Archive for the ‘Lepo’ Category
loukkaantuneita traakkipuita. January 12th, 2010
Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)
descended from Nefertiti. January 2nd, 2010
Kävimme päivällä jäällä. Pakkanen oli kiristynyt yöllä, ja kymmentä vaille kaksi punakarvainen aurinko laski sen läpi jo kohti horisonttia. Kävelimme lähiön läpi, uimarannan tuntumaan, kävelysillan vierestä alas jäälle. Taivaalla ei ollut kuin ohutta pilvihaituvaa, jossain kaukana selällä muutama musta piste siellä missä oli pilkkijöitä. Aurinkoa saattoi katsoa paljain silmin suoraan, sen punaista kangastuksenomaista palloa. Suoraan auringosta ylöspäin ampaisi valojuova, leveä valonsäde. “Se johtuu siitä, että ilmassa on kiteitä”, sanoi V. Valoilmiö, valon ilmiö.
Vaikka yhtäjaksoinen pakkanen on täällä kestänyt jo monta viikkoa, oli jään pinnalla lumen alla ohuesti vettä monessa paikassa. Kahlasin sen läpi kengissä jotka eivät ole sellaiseen tarkoitettu, ja kun pääsimme saareen asti, kengänkärkiin ja kantoihin oli kertynyt paksu jääkuori, jäätyneen loskan muodostama. Varpaita alkoi paleltaa jossain ohuen mokkanahan alla, mutta kiersimme koko saaren valon puolelta, punaisessa laskevassa auringossa. Saaren puiden ulkoreunat olivat kuin sokerihuurretut, valkoisen kuorrutteen alla: jokainen oksankoukero ja varrenväännös piirtyi esiin. Ajattelin japanilaisia puupiirroksia; niiden yksityiskohtaista herkkyyttä, vähän kuin kaikki menisi rikki jos menisi liian läheltä katsomaan tai uskaltautuisi koskettamaan.
Kun käännyimme takaisin rantaa kohti, tuli viima suoraan kasvoille. Sitä ei ollut huomannut aavalle päin kävellessään selkänsä takaa, mutta paluumatkalla se yritti saada meidät sormenpäihinsä. Nostimme kädet suojaksi kasvojen ympärillemme ja juoksimme hangessa, minun varpaani palelivat, hanki loksahteli alta pois ja rasahteli askelten painosta, loska tarrautui jalkapohjiin ja palelsi varpaita kengän läpi, niskaan kohosi hiki vaikka kasvot hytisivät kylmää.
Lumi oli jäätynyt kerroksiksi, joiden läpi jalka putosi rasahtaen. Aina silloin tällöin lumi ja jää päästi askelen alla ison humahduksen tai suhahduksen, äänen joka lähti jalan alta sekä oikealle että vasemmalle, ja saatoin kuvitella miten jään kerrokset notkahtivat jalan alla ja isot jäämassat vaappuivat. Kun kuulin sen toisen kerran, jähmetyin paikalleni – järki sanoo, että jää on jo miehenpaksuista tällaisten pakkasten jälkeen, mutta vaistoeläin minussa sai niskakarvansa pystyyn ja jännitti lihaksensa juostakseen takaisin. Omituista, miten nopeasti sekin tapahtuu: koulutetusta, loogisesti ajattelemaan oppineesta, lukeneesta ja itseään sivistyneenä pitävästä ihmisestä tulee yhtäkkiä vaistonvarainen metsäläinen, säikky hämäränolento, jonka ajatuksissa aktivoituu ensimmäisenä hätäinen toive siitä, että pitäisi löytää turvapaikka.
Jatkoimme silti matkaa. “Onhan meillä molemmilla pitkät kaulahuivit”, sanoi V, ja todennäköisesti suhinaa piti vain kerroksiksi jäätynyt lumi, joka väsyi jalan alla, ei mustankova jää.
Saaren takana oli hyvä seistä hetki ja katsella Pyhäselkää. Se on niin pitkä selkä, että jos sen vastarannoilla seisoisi kaksi miestä jotka pitäisivät välissään kireälle vedettyä köyttä (oletetaan, että sen voisi saada täysin suoraksi jännitettyä, vaikka kaarellehan se aina jäisi), uppoaisi köysi parhaimmillaan 16 metrin syvyyteen ihan vain siksi, että maapallon pinta on kaareva. Kirkkaalla säällä vastarannan näkee täältä suunnasta kuitenkin koko ajan; kaukana horisontissa jään yllä kelluu ohut tummanharmaa viiva. Ei se ihan samalta tunnu kuin Kökarissa tuntui kun seisoi korkealla kalliolla ulkoluodolla ja katsoi Ruotsin suuntaan, siellä kun ei ole vastassa kuin vettä silmänkantamattomiin ja toinen maa jossain veden takana, mutta Pyhäselänkin aavalla tuli avara olo, sellainen että mahtuu hengittämään, mahtuu katsomaan ympärilleen ja on tilaa ja tyhjyyttä jossa olla. Ja on valoa jossa olla, kaikkialla ympärillä vain taivasta, lunta ja valoa.
Olemme nukkuneet koko viikon niin pitkään, ettemme ole ehtineet elää aamuja ollenkaan. V on noussut muutamana päivänä vasta lähempänä kello yhtä, minä olen pakottanut itseni ylös joskus yhdentoista aikaan. Tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Yleensä uni on minusta stressaavaa; en nukahda välttämättä nopeasti, heräilen usein, aamuyöstä keho on jo valmis nousemaan ylös ja seitsemältä on helpottavaa se, että saa jo luvan kanssa nousta sängystä. Sängyssä lojuminen ei ole koskaan minun mielestäni ollut erityisen nautinnollista; se on turhauttavaa, koska olen täysin hereillä ja pää täyttyy asioista, joita haluaisin tai joita pitäisi tehdä, ja kaikki makoilu tarkoittaa sekunteja ja minuutteja, jotka tikuttavat ohitse ja jotka menetän.
