Archive for the ‘Kieli’ Category
fire-staring people. December 29th, 2009
Naapurin talonräystäällä istuu puluja. Rivissä, räpistelevät hetkittäin. Tänään pakkanen on laskenut ja vähentynyt, eilisen miinus kaksikymmentä jätti metsänreunan puihin paksun kuuran. Talojen vieressä seisovat koivut ovat alastomia, harmaita, lumettomia. V kertoi, että se johtuu säteilylämmöstä: kaikki lämpö, jolla taloja lämmitetään, katoaa niistä lopulta ulos – siksi talon sisäinen lämpötila ei koko ajan nouse. Siksi puista sulaa kuura niiden vierillä. Siksi talojen räystäillä kai istuu puluja, vaikka niillä ei yleensä ole näissä lähiöissä mitään tekemistä.
Olen viettänyt kaksi joulua; ensin V:n kotona toisella puolen Suomea, sitten täällä Idässä. Kutonut lahjasukkaa aatonaattoiltana myöhään, paketoinut lahjoja vain kiireessä ja vauhdilla, tuskaillut lahjapaketeista löytyneiden älypelien kanssa niin paljon että on ollut luntattava vastaukset, lukenut Coelhon uusimman, juossut nilkanpaksuisessa lumessa, kävellyt iltamyöhällä hautausmaalla yksin, nukkunut aitassa, soittanut oikeaa pianoa, ollut.
Tästä eteenpäin suunnitelmat loppuvat. Lomaa on vielä, ajelehdimme sen mukana.
*
Ennen joulua Pauliina oli kylässä. Toi Saksasta joulukynttilän, ja istuttiin keittiössä myöhään illalla sen ympärillä, ja kun puhe jossain vaiheessa lakkasi, olimme kaikki hiljaa niin kuin suomalaiset osaavat olla, yhdessä ja jokainen omassa mielessään syvällä, eikä kukaan muista vaivaantua. Suomalainen hetki, a Finnish moment, sanoin, ja Pauliina totesi, että
me ollaan tuleentuijottajakansaa, fire-staring people.
Ajattelen, että siinä on joulu. Että kuuluu tuleentuijottajakansaan. Sitä tässä maassa on tehty vuosisadat, tuhannet, tuijotettu tuleen. Tulen lähellä oleminen on ollut elossa olemisen ehto, ja edelleen kun jossain palaa tuli, tekee mieli hiipiä lähemmäs, kyyristyä äärelle, ja sen liikettä voi tuijottaa pitkään huumaantuneena, unohtuneena. Tulen lähellä oleminen on samaa kuin mitä on olla turvassa, kotona, ytimessä, rauhassa; kun on tulta, on lämmintä, kun on lämmintä, on turvallista. Pakkanen ei vielä pääse kylmettämään solukkoa ja pysäyttämään sydäntä; vielä tulee siis olemaan elämää. Tulen lähellä oleminen on sitä, että ollaan lähellä elämänvoimaa; sitä jotain, joka ylläpitää elämää.
Voin kuvitella, millaista se on ennen ollut, kun tuli on ollut samalla uskollisin renki ja kunnioitettavin herra. Kun tuvan hämärässä illalla on kuulunut vain tulen napsahtelu sydänmuurin sisällä uunissa, muurin kylkeen on voinut painaa pakkasenpuremat kätensä kunnes kylmänkipu hellittää. Tai miten yöllä on täytynyt nousta vuoteesta ja kohentaa hiiliä kamiinassa, kietoa vilttiä paremmin harteille, saada kipunat leiskumaan huoneessa. Tai miten saunan sikipimeässä, ylimmällä lauteella tuli on levittänyt ylös asti lempeää hehkua, ritissyt ja räiskynyt kiukaassa, sihissyt pimeään. Ja miten saunasta on juostu pihan yli palopakkasessa porstuaan, hiukset ovat jäätyneet matkalla tikuiksi, ja miten tuvassa uuni on myhäillyt lämpöä lattianrajaan.
V:n kotona oli kovien pakkasten aikaan sisällä vähän viileämpää kuin meillä kerrostaloasunnossa ikinä on, ja taloa lämmitettiin olohuoneen takalla lisää. V sytytti tulipesään liekkejä ja minä tulin viereen istumaan; istuimme pitkään tulen edessä, lähellä, koska metrinkin siirtyminen hävitti tulen lämmön. Olimme molemmat kyyryssä tulen edessä, tuijotimme,
ja minä ajattelin, ettei tuleenkatsomisen tarve ole mihinkään hävinnyt, vaikka on 2000-luvun modernisoitunut ihminen keskellä liiallista teknologiaa. Rakastan tulen ääntä; liekkien edessä seisomista, sen rauhoittavaa rätinää. Hehkua iholla.
