ja nojataan päätä kämmeniin, ei kiirettä, maailma hetken aloillaan ja läsnä.
Tottapuhuen kaipaan jotakin. En ole varma, mitä. Ehkä ruudullisia pöytäliinoja. Koteja. Ja toisaalta sitä, että ei olla lähelläkään kotia. Kaipaan junanvaunuja kolkkaamaan läpi itäeurooppalaisten peltojen, kaipaan mukulakiviä kaupungeissa joiden nimet ovat vaikeita kirjoitettavaksi, kaipaan tunnetta siitä ettei ole missään ja silti on joka paikassa, että on irti ja matkalla. Kaipaan auringon kuumentamia kallioita Saaristomerellä, sitä ulommaisimmalla luodolla merelle yksin katsovaa tuolia, veneen lämmennyttä puuta päivisin, kevyttä keinuntaa iltaisin, hyttysverkon alle käpertymistä, makuupussiin sulkeutumista, poissa olemista. Sitä, että herään aikaisemmin ja kiipeän kuomujen alta kalliolle, kierrän saaren koska se on niin pieni että kallioita pitkin sen kiertää puolessa tunnissa, väistelen käärmeitä ja muistan että niin, paratiisissa on käärmeitäkin ja hyväksyn sen tosiasian, liukastelen kivillä joille levä on melkein kuivunut, löydän simpukankuorten murskaa, lokkeja ja meren kalvamia valkoisia puunoksia silmänkantamattomiin.
Ja kaipaan minä sitä heltymätöntä aaltojen hakkaamista kun kuljetaan kohti matalapaineen keskusta, ja miten yhtäkkiä pilvet vetääntyvät ja tulee epätodellisen tyyntä, niin kuin maidossa uisi, ja hetken jo luulen että keli on ohi, kunnes pilvirintama ui taas päälle – on tultu matalapaineen ytimestä pois. Ja miten matkaa majakalle on monta merimailia, en erota merimerkkejä ja saarista tulee sumua, on vain navigaattori ja vakaa ote siitä, että lopulta valkopunaraitainen patsas ilmestyy piskuisena horisonttiin, ja sitäkin kaipaan, että märkänä ja valuvana kavutaan alas hyttiin, laitetaan lämmitin päälle ja kuppi teetä, korppuja… Ja seuraavana aamuna kirkastuu.
Minä haluaisin elää yksinkertaista elämää. Haluaisin talon jossain metsän laidassa, jossa nurkat saisivat olla vinossa, kaipaisin elää tuvassa, jossa paksujen hirsien päälle on levitetty kirkkaita räsymattoja. Että seinällä tikittäisi kello ja luudittaisiin isoimmat roskat ulos kynnyksen yli, tuotaisiin päivänkakkaroita vanhaan lasipulloon pöydälle ja että sisällä tuoksuisi elokuussa heinä, käveltäisiin hiekkatietä pölyisinä kotiin ja vedettäisiin tienvieren heinistä sormien väliin kukkoa ja kanaa. Minä taidan kaivata asioita, joita on enää harvoin olemassa.
Tuntuu raskaalta asua kerrostalossa; lokerossa, pienten lokeroiden kokoelmassa. Kauanko vielä? On parveke, mutta tuntuu teennäiseltä ostaa ruukkukasveja saadakseni multaa kynsien alle. Haluaisin eroon tästä kaikesta tavarasta. Säästäisin kankaat ja villalangat, ompelisin raidallisia mekkoja ja kanttaisin pöytäliinoja. Mutta kaikesta muusta haluaisin eroon. Muutaman kirjan voisin säästää, tuvan nurkkaan hyllyyn, ne tärkeimmät. Mutta tämä kaikki muu… Haluaisin elää yksinkertaisesti. Enemmän ulkona kuin sisällä. Tämän tavaran voisin antaa pois… To share it. Jos jollekulle tästä kaikesta olisi enemmän iloa.
En halua sisustaa. En halua ostaa uutta sohvaa. En halua miettiä tapetteja – voihan sitä maalata jonkun seinän, vetää hirret kalkkivaaleaksi… Ja vaihtaa kesäksi kirkkaammat verhot. En halua astiastoja, kai riittää että on tarpeeksi kuppeja, vaikka eriparisiakin… En halua kuin että nurkassa on kitara, ja jos joskus ollaan rikkaita, olkoon piano siitä merkkinä. Tarvitsemmeko me muuta? Pöydän jonka ääressä lukea lehti, unohtua katsomaan ikkunasta. Haluaisin kantaa kukat lasikuistille ja antaa pelargonioiden kasvaa ja kukkia, räsymaton yllä. En halua edes mitään tanskalaista maalaisromanttista sisustusta, en halua mitään mikä ei ole orgaanista, en halua mitään tarkalleen suunniteltua ja laskelmoitua,
minä haluan isoäidin vanhan ruudullisen pöytäliinan pöydälle
ja haluan käyttää sitä kunnes se on puhki…
Haluan pöytäliinalle pudonneita päivänkakkaran terälehtiä,
haluan että mies saa tuoksua sahanpuruilta ja ravistella matoille pölyä tullessaan verstaasta,
minä luulen että olisin onnellinen jos saisin kirjoittaa
ja kasvattaa porkkanoita, ja hieman kehäkukkia…
Onko sellaista
vielä jossain?
