Archive for the ‘Koti’ Category
loukkaantuneita traakkipuita. January 12th, 2010
Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
vailla vakinaista asuntoa. October 9th, 2009
Useamman päivän ajan minussa on ollut vain kaksi sanaa.
Ensin vain tyhjä avara tila, hämärä, ja jokin huutaa
Silence!
ja jatkaa sitten:
Be.
Minua on ihmetyttänyt se, että ne molemmat ovat imperatiiveja, käskyjä.
Ole vihdoinkin hiljaa
ja ennen kaikkea
ole vihdoinkin.
Ja niinpä minä olen. Hiljaa, katselen, tarkastelen, jätän tuottamatta ääntä joka paikassa, annan toisten puhua ja kuuntelen mitä ne sanovat, miten ne sanovat sen mitä sanovat, yritän kuulla ja yritän nähdäkin jotain kasvolihasten kireydestä tai olkapäiden asennosta. Ja yritän olla; antaa itseni asettua, olla tekemättä koko ajan jotain.
Nytkin olen, junassa. Kiskobussi Joensuusta Pieksämäelle on täynnä, viereisessä neljän hengen välikössä istuu äiti kolmen lapsen kanssa. Kaksi pientä poikaa ja vielä vähän pienempi tyttö, ja hermostunut äiti. Älä sie nyt siinä kumartele sen pullos kanssa. Istu alas! Sanni, käänny tännepäin! Käänny kunnolla tännepäin! Nyt ei sitte syyä karkkia vähhään aikkaan! Istu kunnolla, sie viet puolet miunkii penkistä! Sanni! Suu kiinni! Ei saa huutaa!
Minua vastapäätä istuu vähän vanhempi poika, ehkä kolmasluokkalainen, roikottaa jalkoja penkiltä ja syö banaania. Se on kai yksin, sillä on lattialla reppu ja penkillä vieressä Siwan pussi ja siellä on mehua ja ilmeisen loputon määrä banaaneja. Se ei sano mitään, mutta katselee äitiä ja kolmea lasta tuossa vieressä. Ja minä mietin mitäköhän se miettii. Penkkiä vasten nojallaan on pienet kainalosauvat, lasten kokoa; sen tietää siitä että niissä on käytetty jokaista pääväriä – punaista, sinistä, keltaista, vihreää. Aikuisten sauvat ovat vain harmaita.
Minä pidän paljon tästä matkustamisesta. Toiset ovat kyselleet, miten jaksan kulkemista, mutta minusta tuntuu, etten hevin haluaisi luopua tästä. En pidä pakkaamisesta ja asemilla ravaamisesta, mutta pidän siitä, että minulla on tänä syksynä paljon aikaa asioiden välissä. On paljon tyhjiä hetkiä paikkojen välissä, tilanteiden välissä. Aikaa junissa ja busseissa. Kun vain istuskellaan ja katsotaan ikkunasta, ja keräillään tällä tavalla sanoja sitä mukaa kun niitä hiipii lähemmäs.
Eilen aamulla olin tosin kuolla aamulla puoli viideltä kun heräsin ja hiivin eteiseen kiskomaan vaatteita päälle. Bussi Joensuuhun lähti puoli kuusi. Pyöräilin kaupungin läpi asemalle, ja ihmettelin toisia ihmisiä, jotka olivat hereillä: onko ihmisiä, jotka vain haluavat valvoa silloin kun kaupunki nukkuu? Kulkea kaduilla ja istua 24 h -asemalla? Vai miksi ne ovat hereillä – kaikki ne, jotka eivät jakele jotain tai kuljeta jotain. Sellaisia tuli kaduilla monta vastaan, ja jollain lailla minä ymmärrän sen. Siinä on jotain kiehtovaa, kun kaupunki on vielä unessa. Aamuviideltä kaupunki on vielä tiedoton, taintunut, horroksessa. Sen pinnalla käveleminen on kuin olisi salaa jossain missä ei pitäisi olla, vaivihkaa ja huomaamatta kulkisi jonkun yksityisalueella. Kaupunki on aamuyöllä kuin yksi olento, nukkuva ja jokin jota ei saa häiritä ja havahduttaa. Siinä on jotain salaista ja hämäräperäistä. Ja auringonnousujen näkeminen on etuoikeus.
