Archive for the ‘Mieli’ Category
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
ehkä tämä on vain löytöretki. January 20th, 2010
näen unia lohikäärmeistä ja karhuista
siitä että kotiin on liian pitkä matka
aina vähän liian pitkä
junalta loppuvat raiteet kesken ja
minulta leviävät laukut tienpientareille,
silkkisukat tuuleen
muistikuvat sateeseen
ja jossain unen lopussa hukun,
ylitän vettä joka ei kanna ja
muistan, miltä tuntuu katsella pohjasta pintaan
ruskean veden läpi.
unissa minä hukun. on niin monta kuolemaa,
yksi on kuoltava joka päivä,
kun kotiin ei enää pääse kun raiteet katkeavat
kun se mitä itsestäni muistin hajoaa tienpientareille
olen jokin sana lohikäärmeen ja karhun välissä,
joskus tiesin, mitä se tarkoittaa,
nyt siitä on tullut vierasta kieltä.
näen unea ruskeasta vedestä
kun lohikäärmettä ei
kukaan uskaltanut tappaa.
*
Minä voin luullakseni hyvin. Kukaan ei tosin ole vähään aikaan kysynyt, ja kukapa kysyisi: minulla on nykyisin sen verran vähän ihmiskontakteja, että niistä alkaa erottaa olennaiset hyvin. Toissapäivänä kävin kaupungilla, ja ilahduin pitkästä aikaa: vastassa olikin tyytyväisen tuntuisia ihmisiä, kirjakaupan kassa puhui minulle enemmän kuin olisi ollut tarvis, postin nainen keskusteli kanssani lapasista ja ruokakaupassa mies tuli samalle omenalaarille poimimaan omenia, ihmettei niiden muotoa ja ihastui, kun kerroin, että niiden kilohinta on vain viisikymmentä senttiä. Kiitteli. Aivan kuin sillä olisi minun kanssani jotakin tekemistä, mutta ehkä minä vain huomasin sen ensin.
Olen viettänyt niin paljon aikaa tietokoneen ja kirjojen kanssa jonkinlaisessa pakotetussa ylhäisessä yksinäisyydessäni, että ihmisten ilmoille meneminen tuntuu samalta kuin palaisi sivilisaation pariin. Ja silloin aina tekee mielenkiintoisia havaintoja. Kuten sen, että yleensä ihmiset ovat kaupunkikeskustoissa ja yleisissä liikennevälineissä ärtyneen ja ahdistuneen oloisia, kiivaita ja kiireisiä. Sama tapahtuu kaupoissa, varsinkin, jos niissä on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Siinä ei ole mitään järkeä: jos te kaikki kerran olette halunneet tulla tänne, ostelemaan nämä asiat, kiertämään nämä kaupat, matkustamaan nämä matkat, jos tämä kaupunkielämän urbaanius on teidän kaikkien unelmanne, miksi maailmassa olette niin ärtyneitä? Muistan, miten viime kesänä joskus purjehdusmatkan jälkeen olin matkalla Helsingistä Tampereelle junassa ja ajatuksiin sattui se, miten umpimielisiä ihmiset olivat. Tylyjä, sanattomia, ilmeettömiä – ja jos jotain sanoivat, niin vain tyytymättömyyksiä. Mutta ihmekös tuo, kun olin ollut monta viikkoa vain puuveneen ja lokkien seurassa, tavannut satunnaisesti muurahaisia ja käärmeitä, ja V:n lisäksi vain muutamia ihmisiä joista kovin moni oli ruotsinkielinen ja kommunikoin heidän kanssaan lähinnä hymyilemällä. Puuveneet eivät ole töykeitä, eivätkä lokit. Ehkä minäkin olen enimmäkseen töykeä, kun arki vyöryttää kaupungin ilmapiirin minunkin päälleni ja imen sen ihon läpi itseeni, tiedän olevani kärsimätön jonoissa ja junien myöhästellessä, vaikka se kaikki antaisi minulle vain enemmän aikaa katsella ihmisten kasvoja, puiden lumisia latvoja junanikkunasta.