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Kauneus, Koti, Onni, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (1)
kevään ensimmäinen päivä. April 1st, 2009
Suvi lähetti minulle laulun sähköpostissa, että kuuntele tätä ja kerro miltä tuntuu.
Kuuntelin ja mietin, miksi joku on tehnyt laulun siitä, miltä minusta tuntuu. Miten se tiesi? Siinä on kaikki: laatikot, avonainen ikkuna, äänet pihalta, luissa asti tuntuva uupumus vaikka ei ole varma miksi on niin uupunut, ensimmäisten uuteen kotiin tulemisten tuntu, hiekan rahina uudella pihalla, outo tuoksu rappukäytävässä, uusien naapureiden uteliaat ja välttelevät katseet, illat keittiössä keskellä pahvilaatikoita, ensimmäisenä käteen sattunut lamppu ikkunalaudalla, saksien ja kynien etsiminen, mitä on olla vieras omassa kodissaan, eksyksissä tavaroissaan, tottuminen, muutoksen kuluma mielessä, odotus ja tuntu siitä, että kaikki mikä muuttuu on askel kohti jotain ehyempää, täydempää,
valmiimpaa,
vaikka valmista ei tässä maailmassa ole. Mistä ne tiesi?
*
Huhtikuu
muuttolaatikoita
silmän kantamattomiin
Avoin ikkuna
pihalla lapsia
On kevään ensimmäinen päivä
Uusi alku
täysi kaaos
askel tuntemattomaan
Vain me kaksi
lattialla
väsyneinä
lopen uupuneina
Kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
Huhtikuu
muuttolaatikoita
tässä kaikki omaisuus
Lattialla
laatikoissa
purkamatta
antaa olla
Kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
// Egotrippi: Huhtikuu
*
Kappaleen ensimmäisen fraasin voi kuunnella täällä. Koko Maailmanloppua odotellessa -levy löytyy jo Spotifystäkin. Kitaran helinän perusteella taidan kuunnella sen kokonaan läpi kunhan seuraavan kerran istun tässä lattialla lopen uupuneena.
Nyt ulkona on huhtikuu, tänään on se päivä josta ei koskaan voi olla varma, aprillia ja lehdestä pitää etsiä sitä tietoisesti sinne piilotettua pilaa. Ilma on läpikuultavaa jo, ei sitä paksua ja nukkuvaa mitä talvisin. Eilen kävelin tennareissa keskustaan, sukat kastuivat, niin aina kun kahlaa lammikoissa. Ikkunan takana on monta vaahteraa, voin kuvitella miltä niistä tuntuu.
Luulen että minusta tuntuu samalta. Odotan puhkeamista. Niin joka kevät, aina se on tätä sietämätöntä kireäksi pullistuneiden silmujen pakottamista, taidan kirjoittaa tästä joka kevät, mutta aivan kuin siinä olisi jotain enemmän nyt. En osaa enkä halua puhua ääneen kaikesta, mutta minusta tuntuu, että keväälle on enemmän tarvetta kuin ehkä vielä ennen.