Yritin siksi nähdä auringonnousun ja valvoin Pieksämäelle asti, kun en saanut kylmissäni kankealla penkillä unta. Hitaasti taivas alkoi hahmottua leikekuvana metsän takana, muuttua mustasta siniseksi, tulla esiin. Pieksämäen Naarajärvellä bussi ajoi hautausmaan ohi, ja siinä oli jotain ajatteluttavaa: märkien puiden alla aamun ensimmäisessä hämärässä paloi siellä täällä hautakynttilöitä, lepattavia valoja kivien välissä. En voinut vastustaa ajatusta. Sielujen valoja. Vaikka eiväthän ne sielut siellä ole. Mutta niiden muistot ovat.
Ja joku jaksaa ilta illalta sytyttää sille muistolle valon.
Pieksämäen jälkeen nukahdin, johonkin syvään horrokseen niskat penkkiä vasten oudosti vääntyneinä. Havahduin ensin Varkaudessa. Sitten hieman ennen Heinävettä. Ja sitten lopulta sateisella tiellä ennen Liperiä, raotin silmiä, tajusin että pitäisi herätä, ja hyvän tovin yritin todella herätä. Silmien avaaminen ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä vaikealta, hyvä ettei niitä tarvinnut sormin vääntää auki. Se syvä horros oli kenties melko suora viesti: Nukkuisit välillä. Asettuisit. Silence!
On hyvä että on syksy, nukahtamisen aika, pysähtymisen ja asettumisen, horroksen. En halua vaipua talviuneen, mutta helteen ja kiireen jälkeen haluan antaa ajatusten kaivaa pesiä lehtikasoihinsa ja maatua osiksi sitä, miten tajuan olemassaolemisen, taas yhden vuoden jälkeen, yhden kesän jälkeen. Jotain on muuttunut, ja miksi ei – elämä on vähän kuin keräisi itseensä kuorta tai pintaa, jokaisen vuoden jälkeen minuun on tarttunut jotain uutta. Se mikä on hyvää täytyy säilyttää,
se mikä on haitallista
täytyy raaputtaa irti.
*
Pieksämäelle mennessä oli tullut selväksi, ettei se kainalosauvapoika ollut yksin. Se oli ärtyneen äidin lasten tuttu ja näiden matkassa. Rehellisesti sanottuna kuuntelin loppumatkan aidon äimistyneenä äidin ja kaikkien neljän lapsen puhetta. Pojat kävivät välillä systemaattisesti läpi oman luokkansa ja naapuriluokkien lapsia ja sitä, miksi nämä olivat joko typeriä tai pullukoita tai hölmöjä tai jotain muuta rumempaa, miksi ne pitivät lippistä väärin päässä tai pelasivat väärin jääkiekkoa – ja äiti, se kommentoi ja komppasi: no ei kuulosta kovin järkevältä sekään tyyppi. Vasta aivan loppumetreillä matkaa äiti puuttui jonkun lapsen sanomisiin, mutta miten: sie et kyllä tuollasta toisista puhu! Niin idiootti sie et oo!
Kun pojat eivät sanomisella lopettaneet puhumistaan, antoi äiti periksi ja osallistui keskusteluun lähinnä nauramalla mukana.
Minua riipi. Jos pienet pojat jo puhuvat noin eikä aikuinen vieressä millään muotoa vakavasti tartu siihen, mitä toisista saa sanoa ja mitä ei… Millaiseen maailmankuvaan lapset kasvavat? Siihen, että ihmisiä voi arvottaa niin kuin tahtoo, että maailma jakautuu typeriin ja hyviin tyyppeihin ja toisia voi mistään välittämättä sorsia?
Ja auttaako se, että lasta itseään sanoo idiootiksi?
Lapset voivat olla käsittämättömän julmia. Ihmiset voivat olla. Mutta aikuisen pitäisi olla se mittapuu, joka näyttää lapselle, mihin suuntaan olisi tervettä kasvaa. Tai hyvä kasvaa. Aikuisen on pakko olla se mittapuu. Lapsi ei ole sitä itse. Lasta ei saa pakottaa olemaan se itse. Lapsi kyllä kasvaa itse, mutta aikuisen pitäisi olla se, joka kertoo mikä on hyvä ja mikä ei, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on oikein ja mikä on väärin.
Välillä hyytää selkäpiitä se, millainen äiti minusta kenties tulee. Toisinaan ärtynyt kyllä, ja sellainenkin joka ei aina jaksa tai osaa kasvattaa lapsiaan. Mutta jos osaisin kasvattaa lapsistani sellaisia etteivät ne kiusaisi toisia… että ne tietäisivät oikean ja väärän. Se olisi jo iso asia. Oppisivat rakastamisesta jotain.