Ja sitten ajattelin, että sitä joulun pitäisi olla. Että tuijotetaan tuleen, että on aikaa istua ja tuijottaa tuleen, kyyristyä sen äärelle, niin lähelle kuin pääsee, antaa itsensä rauhoittua ja uskoa, että on vihdoin turvassa ja elämä jatkuu. Että on aikaa ja tilaa kyyristyä ja pysähtyä tulen ja valon äärelle, ja että ennen kaikkea haluaisin jäädä tuijottamaan siihen Tuleen joka sanoi olevansa maailman Valo, the Fire of all Fires. Haluaisin tuijottaa sitä valoa, kyyristyä sen lähelle, hiipiä niin liki kuin pääsen, ja jäädä siihen lämmittelemään niin pitkäksi aikaa, että oma rauhattomuuteni sulaa pois ja levottomuus lakkaa, ja uskon olevani turvassa.
Ja haluaisin, että se joulu jäisi päälle, että juuttuisin sen Valon ja tulen äärelle niin etten osaisi ilman sitä olla, ilman sen hehkua ja lämpöä jatkuvasti iholla. Minun pitäisi olla niin kuin nuo pulut – kyyristyä liki pakkasella, koska jos sen sitä tee, tämä kaikki kylmä ja pakkanen rutistaa minutkin jäiseksi ja lopulta sydän lakkaa lyömästä.
Mielenkiintoista on se, että kun menen Tulta lähelle, se sattuu samalla tavalla kuin sattuu tulla pakkasesta kylmettynein sormin sisään ja painaa ne uuninkylkeen. Pakkanen ei tahtoisi päästää irti, ja lämpö sattuu kuin ihoa raastettaisiin teräsharjalla. Mutta se on aina ollut ohimenevä kipu, ja kun lämmin on päässyt ihon alle ja sulattanut kudokset ja solukon, se ei katoa enää niin nopeasti.
Loppujenlopuksi kun
minussa ei lämpöä ole eikä valoakaan
ellei se ole lainattua
mutta jos on sitä lainattua
minusta voi tulla talo jonka
räystäällä voi joku paleleva räpistellä siipiään.
Voi. Se on mahdollista,
vaikka usein
tuntuu että kaukana
Fire-staring people. En halua olla muuta. Tuleentuijottajakansaa. Siinä on identiteetti, minuus, että tuijottaa Tuleen.
*
Sanat ovat vieläkin vähän hukassa. Sain joululahjaksi kauniin muistikirjan päiväkirjaksi ja ohuita mustia kyniä. Minun on ruvettava taas kirjoittamaan käsin, raapustelemaan papereidenlaitoihin, muistilappuihin, kuittien kääntöpuolille. En muista, milloin olisi viimeksi ollut näin pitkään näin kuiva kausi ja sanat näin onttoja ja ohuita. En löydä niitä, ja etsiminenkin on käynyt ohueksi. Se on kuitenkin jotain, joka on epämääräisesti epäsopivaa, jotain sellaista miten ei pitäisi olla. Haluaisin seurustella sanojen kanssa enemmän, koska merkitykset asuvat niissä, ja elämä merkityksissä. Ehkä joskus on kirjoitettava hammasta purren ja puoliväkisin, että saisi ajatuksensa puserrettua merkityksiksi, tai että edes jotain jäisi talteen.
*
Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta opin eilen karttakirjasta, että Suomessa on monta ihmisennimistä paikannimeä:
Inari, Salla, Saana, Sirkka, Martti, Ivalon Matti, Pentti, Aura ja Teijo. Listaan voisi lisätä myös Leinon, mutta en ole varma, onko se koskaan ollut etunimi.
Saattaisin nimetä lapseni Inariksi, jos saisin joskus tyttären. Ehkä.
*
Nyt
kahvia
ja sitten ulos, kuuraisten puiden alle.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Jumala, Kieli, Lepo | Comments (0)
11.5.2004 October 24th, 2009
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset, pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
sirottelevat sukunsa ilmoihin,
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
Isän työhuoneen kaapinovessa muiden muistilappujen seassa oli paperinpala, jossa oli tutunnäköistä käsialaa. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Se oli minun kirjoittamani, mutta minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa – en tiedä, mistä isä lapun löysi tai miksi sen laittoi oveensa.
