Tällaisia ovat nämä päivät. Aurinko nousee sumuun tai tuuleen, meren jäällä kulkee sinisiä varjoja, rannan vääntyneissä tammipuissa lepää lunta levollisina kieppeinä. Ajattelen, miltä tuntuisi olla matala varpu tai oksa lumen alla; valkoinen peite kattaisi armollisesti kaiken, pehmentäisi ja vaimentaisi kaikki äänet, lumihämärässä hiljaisuudessa sen alla voisi vain kuunnella talven ääntä ja maan hitaita sydämenlyöntejä, kamaran vavahtelua lumen putoillessa, ja miten valo tulisi kuultavana keltaisena hangen läpi -

ja sitten ajattelen sitä, miltä tuntuu, kun kevät tulee.

Vielä kuukausi, ja kevät ottaa talvesta niskalenkin. Talvi vanhenee kumaraksi karkeaksi mieheksi, taittuu kaksinkerroin, pitelee selkäänsä ja narahtelee joka askeleella. Ja tulee kevät, kirpein askelin, nauraa ajattelematta mistään liian syvään, juoksee puiden välistä ja ohi menneessään hipoo sormenpäillään kaarnan kutiamaan. Paljain jaloin, polttaa hankeen hehkuvat reiät, varpaat kohmeisessa sammalessa, pitkät hiukset tuuleen sotkeutuen. Ja jossain metsän syvennyksessä ne tapaavat, seisahtuvat, katsovat toisiaan hetken – ja sitten kevät, ajattelematon ja korkea, melkein ylimielisesti tarttuu talveen, taittaa siltä selän, hajottaa talven sulavaksi lumipölyksi, repii irti langat sen sormista, langat puiden runkojen ympäriltä. Ja tulee aurinko,

ja kaikki alkaa kohista, kaikki alkaa kiireisesti kohista,
vedet ja purot ja puiden suonet
itse maa ja sen syvät juuret
ääni täyttää koko maailman ja kaikki paisuu kuorensa alla,
ja miten maasta itsestään tuntuu kuin sormista tai varpaista, kun ne ovat pakkasessa palelleet – uusi lämmin veri virtaa kudoksiin, ja se tekee raastavasti kipeää.

Sitä on kevät. Yleensä jonkinlaista kipua ja sulamista. Murtumista, halkeamista, repeämistä. Raastamista. Hajoamista. Turvallisten peitteiden alta on pakko nostaa oma päänsä, haistella epäillen kuulasta ilmaa, suostua ilman uuteen väriin ja siihen, että maa on mustaa ja tuoksuu röyhkeästi elämältä. On pakko suostua siihen, että uusi elämä alkaa yleensä kivun kautta. Silmut repeävät, naiset huutavat synnyttäessään. Maa halkeilee ja versot taipuvat väkisin esiin. Elämä alkaa kivusta, elämä alkaa jonkinlaisesta kuolemasta. Kevät on sitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen.

Tiedän, että minussa on kuoria, valkoisia peitteitä ja kiinni muurautuneita silmuja. Tänään aurinko lämmitti, kun seisoin hievahtamatta tuulettomassa säässä pulkkamäen alla. Aurinko tuli pitkin sormin, varovin askelin, kurotti taivaan kaaresta melkein anteeksipyytävästi ja silitti hetken kasvoja; vielä sen ote ei polta eikä korvenna, mutta lupaa aavistuksia, puhaltaa kevyttä tulta poskipäihin. Tiedän, että minussa on kuoria ja kiinni muurautuneita silmuja. Tiedän, mitä niille tapahtuu, kun kevät tulee. Niin tapahtuu kaikille, mutta toisille helpompia ovat syksyt kuin keväät. Tiedän, että elämä on väistämätöntä. Elämän tehtävä on kasvaa ja laajeta. Tiedän, että silmuista tulee lehtiä, ja maan kamaran kuuluu haljeta päästääkseen verson nousemaan. Tiedän,

ja silti jokin minussa haluaisi vielä nukkua, painaa pään lumihämärään ja teeskennellä, että tämä kaikki riittää jo. Mutta ei se koskaan ole niin. Vielä tämä ei riitä. Olen vasta alussa. Niin me kaikki. Enkä voi estää sitä, mikä tapahtuu joka kevät.

On niin paljon mitä haluaisin sanoa näistä päivistä, siitä miten on säännöllisin väliajoin kuoltava jokin kuolema että olisi jotakin elämää, miten veri virtaa vielä hetki sitten kohmettuneissa suonissa ja miten valo on matkalla, päivä päivältä polttavampana. Haluaisin sanoa paljon, mutta jo nämä sanat ovat puhkeavia kuplia,

ja minä istun niiden keskellä, seuraan niiden matkaa, ja ajatukset minussa sukivat yhä siipiään. Odotan niiden lentoonlähtöä, koska silloin on kesä jo tullut.