Näinä aamuina kello yhdeksän olen kääntänyt onnellisenraukeana kylkeä, etsinyt varpaille viileän paikan peiton alla, mytännyt tyynyn pään alle ja nukahtanut uudelleen, kellunut koko aamupäivän ohuensumuisissa unikuvissa, ajelehtinut rannalta rannalle ja joskus yhdentoista jälkeen puoliksi väkivaltaisesti päättänyt, että on herättävä, siirryttävä unimaailmasta todelliseen ja aloitettava päivä. Osa unistani on ollut yhä levottomia ja ahdistavia, mutta silti nukkuminen on ollut taivaallista. Se on ollut nautinnollista. En muista, milloin nukkuminen olisi ollut näin nautinnollista. Voi taivas, mistä olen jäänyt paitsi. Tästä nautinnosta monien vuosien ajaksi… Pahinta on se, että luultavasti en pääse tähän tilaan kuin monen viikon lomien aikana, arki tarkoittaa katkeilevaa unta ja liian valpasta kehoa, pätkittäistä aamumieltä ja ohuenhaurasta unta, joka silti täyttyy levottomilla hätäisillä unikuvilla. Vielä viikko aikaa nauttia tästä… Aion nauttia, nukkua surutta nämä pitkät aamut, menettää aamutunnit joista yleensä olen niin nauttinut, kellua unen puolityhjällä uimapatjalla keskellä aavaa horisonttia ja odottaa, minkä unisaaren rantaan tömähdän ja mitä villi-ihmiset sieltä minut löytävät.
Unissani olen muuttanut; vaihto-oppilaaksi vieraisiin maihin, outoihin sotkuisiin soluasuntoihin, kaikki entinen on jäänyt taakse ja olen tajunnut, että olen tyhjän ja oman itseni varassa, ja minun on opeteltava vieraat tavat ja paikat ennen kuin mistään tulee mitään. Tai minulle on tarjottu varastettuja koruja joista olen kieltäytynyt moraalisista syistä, kokenut ylemmyydentunnetta ja yksinäisyyttä yhtä aikaa, on ollut moderneja suurkaupunkeja ja junia niissä ja samalla sotkuisia opiskelija-asuntoja, vierautta ja tunnetta siitä, että on matkalla, jonka päättymisestä ei ole mitään tietoa.
En ihmettele.
Tämä kevät on jollain tavalla viimeinen, sen jälkeen kaikki tutuksi tunnustettu elämässä muuttuu, ensimmäistä kertaa niin perustavanlaatuisesti kuin nyt. Työ, uusi asuinpaikka? Mikä työ? Mitä minä teen? Mitä minä osaan? Mitä haluaisin oppia? On tehtävä valintoja, ja ne vaikuttavat kaikkeen tulevaan.
Ehkä tämä olo, tämä lievä jonnekin alle hautautunut levottomuus ja kysymysten tulva, on jotenkin sama kuin mitä on kävellä jäällä jonka tietää kestävän, mutta joka pitää outoa ääntä. Tiedän, että jää alla kestää, ja elämä etsii uomansa tai sille se uoma selkeästi näytetään. Joka toisella askelella jää päästää kuitenkin varoittavia narahduksia, ja jähmetyn kerta kerran jälkeen paikalleni. Kuulostelen, niskakarvat pystyssä: kestääkö tämä, vai joko nyt mennään pohjaan asti ja hukutaan? Vaistoeläin tulee pintaan, kaiken logiikan hylännyt vaistonvarainen olento. Sillä ei ole vaihtoehtoja,
mutta yritän taluttaa sen hellävaraisesti kesään asti, saaren ympäri, että me näkisimme, minkälainen uusi horisontti sen takana aukenee.
Saa nähdä. Minä en tiedä siitä vielä mitään.
*
V kertoi eilen, että olen kuningatar Nefertitin suora jälkeläinen.
Tosin niin on jokaikinen muukin tänä aikana elossa oleva ihminen. Siitä huolimatta se on hienoa.
“Scientists who study population genetics have done a great deal of research on this subject. An article by Steven Olson in the May 2002 issue of The Atlantic Monthly describes some startling results of their studies:
- In all probability, you and I are descended from English Royalty
- Everyone in the world is descended from Nefertiti and Confucius
- Everyone in the Western world is descended from Charlemagne
- Eighty percent of Charlemagne’s contemporaries are also ancestors of us all.”
// http://www.kknfa.org/potentialancestors.htm
Voi ainakin sanoa, että mulla on hyvät geenit. Egyptin kaunein nainen, sentään. Nefertiti muistaakseni tarkoittaa, että “kaunis nainen on saapunut”. Tosin nämä välissä olevat sukupolvet ovat voineet vaimentaa sen vaikutusta… Mutta sentään, jännittävää.
Kai se on jännittävää, että voi ajatella tai edes pienellä syyllä kuvitella omat sukujuurensa niin paljon taaksepäin, että omakin historia alkaa kietoutua yhteen niin sanottujen suurten tarinoiden kanssa.
Sen jälkeen on vain enää rakennettava oma suuri tarinansa.