On outoa löytää sanojaan vuosien takaa. Olin 20 kun kirjoitin noin. Mitä ajattelin? Olen vuosia kirjoittanut ajatuksiani ensimmäisille paperilappusille joita olen löytänyt jonkin ajatuksen iskiessä. Lappuja on siellä ja täällä, niitä tulee esiin kirjojen välistä ja muutoissa pahvilaatikoista. Ja yleensä en muista sanoja ennen kuin ne kiertävät jostain maailman kautta takaisin ja luen ne ja mietin, miten erilainen olento olin viisi vuotta sitten, miten se olento joka silloin olin koki jotain tuollaista ja ymmärsi jotain, halusi iskeä sen sanoina paperiin, purkaa. Nyt olen eri olento ja minussa on eri sanoja. Vähemmän ehkä, kuin ennen. Tai harvemmin. Ja silti minussa on jokin sama, koska tunnistan sanat vaikken muista niitä, tiedän mitä hain niitä kirjoittaessani. Tajuan ne, vaikka en muista enkä enää pystyisi kirjoittamaan samoja sanoja.
Joskus tuntuu, että sanat ovat itsenäisiä olentoja, näkymättömiä lentäviä olentoja. Ne laskeutuvat mielen päälle milloin haluavat, minusta riippumatta, ja muuttuvat ajatuksiksi jotka on synnytettävä paperille sanoiksi. En hallitse niitä, en omista niitä. Toisinaan saan ne hetkeksi lainaan, ja sanat ovat minussa niin kauan kuin lintu istuu pääni päällä. Sitten se lehahtaa pois, juuri silloin kuin itse haluaa, ja minä jään sanattomaksi siihen asti, kunnes seuraava lintu asettuu ylleni. On nöyrä olo; olen halunnut osata kirjoittaa, käyttää sanoja,
mutta itseasiassa tuntuu että sanat käyttävät minua
ja se on jotenkin riipivää, koska se mitä eniten haluaisin ei ole minun vaan se on jokin jota voin vain odottaa, malttaa, kuunnella, pyytää istuutumaan ylleni. Ja sitten taas saan hetken pudotella painavia sanoja rytmeihin ja joskus viiden vuoden päästä ehkä löydän ne ja tunnistan minut vuosien takaa.
Sitten kun olen vanha ja sammumassa haluan käydä sanani läpi, nämä kirjavat paperilaput, istua niiden keskellä ja keskustella kaikkien minujen kanssa jotka vuosien mittaan ovat kokeneet, rakastaneet, surreet, taipuneet ja taittuneet. Ja kun minä sammun ja poistun tästä ajasta, ehkä joku sana jää jonnekin,
enkä oikeastaan enää unelmoi siitä, sanat eivät ole minun edes että voisin jättää ne jälkeeni, suurin arvo niillä on hetkissä, kun ne osuvat johonkin olennaiseen ja kirkastavat hetkeksi jotakin, avaavat, ehkä silittävät tai edes selittävät. Avaavat ikkunan johonkin, josta näkee kauemmas.
Pelottavaa on se että sanojen käyttö tuntuu jokseenkin hetkellisiltä selväjärkisyyden leimahduksilta. Ihan kuin hetkittäin olisi ollut todella selväjärkinen ja nähnyt jotain, saanut sen sanoiksi asti. Ymmärtänyt.
Sitten jokin sumuverho laskeutuu taas pään ylle ja mennään pitkään tiedostamattomuudessa, jossa kaikki nämä vuodet olen tainnut eniten ajatella sitä mitä söisin seuraavaksi ja mitä en ainakaan söisi. Se on jotenkin surullista, mutta en sure sitä, jos edes hetkittäin olen voinut olla astiana sanoille jotka edes minusta tuntuvat olennaisilta, luulen että sanoissa tulen kuitenkin eniten tosiolevaksi ja jollain lailla se kyllä on surullista,
sitä haluaisi olla tosioleva ensisijaisesti teoissaan
mutta minä en ole kai voinut valita tätä psyyken rakennetta joka ei pysy kosketuksissa yhtään mihinkään ilman oikeanlaisia sanoja.