En silti sano, etteikö tämä sää tuntuisi hyvältä. Loiskuttelin tänään onnellisena läpi loskan ja läpi kaupungin, vesi tunki sisään ikivanhojen nahkasaappaiden saumoista ja ajattelin, että ikivanhat talvikengät ovat mainio asia – ei haittaa yhtään, vaikka ne alkavat vedessä irvistää taas hieman pahemmin. Kävelin harmaan ja rapaisen kaupungin läpi teollisuusalueelle Iso-Heikkilään, ja silti kaikki tuntui jotenkin hilpeältä. Loskainen teollisuusalue. Vettä sukissa. Ja silti… Ihmeellistä, mitä kepeänkuulas taivas ja maidonvalkeat ohuet pilvet auringon välissä saavat aikaan. Ihan oli kevyt olla, olisi voinut hypähdellä muutaman askelen, eikä kirpputorin yleensä niin tunkkainen ilma tuoksunut juurikaan niin raskaalta tänään.

Vuosien kiertymisvauhti on viimeisen viiden vuoden aikana huomattavasti lisääntynyt. Todennäköisesti kyseessä on vain henkilökohtainen havainto, mutta yhtä tosi se minulle silti on. Joulut tulevat ja menevät, ja maaliskuu yllättää aina, ja seuraavaksi onkin saanut tikkuja jalkoihinsa paljain jalon laiturilla kävelystä. Ja sitten tulevat tuleentuneet vaahterat, ja ensilumi, ja nämä hetket, kun kynttilät on sytytettävä jo iltapäivällä. Pian olemme neljäkymmentä, viisikymmentä, eläkkeellä, vuodet kiertyvät tiiviiksi keräksi ja niiden sisällä muistoista pusertuu kirkkaita kiviä, ja kyllä, en vaihtaisi niitä edes timantteihin. Ajan muutoksen on huomannut jo nyt: en enää tiedosta omaa ikääni tai sitä, että monessa seurassa alan olla jo korkeammasta päästä, iltaisin valvominen tai varsinkin öisin valvominen aiheuttaa raskaita vaikeuksia ja läheisimmistä ystävistäni kolme saa tässä puolen vuoden sisään lapsen (yksi heistä jo toisen). Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Aika on saanut meidät kiinni, ja kantaa meitä mukanaan.

Ei sillä, että harmittelisin sitä. Eräs asia jota en ole koskaan pelännyt ovat vuodet, niiden nopeudesta riippumatta. Voi olla, että havahdun siihen kauhuun juuri kolmenkymmenen kynnyksellä, mutta vielä en voi kuvitella sitä. En pelkää vanhenemista. En ahdistu ajatuksesta, että kasvoihini tulee juonteita. En pelkää ajan menettämistä. En pelkää sitä, jääkö jotain suorittamatta. En kaipaa taaksepäin. Mainosmiehet sanovat, että nykyisin kaikkea kannattaa mainostaa seitsemäntoistavuotiaille suunnattuna, sillä kaikki haluaisivat olla seitsemäntoistavuotiaita – niin nuoremmat kuin vanhemmatkin. En ymmärrä sitä lainkaan. Kun minä olin seitsemäntoista, olin hämmentynyt, epävarma, useampienkin asioiden kanssa lievästi neuroottinen ja häilyväinen tyttö, jolla oli vaikeuksia mitata omaa arvoaan sisäisillä mittareilla. Toisaalta se samainen tyttö oli täynnä ajatuksia siitä, miten on mentävä niin kauas kuin tietä riittää ja valloitettava kaikki, mitä valloitettavissa on. Näiden kahden välillä häälyminen oli kova työ – varsinkin kun samalla piti päättää, mitä elämällään tekee, ja yrittää rakentaa täyspäisiä suhteita ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. On raskasta olla täynnä mykkää kauhua ja pakahtuvaa suuruudenhulluutta samaan aikaan. En ymmärrä, miksi sitä pitäisi kaivata.