Voin silti luullakseni hyvin. Gradu ei enää edisty kuin rivi kerrallaan, kun teen enää stilisointeja ja viitteiden lisäyksiä. Luulisin sen olevan jo runkonsa puolesta lopullisessa muodossaan. Päätän, että se on. Siitä voisi tehdä paremman, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää syytä sille.
Kirjoitan päivät, hiihdän iltapäivisin jos ei ole niin kylmä kuin tänään (-21 astetta), nilkkaan ei enää satu niinkuin ensimmäisellä hiihtolenkillä, tapaan toisinaan ihmisiä jotka ovat erottautuneet niiksi olennaisiksi koska he näkevät vaivaa saadakseen minuun yhteyden eivätkä kuulu niihin satunnaisiin tuttavuuksiin, jotka ovat kylläkin hieno asia mutta katoavat elämästä jos ei enää ole mahdollisuutta päivisin oleilla kirjastoissa, lukusaleissa, luentosaleissa tai ruokaloissa. Yritän vetää leukoja eteisessä, jonka kattoon V teki Motonetin nyöristä ja vanhasta mopinvarresta leuanvetotauon. En pysty tähän mennessä kuin vasta roikkumaan tangossa kädet kipua huutaen. Toistuvasti menen kuitenkin ripustautumaan tankoon. Siinä on jotain viehättävää, olla voimiensa äärirajalla: vaikka kuinka yritän, ei kehoni nouse senttiäkään. Ei ihme sekään: yleensä siihen tarvitaan lihaksia, pelkät käsivarret eivät riitä. Ripustan itseni uudelleen ja uudelleen tankoon kenties siksi, että se on konkreettinen haaste: jotakin olemassaolevaa, fyysistä, jota voin tavoitella, jossa voin kuvitella kehittyväni, ainakin kipu käsivarsiin kehittyy säännöllisesti, samoin vatsalihaksiin kun yritän nostaa jalkoja vaakaan samalla kun roikun tangossa.
Keho löytyy taas, sen ulottuvuudet ja kivunaistimiskyky, ja samalla sen rajat. Mieleni on säälittävän vähän kontrollissa siitä, mitä kehossani tapahtuu. Keskimääräisesti ottaen olen tyytyväinen siihen tilaan, mutta en ole sentään niin runollinen, ettei niiden rajojen etsiskely ja pakottaminen kiinnostaisi minua vähän.
Näen omituisia unia. Niissä on luoliin kätkeytyneitä lohikäärmeitä, jotka pitäisi tappaa, ja lauma pitkäkuonoisia karhuja joita juoksen karkuun pitkin metsää. On laajoja järviä joissa on omituisen muotoisia saaria, ja minä teen matkaa hiekkasärkkiä pitkin ja näen vain loputonta vesien sokkeloa, tai tarvon hiekkaisilla mäntykankailla yli suppien ja harjujen. Ja on junanraiteita, joiden varteen junat jättävät minut hylätyille asemille, ilman tietoa kotiinpääsystä. Juna-asemat ovat muuttuneet valoisammiksi ja marmorisiksi, joka on varmaankin hyvä merkki. En silti vieläkään pääse perille.
Eikä sekään ole ihme, koska en ole missään nimessä vielä perillä. Tällä hetkellä olen ehdottoman irti. Missä minä olen kiinni? Tässä avioliitossa. Ja hetken aikaa vielä yliopiston opintorekisterissä. Sen jälkeen en enää missään, hetkeen, kunnes itseni johonkin sidon. Nämä junaunet alkoivat talvella ennen ylioppilaskirjoituksia, kai on ihan luonnollista, että ne jatkuvat edelleen – olen joka tapauksessa edelleen samalla matkalla, eksyksissä samaan maisemaan.
Mutta haluaisin ajatella, että eksyksissä oleminen on välttämätöntä. Niinhän löytöretkiä tehdään. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, missä olen. Minä tiedän hyvin, missä itse olen. Missä kaikki muu sitten on, on hieman epäselvää. Löytöretken tarkoitus on kai ottaa siitä selvä. On siis hyvä olla eksyksissä, olla löytöretkellä.