Posted in Aistit, Elämä, Lepo, Luonto, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unet | Comments (0)
fire-staring people. December 29th, 2009
Naapurin talonräystäällä istuu puluja. Rivissä, räpistelevät hetkittäin. Tänään pakkanen on laskenut ja vähentynyt, eilisen miinus kaksikymmentä jätti metsänreunan puihin paksun kuuran. Talojen vieressä seisovat koivut ovat alastomia, harmaita, lumettomia. V kertoi, että se johtuu säteilylämmöstä: kaikki lämpö, jolla taloja lämmitetään, katoaa niistä lopulta ulos – siksi talon sisäinen lämpötila ei koko ajan nouse. Siksi puista sulaa kuura niiden vierillä. Siksi talojen räystäillä kai istuu puluja, vaikka niillä ei yleensä ole näissä lähiöissä mitään tekemistä.
Olen viettänyt kaksi joulua; ensin V:n kotona toisella puolen Suomea, sitten täällä Idässä. Kutonut lahjasukkaa aatonaattoiltana myöhään, paketoinut lahjoja vain kiireessä ja vauhdilla, tuskaillut lahjapaketeista löytyneiden älypelien kanssa niin paljon että on ollut luntattava vastaukset, lukenut Coelhon uusimman, juossut nilkanpaksuisessa lumessa, kävellyt iltamyöhällä hautausmaalla yksin, nukkunut aitassa, soittanut oikeaa pianoa, ollut.
Tästä eteenpäin suunnitelmat loppuvat. Lomaa on vielä, ajelehdimme sen mukana.
*
Ennen joulua Pauliina oli kylässä. Toi Saksasta joulukynttilän, ja istuttiin keittiössä myöhään illalla sen ympärillä, ja kun puhe jossain vaiheessa lakkasi, olimme kaikki hiljaa niin kuin suomalaiset osaavat olla, yhdessä ja jokainen omassa mielessään syvällä, eikä kukaan muista vaivaantua. Suomalainen hetki, a Finnish moment, sanoin, ja Pauliina totesi, että
me ollaan tuleentuijottajakansaa, fire-staring people.
Ajattelen, että siinä on joulu. Että kuuluu tuleentuijottajakansaan. Sitä tässä maassa on tehty vuosisadat, tuhannet, tuijotettu tuleen. Tulen lähellä oleminen on ollut elossa olemisen ehto, ja edelleen kun jossain palaa tuli, tekee mieli hiipiä lähemmäs, kyyristyä äärelle, ja sen liikettä voi tuijottaa pitkään huumaantuneena, unohtuneena. Tulen lähellä oleminen on samaa kuin mitä on olla turvassa, kotona, ytimessä, rauhassa; kun on tulta, on lämmintä, kun on lämmintä, on turvallista. Pakkanen ei vielä pääse kylmettämään solukkoa ja pysäyttämään sydäntä; vielä tulee siis olemaan elämää. Tulen lähellä oleminen on sitä, että ollaan lähellä elämänvoimaa; sitä jotain, joka ylläpitää elämää.
Voin kuvitella, millaista se on ennen ollut, kun tuli on ollut samalla uskollisin renki ja kunnioitettavin herra. Kun tuvan hämärässä illalla on kuulunut vain tulen napsahtelu sydänmuurin sisällä uunissa, muurin kylkeen on voinut painaa pakkasenpuremat kätensä kunnes kylmänkipu hellittää. Tai miten yöllä on täytynyt nousta vuoteesta ja kohentaa hiiliä kamiinassa, kietoa vilttiä paremmin harteille, saada kipunat leiskumaan huoneessa. Tai miten saunan sikipimeässä, ylimmällä lauteella tuli on levittänyt ylös asti lempeää hehkua, ritissyt ja räiskynyt kiukaassa, sihissyt pimeään. Ja miten saunasta on juostu pihan yli palopakkasessa porstuaan, hiukset ovat jäätyneet matkalla tikuiksi, ja miten tuvassa uuni on myhäillyt lämpöä lattianrajaan.
V:n kotona oli kovien pakkasten aikaan sisällä vähän viileämpää kuin meillä kerrostaloasunnossa ikinä on, ja taloa lämmitettiin olohuoneen takalla lisää. V sytytti tulipesään liekkejä ja minä tulin viereen istumaan; istuimme pitkään tulen edessä, lähellä, koska metrinkin siirtyminen hävitti tulen lämmön. Olimme molemmat kyyryssä tulen edessä, tuijotimme,
ja minä ajattelin, ettei tuleenkatsomisen tarve ole mihinkään hävinnyt, vaikka on 2000-luvun modernisoitunut ihminen keskellä liiallista teknologiaa. Rakastan tulen ääntä; liekkien edessä seisomista, sen rauhoittavaa rätinää. Hehkua iholla.
Ja sitten ajattelin, että sitä joulun pitäisi olla. Että tuijotetaan tuleen, että on aikaa istua ja tuijottaa tuleen, kyyristyä sen äärelle, niin lähelle kuin pääsee, antaa itsensä rauhoittua ja uskoa, että on vihdoin turvassa ja elämä jatkuu. Että on aikaa ja tilaa kyyristyä ja pysähtyä tulen ja valon äärelle, ja että ennen kaikkea haluaisin jäädä tuijottamaan siihen Tuleen joka sanoi olevansa maailman Valo, the Fire of all Fires. Haluaisin tuijottaa sitä valoa, kyyristyä sen lähelle, hiipiä niin liki kuin pääsen, ja jäädä siihen lämmittelemään niin pitkäksi aikaa, että oma rauhattomuuteni sulaa pois ja levottomuus lakkaa, ja uskon olevani turvassa.
Ja haluaisin, että se joulu jäisi päälle, että juuttuisin sen Valon ja tulen äärelle niin etten osaisi ilman sitä olla, ilman sen hehkua ja lämpöä jatkuvasti iholla. Minun pitäisi olla niin kuin nuo pulut – kyyristyä liki pakkasella, koska jos sen sitä tee, tämä kaikki kylmä ja pakkanen rutistaa minutkin jäiseksi ja lopulta sydän lakkaa lyömästä.
