Archive for the ‘Meri’ Category
ehkä tämä on vain löytöretki. January 20th, 2010
näen unia lohikäärmeistä ja karhuista
siitä että kotiin on liian pitkä matka
aina vähän liian pitkä
junalta loppuvat raiteet kesken ja
minulta leviävät laukut tienpientareille,
silkkisukat tuuleen
muistikuvat sateeseen
ja jossain unen lopussa hukun,
ylitän vettä joka ei kanna ja
muistan, miltä tuntuu katsella pohjasta pintaan
ruskean veden läpi.
unissa minä hukun. on niin monta kuolemaa,
yksi on kuoltava joka päivä,
kun kotiin ei enää pääse kun raiteet katkeavat
kun se mitä itsestäni muistin hajoaa tienpientareille
olen jokin sana lohikäärmeen ja karhun välissä,
joskus tiesin, mitä se tarkoittaa,
nyt siitä on tullut vierasta kieltä.
näen unea ruskeasta vedestä
kun lohikäärmettä ei
kukaan uskaltanut tappaa.
*
Minä voin luullakseni hyvin. Kukaan ei tosin ole vähään aikaan kysynyt, ja kukapa kysyisi: minulla on nykyisin sen verran vähän ihmiskontakteja, että niistä alkaa erottaa olennaiset hyvin. Toissapäivänä kävin kaupungilla, ja ilahduin pitkästä aikaa: vastassa olikin tyytyväisen tuntuisia ihmisiä, kirjakaupan kassa puhui minulle enemmän kuin olisi ollut tarvis, postin nainen keskusteli kanssani lapasista ja ruokakaupassa mies tuli samalle omenalaarille poimimaan omenia, ihmettei niiden muotoa ja ihastui, kun kerroin, että niiden kilohinta on vain viisikymmentä senttiä. Kiitteli. Aivan kuin sillä olisi minun kanssani jotakin tekemistä, mutta ehkä minä vain huomasin sen ensin.
Olen viettänyt niin paljon aikaa tietokoneen ja kirjojen kanssa jonkinlaisessa pakotetussa ylhäisessä yksinäisyydessäni, että ihmisten ilmoille meneminen tuntuu samalta kuin palaisi sivilisaation pariin. Ja silloin aina tekee mielenkiintoisia havaintoja. Kuten sen, että yleensä ihmiset ovat kaupunkikeskustoissa ja yleisissä liikennevälineissä ärtyneen ja ahdistuneen oloisia, kiivaita ja kiireisiä. Sama tapahtuu kaupoissa, varsinkin, jos niissä on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Siinä ei ole mitään järkeä: jos te kaikki kerran olette halunneet tulla tänne, ostelemaan nämä asiat, kiertämään nämä kaupat, matkustamaan nämä matkat, jos tämä kaupunkielämän urbaanius on teidän kaikkien unelmanne, miksi maailmassa olette niin ärtyneitä? Muistan, miten viime kesänä joskus purjehdusmatkan jälkeen olin matkalla Helsingistä Tampereelle junassa ja ajatuksiin sattui se, miten umpimielisiä ihmiset olivat. Tylyjä, sanattomia, ilmeettömiä – ja jos jotain sanoivat, niin vain tyytymättömyyksiä. Mutta ihmekös tuo, kun olin ollut monta viikkoa vain puuveneen ja lokkien seurassa, tavannut satunnaisesti muurahaisia ja käärmeitä, ja V:n lisäksi vain muutamia ihmisiä joista kovin moni oli ruotsinkielinen ja kommunikoin heidän kanssaan lähinnä hymyilemällä. Puuveneet eivät ole töykeitä, eivätkä lokit. Ehkä minäkin olen enimmäkseen töykeä, kun arki vyöryttää kaupungin ilmapiirin minunkin päälleni ja imen sen ihon läpi itseeni, tiedän olevani kärsimätön jonoissa ja junien myöhästellessä, vaikka se kaikki antaisi minulle vain enemmän aikaa katsella ihmisten kasvoja, puiden lumisia latvoja junanikkunasta.