Tabermannkin tajusi sen, ostin kortin ja lähetin isälleni nimipäiväksi, ehkä osin selittääkseni ettei siitä tarvitse huolehtia että olen vielä tuuliajolla:
Roadmap
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille// T. Tabermann
*
Siinä se mitä tähän päivään tarvitsen, luullakseni kaikki on hyvin ja tämä sekava löytöretki jatkuu. Joskus todennäköisesti löydänkin vielä jotain, jospa sitten vaikka elämäni.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Matkalla, Meri, Mieli, Muutos, Tulevaisuus | Comments (0)
loukkaantuneita traakkipuita. January 12th, 2010
Tulin eilen aamupäivällä kotiin. Juna-asemalla kiipesin pyörän selkään kuin iso vaappuva koppakuoriainen rinkkani alla ja ripustelin muut kassit ympärilleni; yhden kiedoin tarakalle myttyyn, toisen keikkumaan ohjaustankoon. V lähti suoraan luennolle, minä vaapersin kotiin asti lumisia teitä ja pyöräilin melkein kaikki mäet ylös, vaikka puuskutin kai kuin höyrykone. Junassa olin meinannut keikahtaa selälleni asemaa odotellessa kun reilusti takapainoisena en osannut arvioida junan jarrutuksia; rinkan kanssa on mahdoton seistä suorassa, on kuljettava koko maailman paino harteillaan. En kuitenkaan kaatunut, vaikka se olisi ollut hupaisaa: siinä olisin sätkytellyt jalkojani kuin iso hyönteinen, kykenemättä kääntämään kiiltävää kuortaan oikeinpäin ja vain odotellut, että jokin iso käsi olisi nostanut minut taas oikeaan asentoon.
Kotona kaikkialla oli putoilleita lehtiä, eteisessä Helsingin Sanomia ja olohuoneessa traakkipuun ja sutipuun mielenosoituksellisia lehdyköitä. Yksikään kukka ei silti ollut kuollut, vaikka hylkäsin ne kolmeksi viikoksi ilman vesipisaraakaan. Lepyttelin niitä saman tien viileällä vedellä, nyt ne kenties osoittavat minulle vielä loukkaantuneina mieltään niin kuin yksin olleet lemmikit, traakkipuukin oli kääntynyt ikkunaa kohti kuin tuijottaakseen ylpeästi toiseen suuntaan. Eteisen palmuvehka sen sijaan oli tehnyt kolme uutta vartta (tosin kolme oli kuollutkin). Tähän asti se on tehnyt kaikki uudet vaaleanvihreät versonsa silloin, kun olen unohtanut tai hylännyt sen hetkeksi. Joko se on spartalainen askeetikko tai sitten se yrittää saada huomiotani uusilla oksilla. Käy melkein sääliksi, parka, yritän pitää siitä nyt parempaa huolta.
Maanantaiaamuna heräsimme varttia vaille viisi Sauvossa, seitsemältä olimme jo junassa. En saanut eilen kukkien kastelun lisäksi mitään muuta aikaan paitsi jauhelihakeittoa. Tänä aamuna kello soi seitsemältä ja se oli jo astetta suurempi kuolema; söin puuron ja jäin makaamaan sanomalehden päälle pöydälle, ajatus nousemisesta, tietokoneen avaamisesta gradusta puhumattakaan oli kuin kuumia neuloja aivoissa. Aivan kuin tietokoneen paikalla olohuoneessa olisi ollut valtava magneetti, miinusmerkkinen niin kuin minäkin, joka hylki minua valtavalla voimalla ja työnsi pois oviaukosta. Tai sitten minä hyljin tietokonetta, en tiedä.
Tuntui samalta kuin olisi ollut pakko mennä avantoon pakkasella ilman saunaa. Hivuttauduin naama irvistyksessä kohti olohuonetta, yritin laittaa varpaan veteen, tulin istumaan sivuttain työtuoliin ja yritin vältellä koneen avaamista, oikean tiedoston etsimistä… Ja sitten kun sain tiedoston auki, se oli täynnä sanoja joita en muista kirjoittaneeni, kappalejakoja joiden logiikkaa en muista ja viitteitä jotka ovat jääneet merkitsemättä mutta joita en enää tavoita, lisäksi olen hukannut jonnekin muistiinpanot koko työn loppuosan hiomista varten enkä ole lainkaan varma, minkä langanpätkän poimisin. Vähän kuin pitäisi valita millä veitsellä haluaa pilkkoa sipulin eikä uskalla poimia yhtäkään, koska on varma, että ne iskevät minua sipulin sijaan, ja kävi niin tai näin, niin joka tapauksessa alkaa itkettää.