Mielenkiintoista on se, että kun menen Tulta lähelle, se sattuu samalla tavalla kuin sattuu tulla pakkasesta kylmettynein sormin sisään ja painaa ne uuninkylkeen. Pakkanen ei tahtoisi päästää irti, ja lämpö sattuu kuin ihoa raastettaisiin teräsharjalla. Mutta se on aina ollut ohimenevä kipu, ja kun lämmin on päässyt ihon alle ja sulattanut kudokset ja solukon, se ei katoa enää niin nopeasti.
Loppujenlopuksi kun
minussa ei lämpöä ole eikä valoakaan
ellei se ole lainattua
mutta jos on sitä lainattua
minusta voi tulla talo jonka
räystäällä voi joku paleleva räpistellä siipiään.
Voi. Se on mahdollista,
vaikka usein
tuntuu että kaukana
Fire-staring people. En halua olla muuta. Tuleentuijottajakansaa. Siinä on identiteetti, minuus, että tuijottaa Tuleen.
*
Sanat ovat vieläkin vähän hukassa. Sain joululahjaksi kauniin muistikirjan päiväkirjaksi ja ohuita mustia kyniä. Minun on ruvettava taas kirjoittamaan käsin, raapustelemaan papereidenlaitoihin, muistilappuihin, kuittien kääntöpuolille. En muista, milloin olisi viimeksi ollut näin pitkään näin kuiva kausi ja sanat näin onttoja ja ohuita. En löydä niitä, ja etsiminenkin on käynyt ohueksi. Se on kuitenkin jotain, joka on epämääräisesti epäsopivaa, jotain sellaista miten ei pitäisi olla. Haluaisin seurustella sanojen kanssa enemmän, koska merkitykset asuvat niissä, ja elämä merkityksissä. Ehkä joskus on kirjoitettava hammasta purren ja puoliväkisin, että saisi ajatuksensa puserrettua merkityksiksi, tai että edes jotain jäisi talteen.
*
Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta opin eilen karttakirjasta, että Suomessa on monta ihmisennimistä paikannimeä:
Inari, Salla, Saana, Sirkka, Martti, Ivalon Matti, Pentti, Aura ja Teijo. Listaan voisi lisätä myös Leinon, mutta en ole varma, onko se koskaan ollut etunimi.
Saattaisin nimetä lapseni Inariksi, jos saisin joskus tyttären. Ehkä.
*
Nyt
kahvia
ja sitten ulos, kuuraisten puiden alle.
Posted in Elämä, Ilmaisu, Jumala, Kieli, Lepo | Comments (0)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
aion puhua asioista ääneen. September 20th, 2009
“Fantasy is what people want but reality is what they need.
And I’ve just retired from the fantasy part.”
// Lauryn Hill
*
Muistin muutama päivä sitten hienon sanan: hämäränhyssy.
Olin juoksemassa Hevostallinmäellä, siitä vanhan lammashaan vierestä johon katuvalot eivät yllä, ja alkoi tulla pimeää. Sellaista kevyttä. Juoksin hämäränhyssyssä. Sellaisessa valon hiipumisen tilassa, jossa värit muuttuvat sinertäviksi ja läpikuultaviksi ja hahmot etääntyvät kauemmas, tuntuu että maisema muuttuu hiljaisemmaksi ja hengityksen kuulee vahvemmin. Se on pehmeä sana, sellaisessa pimeässä on hyvä olla, se on sitä että kävellään puiden alta varovasti tai etsitään sohvan tyynyjen seasta mukavin mahdollinen asento, annetaan kynttilöiden palaa ja lehtien rapista.
Tänään kuljettiin pitkin poikin isoa pohjoiskarjalaista metsää, Patvinsuota. Kierrettiin Suomunjärvi, lähdettiin matkaan aamulla aikaisin että V ehtisi illaksi vielä junaan. Uimaharjun jälkeen, kun tie nousee korkeammalle, olivat metsänlatvat valkoisen maitomaisen sumun peitossa. Vastaan tuli monta poliisia ja muutama keskiviivan päällä ajava hurjastelija. Patvilla suolta jo tuli vanha pariskunta ämpärit käsissään, ee tiällä oo vielä mittään karpaloita, muutammii vaan, raakileita on ei nää vielä oo hyvvii.
Isä etsi jokaiselta rantahietikolta karhun jälkiä. Emme löytäneet, oli vain koiran tassun painumia. Hiekka oli raitaista veden jäljiltä, monella rannalla vedenrajaan oli kaatunut kelopuita. Niiden rungot ja oksat ovat kiharaisia ja kiertyneitä, aaltokuvioisia, sileitä. Minä etsin jokaisesta mättäiköstä ohi kävellessäni suppilovahveroita. Löysin muutamia vasta kilometri ennen autolle tuloa, muovipussin pohjalle sen verran että niiden löytäminen palkitsi. Sen sijaan löysimme kaksi majavan tekemää patoa mutta emme yhtään majavaa, ja istuimme nuotiolla niin kauan että tuuli ehti kierrättää savua silmiin monta kertaa. Pidän siitä, että haistaan savulta. Pidän siitä, miltä kahvi maistuu termospullon korkista nuotiolla juotuna. Pidän siitä, että savu kirvelee silmissä ja paleltaa, ennen kuin kävely taas lämmittää lihakset kun lähdetään liikkeelle.