Lopulta todennäköistä on kuitenkin se, että vuosien mittaan karttuu jokin muukin kuin elettyjen tuntien määrä. Minulla on tavoite, ja se on tulla elämän hiomaksi ja silottamaksi ihmiseksi, ajatusten ja kokemusten uurtamaksi, eletystä oppineeksi, tasaantuneeksi ihmiseksi. En tiedä, miten viisaaksi tullaan; viisaus on jotain joka karttuu, mutta jota ei hankita. Tietoa hankitaan. Viisaus on enemmän sydämensisäistä, jonkinlaista näkemisen kykyä, tuntemisen tasoa, rauhaa itsensä ja toisten kanssa. En siis osaa hankkia sitä tai tavoitella, mutta äärimmäisen intohimoisesti tarvon näitä päiviä läpi siinä toivossa, että loppupäässä minuun olisi sitä tarttunut jonkin verran. Tosin viisauden eräs ominaisuus on se, ettei ihminen itse tiedosta sitä koreillakseen tai päteäkseen sillä, joten en ehkä koskaan tule tietämään. Mutta melko varma olen siitä, ettei sellaista sielunrauhaa saa lopulta kuin elämällä – ainakin useimmat tapaamistani viisaammista ihmisistä ovat eläneet enemmän kuin kaksikymmentäkuusi vuotta, joten on olemassa hyvä mahdollisuus, että jotain tapahtuu tulevaisuudessa.

Kysyin Valtterilta eilen autossa matkalla takaisin Ruissalosta, mitä hyvä elämä on. Se kurtisti kulmiaan ja sanoi, että hyvä elämä on sitä, että on sovussa itsensä ja toisten kanssa. Ennen kaikkea itsensä kanssa, koska silloin voi hyväksyä ja ymmärtää toistakin. (Jätimme keskustelusta eettismoraaliset tasot ulkopuolelle, koska niistä olimme jo valmiiksi samaa mieltä. Onhan hyvä elämä muutakin kuin tasapainoa, toki.) Puhuttiin vielä pitkään siitä, miten parasta mitä ihminen voi antaa toiselle on oma itsellinen itsensä, ja miten perin vaikeaa se on; ja miten usein tuntuu, etteivät ihmiset todella halua tai uskalla olla onnellisia, koska se on niin suuri muutos elämässä. Miten syitä tai apukeinoja ongelmiin voi loputtomiin etsiä itsensä ulkopuolelta, ja miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen voi todeta, etteivät neuvot vain olleet tarpeeksi hyviä. Tai miten voi elää uskaltamatta olla se joka on, toisten turvin, ja miten silloin kulkee paljosta ohi ja kieltäytyy antamasta itseään kokonaisena toisille. Ja miten nämäkin ovat vain yksinkertaistuksia, mutta niitä me mietimme.

Minusta tuntuu hyvältä vanheta. Kolmekymppisenä tiedän neljä vuotta enemmän kuin nyt. Se ei voi mennä hukkaan. Ainakin ymmärrys karttuu. Toivottavasti. Jos sen hintana on juonteita kasvoissa, tulkoot ne silmien ympärille ja suun ympärille näyttämään, missä naurut ovat olleet.

Siksi en kavahda tätä loskaakaan, vuoden kiertoa. Tulkoon uusi vuosi, kulukoon, kuljettakoon. Joku voisi sanoa, että vielä sinäkin ymmärrät ja havahdut ja ostat sen silmänympärysvoiteen ja kaipaat nuoruuttasi, mutta niin paljon kuin minä voin siihen vaikuttaa, aion vastustaa sitä. Mitä muuta vanhenemisen pelko on kuin luovuttamisen pelkoa? Mutta on luovutettava siitä mikä on ollut että voisi ottaa vastaan sen, jonka on tarkoitus tulla. Minun päätavoitteeni on tulla hupaisaksi isoäidiksi, ellei Herramme tulo tapahdu ennen sitä. Mitäpä siinä pelkäämään. Sillä kaikista asioista turhin on pelkäämisen pelko, ja luopumisahdistus taitaa osua sen kategorian alle. Niinpä luovun seitsemäntoistavuotiaasta itsestäni ilolla kolmekymppisen itseni hyväksi. Vain toinen niistä on enää kuitenkin todellinen.

Ja niinpä odotan taas sitä aikaa, kun saa tikkuja varpaisiinsa paljain jaloin kävelystä. Se on tulossa, enää muutama kuukausi, ja sen myötä taas uusi kierros auringon ympäri.

Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

Autonvilkkujen lainehtiva synkooppi liikennevaloissa,
joka kerta samanlainen aalto
ja Ratapihankadulla, aseman vieressä, ruosteisten säiliövaunujen rytmi:
lyönti, kirskahtelu, kolina
ja sitten kun veturi on ylittänyt autotien,
nousevat radan puomit täydellisessä yhteisymmärryksessä,
kahdeksan kappaletta yhtä aikaa,
ja jostain järjettömästä syystä ajattelen balettitanssijoiden käsiä -
miten ne nousevat samalla tavalla, täysin samaan aikaan,
rikkeettä,

tai miten joukko joutsenia nostaisi päänsä lammella.