En tiedä, miten se tapahtui, mutta viisi tuntia melkein olen nyt tässä istunut ja yrittänyt ottaa saippuapalana karkailevasta gradusta otetta. Että onnistuin sittenkin. Istumaan tähän alas ja etsimään tietoa, selailemaan sivuja, yrittämään ymmärtämisen yrittämistä. Työhön tuli mittaa parin nootin verran lisää, mutta sillähän ei ole mitään väliä: jos huomenna taas saisin itseni kartalle ja muistaisin, minkä maan kartta se oikein on ja mikä väri tarkoittaa vettä ja mikä metsää, pystyisin vähän kirjoittamaankin.
Ei silti. Löysin uskomattoman Googlen Books -palvelun, jonka takia lähdekirjoihini tuli jotakuinkin ihastuttavasti lisää. Mainio palvelu, johon on skannattu mitaton määrä kirjoja – tosin useimmista puuttuu pari sivua sieltä täältä juuri raivostuttavista paikoista että ihmiset haluaisivat ostaa oikeankin kirjan, mutta kyllä niistä selvää jokseenkin saa. Kaikkien graduntekijöiden unelma, varsinkin jos tutkii aihetta josta ei ole kirjoitettu paljon mitään suomen kielellä ja ulkomaalaistakin kirjallisuutta on käännetty vain nimellisesti…
Olen ollut kolme viikkoa kuplassa. Loma oli nyt enemmän kupla kuin ehkä koskaan ennen. Nyt minut on tuupattu taas pinnalle ja valo sattuu silmiin, hengittäminenkin polttaa keuhkoissa. Mutta kyllä tämä tästä.
Loma oli lunta, lumihämärää aamuisin ja iltaisin, pitkiä istumisia pitkissä pöydissä, kulkemista metsissä ja metsäteillä ja jäillä, jäätyviä varpaita, niin kuumaa teetä termoksista että hampaisiin sattuu, sen tajuamista että talvella varjot eivät ole mustia vaan sinisiä, aina sinisiä, kuunpimennystä vanhalla kaukoputkella, Straussia, pihan poikki juoksemista keskellä yötä paukkupakkasella kun aitassa ei ole vessaa, sitä ettei kylmä tunnu kylmältä jos on todella väsynyt, lumen narinaa ja puiden paukkumista kylmässä, mustaa pianoa olohuoneessa, vilttiin kääriytymistä, tulen hajua ja rätinää, käpertymistä, ja unta,
loma tuntui olevan unta enemmän kuin pitkään aikaan, päivät olivat täynnä unitaskuja täynnä pöllähtävää hienoa unihiekkaa johon putoilin tahtomattani ja täysin arvaamatta, raukeutta joka valui jäseniin kimaltavana pölynä ja veti koko kehon kohti vaakatasoa, aamuja joina pöly ei hälvene eikä mieli käynnisty edes yrittämällä,
ja ihan viimeksi loma oli sitä taikatalvea joka Sauvoonkin laskeutui paksuna valkoisena sumuna, kai meri oli vielä auki, ja sieltä kuohui valkoinen sumu maiseman ylle niin paksuna, että lenkillä peltojen välissä en nähnyt kuin muutaman sähkötolpan haamun valkoisessa, kaikki muu oli merta tai taivasta tai pumpulia, ja kun jatkoin juoksemista, metsät nousivat sumusta kuin muistot syvästä vedestä. Kaikki se sumu jäätyi kovassa pakkasessa aivan kaiken pinnalle; puut olivat paksun sokerikuorrutteen alla, rautaverkkoiset aidat, tolpat, auton ikkunat, kaikki. Jos olisimme seisseet ulkona tarpeeksi kauan mekin olisimme jäätyneet kuuraan; silmäripset kimpuiksi säikeitä, poskiin terävä kidekerros, hiukset nousseet jäästä pystyyn ja sojottaneet kohti taivasta, kaiken yllä hitaasti kasvava kuuraturkki, helisevä ja hauras.