Pidän vanhan mäntymetsän keskellä kävelemisestä. Siitä, että metsä on samalla avaraa ja suljettua: samanvärisiä hopean ja punaisen hohtavia männynrunkoja näkyy silmän kantamattomiin polveilevalla sammalikolla, mutta niiden välissä on niin väljää että voi kuvitella näkevänsä kauas, mutta koko ajan kävellessä näkökentän eteen tulee uusia runkoja ja puita ja oikeastaan ei näe minnekään, mutta on sellainen olo että on tilaa hengittää, sivuille ja ylös.
Jossain rannassa seisoin ja katsoin runkojen lomasta järvelle ja ajattelin, että harvoin on näin hiljaista.
Ajattelin, että ihmisen pitäisi olla enemmän metsässä siksi, että luonnossa ihmisen oma rytmi asettuu oikeanlaiseksi. Ihminen on samassa rytmissä kuin luonto. Ihminen ei ole samassa rytmissä kuin kaupunki on. Kaupunki on liian nopea ja kovaääninen. Ihminen on luotu alunperin ulos ja alasti, ja ulkona ja mahdollisimman “alasti” ihminen on eniten oikeassa rytmissä. Hengitys ja ajatukset alkavat kulkea sellaista hidasta rataa, joka niille sopii. Ja ehtii itse mukaan. Ehtii hengittää ja tajuta ajatuksensa, seuratakin vähän. Ja jos ei muuta niin saa kävellä hitaasti, laittaa askelen toisensa perään ja katsella puiden runkoja, muulla ei ole väliä.
*
Äsken saunassa mietin sitä, että on oikeastaan vain yksi vaihtoehto: on puhuttava asioista ääneen. Jos ne ovat vaikeita, niistä on puhuttava ääneen kahta suuremmalla syyllä. Ei ole muita mahdollisuuksia. Tai – mikään muu ei rakenna, eli siis muu hajottaa. Ja jos haluaa että elämä hengittää, on rakennettava eikä hajotettava.
Sitä saattaa elää tavalla joka hajottaa koska ei näe että se on niin, mutta jos käy niin että alkaa nähdä sen mikä hajottaa, ei enää ole vaihtoehtoja. Minä en halua enää vaihtoehtoja. Fantasy is what I wanted but reality is what I need – and I’ve just retired from the fantasy part.
Jos en puhu siitä mikä on isoa ja olennaista – hyvällä tai huonolla tavalla – hajotan itseäni. Ja sen lisäksi hajotan toisia. Todet ihmissuhteet eivät voi perustua muuhun kuin tosiin asioihin. Ja jos mieleni erottaa ne kaksi, toden ja epätoden, ei vaihtoehtoja ole enkä niitä halua.
Sen on vain oltava niin, ilmeisesti se on myös asia joka on päätettävä. Päätän.
*
Se tuntuu hyvältä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Lepo, Luonto, Matkalla, Mieli, Ruumis | Comments (0)
sade hartioilla. September 19th, 2009
Sadepäivä itä-Suomessa.
Emme tee mitään.
Tai – teemme sitä ja tätä, vähän tuota, istun vartin pianon edessä ja painelen koskettimia, V istuu olohuoneessa kameran kanssa ja ottaa kuvia milloin mistäkin, säätää aukkoa tai valotusta, ottaa lisää kuvia. Isä on keittiössä ja pilkkoo, veitsen kolahtelu kuuluu olohuoneeseen. Aamulla satoi niin että se kuului katolla, ja osa minusta oli helpottunut siitä, ettemme tänään päässeetkään metsään retkelle. Sadepäivä, ei tarvitse tehdä mitään. Nyt sade on tainnut vaihtua ohueksi vesihunnuksi ilmaan, mutta puut seisovat vieläkin hiiskahtamatta, vesi on painanut maailman maata vasten, niskasta rauhoittavasti kiinni, nyt olet paikallasi ja hievahtamatta, olet ihan hiljaa, nukut. Ei tarvitse tehdä mitään. Pianon satunnaiset sävelet, veitsen kolahtelu keittiössä, minun niskani ovat kipeät koska ilma aitassa yöllä oli viileää ja nukuin liian sikeästi hievahtamatta väärässä asennossa siinä viileässä ilmassa.
Vuorimänty talon edessä on kasvanut niin isoksi, että se melkein peittää kuistin, kun kadulta katsoo. Neulasissa on vesihelmiä, muistan joskus leikanneeni puusta kaikki sen vuosikasvaimet. Enää ei kannata, se kasvaa hillitsemättä joka suuntaan. Ja tässä talossa on eri väriset seinät kuin ennen, ovet ja kaapit, ja kun tullaan kotiin isä kokeilee leikillään montako kertaa minua voi nimittää vieraaksi ennen kuin reagoin. Kolme.
Tentti on ohi. Kuusi kirjaa, kuusi kysymystä, neljä tuntia, yksitoista sivua – käsin kirjoitettuina, yksi kipeä käsi, yksi kipeä niska, toivottavasti kahdeksan opintopistettä. Eilisillan koski vatsaan, olin tentissä hengittänyt neljä tuntia jännityksissäni väärin, pallea ja kylkien lihakset antoivat periksi vasta iltalenkin puolessa välissä jossain metsikön keskellä. Nukuin sikeästi. Tänään olen vain ihmetellyt sitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse lukea. Saa lukea. Mutta ei ole pakko.
