Archive for the ‘Mieli’ Category
kaksi surua ja se, miten irrotetaan köysiä. March 28th, 2010
He said: “Do you want to risk your life like this? Dreams will hurt. Your life will be ruined. You will never be satisfied again until you see the dreams becoming alive.”
Olen alkanut unelmoida.
Olen myös alkanut ymmärtää sitä, että unelmat sattuvat aina. Joka tapauksessa.
Jos yksi unelmoi ja lähtee etsimään unelmaansa, on väistämättä toisia, jotka eivät halua lähteä ja joihin kasvaa suru siitä, että yksi lähtee. Ylittää totutun ja tutun rajat ja menee sinne mitä sanotaan korkeintaan tuntemattomaksi, eikä kenelläkään ole tietoa, milloin hän tulee takaisin. Tai ylipäänsä, tuleeko hän takaisin. Sillä yhdellä on itselläänkin ainoastaan tieto siitä, että jossain siellä tuntemattomassa sijaitsee unelma, mutta hän ei voi kuvata matkansa määrää tai reittiä kenellekään etukäteen. Niinpä ne, jotka eivät halua lähteä, jäävät sataman laiturille heiluttamaan ja se yksi heiluttaa veneestään takaisin ja yrittää samalla reivata purjetta, pitää karttalehteä auki, ottaa suuntimaa ja tarkkailla kompassia,
ja kumpiinkin sattuu: niihin, jotka eivät laiturilla tiedä, minne yksi on menossa ja milloin hän palaa, ja siihen, joka joutuu lähtemään vaikka samalla onkin se, joka saa lähteä, sillä hän joutuu kantamaan satamaan jääneidenkin surun. Sillä, joka lähtee, on siis tavallaan kaksi surua: hänkin luopuu ja hänestä luovutaan, ja ne surut ovat väistämättä rintalastan alla niin kauan kuin hän etsii unelmaansa. Mutta hänellä on myös unelma. Niistä tulee yhdessä syvä ja elävä väri, surusta ja unelmista. Ja onnellista on, jos sillä yhdellä on veneessä vierellään toinen, joka on saanut tartunnan samasta unelmasta. Se tekee heistä sisukkaampia.
Ja sitten se unelma itsessään tekee kipeää. Kun sen on kerran päästänyt ajatustensa sisäpinnalle ja kun se on patinoitunut mielen kuparipintaan kiinni, ei se enää lähde. Ja tietyllä tavalla elämä on sen jälkeen pilalla. Elämä sellaisena, kuin se siihen asti oli. Tuttu ja totuttu ei enää riitä. Mukavuusalue ei enää tunnu mukavalta. Mieli tulee levottomaksi ja kiertää kehää häkissään niin kauan, kunnes jalat pääsevät liikkeelle, reppu heitetään selkään ja unelmoija painuu metsään poluille, joita ei vielä tunne. Unelman jälkeen mikään muu ei enää riitä. Ja se tekee kipeää. Jokainen osoitus siitä, ettei unelma ole maailmassa vielä totta, tekee kipeää. Ne ihmiset, jotka eivät näe unelmaa, tekevät kipeää. Ne ihmiset, jotka on väkivaltaisesti riistetty unelmalta, tekevät kipeää – tai eivät he itse, vaan se, joka ryösti heidät unelmalta. Ja kaikki se ihmisestä riippumaton, joka halveksii unelmaa ja pitää sitä vankinaan, tekee kipeää. Ja sitä kaikkea on paljon. Kipeää tekee jokainen hetki, joka vie unelmaa kauemmas tai turhentaa sitä.
Ja kipeää tekee se, ettei sellaista voi kestää täysijärkisenä kauan. Ei voi kovin kauan vain kiertää häkissään. Tulee hetki, jolloin on lähdettävä liikkeelle, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Jos ei lähde, joutuu käymään läpi repivän ja kuolettavan hiipumisprosessin, joutuu taivuttamaan mielensä uudelleen siihen jonka jo kerran ymmärsi turhaksi, elämään jonka sisällön itse hukkasi, joutuu kuolemaan hitaasti itselleen ja toisille. On kaksi tapaa olla olemassa: toinen on sitä, että ymmärtää kuolevaisuutensa ja tulee siksi hitaasti elävämmäksi, toinen on sitä että pelkää elämää niin että päätyy vain hitaasti kuolemaan, päivä päivältä. Ja jos on erehtynyt unelmoimaan, käy niin, että alkaa tulla elävämmäksi, koska unelmat on luotu elämää varten, ei kuolemaa varten,
ja voi olla niin, ettei mikään muu enää riitä. Se tietysti riippuu unelmasta, onko se hyvä vai ei. Siksi unelmat ovat vaarallisia, ja niiden kanssa on oltava varuillaan: haluaako tulla riippuvaiseksi päihteestä vai lääkkeestä, onko unelma jotain joka hajottaa vai jotain, joka hoitaa.
