Archive for the ‘Matkalla’ Category
kevät ja linnut muuttavat taas. March 1st, 2010
lunta ja kesykyyhkysiä.
molemmat ikkunan takana
ja mietin, eikö niille koskaan tule kylmä.
hautaavat varpaansa kuusen pisteleviin oksiin
kun eivät ymmärtäneet lentää kauemmas
osaisivatko edes
sen kai siitä saa, että kesyyntyy.
kesyyntyy tällaisiin lähiökaupunginosiin,
satunnaisiin leivänmuruihin, tuuletusritilöiden lämpöön
kyyhöttämiseen
talven läpi.
minä en halua kesyyntyä sellaiseen,
en halua enää kyyhöttää
en halua kesyyntyä tähän kaupunkiin,
en tulla niin tottuneeksi etten enää
muista kuin nämä yhdet ristisuoniset kadut,
tämän yhden kaupungin mutkallisen elimistön
joka pitää minua niinkuin
pidetään vierasta lemmikkiä
me olemme varmaankin vältelleet toisiamme jo jonkin aikaa.
on olemassa kesykyyhkysiä
ja on olemassa muuttokyyhkysiä
vaikka joku väittää niiden kuolleen sukupuuttoon.
uskon sen vääräksi koska
jos ei ole kesy,
sitten on muutettava
ja minusta tuntuu, että tämä kaupunki ravistelee minua jo harteiltaan,
niinkuin vanha ja ärtyisä eläin, ei anna levätä hartiallaan,
mutta tuulta varten varmaankin
linnut alun perin luotiin
Posted in Elämä, Kaukokaipuu, Matkalla, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
ehkä tämä on vain löytöretki. January 20th, 2010
näen unia lohikäärmeistä ja karhuista
siitä että kotiin on liian pitkä matka
aina vähän liian pitkä
junalta loppuvat raiteet kesken ja
minulta leviävät laukut tienpientareille,
silkkisukat tuuleen
muistikuvat sateeseen
ja jossain unen lopussa hukun,
ylitän vettä joka ei kanna ja
muistan, miltä tuntuu katsella pohjasta pintaan
ruskean veden läpi.
unissa minä hukun. on niin monta kuolemaa,
yksi on kuoltava joka päivä,
kun kotiin ei enää pääse kun raiteet katkeavat
kun se mitä itsestäni muistin hajoaa tienpientareille
olen jokin sana lohikäärmeen ja karhun välissä,
joskus tiesin, mitä se tarkoittaa,
nyt siitä on tullut vierasta kieltä.
näen unea ruskeasta vedestä
kun lohikäärmettä ei
kukaan uskaltanut tappaa.
*
Minä voin luullakseni hyvin. Kukaan ei tosin ole vähään aikaan kysynyt, ja kukapa kysyisi: minulla on nykyisin sen verran vähän ihmiskontakteja, että niistä alkaa erottaa olennaiset hyvin. Toissapäivänä kävin kaupungilla, ja ilahduin pitkästä aikaa: vastassa olikin tyytyväisen tuntuisia ihmisiä, kirjakaupan kassa puhui minulle enemmän kuin olisi ollut tarvis, postin nainen keskusteli kanssani lapasista ja ruokakaupassa mies tuli samalle omenalaarille poimimaan omenia, ihmettei niiden muotoa ja ihastui, kun kerroin, että niiden kilohinta on vain viisikymmentä senttiä. Kiitteli. Aivan kuin sillä olisi minun kanssani jotakin tekemistä, mutta ehkä minä vain huomasin sen ensin.