Ja samaan aikaan tiedostan, miten kaukaa haettu ajatus se on,
mutta ruuhkassa se huvittaa minua,

minua huvittaa tietää, keitä missäkin taloissa asuu, kirkon ympäristön puutalot ovat saaneet kasvoja ja ääniä. Tuossakin talossa se pieni tyttövauva, joka nukkui sikeimmin isänsä käsivarrella, jos pää sai retkottaa rentona, vaikka se näytti hankalalta… Tuossa talossa se isä, joka oli hiljaisen häkeltynyt elämänmuutoksestaan, ja miten pieniltä näyttävät vastasyntyneen sormet työn uurtamissa kämmenissä.

Talot nousevat ja laskevat aamun mukana, vilisevät ohi, kun kiihdytän viimeiset minuutit koululle aamunavaukseen. Muistan risteyksessä hämärästi nähneeni unta ikoneista, sateenliottamista, ja miten surin sitä, että Jumalanäidin vanhempien taustalla olevat Nasaretin talot olivat haalistuneet ja liuenneet vedessä pastelleiksi.

Useinkaan en ymmärrä alitajuntaani. Mutta suurimman osan ajasta me viihdymme yhdessä oikein hyvin. Aamuisin unet lomittuvat todellisuuteen, ajatukset hämärtyvät. Eikä se ole vaarallista.

Sisällä oli kylmä – patterit eivät vieläkään ole päällä – ja veri alkoi kiertää vasta jokirannassa, jossain Aboa Vetuksen kohdalla. Kävelin rivakasti, ainut päämäärä oli jotakin reittiä päätyä Stockmannille ostamaan italialaisia mantelikeksejä, joita ajattelin illalla laittaa pöytään ystävien tullessa (meillä on pitkään ollut kaapissa Vin Santo -pullo, sellainen jota koskaan ei raaski avata, eikä sitä sovi tarjota ilman oikeanlaisia keksejä).

Kävelin koko matkan Förille asti tietämättä, vieläkö se ajaa joen yli. Mutta siellä se oli, verkkainen oranssi läiskä maidonvalkeiden harsojen keskellä. Laiturilla olimme törmäillä toisimme, minä ja ne kaksi muuta, yrittäessämme ensimmäisinä kyytiin.

Olen miettinyt monta kertaa Förin kuskeja. Keitä he ovat? Kuinka pitkiä vuoroja he tekevät? Päivästä toiseen? En osaa kuvitella, mikä olisi yksitoikkoisempaa. Ajaa muutaman kymmenen metrin väylää edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin… Niin kauan, että sekoaa kaikissa laskuissa. Mitä he ajattelevat? Näkevätkö he enää lopulta mitään?

Föri narskahteli irti laiturista ja aloitti hitaan hilautumisensa joen yli. Katselin kaupunkiin päin. Ja hetken aikaa tiedostin taas, miten omituinen on ajan luonne: ensin tuntuu ettei sitä ole, on käveltävä kiireesti että ehtisi ostoksille, sitä viuhtoo kädet huitoen eteenpäin ja hädin tuskin katsoo vastaantulijoihin. Luulee, ettei aika riitä. Mutta jos Föri olisikin seisahtunut siihen, keskelle jokea – kerran kesällä kävi niin, ja matkustajat pelastettiin rannikkovartioston laivoilla – niin samalla loppuisi kaikki kiire. Mihin siitä lähtisi, seisoisi keskellä ruskeaa raukeaa vettä ja odottaisi, että joku tulee hakemaan. Melkein toivoin, että lautta olisi väsähtänyt siihen; me kolme matkustajaa kiireinemme olisimme saaneet pienen aikataskun, ja kuskinkin päivään olisi tullut jotain vaihtelua.

Kaupunki ainakin näytti pysähtyneen. Kyyristyneen valkean peitteensä alle ja hengittävän enää pinnallisesti. Ihmiset kuhisivat sen pinnalla ymmärtämättä, että saattavat hälinällään vielä häiritä nukkuvaa eläintä. Martin kirkon tornia ei näkynyt, ja satamaan päin katsoessa Suomen Joutsenen siluetti hävisi johonkin, haipui, vähän kuin joku olisi värittänyt puolihuolimattomasti valkoisella liidulla sen päälle, sotkenut jäljen kädellään. Föri paukahteli eteenpäin, vesirajan alta kohosi syvää kuminaa vaijereiden kiertyessä. Ajattelin, että jospa elämä olisikin sitä,

hiljaista matkantekoa sumuisten virtojen yli,
tasaista kuminaa niin kuin sydämensykettä, koskaan pettämätöntä,
suora reitti eikä eksymisen mahdollisuutta
ja aina keskellä jokea hetkellinen pysähtyminen, niin kuin se kuuluisa pieni kuolema,
hetki jolloin kumpikin ranta on yhtä kaukana eikä kumpaakaan kohti ole kiire,
sillä kaikki voi seisahtua minä tahansa hetkenä.

