Archive for the ‘Kauneus’ Category
loukkaantuneita traakkipuita. January 12th, 2010
Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
heikkenevästi hedelmällinen. October 14th, 2009
Yliopiston kirjaston toisen kerroksen lukusalin ikkunan takana kasvaa rinteessä isoja vaahteroita ja lehmuksia. Istuin tänään pitkään keltaisessa valossa niiden vieressä lukemassa, olin oksien tasalla. Taivas repesi siniseksi keltaisten oksien välissä, ja seurasin pitkään kullankeltaista pyörrettä ilmassa; tuuli puisteli kevyesti oksia ja ne irrottivat lehtensä, antoivat niiden kieppua hitaasti ilmassa toisiinsa seoten. Hetkittäin ilma oli täynnä kullankeltaista. Ruohoa ei puiden juurella enää näy; sen yllä on kahiseva rahiseva kultamatto.
Halusin mennä kaivautumaan siihen mattoon, kasaamaan lehdet keoiksi, käpertymään niihin.
Aamupäivällä katselin seiniä YTHS:n lääkärin vastaanottohuoneessa. Valotauluun, jonka edessä yleensä katsotaan röntgenkuvia, lääkäri oli pujotellut vaahteranlehtiä ohuiden narujen alle, joiden on tarkoitus pitää röntgenkuva paikallaan. Lehdet olivat jo hieman kuivaneita ja käpristyneitä, mutta oransseja ja punaisia yhä.
Lääkäri itse on pieni ja ystävällinen mies, lempeä ja yleensä hyvin ymmärtäväinen, ja minä ymmärrän hyvin miksi hän on kerännyt joskus pihalta kirkkaita lehtiä ja tuonut ne röntgentauluunsa. Jokin siinä viehätti minua: rikkoi kaiken kliinisyyden, se on jotenkin niin… inhimillistä. Pitää vaahteranlehdistä.
Ilmoitustaulu huoneen perällä oli täynnä valokuvia ja kortteja, ja mietin, mistä ne ovat tulleet. Yhdessä oli seepianvärinen kuva pikkutytöstä hiekkatiellä ja sen alla monta nimikirjoitusta. Miksi joku on antanut lääkärille sellaisen?
Työpöydän viereen valkoisen kaapin oveen lääkäri oli teipannut graafin, jossa kaksi käyrää kertoivat naisten hedelmällisyyden laskusta ikävuosien myötä ja keskenmenojen kasvusta samaan aikaan. Kaksi käyrää leikkasivat toisensa noin 44 ikävuoden kohdalla. Sijoitin itseni käyrälle; olen 25, hedelmällisin ikä on jo takana, käyrä on kääntynyt laskuun ja vaikka se onkin hidasta noin 30 ikävuoteen saakka on se silti laskeva käyrä. Keskenmenojen määrän raju nousu sijoittui tosin vasta jonnekin lähemmäs 40 ikävuotta, jonnekin kauas tulevaisuuteen.
Tuntui hassulta katsella sitä kaaviota. Minun pitäisi olla biologiani mukaan jo saanut lapsia, kenties melkein kaikki lapseni, kehoni on suunniteltu niin että se on ollut hedelmällisimmillään viimeiset 7 vuotta. Se aika on jo ohi. Siis kehoni on jo pitkään ollut täysin valmis.
Istuin ja mietin, miten keskeneräiseltä mieleni on suhteessa siihen tuntunut. Jos olisin syntynyt muutama sata vuotta sitten, tai tuhansia vuosia sitten, olisiko mieleni tullut sen nopeammin valmiiksi? Vai olisiko kehoni vain synnyttänyt lapsia jotka hämmentynyt mieleni olisi sitten nostanut syliin? Kai olisin kasvanut sen elämän myötä, ja luulen, että olisi pitänytkin kasvaa nopeammin aikuiseksi. Ehkä sellaista asiaa kuin “nuoruus” ei olisi ollut edes olemassa.