Olen viettänyt niin paljon aikaa tietokoneen ja kirjojen kanssa jonkinlaisessa pakotetussa ylhäisessä yksinäisyydessäni, että ihmisten ilmoille meneminen tuntuu samalta kuin palaisi sivilisaation pariin. Ja silloin aina tekee mielenkiintoisia havaintoja. Kuten sen, että yleensä ihmiset ovat kaupunkikeskustoissa ja yleisissä liikennevälineissä ärtyneen ja ahdistuneen oloisia, kiivaita ja kiireisiä. Sama tapahtuu kaupoissa, varsinkin, jos niissä on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Siinä ei ole mitään järkeä: jos te kaikki kerran olette halunneet tulla tänne, ostelemaan nämä asiat, kiertämään nämä kaupat, matkustamaan nämä matkat, jos tämä kaupunkielämän urbaanius on teidän kaikkien unelmanne, miksi maailmassa olette niin ärtyneitä? Muistan, miten viime kesänä joskus purjehdusmatkan jälkeen olin matkalla Helsingistä Tampereelle junassa ja ajatuksiin sattui se, miten umpimielisiä ihmiset olivat. Tylyjä, sanattomia, ilmeettömiä – ja jos jotain sanoivat, niin vain tyytymättömyyksiä. Mutta ihmekös tuo, kun olin ollut monta viikkoa vain puuveneen ja lokkien seurassa, tavannut satunnaisesti muurahaisia ja käärmeitä, ja V:n lisäksi vain muutamia ihmisiä joista kovin moni oli ruotsinkielinen ja kommunikoin heidän kanssaan lähinnä hymyilemällä. Puuveneet eivät ole töykeitä, eivätkä lokit. Ehkä minäkin olen enimmäkseen töykeä, kun arki vyöryttää kaupungin ilmapiirin minunkin päälleni ja imen sen ihon läpi itseeni, tiedän olevani kärsimätön jonoissa ja junien myöhästellessä, vaikka se kaikki antaisi minulle vain enemmän aikaa katsella ihmisten kasvoja, puiden lumisia latvoja junanikkunasta.
Voin silti luullakseni hyvin. Gradu ei enää edisty kuin rivi kerrallaan, kun teen enää stilisointeja ja viitteiden lisäyksiä. Luulisin sen olevan jo runkonsa puolesta lopullisessa muodossaan. Päätän, että se on. Siitä voisi tehdä paremman, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää syytä sille.
Kirjoitan päivät, hiihdän iltapäivisin jos ei ole niin kylmä kuin tänään (-21 astetta), nilkkaan ei enää satu niinkuin ensimmäisellä hiihtolenkillä, tapaan toisinaan ihmisiä jotka ovat erottautuneet niiksi olennaisiksi koska he näkevät vaivaa saadakseen minuun yhteyden eivätkä kuulu niihin satunnaisiin tuttavuuksiin, jotka ovat kylläkin hieno asia mutta katoavat elämästä jos ei enää ole mahdollisuutta päivisin oleilla kirjastoissa, lukusaleissa, luentosaleissa tai ruokaloissa. Yritän vetää leukoja eteisessä, jonka kattoon V teki Motonetin nyöristä ja vanhasta mopinvarresta leuanvetotauon. En pysty tähän mennessä kuin vasta roikkumaan tangossa kädet kipua huutaen. Toistuvasti menen kuitenkin ripustautumaan tankoon. Siinä on jotain viehättävää, olla voimiensa äärirajalla: vaikka kuinka yritän, ei kehoni nouse senttiäkään. Ei ihme sekään: yleensä siihen tarvitaan lihaksia, pelkät käsivarret eivät riitä. Ripustan itseni uudelleen ja uudelleen tankoon kenties siksi, että se on konkreettinen haaste: jotakin olemassaolevaa, fyysistä, jota voin tavoitella, jossa voin kuvitella kehittyväni, ainakin kipu käsivarsiin kehittyy säännöllisesti, samoin vatsalihaksiin kun yritän nostaa jalkoja vaakaan samalla kun roikun tangossa.
Keho löytyy taas, sen ulottuvuudet ja kivunaistimiskyky, ja samalla sen rajat. Mieleni on säälittävän vähän kontrollissa siitä, mitä kehossani tapahtuu. Keskimääräisesti ottaen olen tyytyväinen siihen tilaan, mutta en ole sentään niin runollinen, ettei niiden rajojen etsiskely ja pakottaminen kiinnostaisi minua vähän.
