en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.

Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,

ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.

*

Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.

Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.

50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.

Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,

että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,

koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.

Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.

On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.

Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.

“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”

Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.

Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua  kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,

uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.

Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.

Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?

Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät

veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa

sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki

mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.

Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,

ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.

Tuntuu, että viime päivinä minua on vedetty voimakkaasti kohti maan pintaa, sellaisella tavalla joka on hyvä. Se ei tarkoita minulle lannistumista tai edes järkiinsä tulemista, vaan sitä hyvää joka tarkoittaa perustan ja pohjan tavoittamista, olennaisen tunnustamista, sitä, että paljaiden varpaiden alla tuntee taas soran ja hiekan ja sammaleisen maan ja tietää, missä on ja kuka. Hautaan varpaitani syvemmälle hiekkaan ja ajattelen, että juurrun tähän ymmärrykseen, tajuntaan ja olotilaan. Laitan tähän juuret ja tässä pysyn.

Se on jotenkin sitä, että tiedän selviäväni tästä tutkinnosta. Tiedän, että tentit menevät hyvin ja että torstaina lähetän gradun esitarkistukseen ja seuraavalla viikolla painoon. Se on sitä, että haluan poistaa asunnosta kaiken joka on siellä ylimääräistä, vuosien mittaan painolastina raahatut ilmeettömiksi tulleet tavarat, ne huojuvien papereiden pinot joiden sisältöjä en tunnista, sen laatikoihin ja hyllyille ajan virtauksissa segmentoituvan epämääräisen aineiston, johon minulla ei koskaan ole ollut tunnesidettä. Se on sitä, että kaipaan vaaleutta ja ilmaa, tilaa ja sitä että saisi avata ikkunat kevääseen, tuulettaa asunnon.

Se on sitä, että tiedän, että meidän on hyvä muuttaa. Kaikkien loputtomien kysymysten jälkeen tuli vastaus, ensin haaleana ja vaaleana ja vähän varovasti vaivihkaa varpaillaan, nurkan takaa kohteliaasti anteeksipyydellen, tuli, avasi vienosti ääntään ja sanoi: mutta saisinko silti huomauttaa, että… Kuuntelin, mitä sillä oli sanottavana, ja hämmästyin. Että mistä se tiesi? En ollut kertonut kenellekään, mutta se tiesi. Ei se tietysti voinut luvata minulle mitään, mutta kuvasi sitä mikä on mahdollista, ja poistuessaan jätti minut mietteliäänä sohvalle. Tulin pian johtopäätökseen. On hyvä lähteä, vaikka ei tiedä tarkalleen miksi ja minne, mutta on hyvä. Siksi, että jos jotakin puuttuu, on sitä etsittävä.

Rukan tykkylumisten puiden alla ymmärsin, etten ole pitkään aikaan unelmoinut. Luulin, että sellainen on naiivia eikä enää kuulu tähän elämänvaiheeseen, kun on tultava vastuulliseksi ja tehtävä työnsä. Ajattelin, että valmistun, etsin jonkun työpaikan ja sitten vain pärjään. Ne unelmat, joita oli ollut, ehtivät hautautua hitaasti sen joka paikkaan kasautuvan huojuvien papereiden ja jokapäiväistavaran alle, enkä enää nähnyt niitä. Sitten minulle sanottiin, että jokaiselle on joka tapauksessa annettu Unelma. Hiihtelin pitkin vaarojen lakia ja puolihädissäni kyselin, minne olin hukannut omani. Se on vähän sama tunne kuin etsisi kiireessä passia tai verokorttia ja on varma siitä, että täällä jossain se on, joidenkin näiden papereiden alla, mutta ei hädissään saa aikaan muuta kuin pinojen siirtelemistä paikasta toiseen. Mutta muistin jonkin aavistuksen, sen edes, että jokin Unelma oli ollut.

Muutamia viikkoja meni siihen, että sain paikallistettua, missä se edes viimeksi sijaitsi. Sitten jäin istumaan unelmani paikalle ja ihmettelin, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Oli hiljaista, ja puissa hengitti tuuli. Oikeastaan sillä paikalla oli rauhallista, nojasin pään puunrunkoon ja laitoin silmät kiinni. Ja sitten, hitaasti, niitä alkoi nousta esiin, kaikkialta maasta. Sellaisia pieniä ja epäselviä, niin haaleita ettei väreistä ollut aavistustakaan. Ojensin käteni ja ne laskeutuivat siihen. Istuimme pitkään hiljaa ja katselimme toisiamme. En tiedostanut ajan kulumista, mutta lopulta jotain tapahtui: ne alkoivat kasvaa, kiertyä, saivat selkeät rajat ja kyllä, niihin kasvoi värejä. Ehkä vain vaaleita ja kepeitä vielä, mutta yhtäkaikki, värejä.

Ja jos joku nyt kysyy miksi minä lähden Turkuun josta en mitään tiedä ja tuskin ketään tunnen, sanon: lähden siksi, että kaikella ymmärrykselläni olen päässyt siihen asti, että jos Unelma nyt on jossain, niin siellä, tai siellä sille ainakin on nyt hedelmällistä maata johon kylvää ajatus jostakin.

Unelmalle ei vielä ole sanoja. Tai on, mutta vasta muutama, ja niihin pätee saippuakuplaefekti: kupla kestää ehyenä niin kauan kuin sitä ei yritä tavoittaa, kun siihen päin ei edes katso. Vielä se laskeutuu olalle, kun odottaa.

Sitä odotellessa kärsin ikävää, en vieläkään osaa olla siellä missä V ei ole, tai siis; osaanhan minä, mutta en halua enkä halua tulla haluamaankaan. Nukun yöni entisen huoneeni sohvalla ja vedän tyynyä syliin, kolmen peiton alla ettei huone tuntuisi niin tyhjältä, aamuisin herään hiljaisuuteen jossa kukaan ei hengitä ja mietin, miten eriskummallista on tulla sielunsa sopukoita myöten niin sidotuksi ja kiedotuksi, ettei kaipaa juurikaan mitään muuta kuin sitä. Tämä vaimona oleminen on koko ajan ja joka tapauksessa paljon enemmän kuin koskaan kuvittelin. Aavistan niitä muutoksia, joita on tapahtunut, ja riemastuttaa, että se kaikki todennäköisesti tekee minulle suunnattoman hyvää, muuttua vaimoksi, tulla sidotuksi.

Vaikka se tarkoittaa vaikeita iltoja ja sitä, että uni karttelee minua, ja sitä, että muistan ikäväni painon ja summan taas.