Sanoin äidille viimeksi kotona käydessäni, etten pelkää iän tulemista. Minua ei ahdista ajatella, että viiden vuoden päästä olen 30. Minusta tuntuu, että niin sanottu kolmenkympin kriisi tulee siitä, ettei ihminen ole ajatellut, mihin on menossa. Tässä elämänvaiheessa on mahdollista elää näennäisen muuttumatonta elämää – nuoruus vain jatkuu opiskelijaelämänä, sitä säilyttää illuusion siitä ettei mikään muutu, opintoviikot vain karttuvat ja “elämänkokemus” on jotain joka liittyy lähinnä itsetunnon vahvistumiseen ja siihen, että saa itse itsestään hyviä fiiliksiä. Kolmenkympin kieppeillä elämällä on usein tapana muuttua; pitäisi valmistua ja ottaa vastuuta, ja jos haluaisi perhettä alkaa biologinen kellokin kilistä, pitäisi astua isompiin saappaisiin. Ja jos on elänyt siihen asti jonkinlaista seventeenin jatketta, se voi hyvinkin ahdistaa.
Minusta tuntuu siltä, että vanheneminen tulee olemaan armollista. Se on kasvamista ja kypsymistä, ja haluaisin jo olla kasvanut ja kypsempi. Minua ei huvita säilyä aina tyttönä, minulla on haave siitä että tulisin täydeksi naiseksi, vielä täydemmäksi kuin nyt, sellaiseksi jolla on aitoa elämänkokemusta ja kyky sanoittaa sitä, jolla olisi kyky katsoa maailmaa oikeilla silmillä ja erottaa olennainen epäolennaisesta. En tule pääsemään siihen pisteeseen ilman kasvamista. Haluaisin kasvaa.
Kolmekymmentä, sekin on vasta alku… Viidenkymmenen rajapyykillä uskoisin jotain jostain tietäväni.
Hesarissa aamulla nuori maahanmuuttajatyttö sanoi, että elämästä pitää nauttia “ennen kuin tulee ryppyjä”. Aivan kuin nuoruus olisi jokin elämän huippuhetki, jolloin nautinto on mahdollista – ja ryppyjen myötä se katoaa. En ymmärrä ajatusta. En ymmärrä! Mitä tekemistä rypyillä on minkään kanssa? Toivon, ettei tämä tunne muutu, mutta en osaa niitäkään pelätä. Haluaisin kauniita ryppyjä. Kauniilla en tarkoita matalia tai sileitä pieniä ihonmuutoksia, vaan ryppyjä jotka asettuvat kasvoilla oikeisiin kohtiin. Ja rypyt kun asettuvat niihin ilmeisiin, joita ihminen useimmiten kasvoillaan pitää. Haluaisin, että ryppyni olisivat lempeitä ja hymyileviä. Minun ei tarvitse niitä hankkiakseni tehdä muuta kuin yrittää elää niin, että hymyilen useammin kuin vedän suupieliä kireäksi viivaksi.
Jos ryppyjä tulee kolmekymppisenä, tulkoot, ne ovat elämän piirrosta kasvoillani ja haluan elää niin, että sen merkit saavat näkyä. Elämä kasvoilla. Pelkään tätä botox -kulttuuria, kaiken silottamista ja piilottamista pois, epätodellisuuden paraatia, teennäistä taistelua jonkin katoavan puolesta. Me olemme vanhenevia, maatuvia olentoja. Siinä on viisautta, ja sen voi piilottaa kirurgin veitsen alle. Mutta silloin sen menettää.
Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen silmälääkärille. Silmäni ovat kipuilleet ja aristaneet jo kaksi viikkoa, ja nyt se on aika selvittää. Luulen, että olen käyttänyt piilolinssejä niin paljon liikaa, että silmäni ovat kipeytyneet niistä. Lääkärikin arveli, että sarveiskalvossa voi olla vaurioita – mutta mitään pysyvää vammaa niihin ei pitäisi pystyä tulemaan piilolinsseistä. Hengähdin syvään, sitä olin kaksi viikkoa jo pelännyt. Että omassa turhamaisuudessani olisin tuhonnut silmäni, nämä ainoat, jotka minulle on annettu.
Täytyy enää vain odotella muutama viikko, että saan ajan lääkärille. Tässä välillä olen totutellut katsomaan itseäni peilistä sellaisena kuin aidosti olen: ilman piilolinssejä paksut punaiset pokat päässä ja ilman ripsiväriä, silmä kun ei tunnu kestävän mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu jo nyt, että tämä tekee minulle hyvää, nähdä itseni sellaisena kuin olen. Yrittämättä koko ajan muokata itseäni toisenlaiseksi. Minulla on paksut punaiset pokat silmien edessä ja vaaleat silmäripset,
mutta olen silti
edelleen täysin nainen
meikkaamaton ja paljas ja pesty ja jotenkin oudosti nautin tästä enemmän kuin päivistä jolloin on täytynyt laittaa itsensä niin juhlakuntoon kuin pystyy, nekin ovat valeasuja, nainen minussa näyttää kuitenkin luonnostaan tältä, olen katsonut peiliin ja miettinyt että “tämä minä olen” ja se on helpompi hyväksyä kuin ennen. Nainen peilissä on hymyillytkin. Pidän siitä.