Jos tämä tentti menee läpi, alan kyhätä hakemusta Kelalle jatko-opintotukea varten. Jos tentti ei mene läpi, hakemusta ei kannata palauttaa, sillä lautakunta katsoo automaattisesti että jaa, tältä puuttuu liikaa opintopisteitä, sille ei voi myöntää jatkotukea ja saan kotiini kliinisen valkoisen kirjekuoren joka ilmoittaa, etten ole validi hakija. Jos tentti menee läpi, osallistun arpajaisiin. Onko minun hakemukseni se, joka voittaa? Osuivatko onnennumerot oikeiksi? Vieläkö ne ymmärtävät minua ja haluavat, että valmistun järjelliseen aikaan? Ja jos en voita arpajaisissa, täytyy alkaa käyttää luovuutta. En ole vielä koskaan aikaisemmin harkinnut vakavasti lainan ottoa. Enkä harkitse vieläkään. Vasta, jos on pakko. Toistaiseksi vielä suhtaudun koko raha-asiaan jotenkin… päättäväisen luottavaisesti. Raha on vain välttämättömyys, ei mikään itseisarvoinen asia, ja välttämättömyyden verran me saamme jostain rahaa että voimme ostaa jälkiuunileipää ja kaurahiutaleita loppuvuonnakin. Ehkä tämän kautta vihdoin opin olemaan inhoamatta lomakkeita. Koko kuuden vuoden opiskelun ajan ne ovat saaneet minut lähinnä levottomaksi. Mutta onneksi tentti on läpi, on aikaa tehdä jotain muutakin… jotain, mitä haluaa tehdä.
Olen ajatellut, että alan säästää rahaa saksofoniin. Ajatus siitä ei ole jättänyt minua rauhaan.
On hyvä, että on jotain, joka ei jätä rauhaan…
Ja että vielä voisi valloittaa aivan uuden alueen. Ja minä kaipaan musiikkia, sitä että voisin jotenkin puuhastella musiikkia, ja kun ei pianoa meillä ole eikä sellaisen hankkiminen ole läheskään yhtä helppoa, ja piano ei olisi uusi alue, jota valloittaa.
Minua nukuttaa. Keho on yhtä raukea kuin mieli, joku painaa minuakin niskasta kohti maata,
olet siinä nyt ja rauhoitut, hengität vain hiljaa, olet hiljaa nyt,
nukut.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Lepo | Comments (0)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
kuinka löydetään kesä - August 12th, 2009
Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.
Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.
Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.
Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.
Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.
Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.
Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.
Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita.
Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että
on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.
Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.
Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves.
Kaikenkaikkiaan;
sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.
Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)
kotona. July 20th, 2009
Olen Joensuussa.
Juon kuohuviiniä kristallilasista. Iholla tuntuu vielä saunanjälkeinen lämpö. Äiti ja isä hakivat minut pikavuoropysäkiltä, ja kotona vastassa oli lasilliset kuohuviiniä ja vadillinen mansikoita. Nyt tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa tekstiä, ehkä osin siksi että kuohuviini tyhjään vatsaan ei ole koordinaation (koornidaatio, eikun koodrinaatio, eiku -) kannalta paras asia – mutta isommaksi osaksi ehkä siksi että kehoni tuntuu olevan sanomassa irti työsopimuksensa. Lähinnä se koskee aisteja, pääasiassa näköä. Se keikkuu ja huojuu entistä pahemmin. Lisäksi järkeni ja muistini tuntuvat olevan hiilihappojäässä.
Isä asettelee pöytään iltapalaa. Olen hetkittäin tikahtua onnesta. Mitä, joku laittaa minulle iltapalaa? Mitä, minun ei tarvitse heti olla kohta menossa olemaan vastuussa mistään? Mitä, saan nukkua?
Tuntuu siltä, että olen tämän kesän osalta antanut “kaikkeni”. Jonain toisena kesänä olisin ehkä pystynyt enempäänkin, mutta tänä kesänä ei olisi irronnut enää todennäköisesti yhtään enempää. Olen ollut viikon ajan jotenkin täysin irrallani siitä, mitä minussa tapahtuu… Sitä on vaikea selittää, mutta en ole osannut todella erityisen pätevästi analysoida sitä, miten olen viikon aikana toiminut. Nyt olen vain tolkuttoman onnellinen siitä että olen tässä, että pystyin siihen, että leiri tuli pidettyä, että se meni hyvin, että jaksoin, että selvisin, että jaksoin hymyillä aina tähän aamuun asti ja että leirin pahoista pojista muutama kiitti leiristä, huikkasi kiitoksen albaa sovitettuaan. Sellaista ei ole kovin usein sattunut.
Bussiin tuli Varkaudesta kyytiin vanha mies, tanakasti vanhalta viinalta haisten. Mies istui jonnekin taakseni, ja Liperin kohdalla alkoi jutella.
“Ollaanko me jo kohta Liperissä? Onko tämä se Liperi?” Kerroin, että kyllä, olemme Liperissä. Jotakuinkin seuraava asia, jota mies sanoi minulle oli että
hyvää kesää vaan sinulle, muista nyt levätä äläkä opiskele liian paljon, vain sen verran kuin haluat.
Olin jokseenkin ällikällä lyöty. Takeltelin kiitoksen ja jutustelin hetken miehen kanssa, en montaa sanaa. Mies puhui hieman elämästään, siitä miten kaksikymmentä vuotta sitten kerran kävi katsomassa Ilosaarirockia ja sai tarpeekseen. Minua kirveli jostain sisältä, ja toivoin että olisin osannut sanoa jonkin järkevän sanan:
voi sinuakin, missä elämäsi on,
milloin siitä tuli tätä, voi jospa olisit selvin päin niin osaisin puhua sinulle.
Kun jäin bussista toivotti mies vielä hyvää kesää. Toivotin takaisin.