Sitten Föri narahti kiinni vastapäiseen laituriin ja me puikkelehdimme vastaantulijoiden seasta rantaan, sumu kaikkosi jonnekin satamaan päin, minä kävelin hiljentyneiden ravintolalaivojen välistä kohti keskustaa. Jotkut hätäilemättömät olivat vielä jättäneet purjeveneensä vierasvenelaituriin – marraskuun alussa, aivan kuin pakkaset ja jäät olisivat vain turhaa huhupuhetta eivätkä väistämätön realiteetti. Isot laivat näyttivät sumussa jotenkin ränsistyneiltä, väsyneiltä – kesän viirit ja varjot ja valot oli riisuttu pois, ja ne värjöttelivät vähän anteeksipyytävän näköisinä viluisessa vedessä. Pullottavat valaankyljet vähän ruosteessa, ikkunanpokat repsottaen, mutta sisuksissaan valo ja ääni ja lämpimän ruoan tuoksu. Syksyllä kaikki väsyy ja rapistuu; veneetkin kuin näyttelijättäret takahuoneessa näytöksen jälkeen, paksu meikki vähän poskille valuneina. Näytös on ohi, nyt vain värjötellään talven yli, pestään kansilaudat sitten taas ensi kesänä.

Keskustassa kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että oli hiljainen, tasainen sumuinen päivä. Ääntä ja askelia kaikkialla. En edes raaskinut ostaa keksejä, niiden kilohinta oli jotain silmitöntä. Ostin sen sijaan itse sitruunan ja manteleita ja päätin, ettei se nyt niin italialaista voi olla, ettei sitä Suomessa voisi tehdä.

Takaisin kotona kadehdin vähän sitä lautturia. Jos vain itsekin aamulla astuisi lautan ohjaamoon, vääntäisi avainta, painaisi nappia, ajelisi koko päivän

katselisi sumuiselle virransuulle
muistelisi kesiä
katselisi ihmisiä
miettisi veden hidasta virtaamista

menisi illalla kotiin ja unohtaisi kaiken.

Ja toisaalta, ehkä juuri sitä ei kestäisi. Mutta ehkä joskus.

Sama osa minusta haluaisi joskus majakanvartijaksi. Pienet on unelmat.

On melkein omituista, miten vähän tarvitaan vierauden purkamiseen. Ja miten pienestä se on kiinni. Turku on alkanut puhua minulle – niinpä en enää ajattele olevani täällä vieras. Meidän suhteemme on siirtynyt selvästi uudelle tasolle. Aluksi kyräilimme ja katselimme toinen toistamme vähän varuillaan, toinen kyyhötti mukulakivikatujensa yllä ja minä kompastelin niitä pitkin liian uusilla ja kipeillä kengillä. Sitten Turku alkoi vihertää ja kukkia, ja huomasin talon lähipuissa asuvat mustarastaat. Ne ovat tulleet niin urbaaneiksi, että hädin tuskin jaksavat siirtyä jalan edestä kävelytiellä. Mutta ne laulavat, ja niinpä Turku on alkanut laulaakin minulle. Voimme siis virallisesti lopettaa kyräilyn. Nyt pitäisi enää tutustua, koska perin pintapuolisestihan me vasta toisemme tunnemme.

Heräsimme tänä aamuna myöhään ja vielä myöhempään lähdimme aamulenkille. Aurajoen rantaa tois puol jokke Koroistenmäelle asti, ja siinä pyörätien risteyksessä on kaupungin asentama kuntoilupiste; muutamia lihaskuntolaitteita, kuin kuntosalilaitteita, siistissä rykelmässä. Rupattelimme niitä näitä V:n kanssa, ja lopulta jokainen paikalle pysähtynyt ihminen tuli vaihtaneeksi kanssamme muutaman sanan. Jatkoin matkaa Halistenkosken kävelysillalle asti, aurinko paistoi kuumana pilvien takaa niin että hetkenkin pysähdyksen aikana hiki kihosi kelmuksi iholle. Joen rannat olivat revenneet vihreiksi, joka piennar ja tienposki puski esiin jotain joka vehreytyi tai kukki. Näin voikukkiakin, ja pajuissa oli sievät kiharaiset lehtiruusukkeet. Kaikki kasvaa silmissä; toissapäivänä näin tuskin vielä oli.