Voin silti luullakseni hyvin. Gradu ei enää edisty kuin rivi kerrallaan, kun teen enää stilisointeja ja viitteiden lisäyksiä. Luulisin sen olevan jo runkonsa puolesta lopullisessa muodossaan. Päätän, että se on. Siitä voisi tehdä paremman, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää syytä sille.
Kirjoitan päivät, hiihdän iltapäivisin jos ei ole niin kylmä kuin tänään (-21 astetta), nilkkaan ei enää satu niinkuin ensimmäisellä hiihtolenkillä, tapaan toisinaan ihmisiä jotka ovat erottautuneet niiksi olennaisiksi koska he näkevät vaivaa saadakseen minuun yhteyden eivätkä kuulu niihin satunnaisiin tuttavuuksiin, jotka ovat kylläkin hieno asia mutta katoavat elämästä jos ei enää ole mahdollisuutta päivisin oleilla kirjastoissa, lukusaleissa, luentosaleissa tai ruokaloissa. Yritän vetää leukoja eteisessä, jonka kattoon V teki Motonetin nyöristä ja vanhasta mopinvarresta leuanvetotauon. En pysty tähän mennessä kuin vasta roikkumaan tangossa kädet kipua huutaen. Toistuvasti menen kuitenkin ripustautumaan tankoon. Siinä on jotain viehättävää, olla voimiensa äärirajalla: vaikka kuinka yritän, ei kehoni nouse senttiäkään. Ei ihme sekään: yleensä siihen tarvitaan lihaksia, pelkät käsivarret eivät riitä. Ripustan itseni uudelleen ja uudelleen tankoon kenties siksi, että se on konkreettinen haaste: jotakin olemassaolevaa, fyysistä, jota voin tavoitella, jossa voin kuvitella kehittyväni, ainakin kipu käsivarsiin kehittyy säännöllisesti, samoin vatsalihaksiin kun yritän nostaa jalkoja vaakaan samalla kun roikun tangossa.
Keho löytyy taas, sen ulottuvuudet ja kivunaistimiskyky, ja samalla sen rajat. Mieleni on säälittävän vähän kontrollissa siitä, mitä kehossani tapahtuu. Keskimääräisesti ottaen olen tyytyväinen siihen tilaan, mutta en ole sentään niin runollinen, ettei niiden rajojen etsiskely ja pakottaminen kiinnostaisi minua vähän.
Näen omituisia unia. Niissä on luoliin kätkeytyneitä lohikäärmeitä, jotka pitäisi tappaa, ja lauma pitkäkuonoisia karhuja joita juoksen karkuun pitkin metsää. On laajoja järviä joissa on omituisen muotoisia saaria, ja minä teen matkaa hiekkasärkkiä pitkin ja näen vain loputonta vesien sokkeloa, tai tarvon hiekkaisilla mäntykankailla yli suppien ja harjujen. Ja on junanraiteita, joiden varteen junat jättävät minut hylätyille asemille, ilman tietoa kotiinpääsystä. Juna-asemat ovat muuttuneet valoisammiksi ja marmorisiksi, joka on varmaankin hyvä merkki. En silti vieläkään pääse perille.
Eikä sekään ole ihme, koska en ole missään nimessä vielä perillä. Tällä hetkellä olen ehdottoman irti. Missä minä olen kiinni? Tässä avioliitossa. Ja hetken aikaa vielä yliopiston opintorekisterissä. Sen jälkeen en enää missään, hetkeen, kunnes itseni johonkin sidon. Nämä junaunet alkoivat talvella ennen ylioppilaskirjoituksia, kai on ihan luonnollista, että ne jatkuvat edelleen – olen joka tapauksessa edelleen samalla matkalla, eksyksissä samaan maisemaan.
Mutta haluaisin ajatella, että eksyksissä oleminen on välttämätöntä. Niinhän löytöretkiä tehdään. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, missä olen. Minä tiedän hyvin, missä itse olen. Missä kaikki muu sitten on, on hieman epäselvää. Löytöretken tarkoitus on kai ottaa siitä selvä. On siis hyvä olla eksyksissä, olla löytöretkellä.