*
Bussin ikkunasta katselin sitä kaipaamaani savokarjalaista metsää. Siellä se vilisi, tanakat mäntykankaat ja kirjavat koivumetsät. Pelloille oli noussut korkea heinä, sellainen, jota olisin halunnut silittää,
viistää kämmentä heinän ja viljan yli, laajassa kaaressa, tuntea sen kämmentä vasten,
tämä on minun maatani, tällaisesta maasta minäkin olen kotoisin, tämä on Maata
istuin hiljaa ja kuuntelin vähän musiikkia kuulokkeista ja tuntui että join sitä kaikkea,
mäntymetsiä ja hiljaa olemista ja peltoja ja yksin istumista, kätten painoa sylissäni, ajan hidasta kulumista, loputtomia kapeita asfalttiteitä, rakoillutta asfalttia, vanhoja bussiasemia pienissä kaupungeissa,
olen tänään ollut hävyttömän ylitunteellinen kaikesta, pian ehkä menen sänkyyn ja itken tätä oloa, että voi olla niin hyvä olla ja silti jostain syystä haikea.
*
Ja päällimmäisenä kuitenkin on
kiitollisuus.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Matkalla, Onni, Tunteet | Comments (0)
“…but you could be.” July 19th, 2009
Olen jo useamman kerran yrittänyt kirjoittaa jotakin. Eri päivinä olen tullut koneelle ja naputellut muutamia sanoja putkeen. Tähän asti ne kaikki ovat kuitenkin olleet niin teennäisiä, että olen pyyhkinyt ne pois.
Tällä nimenomaisella hetkellä päässäni on jotakuinkin samanlainen tunne kuin huonossa nousuhumalassa ehkä olisi, tosin en ole varma, olenko kokenut sellaista. Pää huojuu ja keinahtelee, katsetta on välillä vaikea tarkentaa ja liikkeet on otettava tavallista varovaisemmin, että saa ne kohdistettua oikein. Soitan pianoa kuin unessa, naputtelen näppäimiäkin nyt lähinnä vanhan tottumuksen varassa, komennot eivät mene sotkeutumatta oikein perille asti. Yritän olla pudottelematta asioita. Hassuinta on se, miten katse seuraa vähän jäljessä. Käännän päätäni, mutta katseella kestää muutama nanosekunti liian kauan löytää uusi kohde, ja tuntuu siltä, kuin kelluisin vähän pumpulissa.
Se ei ole huono tunne. Sellaisessa on tunteessa on oikeastaan ihan hyvä viettää aikaa. Leirin viimeistä päivää. Niin – vilkuilen vähän väliä kelloa tai päiväohjelmaa ja joka kerta ällistyn: sunnuntai!? Joko nyt on sunnuntai? Onhan nyt jo sunnuntai? Sehän tarkoittaa sitä, että jo huomenna olen matkalla kotiin…
Yritän olla repeilemättä ajatellessani sitä. Jos en yrittäisi, en ole varma, mihin suuntaan repeäisin. Nauramaan? Itkemään? Kikattamaan? Huutamaan? Nyt lähinnä hymyilen välillä leveästi, aina kun tältä keinumiseltani kerkiän.
Viimeinen päivä.
Tämä neljän viikon leiriurakka siis sittenkin loppuu joskus.
Huomenna olen jo kotona.
Viikon päästä olen jo matkalla Turkuun.
Nämä loputtomat viikot erossa minulle tärkeimmistä siis sittenkin loppuvat joskus.
Ja samalla tämä on toivottoman kahtalainen olo. Eilen yöllä joskus kahdentoista ja yhden välillä, kun seistiin pihalla vetäjien kesken valvomassa etteivät pihalla kaveriaan etsimässä käyneet mopopojat tule takaisin, kysyi nuorisotyöntekijä minulta että joko Kaisalla on aamukampa?
Totesin, ettei vielä ole – ja että on jo ehkä myöhäistä. Kammassa olisi vain kaksi hammasta ja niiden irti repimisestä ei enää suurta iloa. Nuorisotyöntekijä ehdotti, että voisin repiä hampaat kammasta suurieleisesti aamupalalla, mutta totesin, ettei huvita. Siitä tulisi muille sellainen kuva, ettei minua huvita olla täällä. Tai että kärsin tästä suuresti ja odotan vain pois pääsemistä. Toisin sanoen, se olisi sama kuin sanoisin että te ette kiinnosta mua pätkääkään, kattokaa ny, ainut mitä haluan on päästä eroon teistä.
Ja se jos jokin ei ole totta. On minun ikävä kotiin. Mutta täällä on ollut hyvä olla. Ja jossain toisen ja kolmannen päivän välimaastossa tajusin taas, miksi pidän tästä työstä – ja miksi pitäisin tästä vielä enemmän, jos olisin normaalikunnossa. Minä pidän näistä nuorista. Ja tämän leirin nuorista olen pitänyt jotenkin… hyvin paljon, vaikka ne ovatkin välillä todella vaikeasti pideltäviä ja vähän liian vähän asioita kunnioittavia. Ja silti olen kokenut taas aivan päättömiä hyvän olon hetkiä – tunnetta jostakin jota parhaalla tahdollanikaan en osaa nimittää muuksi kuin olennaisuudeksi, enkä ehkä yritäkään,
on ollut sellainen olo joskus oppitunnilla, joskus oppitunnin jälkeen, joskus jumalanpalvelusta valmistellessa kun 15-vuotiaat pojat vakavoituvat saadessaan alban päälleen, iltahartauksissa kun vastahankainen porukka alkaa vihdoin laulaa Taize- lauluja niin että Jeesuksen s-kirjaimet vain sihisevät, tai sitten laiturilla kun nuoret jäävät juttelemaan, lojumaan aurinkoon, olemaan.