Siinä on jotain symbolista että olen tässä, laatikoissa kaikki omaisuus, tämänkö varassa minä elän, ja en kuitenkaan, ei tämä ole kuin tavaraa, ja on ollut talvi ja pitkä sellainen, jossa on etsitty sitä että mistä sitä oikein koostutaan. Mitä tässä oikein ollaan, minkä varassa oikein eletään, mikä minä oikein olen -
minä en ole se sama tyttö joka katsoi ohi kamerasta seitsemäntoistavuotiaana, en, en se joka värjäsi hiuksia kirkkaanpunaiseksi että tulisi jotenkin näkyväksi. Enkä ole se tyttö joka aloitti yliopiston ja kärsi kun ei päässyt heti jonnekin kauas, jolle ei osannut antaa nimeä, en ole se joka uskoi että maailma on valloitettavissa. Enkä toisaalta ole se varovaisuus ja epäusko joka olin kaksikymmenvuotiaana, enkä se naiivius joka olin seitsemäntoistavuotiaana. Täytän 25 eikä sekään ole vielä mitään, elämänkokemuksesta ei voi puhuakaan, mutta yhtäkaikki olen siinä vaiheessa jossa ei enää voi olla vastuuton, ei voi kellua tuulessa montaa vuotta putkeen ja ajatella, että kaikki järjestää itsensä. En osaa enää sanoa itseäni tytöksi mutta naisena oleminen on jotain johon minua ei ihan ole varustettu, en osaa vielä hyväksyä sitä että lanteet levenevät ja keho ei tottele minua niin kuin haluaisin, en ole vielä hyväksynyt sitä että kehoni on instrumentti, joka laajenee sen mukaan mitä sen sisällä on; unelmia toiveita ajatuksia tarkoituksia lapsia. En ole enää ihan samalla tavalla pulppuava kuin ennen, olen enemmän kiinnikkeissä, ehkä siksi että tunnen itseäni ja sitä mitä pulppuamisesta seuraa, tunnen, ettei se ole aina turvallista. Taidan nauraa vähemmän, enkä ole varma pidänkö siitä, on kuin jokin kiinnike olisi vielä kiinni, sellainen jota ei ole tarkoitettu. Olen muuttunut vakavammaksi, onko sitä tulla naiseksi, sitä että ei annakaan itseään enää koko maailmalle avosylin, onko sitä olla nainen että piirtää reviirin ollakseen jossain kotonaan ettei tarvitsisi vimmaisesti janota koko maailmaa, seitsemäntoistavuotiaana on nälkä, on maailman ja rakkauden ja voiton nälkä, on usko siihen että voittaa vielä. Nyt olen ymmärtänyt ettei voittaminen ole sitä miltä näyttää, suurin voitto voi olla leipoa leipää iltamyöhällä miehelle, joskus perheelle, voi olla voitto että saa punaisen maton olohuoneensa lattialle, se on ainut parrasvalo jossa ollaan, ei ehkä mennä maailman ääriin, ei ehkä jaksettaisi. En ole ollut varma siitä mitä olen, koska se seitsemäntoistavuotias minä oli kollaasi unelmia ja yltiöpäistä halua näyttää kaikille, ei se miettinyt sitä kuka se on vaan ainoastaan sitä miksi se halusi tulla, se ei kuunnellut sitä mitä luonnostaan orgaanisena olentona oli, ei sitä miksi se oli luotu, koska se ei tuntunut riittävän. Piti olla enemmän ja korkeammalla, ohuempi ja kevyempi, irti ja ilmassa. Nyt minä olen vähemmän ja matalammalla, ruohonjuuritasolla, maassa, olen ulottuvampi ja raskaampi, en ole irti vaan olen itse itseni kultaisin sitein sitonut, olen kiinni maassa ja mullassa ja ikiaikaisuudessa ja vuosien ketjussa ja siinä, että minut on ohjelmoitu naiseksi, olen luitani ja ytimiäni myöten nainen, minulla on keho joka haluaa joskus synnyttää enkä vielä tunne sitä, miksi kehollani on tunteita joita en ymmärrä, miksi en halua enää juosta niin kauas kuin voi päästä -
en ole ollut ihan varma mistä koostun, olen kahlannut läpi arkistoja ja tutkinut, tehnyt tilinpäätöksiä ja sitten hylännyt ne, tehnyt analyysejä ja todennut etteivät ne riitä, ja hylännyt ne, lopulta todennut etten voi kuin tarkkailla itseäni, kuunnella ja kuulostella, niin kuin tarkkaillaan eläintä josta ei olla ihan varmoja. Jos ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ole kuunnellut sitä joka todella on on vaikeaa tuntea itseään äkkiä, on katseltava ja totuteltava, sillä minä joka tapauksessa olen jotakin, en vain tunne sitä. Sen saa selville tutustumalla, mutta se ei ole analyyttinen istunto tai paperille tehtävä lausunto. Se on jokainen eletty päivä ja hidas prosessi.
Ja tässä olen kaikkine tavaroineni, tästä elämä koostuu. Siksi tekee hyvää muuttaa; asettaa välimerkkejä, entinen merkin taakse, uusi eteen. Syklejä, jaksoja. Nyt tässä, eikä tulevalla niin väliä, se tulee ajallaan. Nyt tässä, uupuneena lattialla, mielessä jokin uusi kuoriutumaisillaan,
toivoisin että se olisi minä joka kuoriutuu, näyttäytyisi vihdoin.