Tabermannkin tajusi sen, ostin kortin ja lähetin isälleni nimipäiväksi, ehkä osin selittääkseni ettei siitä tarvitse huolehtia että olen vielä tuuliajolla:
Roadmap
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille// T. Tabermann
*
Siinä se mitä tähän päivään tarvitsen, luullakseni kaikki on hyvin ja tämä sekava löytöretki jatkuu. Joskus todennäköisesti löydänkin vielä jotain, jospa sitten vaikka elämäni.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
avomerellä ei ole arkea - October 13th, 2009
Mmm. Ensimmäinen kahvikuppi tänään. Kannattaisi varmaankin ostaa useammin hylamaitoa, se tekee kahvista vähän makeaa.
*
Elämä on omituisia pieniä yksityiskohtia. Kai sitä kutsutaan arjeksi, vaikka oudoksunkin sanaa.
Kun me syömme keittoa, V vie kulhonsa kylmään vesihauteeseen hetkeksi ettei se olisi niin kuumaa. Minä laitan samaan aikaan oman kulhoni mikroon, koska keitto on liian haaleaa. Me olemme kuin Kultakutrin karhut, minä se jonka ruoka on toiselle aina liian kuumaa ja V se, jonka ruoka on liian viileää. Sitä karhua, jonka puuro olisi aina sopivaa, ei ole vielä löytynyt. Laitan nykyisin kahvimaidonkin hetkeksi mikroon ja kaadan kahvin vasta sen jälkeen maidon päälle, ettei kahvi jäähtyisi. Olen kai juonut ja syönyt niin kauan kuumaa että suun hermot ovat tuhoutuneet.
Ja sitten iltaisin pyörin pitkään sängyssä, en saa unta ennen kuin olen noussut ylös kerran tai kahdesti – paitsi jos menen hämärään keittiöön johon valoa tulee enää vastapäisen talon ikkunoista, availen kaappeja ja syön jääkaapin ovesta tulevassa valossa palan leipää, pyyhin murut paidalta ja menen takaisin sänkyyn. Silloin nukahdan samantien. Olen yrittänyt opetella nukkumaan ilman tätä proseduuria, sillä niin mukavaa kun yösyöminen onkin, ei se ole loputtoman terveellistä.
Ja mitä ruokaan tulee, vähän aikaa sitten ilahduin kun luin jostain lehdestä Vivi-Ann Sjögrenin haastattelun – sen Vivi-Annin, joka pitää Hesarin Kuukausiliitteen mainiota ruokapalstaa. Sjögren sanoi, ettei voi maustaa ruokaa muuten kuin värin perusteella. Tietyn väriseen ruokaan kuuluvat tietyn väriset mausteet. Ja ettei hän ylipäänsäkään voi syödä ruokaa, joka ei näytä kauniilta. Riemastuin – ei se sitten ollutkaan vain minun päähänpinttymäni! Minun on vaikea maustaa ruokaa mausteilla, jotka eivät ole oikean värisiä suhteessa ruokaan. Yrttejä on todella vaikea laittaa väärän värisiin ruokiin. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt makaronilaatikon syömisestä; maku on hyvä, mutta lautasella ruoka näyttää hytisevältä ruskealta keolta.
Ja edelleen yksi parhaita asioita joita toiselle voi tehdä on raapia tämän selkää. Jos kynnet ovat vasta leikatut ja särmikkäät, sen parempi. En ymmärrä, miksei kukaan ole vielä kaupallistanut sitä. Jos on hierojia, miksei ole rapsuttajia? Eivätkö toiset sitten nauti siitä? Minä ymmärrän koiria hyvin, sitä miten ne vaivihkaa tulevat kylkeen kiinni, kääntävät päätä niin että korvantaus jää näytille ja yrittävät olla kuin eivät olisikaan – ja jos erehdyt rapsuttamaan niitä, ne eivät jätä sinua enää rauhaan. Tosin korvantaus ei ole paras paikka rapsuttamiselle; lapaluiden väli on erinomainen, mutta kenties euforisinta on kun joku rapsuttaa käsivartta, kämmenpohjaa ja raapii rannetta. Olkapäästä ranteeseen asti vedetyt pitkät raapaisut ovat huumaavia.