Näen omituisia unia. Niissä on luoliin kätkeytyneitä lohikäärmeitä, jotka pitäisi tappaa, ja lauma pitkäkuonoisia karhuja joita juoksen karkuun pitkin metsää. On laajoja järviä joissa on omituisen muotoisia saaria, ja minä teen matkaa hiekkasärkkiä pitkin ja näen vain loputonta vesien sokkeloa, tai tarvon hiekkaisilla mäntykankailla yli suppien ja harjujen. Ja on junanraiteita, joiden varteen junat jättävät minut hylätyille asemille, ilman tietoa kotiinpääsystä. Juna-asemat ovat muuttuneet valoisammiksi ja marmorisiksi, joka on varmaankin hyvä merkki. En silti vieläkään pääse perille.
Eikä sekään ole ihme, koska en ole missään nimessä vielä perillä. Tällä hetkellä olen ehdottoman irti. Missä minä olen kiinni? Tässä avioliitossa. Ja hetken aikaa vielä yliopiston opintorekisterissä. Sen jälkeen en enää missään, hetkeen, kunnes itseni johonkin sidon. Nämä junaunet alkoivat talvella ennen ylioppilaskirjoituksia, kai on ihan luonnollista, että ne jatkuvat edelleen – olen joka tapauksessa edelleen samalla matkalla, eksyksissä samaan maisemaan.
Mutta haluaisin ajatella, että eksyksissä oleminen on välttämätöntä. Niinhän löytöretkiä tehdään. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, missä olen. Minä tiedän hyvin, missä itse olen. Missä kaikki muu sitten on, on hieman epäselvää. Löytöretken tarkoitus on kai ottaa siitä selvä. On siis hyvä olla eksyksissä, olla löytöretkellä.
Tabermannkin tajusi sen, ostin kortin ja lähetin isälleni nimipäiväksi, ehkä osin selittääkseni ettei siitä tarvitse huolehtia että olen vielä tuuliajolla:
Roadmap
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille// T. Tabermann
*
Siinä se mitä tähän päivään tarvitsen, luullakseni kaikki on hyvin ja tämä sekava löytöretki jatkuu. Joskus todennäköisesti löydänkin vielä jotain, jospa sitten vaikka elämäni.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
pistachio. November 18th, 2009
Olen viimeisen viikon sisällä istunut noin 20 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä. Viikonloppuna siihen tulee vielä 10 lisää. Olen alkanut oppia sen, miten ollaan loputtomiin paikallaan – hautaudutaan, hukutaan, unohdutaan, tuijotellaan, tarkastellaan, kellutaan. Minusta on tullut taitava viettämään aikaa niin, että vain puolittain katselen maisemaa. On olemassa jokin välitila, jokin melkein-läsnä-tila, jossa osa mielestä askartelee joutilaasti sen kanssa mitä silmien kautta saapuu, osa järjestelee hieman laiskasti mielensisäisiä paperilappusia värijärjestykseen. Kun ei oikeastaan ajattele, ja sitten kuitenkin ajattelee. Kun ei näe, ja sitten kuitenkin näkee, ja hetkittäin havahtuu ajatuksiin tai näköaistimuksiin:
Milloin tuolla alkoi olla noin musteensinistä? Ei järven pintaa enää näy, kaikki on vain yksi sininen.
Nyt pitäisi olla jossain rannalla. Seurata sitä miten vesi sammuu mustaksi. Niin pitkään, että pitäisi tunnustella polkua varpaillaan.
Onkohan Ruether oikeastaan jo post-kristitty? Kyllähän se hylkää kaksiluonto-opin. Ei kai se käy.
Kumma kun alkaa tuntua siltä että tunnen sen naisen. Miltäköhän tuntuisi, jos joku tutkisi minun ajatuksiani?