Sen sijaan me palasimme arkeen. Kuura loppui Oriveden kohdalla, ja täällä on enää lunta. Onneksi se pitää ääntä edelleen, narisee tai sihisee, kuiskii ja humisee. Menen nyt sinne kävelemään, koska tämän päivän työ oli tässä;
huomenna sukellan avantoon uudestaan.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Mieli, Teologia | Comments (0)
descended from Nefertiti. January 2nd, 2010
Kävimme päivällä jäällä. Pakkanen oli kiristynyt yöllä, ja kymmentä vaille kaksi punakarvainen aurinko laski sen läpi jo kohti horisonttia. Kävelimme lähiön läpi, uimarannan tuntumaan, kävelysillan vierestä alas jäälle. Taivaalla ei ollut kuin ohutta pilvihaituvaa, jossain kaukana selällä muutama musta piste siellä missä oli pilkkijöitä. Aurinkoa saattoi katsoa paljain silmin suoraan, sen punaista kangastuksenomaista palloa. Suoraan auringosta ylöspäin ampaisi valojuova, leveä valonsäde. “Se johtuu siitä, että ilmassa on kiteitä”, sanoi V. Valoilmiö, valon ilmiö.
Vaikka yhtäjaksoinen pakkanen on täällä kestänyt jo monta viikkoa, oli jään pinnalla lumen alla ohuesti vettä monessa paikassa. Kahlasin sen läpi kengissä jotka eivät ole sellaiseen tarkoitettu, ja kun pääsimme saareen asti, kengänkärkiin ja kantoihin oli kertynyt paksu jääkuori, jäätyneen loskan muodostama. Varpaita alkoi paleltaa jossain ohuen mokkanahan alla, mutta kiersimme koko saaren valon puolelta, punaisessa laskevassa auringossa. Saaren puiden ulkoreunat olivat kuin sokerihuurretut, valkoisen kuorrutteen alla: jokainen oksankoukero ja varrenväännös piirtyi esiin. Ajattelin japanilaisia puupiirroksia; niiden yksityiskohtaista herkkyyttä, vähän kuin kaikki menisi rikki jos menisi liian läheltä katsomaan tai uskaltautuisi koskettamaan.
Kun käännyimme takaisin rantaa kohti, tuli viima suoraan kasvoille. Sitä ei ollut huomannut aavalle päin kävellessään selkänsä takaa, mutta paluumatkalla se yritti saada meidät sormenpäihinsä. Nostimme kädet suojaksi kasvojen ympärillemme ja juoksimme hangessa, minun varpaani palelivat, hanki loksahteli alta pois ja rasahteli askelten painosta, loska tarrautui jalkapohjiin ja palelsi varpaita kengän läpi, niskaan kohosi hiki vaikka kasvot hytisivät kylmää.
Lumi oli jäätynyt kerroksiksi, joiden läpi jalka putosi rasahtaen. Aina silloin tällöin lumi ja jää päästi askelen alla ison humahduksen tai suhahduksen, äänen joka lähti jalan alta sekä oikealle että vasemmalle, ja saatoin kuvitella miten jään kerrokset notkahtivat jalan alla ja isot jäämassat vaappuivat. Kun kuulin sen toisen kerran, jähmetyin paikalleni – järki sanoo, että jää on jo miehenpaksuista tällaisten pakkasten jälkeen, mutta vaistoeläin minussa sai niskakarvansa pystyyn ja jännitti lihaksensa juostakseen takaisin. Omituista, miten nopeasti sekin tapahtuu: koulutetusta, loogisesti ajattelemaan oppineesta, lukeneesta ja itseään sivistyneenä pitävästä ihmisestä tulee yhtäkkiä vaistonvarainen metsäläinen, säikky hämäränolento, jonka ajatuksissa aktivoituu ensimmäisenä hätäinen toive siitä, että pitäisi löytää turvapaikka.
Jatkoimme silti matkaa. “Onhan meillä molemmilla pitkät kaulahuivit”, sanoi V, ja todennäköisesti suhinaa piti vain kerroksiksi jäätynyt lumi, joka väsyi jalan alla, ei mustankova jää.
