huikea uni

140611

en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.

En tiedä, mitä sanoisin näistä päivistä. Voisin yrittää paljonkin. Enimmäkseen sanat ovat kuitenkin vain kirkkaita kuplia, joissa ei ole voimaa kantaa ajatuksista kuin aavistuksia. En oikeastaan tahdo edes yrittää: tuntuu omituiselta katsella kuplien puhkeavan yksi toisensa jälkeen. Annan ajatusten olla, pesiä mielen tukevammilla oksilla rauhassa, pää siiven alla, sukia siipiiään ja vahvistua niin kauan, että ne saavat tuulta omien siipiensä alle.

Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.

Kirjoittaminen on mennyt erilaiseksi. Olen ymmärtänyt sen kenties tämän kevään ajan, ja viimeisten päivien aikana kenties jo myöntänyt sen. Syy vain oli pitkään hukassa. Olen katsellut menneiden vuosien päiväkirjamerkintöjä ja ihmettelen, mistä sanat ovat sinne tulleet. Mistä ne ovat virranneet? En muista tai tunnista niitä, mutta niitä on paljon ja ne ovat yleensä sekalaisen värikkäässä, onnellisensotkuisessa sekamelskassa. Nyt on toisin. Sanat ovat nykyisin enimmäkseen riveissä, melko suorissa muodostelmissa, ja ne edustavat yleensä vain yhtä väriä sen eri valööreissä, joskus korkeintaan kahta. Niistä on tullut kurinalaisempia ja hallitumpia, ja toisaalta ne ovat jollain lailla… vähemmän. Tai siltä se on tuntunut. Monta kertaa olen harkinnut sitäkin, että lopettaisin tämän kirjoittamisen. Minulla kun ei tunnu myöskään enää olevan sitä samaa tarvetta kirjoittamiseen kuin vuosia aikaisemmin, kun kirjoittamisen pakko oli melkein fyysinen pakotus, ja päivä raukesi illaksi vasta kun se oli auki kirjoitettu.

Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?

Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.

Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.

Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.

Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen

asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.

Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.

Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.

Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,

ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.