Lapsia, jotka lopulta tietäisivät, että
se mikä on haitallista täytyy raaputtaa irti.
Toivoisin osaavani kasvattaa myös lapsia, jotka eivät selviävät (lopulta) jos joutuvat itse kiusatuiksi. Todennäköistä on se, että jompaan kumpaan kategoriaan ne joutuvat joka tapauksessa. Karua on se, että ajattelen, että kiusattuna olemisesta on helpompi kasvaa terveeksi kuin kiusaajana olemisesta…
Saatan olla väärässä, mutta yhden elämänhistorian kautta se tuntuu siltä.
*
Kotona Laajavuoressa ilma on sisällä viileä ja lattiat ovat täynnä tavaraa. Jokin minussa muuttui tätä asuntoa kohtaan vuokraemännän mailin luettuani. Tästä tuli säilytyspaikka, väliaikasuoja, hetkellinen asunto. Eikä enää ole niin tarkkaa, onko kaikki tip tai top. Asunnonvälittäjä kävi täällä eilen ottamassa kuvia, niistä on voinut tulla hyvinkin edustavia… Mutta kyllä niistä seinät näkee, pinnat ja lattiaakin.
On hieman sellainen olo että me olemme edelleen VVA, vailla vakinaista asuntoa. Asuntoja on kyllä ollut, mutta niiden vakinaistaminen on perin vaikeaa.
Sitten kai sitä sanottaisiinkin kodiksi. Olemme siis toistaiseksi kodittomat, mutta silloin kun se on itse valittua, sitä voi kutsua myös vapaudeksi.
Nyt silmäni väsyvät ruudun katsomisesta, niitä aristaa väsymys,
taidan mennä vuoteeseen peittojen alle
että olisi silence ja be.
Posted in Etiikka, Ihmiset, Ihmissuhteet, Koti, Matkalla | Comments (0)
joku aamu vaahteranlehdet. September 26th, 2009
Lauantai, kun noustaan sängystä vähän kahdentoista jälkeen. Isä soittaa puoli kahdelta, sanon, että me syödään vielä aamupalaa. Kolmen aikaan mennään ovesta ulos kahden makuualustan ja neljän kirjan kanssa, mennään metsänrinteeseen ja maataan varvikossa, tungen paksun paidan päänaluseksi ja olen unen ja valveen rajamaastossa melkein tunnin,
viereisessä rinteessä pojat ajavat pyörillään DH:ta ja toisessa metsässä huutaa lapsi, sitten kun olen haipua liian suureen raukeuteen nousen ylös ja lähden juoksemaan, hölkkään rauhassa, haavat ovat jossain vihreän ja keltaisen välissä ja katselen edellä kulkevien ihmisten selkiä, heistä ei näe kuin selät kun ohi juostessaan ei viitsi katsoa uteliaana kaikkien kasvoja. Me näemme toisistamme valtavan määrän selkiä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Selän kääntäminen ja näyttäminen on liian helppoa.
Juoksen vajaan tunnin epätavallisen lämpimässä syyssäässä ja noin puolessa välissä matkaa alkaa tuntua siltä, että tajunnan taso laskee. Jalat ovat edellispäivän rinteenkiipeämisestä vielä kipeät, kun noustiin Laajavuoren huipulle ottamaan kuvia auringonlaskua vasten, ja niitä on tavallista raskaampi nostaa, nostan niitä laajemmissa ja hitaammissa kaarissa. Juoksen kevyessä sumussa loppumatkan, kevyen unisuuden ja endorfiinin sekoituksessa. Se on mukavaa; mieleen ei tarvitse mahduttaa mitään muuta.
Melkein kotiovelta soitan V:lle, puhelimen taustalta kuuluu naurua, pojat ovat vielä hyppytornin huipulla. Kotitalon takapihalla vaahteranlehdet rahisevat keltaista ja punaista, menen niiden yli ja mietin, että jotain kullanvärisenä aamuna haluaisin mennä valoon kuvaamaan lehtiä ja meitä, talon edessä venytän pohjetta kun parkkipaikalla joukko alle ripari-ikäisiä nuoria yrittää päättää, mitä tekisi ja ymmärrän taas, että olen tulossa aikuisemmaksi: minä venyttelen hikisenä verkkareissa, tunnistan kukkapenkistä daalian, olen onnellinen siitä ettei lauantai-iltana tarvitse mennä minnekään.