Saaren takana oli hyvä seistä hetki ja katsella Pyhäselkää. Se on niin pitkä selkä, että jos sen vastarannoilla seisoisi kaksi miestä jotka pitäisivät välissään kireälle vedettyä köyttä (oletetaan, että sen voisi saada täysin suoraksi jännitettyä, vaikka kaarellehan se aina jäisi), uppoaisi köysi parhaimmillaan 16 metrin syvyyteen ihan vain siksi, että maapallon pinta on kaareva. Kirkkaalla säällä vastarannan näkee täältä suunnasta kuitenkin koko ajan; kaukana horisontissa jään yllä kelluu ohut tummanharmaa viiva. Ei se ihan samalta tunnu kuin Kökarissa tuntui kun seisoi korkealla kalliolla ulkoluodolla ja katsoi Ruotsin suuntaan, siellä kun ei ole vastassa kuin vettä silmänkantamattomiin ja toinen maa jossain veden takana, mutta Pyhäselänkin aavalla tuli avara olo, sellainen että mahtuu hengittämään, mahtuu katsomaan ympärilleen ja on tilaa ja tyhjyyttä jossa olla. Ja on valoa jossa olla, kaikkialla ympärillä vain taivasta, lunta ja valoa.
Olemme nukkuneet koko viikon niin pitkään, ettemme ole ehtineet elää aamuja ollenkaan. V on noussut muutamana päivänä vasta lähempänä kello yhtä, minä olen pakottanut itseni ylös joskus yhdentoista aikaan. Tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Yleensä uni on minusta stressaavaa; en nukahda välttämättä nopeasti, heräilen usein, aamuyöstä keho on jo valmis nousemaan ylös ja seitsemältä on helpottavaa se, että saa jo luvan kanssa nousta sängystä. Sängyssä lojuminen ei ole koskaan minun mielestäni ollut erityisen nautinnollista; se on turhauttavaa, koska olen täysin hereillä ja pää täyttyy asioista, joita haluaisin tai joita pitäisi tehdä, ja kaikki makoilu tarkoittaa sekunteja ja minuutteja, jotka tikuttavat ohitse ja jotka menetän.
Näinä aamuina kello yhdeksän olen kääntänyt onnellisenraukeana kylkeä, etsinyt varpaille viileän paikan peiton alla, mytännyt tyynyn pään alle ja nukahtanut uudelleen, kellunut koko aamupäivän ohuensumuisissa unikuvissa, ajelehtinut rannalta rannalle ja joskus yhdentoista jälkeen puoliksi väkivaltaisesti päättänyt, että on herättävä, siirryttävä unimaailmasta todelliseen ja aloitettava päivä. Osa unistani on ollut yhä levottomia ja ahdistavia, mutta silti nukkuminen on ollut taivaallista. Se on ollut nautinnollista. En muista, milloin nukkuminen olisi ollut näin nautinnollista. Voi taivas, mistä olen jäänyt paitsi. Tästä nautinnosta monien vuosien ajaksi… Pahinta on se, että luultavasti en pääse tähän tilaan kuin monen viikon lomien aikana, arki tarkoittaa katkeilevaa unta ja liian valpasta kehoa, pätkittäistä aamumieltä ja ohuenhaurasta unta, joka silti täyttyy levottomilla hätäisillä unikuvilla. Vielä viikko aikaa nauttia tästä… Aion nauttia, nukkua surutta nämä pitkät aamut, menettää aamutunnit joista yleensä olen niin nauttinut, kellua unen puolityhjällä uimapatjalla keskellä aavaa horisonttia ja odottaa, minkä unisaaren rantaan tömähdän ja mitä villi-ihmiset sieltä minut löytävät.
Unissani olen muuttanut; vaihto-oppilaaksi vieraisiin maihin, outoihin sotkuisiin soluasuntoihin, kaikki entinen on jäänyt taakse ja olen tajunnut, että olen tyhjän ja oman itseni varassa, ja minun on opeteltava vieraat tavat ja paikat ennen kuin mistään tulee mitään. Tai minulle on tarjottu varastettuja koruja joista olen kieltäytynyt moraalisista syistä, kokenut ylemmyydentunnetta ja yksinäisyyttä yhtä aikaa, on ollut moderneja suurkaupunkeja ja junia niissä ja samalla sotkuisia opiskelija-asuntoja, vierautta ja tunnetta siitä, että on matkalla, jonka päättymisestä ei ole mitään tietoa.