Järkyttävää – joku tutkisi ajatuksiani ja kirjoittaisi niistä jonkun paperin, luulisi ymmärtäneensä.
Emme me voi toisiamme todella ymmärtää. Joka kierroksella mukaan tarttuu tulkintaa, subjektiivista väärinymmärtämistä, meillä on kaikilla erilaiset silmälasit, emme me toisiamme ymmärrä emmekä me osaa tulkita… Oikeastaan ketään.
Onko se oikeastaan edes mikään arvo, että yrittää tehdä itsestään ymmärrettävän?
Siihen menisi ikä ja terveys… Kaikki. Ei se käy. Me olemme käveleviä Rubikin kuutioita,
jos edes itsensä saisi joskus
ymmärrettävään muotoon
ja sitten iPodissa kääntyy uusi levy, uusi kappale vetää ajatukset uudelle uralle. En luopuisi näistä välitiloistani, niissä pääsen toisinaan sammumaan, jos en kokonaan, niin ainakin osin.
On hyvä olla kun vain on, ohjailee raukeasti ajatusten ruuhta, pitää perää ettei ajauduta koskiin, uittaa sormenpäitä vedessä, katselee pilvenlonkia. Sellaista olisi oltava enemmän. Hyvin harvoin vain mikään pakottaa ihmistä istumaan montaa tuntia aloillaan, kun ei voi mennä minnekään sillä on koko ajan menossa, kun on vain istuttava ja katsottava pään ulko- ja sisäpuolta. Oltava.
Tänään musteensinisyys oli vaikuttavaa; kun maisema tummuu fazerinsinisestä asteen verran mustemmaksi, sellaiseksi, ettei maata erota vedestä eikä vettä taivaasta, puut ovat ohuita sivetimenvetoja hämärän keskellä, on vain yksi väri ja se on mustuva sininen ja on tiirattava lähempää ikkunaa läpi että näkisi enää mitään.
Kaupungissa oli vain sohjoa, keltaisia siriseviä valoja ja Veturin terassilla ainainen lauma nuoria, kylmässä ja märässä värjöttelemässä, en tiedä miksi mutta teini-ikään tuntuu liittyvän viehätys rumiin paikkoihin. Ostin maitoni ja tulin kotiin, musteensinisestä on tullut mustaa, laitan päälle pieniä valoja ja mietin, onko missään enää kynttilöitä. Kummallista ajatella, että muutaman viikon päästä olen enää enimmäkseen täällä. Siitä on kauan.
Minna toi Irlannista levyn, jota olen kuunnellut melkein yhtä soittoa jo pitkään. Harvoin jaksan laittaa samaa levyä alusta soimaan viimeisen kappaleen loputtua, mutta nyt olen jaksanut. Lisa Hannigan on laulanut Damien Ricen levyillä mutta tekee nyt soolouraa. Minna oli löytänyt levyn jostain ja ostanut kaksi, ja toi toisen minulle. Pistachio on jäänyt soimaan päähän. Video ei ole ihmeellinen, mutta laulu on hyvä:
Ja sitten on I Don’t Know, josta pidän vähintään yhtä paljon. En ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, että pidän rosoisista äänistä, en sileistä ja hahmottomista. Pidän siitä pikkupiirteisyydestä ja pehmeydestä, jota näissä on. Ajattelen aamupäiviä ja teestä nousevaa höyryä, sitä kun tullaan kylmästä sisään ja puhalletaan sormiin, posket punaisina, pieniä asioita joista kerrotaan tarinoita.
*
Leipätaikina yrittää keittiössä tulla kulhonsa yli. Siitä tietää että on kotona että voi ottaa kaapista jauhoja ja sotkea kyynärpäänsä taikinaan,
oli se koti sitten mikä tahansa, oma tai paikka jossa asuvat toiset, jos siellä voi leipoa, tulee sellainen paikka kodiksi.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Matkalla, Mieli, Musiikki | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)