Kello on puoli yksi enkä jaksaisi enää opiskella, jos vain hetken vielä, lukisin ja katselisin näitä vaahteranlehtiä. Haluaisin mennä kotiin ja ottaa taas esiin piirroslehtiön ja värikynät, löysin ne eilen illalla ja vietin koko illan piirtäen ja värittäen, tunnit pyörivät vauhdilla enkä melkein huomannut ajan kulua. Siitä on kauan kun olen piirtänyt, mutta minua janottaa oppia lisää, istua ja värittää ja luoda jotakin.
Ostin uuden ohutkärkisen mustekynänkin. Ohut viiva paperilla on jotenkin maaginen;
ja katselin Karl Larssonin maalauksia, niitä meillä on yleensä ollut kotona seinillä, äitini on pitänyt Larssonista aina ja keittiön seinällä oli kesäisin yksi kuva, talvisin toinen. Haluaisin etsiskellä jotain samanlaista ilmaisukieltä. Minulla on akvarellivärit niin nappeina kuin värikyninäkin ja ohuita mustekyniä,
pidän piirrosmaisuudesta, selkeydestä, kuvaavuudesta, ja siitä että akvarellivärit ovat paperilla läpikuultavia ja päästävät paperin tekstuurin läpi, niissä on ilmaa. Tekisi mieleni opetella. Siispä opettelen.
Valo vaan on kaunis kun se saadaan kiinni.
Posted in Elämä, Kauneus, Kätten työt, Ruumis | Comments (0)
Protected: this is me, undone. October 2nd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
auringonlaskuja naapurustossa. September 27th, 2009
Kaksi päivää sitten V sai uuden salaman kameraan. Kiipesimme illalla sitä varten Laajavuoren huipulle, perille pääsimme seitsemän minuuttia ennen auringonlaskua. Se riitti.
Melkein hävettää ajatella, että näitä tapahtuu tuossa aivan vieressä harva se päivä – ja yleensä me emme huomaa. Seisoimme mäen päällä ehkä puoli tuntia, siihen asti, että aurinko painui niin alas puiden taakse että taivas muuttui musteensiniseksi ja verenkarvaiseksi. Taivaan yli kulki samalla sadepilviä, kaupungin puolella ne värjäytyivät roosan värisiksi ja oli kuin kaupunkiin olisi satanut väsynyttä hattaraa.
Tässä kuvassa ei ole salamaa, mutta pidän siitä paljon. Se muistuttaa siitä, että luonto ympärillä tuhlaa jatkuvasti parastaan. Että kaunista on lähellä, jos jaksaa kiivetä pohkeensa kipeiksi edes toisinaan. Että hetkittäin elämässä päätyy näköalapaikoille, joissa henki hetkeksi jää kurkkuun kiinni.
Haluaisin muistaa tämän ja sen, että on tärkeää välillä kiivetä korkeammalle nähdäkseen kauemmas. Ja että elämä enimmäkseen tapahtuu näiden seinien ulkopuolella, niin tämän asunnon kuin tämän mielenkin.
Siksi otan reppuni ja kävelen kauppaan, ostan ruokaa koska kylään on tulossa ystävä, meillä on kenties hyvä syy korkata kuohuviinipullo, ei ehkä suuri syy ja toisaalta on, mutta se on ollut jääkaapissa puolitoista vuotta ja ennemmin tai myöhemmin sellaisista on hyvä hankkiutua eroon, tai ainakin ne kannattaa lahjoittaa tällaisille illoille ja hetkille sitä varten, että harva asia on niin rikasta kuin ystävät pöydän ympärillä ja ilo pienistä asioista.
Sitä varten haen kanaa ja kahvia. Niistä rakentuu elämä, tällaiset arkiset pyhäpäivät.
(Tänään auringonlaskua ei näy, mutta vaahteranlehdet ikkunan takana korvaavat sen. Arrogantly lavish business, nature.)
Posted in Elämä, Kauneus, Luonto | Comments (0)
kuinka löydetään kesä - August 12th, 2009
Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.
Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.
Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.
Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.
Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.
Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.
Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.
Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita.
Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että
on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.
Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.
Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves.
Kaikenkaikkiaan;
sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.
Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)
kotona. July 20th, 2009
Olen Joensuussa.
Juon kuohuviiniä kristallilasista. Iholla tuntuu vielä saunanjälkeinen lämpö. Äiti ja isä hakivat minut pikavuoropysäkiltä, ja kotona vastassa oli lasilliset kuohuviiniä ja vadillinen mansikoita. Nyt tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa tekstiä, ehkä osin siksi että kuohuviini tyhjään vatsaan ei ole koordinaation (koornidaatio, eikun koodrinaatio, eiku -) kannalta paras asia – mutta isommaksi osaksi ehkä siksi että kehoni tuntuu olevan sanomassa irti työsopimuksensa. Lähinnä se koskee aisteja, pääasiassa näköä. Se keikkuu ja huojuu entistä pahemmin. Lisäksi järkeni ja muistini tuntuvat olevan hiilihappojäässä.
Isä asettelee pöytään iltapalaa. Olen hetkittäin tikahtua onnesta. Mitä, joku laittaa minulle iltapalaa? Mitä, minun ei tarvitse heti olla kohta menossa olemaan vastuussa mistään? Mitä, saan nukkua?
Tuntuu siltä, että olen tämän kesän osalta antanut “kaikkeni”. Jonain toisena kesänä olisin ehkä pystynyt enempäänkin, mutta tänä kesänä ei olisi irronnut enää todennäköisesti yhtään enempää. Olen ollut viikon ajan jotenkin täysin irrallani siitä, mitä minussa tapahtuu… Sitä on vaikea selittää, mutta en ole osannut todella erityisen pätevästi analysoida sitä, miten olen viikon aikana toiminut. Nyt olen vain tolkuttoman onnellinen siitä että olen tässä, että pystyin siihen, että leiri tuli pidettyä, että se meni hyvin, että jaksoin, että selvisin, että jaksoin hymyillä aina tähän aamuun asti ja että leirin pahoista pojista muutama kiitti leiristä, huikkasi kiitoksen albaa sovitettuaan. Sellaista ei ole kovin usein sattunut.
Bussiin tuli Varkaudesta kyytiin vanha mies, tanakasti vanhalta viinalta haisten. Mies istui jonnekin taakseni, ja Liperin kohdalla alkoi jutella.
“Ollaanko me jo kohta Liperissä? Onko tämä se Liperi?” Kerroin, että kyllä, olemme Liperissä. Jotakuinkin seuraava asia, jota mies sanoi minulle oli että
hyvää kesää vaan sinulle, muista nyt levätä äläkä opiskele liian paljon, vain sen verran kuin haluat.
Olin jokseenkin ällikällä lyöty. Takeltelin kiitoksen ja jutustelin hetken miehen kanssa, en montaa sanaa. Mies puhui hieman elämästään, siitä miten kaksikymmentä vuotta sitten kerran kävi katsomassa Ilosaarirockia ja sai tarpeekseen. Minua kirveli jostain sisältä, ja toivoin että olisin osannut sanoa jonkin järkevän sanan:
voi sinuakin, missä elämäsi on,
milloin siitä tuli tätä, voi jospa olisit selvin päin niin osaisin puhua sinulle.
Kun jäin bussista toivotti mies vielä hyvää kesää. Toivotin takaisin.
*
Bussin ikkunasta katselin sitä kaipaamaani savokarjalaista metsää. Siellä se vilisi, tanakat mäntykankaat ja kirjavat koivumetsät. Pelloille oli noussut korkea heinä, sellainen, jota olisin halunnut silittää,
viistää kämmentä heinän ja viljan yli, laajassa kaaressa, tuntea sen kämmentä vasten,
tämä on minun maatani, tällaisesta maasta minäkin olen kotoisin, tämä on Maata
istuin hiljaa ja kuuntelin vähän musiikkia kuulokkeista ja tuntui että join sitä kaikkea,
mäntymetsiä ja hiljaa olemista ja peltoja ja yksin istumista, kätten painoa sylissäni, ajan hidasta kulumista, loputtomia kapeita asfalttiteitä, rakoillutta asfalttia, vanhoja bussiasemia pienissä kaupungeissa,
olen tänään ollut hävyttömän ylitunteellinen kaikesta, pian ehkä menen sänkyyn ja itken tätä oloa, että voi olla niin hyvä olla ja silti jostain syystä haikea.
*
Ja päällimmäisenä kuitenkin on
kiitollisuus.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Matkalla, Onni, Tunteet | Comments (0)