En ihmettele.
Tämä kevät on jollain tavalla viimeinen, sen jälkeen kaikki tutuksi tunnustettu elämässä muuttuu, ensimmäistä kertaa niin perustavanlaatuisesti kuin nyt. Työ, uusi asuinpaikka? Mikä työ? Mitä minä teen? Mitä minä osaan? Mitä haluaisin oppia? On tehtävä valintoja, ja ne vaikuttavat kaikkeen tulevaan.
Ehkä tämä olo, tämä lievä jonnekin alle hautautunut levottomuus ja kysymysten tulva, on jotenkin sama kuin mitä on kävellä jäällä jonka tietää kestävän, mutta joka pitää outoa ääntä. Tiedän, että jää alla kestää, ja elämä etsii uomansa tai sille se uoma selkeästi näytetään. Joka toisella askelella jää päästää kuitenkin varoittavia narahduksia, ja jähmetyn kerta kerran jälkeen paikalleni. Kuulostelen, niskakarvat pystyssä: kestääkö tämä, vai joko nyt mennään pohjaan asti ja hukutaan? Vaistoeläin tulee pintaan, kaiken logiikan hylännyt vaistonvarainen olento. Sillä ei ole vaihtoehtoja,
mutta yritän taluttaa sen hellävaraisesti kesään asti, saaren ympäri, että me näkisimme, minkälainen uusi horisontti sen takana aukenee.
Saa nähdä. Minä en tiedä siitä vielä mitään.
*
V kertoi eilen, että olen kuningatar Nefertitin suora jälkeläinen.
Tosin niin on jokaikinen muukin tänä aikana elossa oleva ihminen. Siitä huolimatta se on hienoa.
“Scientists who study population genetics have done a great deal of research on this subject. An article by Steven Olson in the May 2002 issue of The Atlantic Monthly describes some startling results of their studies:
- In all probability, you and I are descended from English Royalty
- Everyone in the world is descended from Nefertiti and Confucius
- Everyone in the Western world is descended from Charlemagne
- Eighty percent of Charlemagne’s contemporaries are also ancestors of us all.”
// http://www.kknfa.org/potentialancestors.htm
Voi ainakin sanoa, että mulla on hyvät geenit. Egyptin kaunein nainen, sentään. Nefertiti muistaakseni tarkoittaa, että “kaunis nainen on saapunut”. Tosin nämä välissä olevat sukupolvet ovat voineet vaimentaa sen vaikutusta… Mutta sentään, jännittävää.
Kai se on jännittävää, että voi ajatella tai edes pienellä syyllä kuvitella omat sukujuurensa niin paljon taaksepäin, että omakin historia alkaa kietoutua yhteen niin sanottujen suurten tarinoiden kanssa.
Sen jälkeen on vain enää rakennettava oma suuri tarinansa.
Posted in Aistit, Elämä, Lepo, Luonto, Mieli, Muutos, Tulevaisuus, Unet | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
pistachio. November 18th, 2009
Olen viimeisen viikon sisällä istunut noin 20 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä. Viikonloppuna siihen tulee vielä 10 lisää. Olen alkanut oppia sen, miten ollaan loputtomiin paikallaan – hautaudutaan, hukutaan, unohdutaan, tuijotellaan, tarkastellaan, kellutaan. Minusta on tullut taitava viettämään aikaa niin, että vain puolittain katselen maisemaa. On olemassa jokin välitila, jokin melkein-läsnä-tila, jossa osa mielestä askartelee joutilaasti sen kanssa mitä silmien kautta saapuu, osa järjestelee hieman laiskasti mielensisäisiä paperilappusia värijärjestykseen. Kun ei oikeastaan ajattele, ja sitten kuitenkin ajattelee. Kun ei näe, ja sitten kuitenkin näkee, ja hetkittäin havahtuu ajatuksiin tai näköaistimuksiin:
Milloin tuolla alkoi olla noin musteensinistä? Ei järven pintaa enää näy, kaikki on vain yksi sininen.
Nyt pitäisi olla jossain rannalla. Seurata sitä miten vesi sammuu mustaksi. Niin pitkään, että pitäisi tunnustella polkua varpaillaan.