Sillalla pysähdyin hetkeksi katsomaan kosken vettä. Sulkuportit olivat kiinni, ja vesi ryöppysi sivusta avoimeksi jätetyn kivisen kosken ylitse. Ihmisiä tuli ja meni, kulki ja parveili, ja lähes jokainen pysähtyi sillalle tuuleen. Tuuli oli lämmintä ja pehmeää, vaikka se olikin melko napakka. Annoin sen kuivata kasvot ja ympäröidä minut hetkeksi. Rannoilla istui kymmennittäin kalastajia, ehkä he eivät niinkään kaivanneet kalaa kuin sitä hetkeä, kun istutaan hiljaa mietteissään joentöyräällä ja katsellaan liikkuvaa vettä. En minäkään niin kaivannut juoksemista kuin sitä hetkeä, kun seistään mietteissään sillalla ja niin, katsotaan virtaavaa ryöppyävää vettä…

Siinä lämpimässä tuulessa tein sopimusta tulevien aikojen kanssa. Että minä sopeudun tähän, antaudun tähän ja omistaudun tälle, siis kaikelle, mitä tulee. Minä otan tämän omakseni ja teen parhaani; annan itseni työssä sille minkä uskon tärkeäksi, teen sen kaksin käsin ja kokosydämellä, en puoliksi tai varovasti vaan kokonaan ja tosissani. Teen sen. Mutta pystyn siihen vain, jos Tuuli on selkäni takana. Jos se lämmin Tuuli joka yksin kantaa ja kannattaa on selkäni takana, silloin pystyn. Se vie eteenpäin. Se kuljettaa. Ilman sitä saan yleensäkin aikaan elämässä vain jotain jokseenkin kivaa tai sopivaa, joka ei suoranaisesti ole haitallista. Onnistuisin ehkä selviytymään elämästä. Mutta mitään aidosti tärkeää en yksin voi saada aikaan. En vain voi.

Se on samaan aikaan hurja ja lohduttava ajatus. Annan sen olla hurja, ja tartun kaksin käsin siihen, miksi se on lupaus. Jos kerran elämä on kiikkerä kaarnavene niin kuin suomalaisilla runoilijoilla on ollut tapana sanoa, jos tämä on se hauras haahti jota on soudettava, käy se minulle. Veneitä nimittäin vievät tuulet. Ja jos ja kun Tuuli vie minua ja meitä, menemme oikeaan suuntaan. Minun tehtäväni on pitää köydet irti ja ankkuri ylhäällä, pitää kokka suorassa ja tasapainottaa pahimmissa kuohuissa. Antaa Jumalan Tuulen puhaltaa.

Ja kun juoksin takaisin koskelta, lauloi rantapajukossa satakieli. Sen täytyi olla satakieli; mikään muu ei kujerra ja naksuta samalla tavalla, vihellä tai soi. Ajattelin, että tämä on hyvä. Vettä, tuulta, satakieliä, mustarastaita ja tuomiokirkon kellot.

Tässä on hyvä.

Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,

ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.

*

Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.

Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.

50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.

Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,

että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,

koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.

Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.

On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.

Eikä se ole oikeastaan haikeaa. Eivät rakennukset ole, kaupat, kadut tai tietkään. Kysyin V:ltä, voiko nykyistä asuntoamme tulla ikävä ja totesin itse, että ehkä tulee se aika kymmenen vuoden päästä, kun näitä vaahteroita ja lohkeilleita laattoja on ikävä. Kun voi jo eritellä erilleen osiot “nuoruus” ja “aikuisuus” ja aika niiden välillä sijoittuu tähän kaupunkiin; sitten kun on menty hieman kauemmas ja takaisin päin katsoessa erotetaan jo sävyt, värit ja ääriviivat ja voidaan antaa näille vuosille jokin yhteinen nimittäjä. Ehkä sitten. Ehkä sitten näissä vaahteroissa on jotain nostalgiaa, Seminaarinmäen keväällä villisti kukkaan puhkeavissa tuomissa, ja siinä miten kevätjäältä tuulee juuri näiden järvien rannoilla.