V tulee, käy haalimassa paperiroskiksesta vanhan paperikaihtimen, taittaa sitä kaarelle ja sanoo, että siitä tulee hieno varjostin johonkin niistä lampunraadoista, joita meillä on kaapeissa. Kotiin, suihkuun, iho palelee vielä kuuman veden jälkeenkin, kun odotin ulkona daalian vieressä. Lämmitän eilistä spagettia, tomaattikastike on parempaa tänään kuin eilen, ja syötyäni etsin kaapista suklaata, löydän pienen palan. Sytytän kynttilöitä, koska nyt voi. Vaahterat erottuvat ikkunan takana naapurin valoa vasten, nautin siitä ettei verhoja tarvitse vetää ikkunaan, voin kävellä suihkun jälkeen ilman pyyhettä eikä kukaan näe, koska ikkunoiden takana ei ole ketään katsomassa. Kaipaisin sitä, että talossani olisi tulisija, tällaisina iltoina haluaisin seistä tulen edessä ja tuntea sen käsivarsien iholla.
Ja sitten istun sohvalla, Bo Kaspers Orkesterin ennen tuntemattomia kappaleita soi, tunteja kuluu huomaamatta, ajelehdin, eikä nukuta koska aamulla olen noussut vasta puolen päivän jälkeen.
On asioita, jotka tulee muistaa.
Niin kuin se, että
se ei ole mitään, mitä kukaan tekee.
Se on sitä, mitä ihmiset on. Järjelläkö ihmisiä rakastetaan?
Rakkaus ei ole mitään
mitä sä teet
rakastettavana oleminen,
se on sitä että ollaan.
*
Katselen mustavalkovalokuvia ja ajattelen, että haluaisin oppia jotain uutta. Ja silti enimmäkseen tänään ajelehdin, olen tässä, tunnustelen tätä,
olen tässä päivässä, siinä että muutama kynttilä palaa, että ollaan ja,
niin,
että ollaan.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Koti, Mieli, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
suopursun tuoksusta. September 17th, 2009
Taivas on jotenkin sinisempi syksyisin. Puut piirtyvät sitä vastaan teräväsärmäisinä ja kohisevina. On entistä parempi juosta metsässä – ilma on kirpeää ja tulee vasten kasvoja, on olo kuin hengittäisi pelkkää happea, viilennettyä ja syvää. Tuntuu hyvältä juosta kylmässä ilmassa. Pidän tästä kylmästä ilmasta muutenkin. Aamuisin avaan parvekkeen oven, se ei tunnu niin hyytävältä koska parvekkeelle paistaa aamuisin aurinko, ja sisään tulee viileää kirpeää ilmaa. Ensin se tulee lattiaa pitkin varpaisiin, sitten kiipeää seinille ja hitaasti huokuu koko huoneeseen niin, että lattian matolle uudestaan nukahtaneen V:n on pakko nousta nopeasti, mutta minä joka juon kahvia keittiössä olen jo niin hereillä että osaan nauttia kylmästä.
Kävin hetki sitten juoksemassa Laajavuoren ympäri. Tuntuu, ettei sillä ole niin paljon väliä, paljonko juoksee. Kunhan juoksee. Puoli tuntia on tosin fysiologinen minimi: sen jälkeen keho alkaa erittää endorfiinia, ja taidan olla siihen koukussa. Luontainen hyvänolonhuume, joka saa erilaiset elämästä johtuvat mielenpaineet hälvenemään taka-alalle. Juoksemisen jälkeen keho on monta tuntia raukea ja kiitollinen, ja mielelle jää aikaa ja tilaa keskittyä siihen mihin piti. Niin kuin vaikka teologisiin raskaan sarjan väitöskirjoihin, jotka hädin tuskin käyttävät suomen kielen sanoja, vaikka ovat suomeksi kirjoitettuja.
Teologeilla on harmistuttava tapa harrastaa eräänlaista jumaluusopillista vastinetta name droppingille. Keskellä suhteellisen selkotajuista tekstiä voi yhtäkkiä komeilla latinankielinen termi tai kokonainen sitaatti, jota ei käännetä eikä selitetä. Oletus kai on, että jokaisen, jolla on otsaa tarttua tietyn tason väitöskirjoihin, yksinkertaisesti kuuluu tietää tietyt termit. On turhauttavaa selata sivuja etu- ja takaperin ja lukea tekstiä uudelleen saadakseen jotenkin selvää siitä, mistä teologisesta hipleestä mahtaa olla kyse. Eilen opin, että on olemassa sekä sub specie temporalis että sub specie aeternatis, ja toinen niistä tarkoittaa ihmisen ymmärtämää aikaa ja toinen aikaa Jumalan perspektiivistä. Niin.