Minua rakastetaan sanoilla, minua voi loukatakin eniten sanoilla. Teoista pääsen irti nopeammin, sanoista en. Hyvässä ja pahassa. Jos osaisin omilla sanoillani rakastaa ja varoa rikkomista, sitä voisi pitää kasvutavoitteena yhdelle elämälle.
Paha on vain se, että joskus pään päälle laskeutuu rumiakin lintuja. Ne ovat yleensä niin nopeita ettei niitä ehdi edes estää ennen kuin ne ovat muuttuneet ajatuksiksi, ja silloin omaa kieltään on vaikea kahlita ennen kuin sanat ovat tulleet lihaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa ellei jonkun negaatiota voi pitää osana jotain asiaa, mutta ehkä niin ei ole, ja en edes halua ajatella että niin olisi,
en enää ajattele että riitelemisessä olisi mitään hyvää, eihän siinä ole,
ei kai sellaisessa mikä satuttaa ole mitään hyvää tai ei sellaisesta mitään hyvää rakennu. Itseään kai voi purkaa muillakin tavoilla.
*
Kaikenkaikkiaan tuossa sanarykelmässä vuodelta 2004 on jotenkin sanottu se, mitä ajattelen lasten saamisesta. Jos synnytän poikia, en saa katkaista heiltä keihästä. Jos synnytän tyttäriä, ne syntyvät tuulesta ja tulevat mistä haluavat, menevät minne haluavat.
Ja jos minä olisin vehnänvärinen nainen, olisin sitä miksi minut on luotu. Minulla ei ole hajuakaan mitä sillä tarkoitan, mutta niin se on silti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kieli, Runot | Comments (0)
mustat koirat. April 28th, 2009
Elän jotenkin omituista elämää.
Toisaalta ei tapahdu oikeastaan mitään. Herään aamuisin, käyn ehkä lenkillä, suihkussa, menen yliopistolle lukemaan heprean kirjaa, käyn syömässä, luen lisää, tulen kotiin. Seuraavana aamuna taas herään ja teen samat asiat. Toisinaan tapaan jotakuta ruokalassa, joskus ehkä sattumalta kadulla, ja aina silloin tällöin ihan tarkoituksella jossakin. Siirtymissä tämän kaiken välillä teen huomioita maailmasta, mutta ne ovat muuttuneet: tuntuu, että ajattelen nykyisin lähinnä hiirenkorvia, jäiden lähtemistä, lintuja, kukkien puhkeamista, ruohokorsia lian seassa, sattumalta ohikulkijana nähtyjä ihmisiä, kaupungissa asumisen kummallisuutta, ja unelmia. En osaa kirjoittaakaan enää muusta. Linnuista ja unelmista, ja yhä lisääntyvässä määrin valosta ja tuulesta, lämmöstä.
Elämäni taitaa kiertää nyt pieniä kehiä. Valoa, tuulta, vettä, ruohokorsia ja heprean kirjaimia. Ruokaa ja nukkumaan menemistä, jonkun tapaamista silloin tällöin. Minulla on niin vähän tehtävää (yksi ainoa hepreankirja), että ehdin olla paljon välitiloissa. Ehdin viettää aikaa matkalla kotoa kaupunkiin, pyöräteillä, penkeillä tenniskentän vieressä, järvien rannoissa, vuoteessa, unen ja valveen rajamaastossa, tietämisen ja tuntemisen rajalla, siinä veteen piirretyssä viivassa omissa ajatuksissani jossa tieto muuttuu aavistukseksi, ja jossa kaikki varma katoaa. Tuntuu, että suurimman osan ajastani vietän siellä. Ajatuksissani – enkä niidenkään totuusarvoista ole enää varma.
En ole oikeastaan missään tällä hetkellä. Minulla ei ole… määritteitä. Vain muutama. Olen yliopiston lukusalissa, lenkkipolulla, ruokalassa ja kotona. Olen opiskelija, nainen, vaimo, ystävä. En tiedä miksi, mutta jokin tässä on vinksallaan.
Moni voisi kaivata tällaista olotilaa; minähän elän melkein vapaaherrattaren elämää! Kunhan muistan syödä välillä ja nauttia siitä, ettei minnekään ole kiire… Ettei kukaan määritä minua. Mutta minä alan kaivata määreitä. Ehkä siksi, että tätä irtonaisen itsellistä opiskelijaelämää on kestänyt tällaisenaan jo kolme vuotta – puolet opiskeluajastani olen puurtanut yksin, kirjojen kanssa lukusaleissa. Kolmisen vuotta olen ehtinyt olla opetuksen piirissä. Se ei ole paljon.