Mutta en minä vaahteroita haluaisikaan kaivata. Tai katukiviä. On hieman ihmettelevä olo – tiedän havahtuvani joku aamu ensi viikolla siihen, että me emme enää ole täällä. Ja sen jälkeen useamman kerran siihen, etten voi soittaa niille jotka täällä ovat ja sanoa, että kahvi maistuisi. Monta ihmissuhdetta muuttuu – ei katkea, katoa tai heikkene mutta muuttuu, koska ne on jatkossa aseteltava huolella kalenteriin ja niille on osoitettava erityistä huomiota. Tosin olen sitä mieltä, että se saattaa tehdä ihmisuhteille jopa hyvää. Minulle on ehkä aina ollut vaikeinta se näennäinen helppous, joka lähekkäin asumiseen liittyy: kun jokin on niin helppoa että sen voi tehdä milloin vain, jää se usein tekemättä. Kun se on erikseen suunniteltava ja sovittava muuttuu yhdessä vietetty aika kalliimmaksi, ja sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin tulee jokin syvempi taso jossa liikutaan kenties voimakkaammin. Se ei ole paha, vaikka sitä tapahtuukin harvemmin.

Ehkä on niin, että usein mutta pintakerroksissa on lopulta yhtä kuin harvoin mutta syvemmällä.

Uskoisin. Toivon.

Mutta kyllä minun tulee heitä ikävä. Lounaita ja kävelemistä Wilhelm Schildtin kadulle, jossa asuvat kaikki. Ja sitä, että ainoa sisarukseni on ollut tässä niin lähellä. Sitä en kenties vielä ymmärrä, koska sellaista ei ymmärrä etukäteen; sitten kun ymmärrän, päätän, että se on vain kimmoke pitää yllä sitä harvoin mutta syvemmällä -kaavaa.

Perjantaina saamme muuttoauton. Vappuaatto ei ehkä ole älykkäin muuttopäivä, mutta totesimme, että kannamme tavarat hyvin kaksinkin. Ne täytyy kuitenkin kantaa vain yhteen suuntaan autoon, ja toisessa päässä käsipareja on kenties useampi. On luvattu sadetta, ja jotenkin se sopii; vaikka muuttaminen on aina kahtia jaettua ja sen toinen puoli on (tai sen tulisi ainakin olla, joskaan kenties ei aina kaikilla niin ole) into ja uusi ja kurkistaminen johonkin peilimaailmaan joka on toistaiseksi ollut vieras, on sen toinen puoli luopumista ja irrottautumista. Minä irrotan itseni näistä rannoista, Laajavuoren poluista, tutuista reiteistä keskustaan, rakennusten kiviseinistä joiden muodot tunnen tarkalleen, tästä ajasta. Mutta en irrota itseäni ihmisistä, en muistoista, en merkityksistä, en kaikesta tässä ajassa.

Ja silti on vahvasti sellainen olo, että juuri nyt ja tässä ollaan tienristeyksessä. Perjantaina, kun V nostaa kytkintä ja ajaa meidät valtatielle, on lähdetty risteyksestä jo uuteen suuntaan. Ja niin raskasta kuin ennen on ollutkin olla tienristeyksissä, on tämä risteys hyvä ja tämä tie hyvä. Vaikka siihen liittyy isoja luopumisia ja vaikka Karjalan sikeät metsät ja määrättömät järvenselät ovat sen jälkeen sietämättömän kaukana, vaikka en tunne sitä maaperää johon olemme menossa, vaikka tien seuraavat askelmat ovat näkyvissä vain hetken -

tämä on hyvä,
tästä kuuluu mennä
tämä tie on käveltäväksi tehty

ja jos minulla on ollut kaksi kulkijan jalkaa, ja mielen päällä lähes kipeänä jokin visio ja tuntuma, joka hitaasti hahmottuu -

niin, tämä on hyvä.

Etsimme. On luvattu, että etsivät löytävät.
Ajasta ne eivät sanoneet mitään,
mutta olen ajatellut:

on tehtävä etsimisestä niin merkityksellistä, että matka tulee jo sen tarkoitukseksi
ja niinpä tälle matkalle on hyvä lähteä.

Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.

“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”

Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.

Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua  kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,

uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.

Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.

Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?

Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät

veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa

sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki

mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.

Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,

ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.

Kun viimeksi muutimme, siihen meni 3-4 pakettiautollista. Kun pakettiauton tavaratila on noin kymmenen kuutiota, on nopeasti laskettuna meillä aivan liikaa tavaraa. Olisin tiennyt sen ilman laskemistakin, mutta tämän totuuden paljastuminen ilmeisesti oli silti jokin viimeinen korrenpätkä, joka katkaisi seitsemän vuotta sisukkaasti ontuneen kamelin selän. En ole seitsemään vuoteen juuri heittänyt tavaraa pois. Siksi tämä tähän asuntoon sullottu tavarapaljous on lähinnä minun; kun V muutti Jyväskylään, se muutti Volvolla. Siis ilman peräkärryä.

