huikea uni

Tämä on varmaankin vuoden ihastuttavin aika. Kun vetää verhot toimistohuoneen ikkunan edestä, on sen takana loputtomiin maahan sataneita keltaisia lehtiä. Minä yleensäkin rakastan maahan sataneita lehtiä. On kuin kävelisi kullanväristen mattojen yli, ja kaikki kahisee jalkojen alla. Ihan kuin joku olisi jättänyt juhlien jälkeen siivoamatta; paperisilppu ja serpentiinit kirjovat maata. Pidän siitä, miten kaikki on sen näköistä, kuin joku olisi roiskinut maisemaan maalia isolla siveltimellä; puihin on läikkynyt punaista, maahan keltaista. Hetken aikaa kaikki harmaa on tulessa ja leiskuu. Minäkin.

Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

Voiko olla, että joutsenet huutavat jo?

Muutama päivä sitten järven rannassa pysähdyin kääntelemään päätäni, kuulin äänen mutta en nähnyt lintua, äänikin katosi enkä ollut varma kuvittelinko kaiken. Ja nyt, tähän keittiön pöydän ääreen, seinien ja ikkunoiden läpi, jostain tuon pölyisen utuisen auringon keskeltä kuului sama torventoitotus. Kai ne ovat tulleet, toivottavasti ne ovat tulleet,

lentävät horroksestaan sulavan maan ylä siipisulat toisiaan hipoen ja huutavat entistä pesäänsä, viime vuoden turvapaikkaa. En tiedä miksi, mutta niiden äänissä on jotain haaleasti surullista tai haikeaa, vaikka joku voisi pitää moista torventoitotusta huvittavana. Mutta ne ovatkin laulujoutsenia. Ja jos ne ovat tulleet, ei talvella enää ole valtaa.

Viime viikon lopulla oli muutamia taianomaisia hetkiä, niitä sellaisia, joissa ymmärtää ilmanalan muuttuneen ja talven selkärangan lopullisesti katkenneen. Jossakin tämän järven rantamilla kesken lenkin jompi kumpi meistä pysähtyi, shh kuuletko, ihan tuossa lähellä, ja sitten seisoimme hartaina kuuntelemassa rastasta. Puolisulaneissa karun riisutuissa lehtipuuryteiköissä, vähän vaivihkaa ja kuin koetellen, jokin rastas lauloi. Tunnistan oikeastaan vain mustarastaan, joten en osaa sanoa, mitä nämä olivat. Laulurastaita? Punakylkirastaita? Sen ei oikeastaan ollut väliä, koska pienen huilun varovainen helinä tuli puutiheiköstä kuin hopeinen nauha ja jäi ilmaan liehumaan, ja hetkessä koko pölyinen maa ja ilma kävivät ohuemmiksi, läpikuultaviksi vähän kuin viimeisten pakkasöiden jää jonka aamulla voi kantapäällään räsäyttää rikki ja todistaa, että kesä on pian täällä.

Ihmeellistä, että maailman Luoja senkin tiesi. Ja loi nämä pienet soittokoneet, helisevät musiikkirasiat. Olisivat ne voineet poikasia kasvattaa laulamattakin, mutta jostain syystä ne laulavat,

rastaat ja leivot ja peipot ja muut, ja sitten jokin maahansidottu taakankantaja ihmisen asussa eksyy vahingossa keväällä lintumetsään, jonka ohuissa riukuisissa puissa keikkuu kokonainen sirisevä ja lirkuttava parvi, kääntelee päätään hämmästyksissään eikä hetkeen ymmärrä, missä on.

Ja hetkeksi nostetaan pois koko maailman paino, ahtaina painavat taivaat, kerälle kiertyvät umpikujat, liian raskas ilma halkeaa hetkeksi kahtia, ja kulkija saa hetken kävellä vapaata ilmaa ja maata linnunlaulussa. Minusta se on ihmeellistä,

koska toisinkin voisi olla, mutta Jollakulla oli viitseliäisyyttä ja halua valita näin.