Minulla on vakava aavistus siitä, että nämä unelmat ovat jotain, jotka ovat alkaneet hoitaa. Ja siksi ne tekevät niin kipeää. Tiedän lähteväni, ja tiedän, että joudun kantamaan kahta surua. Mutta tiedän sitä syvemmin sen, että ellen lähde, alan hitaasti kuolla. Ja siihen ei minulla ole varaa, enkä halua tehdä sitä myöskään niille, jotka jäävät satamaan. Mitä iloa heille olisi siitä, että he saisivat luokseen takaisin elävän kuolleen?
Ja niinpä me pakkaamme, heitämme pois ja jaamme pois kaikkea mahdollista joka on ylimääräistä, niin kuin laivaa ennen matkaanlähtöä varustetaan: mukaan on otettava vain tarpeellinen ja vähän viiniä että illat olisivat iloisempia, mutta kaikki turha painolasti on jätettävä rannalle. Kuukauden päästä me pakkaamme maallisen omaisuuden autoon ja lähdemme matkaan. Ensimmäinen etappi on Turku. Missä siellä, en tiedä vielä, ja mitä siellä, sitä en tiedä laisinkaan. Mutta unelmoin.
Ja se, että kuinka pitkälle tietä vielä riittää, on suunnaton arvoitus. Ehkä se loppuu lounaissuomalaiseen merenrantaan. Se on sentään sama maa, sama manner. Mutta toiset ovat kertoneet, että tie jatkuu meren takana. Riippuu vain siitä, miten levottomaksi unelma vuosien mittaan tulee. Jos joskus on ylitettävä meriä sen vuoksi, epäilen, että meillä ei välttämättä ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitä en tiedä minä, sen tietää vain unelma,
ja itse asiassa sen kaiken tietää vain se, Joka antoi unelman.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Kuolema, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unelmat | Comments (2)
muistin, että sopii unelmoida. March 15th, 2010
viekää minut sinne missä hän on /
virta ole halki edessä airon
Tuntuu, että viime päivinä minua on vedetty voimakkaasti kohti maan pintaa, sellaisella tavalla joka on hyvä. Se ei tarkoita minulle lannistumista tai edes järkiinsä tulemista, vaan sitä hyvää joka tarkoittaa perustan ja pohjan tavoittamista, olennaisen tunnustamista, sitä, että paljaiden varpaiden alla tuntee taas soran ja hiekan ja sammaleisen maan ja tietää, missä on ja kuka. Hautaan varpaitani syvemmälle hiekkaan ja ajattelen, että juurrun tähän ymmärrykseen, tajuntaan ja olotilaan. Laitan tähän juuret ja tässä pysyn.
Se on jotenkin sitä, että tiedän selviäväni tästä tutkinnosta. Tiedän, että tentit menevät hyvin ja että torstaina lähetän gradun esitarkistukseen ja seuraavalla viikolla painoon. Se on sitä, että haluan poistaa asunnosta kaiken joka on siellä ylimääräistä, vuosien mittaan painolastina raahatut ilmeettömiksi tulleet tavarat, ne huojuvien papereiden pinot joiden sisältöjä en tunnista, sen laatikoihin ja hyllyille ajan virtauksissa segmentoituvan epämääräisen aineiston, johon minulla ei koskaan ole ollut tunnesidettä. Se on sitä, että kaipaan vaaleutta ja ilmaa, tilaa ja sitä että saisi avata ikkunat kevääseen, tuulettaa asunnon.