*
Tänään on tiistai. Olin jo kaksikymmentä vaille kahdeksan lenkkipolulla. Juoksin maahan jäätyneen ohuen riitteen yli, tuuli puisteli koivuista kultaista sadetta päälleni. Vastaan tuli vain kaksi ristin sielua, metsä oli kohmeinen ja kyyristynyt. Jalat kulkivat taas ja muistin, miten rakastan lihasten väsymistä ja kuumentumista, venymistä ja jaksamista. Juoksin kaikki ylämäet, vain kerran piti pysähtyä kävelemään ja hengittämään.
Päivät menevät kasvot kirjoissa kiinni. Iltapäivällä silmiä punoittaa rivien ja tietokoneen ruudun katsominen, mutta aika kuluu nopeasti. Minulla ei ole kiire, mutta haluan silti kiiruhtaa. Kulkea eteenpäin. Kaikki asiat elämässä ovat edelleen avoimet ja kesken, ja tiedän, etten saa niitä kiiruhtamalla kiinni. Mutta minä kuljen, ja se on tietoinen valinta: menen eteenpäin, koska vaikka on niin totta että Jumala johdattaa, on Hänen perin vaikea tehdä sitä ellen koskaan irrota köysiä satamasta. Minusta tuntuu, että olen irti ja matkalla avomerelle. Minulla ei oikein ole merikorttia ja tutkakin toimii miten sattuu, mutta yritän tähystää ja nähdä, kuulla ja kuunnella. Kuljen, että kerran pääsisin perille, ja siinä matkalla löytäisin oikeat välietapit.
Ne hyväksyivät minut sielunhoidon harjoitteluun keväällä. Kahdeksan viikkoa maaliskuusta toukokuuhun keskussairaalassa, ja meidän on tarkoitus oppia melko itsenäisiksi työntekijöiksi. Toisaalta hirvittää, toisaalta riemastuttaa. Hirvittää ja jännittää ottaa todella se rooli, joka minulle siellä tulee kuulumaan. Olla se sielun hoitaja, joksi haluaisin tulla, nimenomaan erilleen kirjoitettuna. Ottaa se rooli ja sovitella sitä ylleen, hyväksyä se etten täysin sitä osaa kantaa, etten tiedä miten toimia ja tulen hämmentymään ja vaivaantumaan. Ja tunnustella ne hyvät hetket joita aukeaa, avata vähän silmiä näkemään, oppia tarkkailemaan ja tekemään huomioita. Se on kahdeksan viikkoa läsnäolon opettelua ja olen riemuissani siitä mahdollisuudesta – en voisi ohittaa tätä, niin haastavalta kuin se tuntuukin, koska tajuan millainen kasvamisen mahdollisuus tähän liittyy enkä kykene päästämään itseäni tässä asiassa helpolla,
eikä se mitään, ollaan merellä sitten, matkalla ja luodataan. En ole muuta halunnutkaan viime vuosina oppia kuin ihmisten kohtaamista, kaikki muu tämä teologia on siihen suhteessa jotenkin kehällistä, en tee teorialla ja taidokkailla sanoilla mitään ellen osaa kohdata, sanat etsivät joka tilanteessa omalla painollaan muotonsa mutta tärkeintä on katsoa silmiin. En halua olla viisas opettaja, joka on vain valkeaksi kalkittu hauta; haluan olla joku joka pitää ovia auki.
Viisaus… se on ehkä jotain jota elämä vuosien päästä alkaa meihin kerrostaa. Sitä ennen me opettelemme.
Nyt toinen kuppi kahvia, hieman lisää hylamaitoa, ja kasvot kirjaan. Päivän työ edessä.
Posted in Elämä, Jumala, Järjettömyys, Matkalla, Meri, Teologia, Tulevaisuus | Comments (2)
kuinka löydetään kesä - August 12th, 2009
Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.
Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.
Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.
Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.
Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.
Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.
Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.
Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita.
Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että
on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.
Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.
Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves.
Kaikenkaikkiaan;
sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.
Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)