Sitä on kiitollinen jokaisesta oikeasta kysymyksestä, jokaisesta puolivahingossa ääneen sanotusta oivalluksesta, jokaisesta hiljaisuudesta oikeassa paikassa, ja siitä että tämäkin ryhmä jonka piti tuntea toisensa jo läpikotaisin näyttää hitsautuvan yhteen jollain uudella tavalla. Emme me ole täällä turhaan. Taivas yksin tietää miten, mutta emme me täällä turhaan ole.
Tämä on ollut mielenkiintoinen viikko. Eniten ehkä oman mieleni kanssa. Olen rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, kuinka hyvin se on pysynyt liitoksissaan. En ole vielä kertaakaan hermostunut. Jouset ja jänteet päässäni ovat venyneet, eivät ratkenneet. Minua on aidosti hymyilyttänyt. Minua on aidosti naurattanut. Minun on ollut aidosti hyvä olla. Olen kyennyt keskittymään, ajattelemaan, olemaan hetkittäin ihan oikeasti paikalla.
Ainut vähän sompailua aiheuttanut asia on ollut se, että olen liikuttunut ihan mistä sattuu. Puoliksi käsittämättömissä tilanteissa minun on ollut pakko nieleskellä kyyneleitä, katsella katonrajaa, räpytellä vaivihkaa silmiä ja naamioida kyynelten pyyhkiminen roskien sipaisuksi pois silmäkulmista. Osan liikutuksista ymmärrän – kuten sen, miten kanttori soittaa virttä jonka sanat kertovat oman lapsen hautaamisesta tai Jeesus-leffaa katsoessa tilanteen, jossa Jeesus kutsuu Lasaruksen elävänä ulos haudasta. Mutta että sen lisäksi pienet, naurettavan pienet asiat saavat minut herkistymään melkein kyyneliin… Jutut sanomalehdessä, laulukirjojen sanat keskellä iltaohjelmaa kun pitäisi säestää, muutamien “kovien poikien” sanat laiturilla jotka paljastavat että eivät ne niin kovia ole, yksi pojista joka paukkasi keittiöön yhden iltapalan aikana ja kysyi ensin koko porukalta että
miks te vihaatte mua?
ja kun me sanottiin, että ei me sua vihata! meni poika pois ja tuli kohta uudelleen kysymään että
miks te tykkäätte musta? Teidän on pakko vastata kokonaisella lauseella.
Me sitten vastattiin.
Jokin tässä on aivan vastustamatonta, ja yritän sinnikkäästi ajatella koko ajan, että jotain tästä jää kytemään. Jos on tarkoitus, niin jotain jää kytemään. Me emme ole täällä turhaan.
Ja sitten, jotenkin tämä viikko on ollut sellainen pienten kuolemien sarja, ettei vielä ikinä.
Tuntuu, että rajattoman monta kertaa olen joutunut menemään itseeni ja katsomaan rehellisesti, millainen olen. Miksen jaksa? Mitä en jaksa? Mitenniin en muka jaksa? Miksi tuntuu miltä tuntuu? Olenko rehellinen? Miksen voi levätä? Mitä en salli itselleni? Mitä oikein vaadin itseltäni? Miksen voisi olla nyt läsnä? Odotanko vain muilta vai osaanko antaa? Kestänkö sen, ettei ole aina helppoa ja kesäisen kivaa ja kevyttä olla näissä hommissa?
Ja sitten itkettää Jeesus -leffassa Jeesuksen ja Maria Magdalenan ensimmäinen kohtaaminen, kaupungissa sen jälkeen, kun Jeesus on armahtanut ja vapauttanut aviorikoksesta tavatun naisen tuomiosta:
- Come with us.
- Why? I go where I want, I am free.
(pause)
- No, you’re not. But you could be. Why don’t you follow me?
Ja kun Maria ottaa muutaman askelen Jeesuksen perään:
- But you… You treated her like she was worth something!
- So are you.
Maria oli klassisesti kuvattu prostituoiduksi, mutta se on vain yksi tapa kuvata ihmistä joka on unohtunut kauas Jumalastaan. En kai voi sille mitään, että tuollainen leikkaa läpi. Ja sen on tarkoituskin. No, you are not free. Väitän itseäni toistuvasti vapaaksi, väitän tietäväni, mikä minut vapauttaa… Ja sitten en kuitenkaan tiedä, kierrän niin pientä kehää oman akselini ympärillä. Ja joskus minut tehdään vapaaksi tällaisella ripariviikolla keskellä sellaista uupumusta, joka väkisinkin tekee ihmisen itsekkääksi. Mutta että vapaus ei ollut vapautta mennä nukkumaan keskellä päivää, vaan jäädä siihen laiturille hetkeksi ollakseen läsnä, kun joku uskaltautuu vaihtamaan muutaman sanan…
Se on varmaankin (taas) tämän viikon suurin opetus…
- But you could be. Why don’t you follow me?
Nyt on sellainen olo että tekisi mieli huutaa että
THERE’S NOT A REASON THAT COULD STOP ME
ja lähden tästä viikosta takaisin kohti kotia kipeästi toivoen, että se olo pysyy minussa taas niin kauan, että olen päässyt askeleen lähemmäs.
*
Luulen, etten kykene nyt kirjoittamaan tämän loogisempaa tai ajatuksekkaampaa tekstiä. Pääni kelluu edelleen, en ole aivan paikalla enää. Laitan tähän pisteen ja vaeltelen ruokalaan odottamaan ruokailua. Päivä kulkee, tunnit putoilevat kellosta pois, aika etenee, ja se hetki lähestyy jona todennäköisesti itken bussissa sitä tosiasiaa että ikkunan ohi menevät savokarjalaiset mäntymetsät.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Jumala, Lepo, Mieli, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)