Onkohan Ruether oikeastaan jo post-kristitty? Kyllähän se hylkää kaksiluonto-opin. Ei kai se käy.
Kumma kun alkaa tuntua siltä että tunnen sen naisen. Miltäköhän tuntuisi, jos joku tutkisi minun ajatuksiani?
Järkyttävää – joku tutkisi ajatuksiani ja kirjoittaisi niistä jonkun paperin, luulisi ymmärtäneensä.
Emme me voi toisiamme todella ymmärtää. Joka kierroksella mukaan tarttuu tulkintaa, subjektiivista väärinymmärtämistä, meillä on kaikilla erilaiset silmälasit, emme me toisiamme ymmärrä emmekä me osaa tulkita… Oikeastaan ketään.
Onko se oikeastaan edes mikään arvo, että yrittää tehdä itsestään ymmärrettävän?
Siihen menisi ikä ja terveys… Kaikki. Ei se käy. Me olemme käveleviä Rubikin kuutioita,
jos edes itsensä saisi joskus
ymmärrettävään muotoon
ja sitten iPodissa kääntyy uusi levy, uusi kappale vetää ajatukset uudelle uralle. En luopuisi näistä välitiloistani, niissä pääsen toisinaan sammumaan, jos en kokonaan, niin ainakin osin.
On hyvä olla kun vain on, ohjailee raukeasti ajatusten ruuhta, pitää perää ettei ajauduta koskiin, uittaa sormenpäitä vedessä, katselee pilvenlonkia. Sellaista olisi oltava enemmän. Hyvin harvoin vain mikään pakottaa ihmistä istumaan montaa tuntia aloillaan, kun ei voi mennä minnekään sillä on koko ajan menossa, kun on vain istuttava ja katsottava pään ulko- ja sisäpuolta. Oltava.
Tänään musteensinisyys oli vaikuttavaa; kun maisema tummuu fazerinsinisestä asteen verran mustemmaksi, sellaiseksi, ettei maata erota vedestä eikä vettä taivaasta, puut ovat ohuita sivetimenvetoja hämärän keskellä, on vain yksi väri ja se on mustuva sininen ja on tiirattava lähempää ikkunaa läpi että näkisi enää mitään.
Kaupungissa oli vain sohjoa, keltaisia siriseviä valoja ja Veturin terassilla ainainen lauma nuoria, kylmässä ja märässä värjöttelemässä, en tiedä miksi mutta teini-ikään tuntuu liittyvän viehätys rumiin paikkoihin. Ostin maitoni ja tulin kotiin, musteensinisestä on tullut mustaa, laitan päälle pieniä valoja ja mietin, onko missään enää kynttilöitä. Kummallista ajatella, että muutaman viikon päästä olen enää enimmäkseen täällä. Siitä on kauan.
Minna toi Irlannista levyn, jota olen kuunnellut melkein yhtä soittoa jo pitkään. Harvoin jaksan laittaa samaa levyä alusta soimaan viimeisen kappaleen loputtua, mutta nyt olen jaksanut. Lisa Hannigan on laulanut Damien Ricen levyillä mutta tekee nyt soolouraa. Minna oli löytänyt levyn jostain ja ostanut kaksi, ja toi toisen minulle. Pistachio on jäänyt soimaan päähän. Video ei ole ihmeellinen, mutta laulu on hyvä:
Ja sitten on I Don’t Know, josta pidän vähintään yhtä paljon. En ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, että pidän rosoisista äänistä, en sileistä ja hahmottomista. Pidän siitä pikkupiirteisyydestä ja pehmeydestä, jota näissä on. Ajattelen aamupäiviä ja teestä nousevaa höyryä, sitä kun tullaan kylmästä sisään ja puhalletaan sormiin, posket punaisina, pieniä asioita joista kerrotaan tarinoita.
*
Leipätaikina yrittää keittiössä tulla kulhonsa yli. Siitä tietää että on kotona että voi ottaa kaapista jauhoja ja sotkea kyynärpäänsä taikinaan,
oli se koti sitten mikä tahansa, oma tai paikka jossa asuvat toiset, jos siellä voi leipoa, tulee sellainen paikka kodiksi.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Matkalla, Mieli, Musiikki | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)