Ikkuna on auki, ja tuuli tulee sisään. Se on oikein. Kyllä me tästä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Musiikki, Ruumis, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
minähän olen riittävästi! February 10th, 2009
Äsken jossain hiihtolenkin puolessa välissä, ladulla Laajavuoren takana, polvi kaatumisesta vähän kipeänä ja pulssi niin korkealla että henki kulki vinkauksittain, tuli mieleeni mullistava ajatus.
Entä jos olenkin jo nyt sillä paikalla, jossa minun kuuluukin olla?
Entä jos olen jo nyt eniten sitä, mitä minun kuuluu olla?
Entä jos jo nyt palvelen niin kuin minun pitääkin, täytän paikkani?
Entä jos jo nyt elän sitä, mihin minut on tarkoitettu?
Entä jos olisinkin jo nyt se, joksi minut suunniteltiin? Että tämä elämä tässä olisi jo se, joka on enintä mitä voin tehdä? Että jo tällä elämällä täyttäisin tarkoitukseni: että vaimona oleminen, lenkkipolkujen kiertäminen, leivän leipominen, teen kuppeihin kaataminen, kahvikupin toisella puolen istuminen, satunnainen kuunteleminen, muutamien lehtijuttujen kirjoittaminen, heprean opiskeleminen, selän rapsuttaminen iltayöllä, äidille soittaminen, anoppiin tutustuminen, läsnä oleminen,
että entä jos se onkin kaikki jo tässä?
Se on mullistava ajatus. Että ei tämä elämänvaihe ole vain välivaihe, siirtymä ja odotustila matkalla johonkin suureen tehtävään, jota varten yrittäisin valmistautua. Että ei tämä elämänvaihe ole vielä vajaa ja puutteellinen. Että ei elämän ole oltava yhtään enempää ollakseen täyttä.
Ja toisin sanoen: voi olla, että loppuelämäni leivon leipää, kaadan teetä kuppeihin, kuuntelen, olen vaimo, rapsutan selkää tai selkiä, hieron jalkoja, tamppaan mattoja, keitän puuroa, kierrän lenkkipolkuja, soitan ja kyselen, kuuntelen ja yritän olla läsnä. Että en lähde Afrikkaan. Että en osallistu Suuriin Projekteihin. Että en tule Ihmeellisen Merkittäväksi Ihmiseksi.
Ei sillä, että olisin sellaiseksi välttämättä halunnut. Maailma ympärillä vain huutaa, että jokaisen on tultava sellaiseksi ollakseen edes jotain. Jos ei yritä, on epäonnistunut väliinputoaja. Ja minunkin levoton sydämeni on kuvitellut, että sellainen puhe on totta ja minunkin on sellaiseksi yritettävä.
Ja sitten on sekin näkökulma, että ei Jumala oleta minun tulevan supersankariksi. Jumala olettaa minun rakastavan. Toisia. Jostain syystä olen kuvitellut, että asia kuten kutsumus velvoittaa sitoutumaan suuriin tehtäviin, Valtaviin Projekteihin. Että on suunnattava ylöspäin, oltava enemmän, vahvempi, kunnianhimoisempi.
Mutta se ei ole Jumalasta, se on maailmasta. Minä en haluaisi olla maailmasta. Maailmassa, mutta en maailmasta. En maailmasta niin että se saa tanssittaa minua mielensä mukaan. Kutsumus minussa on. Ja saa olla. Mutta sekään ei ole maailmasta.
Ehkä minä olen jo urani huipulla; pannukakkutaikinaa kuuman uunin pohjalle läikyttävänä vaimona, patalaput liedellä polttavana vaimona, to-be-äitinä, joka on todella haka omenakaurapuuron keittämisessä juuri oikean paksuiseksi eikä ollenkaan liisteriseksi.
Ehkä minun on vain tarkoitus olla nainen, jolla on kaksi toimivaa kättä ja kaksi kuulevaa korvaa. Yksi vähän yskähtelevä mutta kovasti kehittyvä sydän.
Voi olla, että joskus on joku Projekti. Mutta ei minua sellaisia varten ole luotu. Minut on luotu elämää varten.
Elämä on leivässä ja rakastamisessa. Kaikki muu tulee ylhäältä, jos on tullakseen.
Tämä on mullistava ajatus, kun on murrosiästä asti ollut kestolevoton ja halunnut jatkuvasti karata Afrikkaan kokeakseen olevansa elossa ja tärkeä, olennainen. On olennaista ruokkia nälkäänäkevät lapset. On olennaista mennä lähetystyöhön ja kaivaa kaivoja. Mutta on olennaista ruokkia lapset ja rakastaa tässä ja tänään.
Muu on ekstraa.
Omituista -
että sitä olisi riittävä…
Posted in Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)