On vieläkin jotenkin outoa olla Jyväskylässä. Tämäkö on se kaupunki, jossa asun? Tämäkö asunto on se koti, joka minulla on? Kun tulin kesän jälkeen takaisin, en ollut löytää keittiöstä kattiloita. Koko kesän olin enimmäkseen toisten keittiöissä ja kattiloissa. Vieläkin oudoksun näitä katuja ja porraskäytäviä. Täälläkö meidän elämämme on…?
Se liittyy varmaankin isoksi osaksi siihen, että tämä vuosi on ehkä toisiakin vuosia enemmän jonkinlainen väliaika, intermezzo, välisoitto jonka pitäisi loppuaan kohti kasautua jo hienoiseksi crescendoksi ja edeltää jonkinlaista suurta teeman muutosta. Tämän lukuvuoden jälkeen väistämättä lopetan opiskeluni – jos en kokonaan, niin toistaiseksi. Tämä sekava ajelehtimisen täyttämä opiskelijaelämäksi kutsuttu kaaos loppuu hetkeksi. Sitä seuraa jokin toisenlainen kaaos, mutta siinä on ehkä jopa joitain tunnistettavia maamerkkejä. Ehkä kaikki ei sitten enää ole taistelun takana.
En vain vielä ole varma, miten suhtaudun siihen. En ehkä suhtaudu, paitsi lievällä ja jokseenkin kasvavalla uteliaisuudella. Miten muuten voisin suhtautua – enhän tiedä hivenenkään vertaa, millainen teema sävellykseen on tulossa. En minä tiedä, missä teen töitä tai miten, tai kuinka kauan, tai minkä nimikkeen alle minut lopulta laitetaan. Elämänvaihe joka tapauksessa loppuu, ja ehkä se saa minut vierastamaan jo nyt tätä elämänvaihetta, josta pitäisi hitaasti juuria itsensä irti. Olen välitilassa, tajuan ääriviivojeni muuttuvan, värien vaihtuvan toisiksi, jollain tavalla kasvan kokoa, tai sitten tiivistyn ja tulen raskaammaksi. En ole varma. Imen itseeni ympäristöstä jo jotain, joka edustaa jonkinlaista asteen verran lähempänä niin kutsuttua aikuisuutta olemista.
Eikä se enää pelota. Ei, otan sen mielelläni vastaan. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen, että vaihdan sen mielelläni toiseen.
Tultuani lenkiltä aloin pakata laukkua. Huomisaamuna Joensuussa on tentti, menemme sinne jo tänään. Tuntuu, että elämä on nykyisin lähinnä laukkujen pakkaamista. Sitä se on ollut jo kolme kuukautta, ja seuraavat kolme kuukautta se tulee olemaan sitä viikoittain. Parempi kai tottua siihen, että elämä on levällään pitkin rataverkkoa. On siinä hyviäkin puolia; olen pitkään ollut eniten kotonani paikkojen välillä, matkalla pisteestä toiseen, ikkunan edessä jonka takana maisema muuttuu toiseksi. Niissä hetkissä ei ole kiire, koska ollaan jo matkalla, eikä vielä ole stressiä, sillä ei vielä olla perillä. Olen ehkä tämän syksyn ja lukuvuoden matkalla, en vielä perillä mutta jo irti. Se ei ole paha, sillä Koti voi olla myös välitiloissa jossa pysähdytään ja hetken aikaa tavataan itseäkin, jutellaan vähän aikaa ja koetaan, että ollaan sittenkin ihan tuttuja.
Jos viikonloppuna ei sada, menemme jonnekin metsään. Sellaiseen isompaan metsään, ehkä Patvinsuolle tai Petkeljärvelle. Haluaisin mennä jonnekin, missä tuoksuu hapan suo ja läpitunkeva suopursu, ja että saisi vaatteisiin savun hajua ja voisi juoda kahvia kupista jossa se jäähtyy nopeasti, olisi hiljaista, vain puun räsähtely tulessa ja joku yksinäinen lintu suon päällä. Ehkä siellä olisi jo maaruskaa, sammal vaihtaisi väriä. Haluaisin mennä jonnekin missä on autiota ja hiljaista, ja metsä on läsnä. Metsässä sitä kuitenkin ehkä eniten itseään kohtaa, toisiakin paremmin, ja sitten vielä Häntä jonka käsialaa se kaikki on.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Kaukokaipuu, Koti, Luonto, Matkalla, Muutos, Taivas, Tulevaisuus | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
kotona. July 20th, 2009
Olen Joensuussa.