Siksi käyn nyt läpi kaikkea sitä, mitä omistan ja mitä omistamme. Systemaattisesti, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, lokero lokerolta. Availen ovia ja kansia ja kannan sisällön olohuoneen lattialle ja pinoan sylykseni erilaisiin kasoihin: poistoon, lahjaksi, eteenpäin, roskiin, kirpputorille. Olohuoneesta on tullut muuttohuone. Ja samalla olen syvästi hämmästynyt tajutessani tämän tavarapaljouden suuruuden. Näinkö paljon minuun on tarttunut?

Ja samalla sisukkaasti heitän tavaraa pois, siis luovun.

Vanhat muumikuvioiset lakanat, pehmeät ja nutuiset mutta jo pitkään hylätyt
Ala-asteen aikaiset biologian vihkot, ne joissa on karmeaa käsialaa
Ensimmäisen opiskeluvuoden kirkkohistorian muistiinpanot
Ajokokeen viralliset paperit ja tulokset teoriakokeesta
Ensimmäiset koskaan saamani silmälasit
Mummin vanhat räikeän retrokuosiset ja liian pienet pöytäliinat
Äitini aikanaan ompelemat isokauluksiset kirkkaankeltaiset niukat paidat
Valokuvat joita en halua enää katsella
Ala-asteenaikaiset huonosti piirtävät vahaliidut, ne keskeltä katkenneet, ne joiden takia luulin etten koskaan opi piirtämään

Ja sitten erotan kaikesta tästä asioita, joita en nyt enkä myöhemminkään pysty heittämään pois.

Virpin ensimmäisessä muutossani tavaroideni sekaan piilottamat viestilaput
Rullalle käärityt käsin kirjoitetut kirjeet
Ne kirjeet, joiden sisällä oli auringonkukan kuivuneita terälehtiä
Yläasteaikaiset huolella käsin leikellyt kollaasit isoilla kartonginpalasilla, ne joissa oli muille tuntemattomia salaisuuksia
Ensimmäiset linttaan astumani vaaleanpunaiset nahkakengät
Valokuvat, joita haluan edelleen katsella
Loputon eriväristen toisiinsa sointuvien lankakerien meri
Vanhat, kauniskansiset nahkakirjat, joiden selässä lukee “Sydän” tai “Rakkaus”
Kahden tiiliskiven kokoinen ja painoinen hepreankielinen Vanha Testamentti
Maalausteline, jota vielä joskus haluan käyttää, koska uskon, että opin vielä maalaamaan pastelliliiduilla
Isoäidin kiinalaistyyppinen kitch-teekannu kultauksineen
Isotädin käsin maalaama hellyys-ikoni kolhuineen

…ja kaikki se irrallisilla sekalaisilla paperinpalasilla oleva talteen kirjoitettu kirjava elämä, raapustukset ja piirustukset, runonpalat ja katkenneet ajatukset, vuodatukset ja oivallukset, se kaikki joka on kirjoitettu ensimmäiselle käteen sattuneelle paperilapulle, en koskaan ole ollut hyvä pitämään päiväkirjaa,

mutta siitä huolimatta olen tullut vuosien mittaan kirjoittaneeksi itseni koko ajan talteen

ja nyt täytän sillä puisia laatikoita toisensa perään; ensimmäisen kansi mahtuu enää juuri ja juuri kiinni. Aloitan kohta toisen. Ja joskus, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja minusta on tullut kuultavampi ja selkeämpi, avaan ne laatikot ja löydän itseni, sen silkkipaperiin käärityn minun joka olin nämä vuodet ja jollaisena myrskysin tähän asti. Löydän minut, nostan esiin laatikosta, asettelen hellästi lattialle, ja luen läpi, muistan ehkä millaista se oli ja miksi, ja toivottavasti sekä todennäköisesti ymmärrän jotakin paremmin. Ehkä silloin tutustun itseeni ja teen sovinnon sen minun kanssa, joka repi ja raastoi levottomana monta vuotta niin, että kolhi tuleviakin vuosia mustelmille. Aion tehdä niin, sitten joskus.

Nyt kirjoitan uutta vaihetta, edelleen irrallisille lapuille, mutta hitaammin ja painavammin. Ensin on kirjoitettava se uusi minä, joka joskus voi lempeästi ymmärtää tuota vanhaa. Tässä välitilassa teen välitilinpäätöstä eletystä elämästä,

heitän pois lapsuuden lakanat, unohtuneet käsialat, tummuneet kuvat
ja silmäluomien alla kangastelee jokin sellainen josta
on kauan nähty unia.