Se on sitä, että tiedän, että meidän on hyvä muuttaa. Kaikkien loputtomien kysymysten jälkeen tuli vastaus, ensin haaleana ja vaaleana ja vähän varovasti vaivihkaa varpaillaan, nurkan takaa kohteliaasti anteeksipyydellen, tuli, avasi vienosti ääntään ja sanoi: mutta saisinko silti huomauttaa, että… Kuuntelin, mitä sillä oli sanottavana, ja hämmästyin. Että mistä se tiesi? En ollut kertonut kenellekään, mutta se tiesi. Ei se tietysti voinut luvata minulle mitään, mutta kuvasi sitä mikä on mahdollista, ja poistuessaan jätti minut mietteliäänä sohvalle. Tulin pian johtopäätökseen. On hyvä lähteä, vaikka ei tiedä tarkalleen miksi ja minne, mutta on hyvä. Siksi, että jos jotakin puuttuu, on sitä etsittävä.
Rukan tykkylumisten puiden alla ymmärsin, etten ole pitkään aikaan unelmoinut. Luulin, että sellainen on naiivia eikä enää kuulu tähän elämänvaiheeseen, kun on tultava vastuulliseksi ja tehtävä työnsä. Ajattelin, että valmistun, etsin jonkun työpaikan ja sitten vain pärjään. Ne unelmat, joita oli ollut, ehtivät hautautua hitaasti sen joka paikkaan kasautuvan huojuvien papereiden ja jokapäiväistavaran alle, enkä enää nähnyt niitä. Sitten minulle sanottiin, että jokaiselle on joka tapauksessa annettu Unelma. Hiihtelin pitkin vaarojen lakia ja puolihädissäni kyselin, minne olin hukannut omani. Se on vähän sama tunne kuin etsisi kiireessä passia tai verokorttia ja on varma siitä, että täällä jossain se on, joidenkin näiden papereiden alla, mutta ei hädissään saa aikaan muuta kuin pinojen siirtelemistä paikasta toiseen. Mutta muistin jonkin aavistuksen, sen edes, että jokin Unelma oli ollut.
Muutamia viikkoja meni siihen, että sain paikallistettua, missä se edes viimeksi sijaitsi. Sitten jäin istumaan unelmani paikalle ja ihmettelin, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Oli hiljaista, ja puissa hengitti tuuli. Oikeastaan sillä paikalla oli rauhallista, nojasin pään puunrunkoon ja laitoin silmät kiinni. Ja sitten, hitaasti, niitä alkoi nousta esiin, kaikkialta maasta. Sellaisia pieniä ja epäselviä, niin haaleita ettei väreistä ollut aavistustakaan. Ojensin käteni ja ne laskeutuivat siihen. Istuimme pitkään hiljaa ja katselimme toisiamme. En tiedostanut ajan kulumista, mutta lopulta jotain tapahtui: ne alkoivat kasvaa, kiertyä, saivat selkeät rajat ja kyllä, niihin kasvoi värejä. Ehkä vain vaaleita ja kepeitä vielä, mutta yhtäkaikki, värejä.
Ja jos joku nyt kysyy miksi minä lähden Turkuun josta en mitään tiedä ja tuskin ketään tunnen, sanon: lähden siksi, että kaikella ymmärrykselläni olen päässyt siihen asti, että jos Unelma nyt on jossain, niin siellä, tai siellä sille ainakin on nyt hedelmällistä maata johon kylvää ajatus jostakin.
Unelmalle ei vielä ole sanoja. Tai on, mutta vasta muutama, ja niihin pätee saippuakuplaefekti: kupla kestää ehyenä niin kauan kuin sitä ei yritä tavoittaa, kun siihen päin ei edes katso. Vielä se laskeutuu olalle, kun odottaa.
Sitä odotellessa kärsin ikävää, en vieläkään osaa olla siellä missä V ei ole, tai siis; osaanhan minä, mutta en halua enkä halua tulla haluamaankaan. Nukun yöni entisen huoneeni sohvalla ja vedän tyynyä syliin, kolmen peiton alla ettei huone tuntuisi niin tyhjältä, aamuisin herään hiljaisuuteen jossa kukaan ei hengitä ja mietin, miten eriskummallista on tulla sielunsa sopukoita myöten niin sidotuksi ja kiedotuksi, ettei kaipaa juurikaan mitään muuta kuin sitä. Tämä vaimona oleminen on koko ajan ja joka tapauksessa paljon enemmän kuin koskaan kuvittelin. Aavistan niitä muutoksia, joita on tapahtunut, ja riemastuttaa, että se kaikki todennäköisesti tekee minulle suunnattoman hyvää, muuttua vaimoksi, tulla sidotuksi.
Vaikka se tarkoittaa vaikeita iltoja ja sitä, että uni karttelee minua, ja sitä, että muistan ikäväni painon ja summan taas.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus | Comments (0)
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)