Juon kuohuviiniä kristallilasista. Iholla tuntuu vielä saunanjälkeinen lämpö. Äiti ja isä hakivat minut pikavuoropysäkiltä, ja kotona vastassa oli lasilliset kuohuviiniä ja vadillinen mansikoita. Nyt tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa tekstiä, ehkä osin siksi että kuohuviini tyhjään vatsaan ei ole koordinaation (koornidaatio, eikun koodrinaatio, eiku -) kannalta paras asia – mutta isommaksi osaksi ehkä siksi että kehoni tuntuu olevan sanomassa irti työsopimuksensa. Lähinnä se koskee aisteja, pääasiassa näköä. Se keikkuu ja huojuu entistä pahemmin. Lisäksi järkeni ja muistini tuntuvat olevan hiilihappojäässä.
Isä asettelee pöytään iltapalaa. Olen hetkittäin tikahtua onnesta. Mitä, joku laittaa minulle iltapalaa? Mitä, minun ei tarvitse heti olla kohta menossa olemaan vastuussa mistään? Mitä, saan nukkua?
Tuntuu siltä, että olen tämän kesän osalta antanut “kaikkeni”. Jonain toisena kesänä olisin ehkä pystynyt enempäänkin, mutta tänä kesänä ei olisi irronnut enää todennäköisesti yhtään enempää. Olen ollut viikon ajan jotenkin täysin irrallani siitä, mitä minussa tapahtuu… Sitä on vaikea selittää, mutta en ole osannut todella erityisen pätevästi analysoida sitä, miten olen viikon aikana toiminut. Nyt olen vain tolkuttoman onnellinen siitä että olen tässä, että pystyin siihen, että leiri tuli pidettyä, että se meni hyvin, että jaksoin, että selvisin, että jaksoin hymyillä aina tähän aamuun asti ja että leirin pahoista pojista muutama kiitti leiristä, huikkasi kiitoksen albaa sovitettuaan. Sellaista ei ole kovin usein sattunut.
Bussiin tuli Varkaudesta kyytiin vanha mies, tanakasti vanhalta viinalta haisten. Mies istui jonnekin taakseni, ja Liperin kohdalla alkoi jutella.
“Ollaanko me jo kohta Liperissä? Onko tämä se Liperi?” Kerroin, että kyllä, olemme Liperissä. Jotakuinkin seuraava asia, jota mies sanoi minulle oli että
hyvää kesää vaan sinulle, muista nyt levätä äläkä opiskele liian paljon, vain sen verran kuin haluat.
Olin jokseenkin ällikällä lyöty. Takeltelin kiitoksen ja jutustelin hetken miehen kanssa, en montaa sanaa. Mies puhui hieman elämästään, siitä miten kaksikymmentä vuotta sitten kerran kävi katsomassa Ilosaarirockia ja sai tarpeekseen. Minua kirveli jostain sisältä, ja toivoin että olisin osannut sanoa jonkin järkevän sanan:
voi sinuakin, missä elämäsi on,
milloin siitä tuli tätä, voi jospa olisit selvin päin niin osaisin puhua sinulle.
Kun jäin bussista toivotti mies vielä hyvää kesää. Toivotin takaisin.
*
Bussin ikkunasta katselin sitä kaipaamaani savokarjalaista metsää. Siellä se vilisi, tanakat mäntykankaat ja kirjavat koivumetsät. Pelloille oli noussut korkea heinä, sellainen, jota olisin halunnut silittää,
viistää kämmentä heinän ja viljan yli, laajassa kaaressa, tuntea sen kämmentä vasten,
tämä on minun maatani, tällaisesta maasta minäkin olen kotoisin, tämä on Maata
istuin hiljaa ja kuuntelin vähän musiikkia kuulokkeista ja tuntui että join sitä kaikkea,
mäntymetsiä ja hiljaa olemista ja peltoja ja yksin istumista, kätten painoa sylissäni, ajan hidasta kulumista, loputtomia kapeita asfalttiteitä, rakoillutta asfalttia, vanhoja bussiasemia pienissä kaupungeissa,
olen tänään ollut hävyttömän ylitunteellinen kaikesta, pian ehkä menen sänkyyn ja itken tätä oloa, että voi olla niin hyvä olla ja silti jostain syystä haikea.
*
Ja päällimmäisenä kuitenkin on
kiitollisuus.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Matkalla, Onni, Tunteet | Comments (0)