Alan kaivata tekemistä. Vastuuta. Jotain sarkaa, jota kuokkia ja tonkia. Kylvää ja kastella. Hoivata. Haluaisin… tehdä jotain. Olla vastuusta jostain. Olen ollut viime kuukaudet jotenkin erakoitunut, eikä se ole luonnollinen tila. Olen laumaeläin; missä on laumani…?
Ehkä siksi odotan jo kesätöitä, viisi leiriä kesällä… Siinä on vastuuta. Ja odotan ensi syksyä, että saan tehdä gradun. Hullua, eikö? Olen hiljaa alkanut jo odottaa sitäkin että valmistun ja minun on pakko / saan etsiä töitä. Aikuisen vastuu on pitkään pelottanut minua, mutta ehkä turhautuminen ja kyllästyminen ovat vielä suurempia voimia…
Ja sitten, toisaalta, tässä hiljaisessa itsellisessä elämässäni, näillä pyöräteillä ja välitiloissa, unen ja valveen rajalla, mielen haparoivilla ulottuvuuksilla,
tapahtuu nyt paljon. Enemmän ehkä kuin koskaan ennen. Näiden asioiden välillä saattaa olla jokin syy-yhteys: minulla on vihdoinkin aikaa, ja kun sitä on, mielen koloista kaivautuvat esiin asiat, jotka ovat nukkuneet siellä pitkään koiranunta ja odottaneet, milloin minulla on aikaa ottaa ne vastaan. Eivät ne silti kysyneet; ne tulivat. Seurustelen niiden kanssa nyt, mustat koirat kantapäilläni, laukkaamassa heti takanani, kun juoksen järven rantoja. Ne eivät hauku eivätkä ulvo, mutta tuijottavat minua sillä intensiivisellä katseella, jolla koira odottaa omistajaltaan jotain. Tosin minä en ole näiden koirien omistaja. En edes niiden herra. Näitä tuskin koskaan kesytetään; jos ne kesyyntyvät, ne tekevät sen itse. I don’t want a domesticated mind.
Winston Churchill kutsui omaa masennustaan “mustaksi koiraksi”. Siinä on jotain osuvaa. Minusta tuntuu, että olen istunut keskellä kieppuvaa laumaa ja odottanut, että ne asettuisivat, ja voisin vihdoin rapsuttaa niitä korvien takaa. Joskus ne ovat susia, joskus paimenkoiria. Eroa on välillä vaikea tietää,
mutta yhtä kaikki, tämä on edistystä, tämä on tärkeää,
ei kai ole ihmistä jolla ei olisi omassa mielessään omaa mustien koirien laumaansa, enkä minä enää halua elää tutustumatta omiini. Se käy liian raskaaksi, haluan tulla sinuiksi näiden kanssa. Ja nyt on aikaa.
Ongelmallista on se, että suurin osa tästä kaikesta tapahtuu siellä mielen puoliksi tiedostetulla alueella, jossa sanat loppuvat ja tunteet alkavat. Olen enimmäkseen kyvytön kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu. Niin kuin nytkin: puhun ja kirjoitan koiralaumasta…
Siksi minusta tuntuu, että elän jotenkin pienellä vaihteella. Ulospäin ei tapahdu paljoakaan – jos minulta kysytään, mitä minulle kuuluu, vastaan: “hepreaa”, vaikka minulla olisi paljon enemmän kerrottavaa, voisin huutaa ja julistaa sitä, mitä olen alkanut oppia ja ymmärtää… Mutta sille ei ole sanoja, ja jos olisi, se olisi äärettömästi liian intiimiä ja henkilökohtaista (vielä) kerrottavaksi kenellekään. Siksi minulle kuuluu vain hepreaa, juoksen lenkkejä, laitan ruokaa, nukun ja herään taas.
Ehkä eniten odotankin nyt sanoja. Niiden puuttuminen tuntuu samalta, kuin kuivaisi hitaasti. Odotan että saan jotain josta kirjoittaa, olen kirjoittanut niin kauan valosta ja vedestä ja keväästä. Ja odotan, että saan sanat tälle, mitä tunnustelen ja mihin totuttelen. Nimet koirilleni. Vielä ne ovat nimettömiä, enkä voi kutsua niitä. En vain tiedä niiden nimiä ennen kuin ne ilmoitetaan minulle.
Mutta, eihän minulla ole muuta kuin aikaa,
odotellessani opettelen heprean jussiivin, kohortatiivin ja imperatiivin, luen Laila Hietamiehen Lappeenranta -sarjaa ja alan puhua pikkuhiljaa itsekin murteella, niin kuin Hietamiehen (Hirvisaaren) antrealainen Tauno Tukeva, karjalainen vilkkusilmä mies.
Se ei haittaa. Minä olen karjalainen, vaikka merta kaipaankin.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Kieli, Matkalla, Mieli, Muutos, Tunteet | Comments (0)
haluan puhua hepreaa. February 25th, 2009
En olisi uskonut tätä.
Vitsailin tästä eilen illalla, että kun mun pitää tehdä se lukemiskoekin hepreaan… Osoittaa että osaan lukea ja ääntää hepreaa, mutta mistäs minä yksin lukiessani sen tiedän? Kehittelen tässä itsekseni mahdollisia äänneasuja… Ja sitten joku totesi, että “katso YouTubesta, siellä on varmasti jotakin”.
Ja niin on:
Originan Hebrew Alphabet Pronaunciation by omedyashar.
Nyt joku vihdoin selittää, miten alef tai ayin äännetään. Paras selitys oli kuvaus siitä, että kurkku-h chet päästää samanlaisen äänen kuin ihminen, joka henkäisee ilmaa silmälaseihinsa puhdistaakseen ne paidanhelmalla.
Ja sitten katsoin videon, jossa Natalie Portman puhuu hepreaa haastattelussa ja totesin,
että se on kaunis kieli. Kiehtovahan se on ollut jo pitkään.
Voisikohan
tästä jopa
innostua…?
Koska jotain väistämättömän kiehtovaa on siinä, että kieli on peräisin viidentuhannen vuoden takaa, ja että ensimmäiset löydetyt Raamatun tekstikatkelmat ovat hepreaksi. Että Vanhan Testamentin kieli on hepreaa, heprean kielen ilmaisu ja logiikka on Vanhan Testamentin ilmaisua… Heprean sävy on se sävy, jolla Vanha Testamentti asioista puhuu.
Se on erilainen sävy kuin muissa kielissä. Heprea on – tekee mieli sanoa – yksinkertaisempaa ja suorempaa rakenteeltaan kuin monet muut kielet, se on kulmikasta ja suurta, jyhkeää ja särmikästä. Sijamuodot ja omistussuhteet ilmaistaan melkein karkeasti, viittauksenomaisesti, ja silti niihin sisältyy paljon tietoa. Tällä kielellä kirjattiin ylös kymmenen käskyä, tällä kielellä Herran siunaus lausuttiin ensin. Tällä kielellä Israel palvoi Jumalaa pyhäkköteltassa autiomaassa, tällä kielellä Israel kiitti Herraa siitä, että taivaasta satoi mannaa. Tätä kieltä puhui Daavid, tätä kieltä puhui Salomo, tällä kielellä Kirjoituksia luettiin temppelissä kun Jeesus yksitoistavuotiaana jäi istumaan opettajien keskelle.
…!
Siinä on jotain niin kaukaa tulevaa potkua, ettei se voi olla kiehtomatta.
Ja miksi ei? Ei se ole mahdotonta. Ei se ole sen vaikeampaa kuin muutkaan kielet, erilaista vain. Miksi en innostuisi? Miksi en antaisi itseni tulla kiedotuksi?
Haluaisin kokea sen, mistä Pauliina kertoi, kun Jerusalemissa museossa Pauliina oli seissyt ystävänsä kanssa katsomassa palasta alkuperäisistä Kuolleen meren kääröjen rullista ja toinen oli yhtäkkiä huudahtanut hei, minähän ymmärrän tätä…!
Ja haluaisin osata puhua hepreaa. Saada chetin ääntymään syvällä kurkussa, ayinin pyöristämään vokaaleja juuri oikealla tavalla.
On otettava selvää, miten kaukana nykyhepreasta tämä Raamatun heprea on. Ja sen jälkeen on otettava selvää, onko mitään mahdollisuutta jatkaa opiskelua sen jälkeen, kun tämä kurssi on kasassa.
Mitä tapahtuu?! Minunhan piti pelätä tämän suorittamista yli kaiken, runnoa itseni verissäpäin läpi ja unohtaa sitten koko juttu.
Kaksi videota YouTubesta, ja olen myyty.
Kerrassaan
upeaa.
(!)
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kieli, Minäkuva, Teologia, Usko | Comments (0)