Archive for the ‘Minäkuva’ Category
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
kaksisuuntainen tunne / a two-sided feeling January 23rd, 2010
toisaalta on kuin minua revittäisiin loitolle siitä joka olen
toisaalta lähestyn sitä millaiseksi minun piti tulla.
kahden peilin välissä alkaa epäillä
onko kukaan kolmesta kuvasta minä
liikutan kättäni ja ne heiluttavat takaisin
tiedän että molemmat katsovat suoraan silmiin
kun tuntee kahta yhtä aikaa
repeän irti luistani, nahka hajoaa riekaleiksi
mutta entisen alla olikin
elämäänkelpaava
joskin vähän aristava
tuntematon iho.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: öljyläikkä. January 23rd, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Ihmissuhteet, Luonto, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: välissä on vain kuolema. November 23rd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Järjettömyys, Kauneus, Kuolema, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Muutos, Tunteet, Usko | Comments (1)
death and decay. October 31st, 2009
Death and decay. Kuolemaa ja maatumista.
Sanakirjan mukaan “decay” tarkoittaa mädäntymistä, rappeutumista, lahoamista, kuihtumista, reikiintymistä, hajoamista. Sitä olen ajatellut näinä päivinä, ja kuolemaakin, mutta ne eivät ole olleet niitä pimeitä ja ankeita ajatuksia, joita kuolemisesta kai yleensä ajatellaan.
Silmät ovat vieläkin arat, punoittavat pienimmästäkin syystä, iltaisin oikeaa silmää on raskasta pitää auki, tuntuu, etten jaksa katsella asioita sillä enää. Nyt istun olohuoneen mustalla sohvalla, huppu päässä kun ikkunasta vetää, tunnen kipua korvakäytävissä ja kurkunpäässä, ja hartioita kiristää monta kireäksi nystyräksi pureutunutta solmua. Polvessa on taas tuntunut silloin tällöin pieni vihlaisu, muistutus: sinun jalkasi kulkevat väärässä asennossa, me pehmeät kudokset saatamme taas ärsyyntyä ja silloin me vaurioidumme. Olen silti juossut lenkkejä, koska lääkäri ei viimeksi osannut sanoa kudosvaurioista muuta kuin että toisinaan niitä tulee. Ihoni on talvea vasten taas kuivaa ja ohutta kuin pergamentti, jalkojen pintaan ilmestyy punaisia kutiavia renkaita, ja levitän niiden päälle edelleen kortisonivoidetta koska lääkäri ei osannut sanoa atooppisesta ihottumasta muuta kuin että toisinaan sitä tulee. Jos laskisin arvet eri puolilta kehoani, niitä olisi monta, suurempia ja pieniä, mutta arpia silti. Tämä keho ei enää ole sellainen kuin se oli sen saadessani;
se on jo kulunut, jotkut osat sitä ovat vaurioituneet, jotkut eivät enää toimi kunnolla ja osaa en edes osaa huoltaa koska keinoja ei ole.
Viime toukokuussa yhden ystävän polttareissa, mökillä ruokapöydän ääressä puhuttiin siitä, pitäisikö se ottaa todesta että tässä iässä pitäisi jo käyttää ryppyvoiteita. Sanoin vastustavani sellaista. Yksi tytöistä totesi että mitäs sä sitte teet kun naama roikkuu jo ja on liian myöhäistä, ja minä sanoin ottavani vähän teippiä ja kiristäväni liian nahan leuan alle. Ehkä en tekisi niin, mutta silti minä vastustan ryppyvoiteita… Vain siksi, että ajattelen, että se mitä apteekin perusvoide ei iholleni tee saa jäädäkin tekemättä,
silmieni ympärille saa tulla juonteita, miksi minä estäisin niitä,
tämä keho on suunniteltu vanhenemaan niin.
Tätä kaikkea olen miettinyt viime viikkoina: silmäni saattavat olla tällaiset aina, ihoni saattaa olla kuiva ja rapiseva ja kutiava, polveni saattavat kulua ja joku päivä en juokse enää näin kivuttomasti, ja mikä tahansa päivä saattaa tuoda mukanaan jonkun sairauden tai vamman, jonka kanssa on elettävä loppuikä. Se, että tähän asti olen elänyt kliiniä elämää jonka suurin suru on ollut lievä nuoruusiän akne ja nyt punaiset silmät, on sekin itsessään ihme.
Ajatus pusertui lopulta viime viikolla tähän: this body is built to die and decay. Elän ruumiissa, joka on tarkoitettu kuolemaan ja maatumaan. Elän maatuvassa ruumiissa. Tämä “minä”, jossa nyt elän, on jotain joka kuolee, maatuu, hajoaa ja jo ennen sitä vanhenee, kuluu, rappeutuu, heikkenee ja saa kolhuja.
Ja se on totta. Se on totta. Se on tosiasia ja fakta. Se on jotain, jota ei voi estää, ja jonka hidastaminenkin on vaivalloinen ja kallis yritys, josta ei anneta takuita. Minä kulun. Minä kolhiinnun, osat minussa eivät tule aina toimimaan ongelmitta, minun pintani rypistyy ja kuivuu, muuttuu ja muokkautuu. Ja minä tahansa päivänä saatan rikkoutua niin, että se muuttaa elämää… Tämä on haavoittuvainen keho, joka saattaa vaurioitua niin pahasti, että elämä muuttuu loppuiäksi.
Voi myös olla, ettei niin käy. Voi olla, että kehoni säilyttää toimintakykynsä, mutta en saa siitä mitään takeita.
Tänään makasimme hetken sängyllä ruoan jälkeen, ja kysyin V:ltä onko se koskaan ajatellut elävänsä kehossa, jonka on tarkoitus maatua. Ihmettelin asiaa hetken ääneen, ja V kysyi, niinkuin V kysyy kun se kysyy jotain joka leikkaa pintojen läpi ja paljastaa arat ytimet: ootko sä aatellu, että sun pitäis olla täydellinen?
Hetki piti olla hiljaa. Oon kai mä aatellu. Mutta ei se oo mahdollista.
En ole aikaisemmin ymmärtänyt tätä. Että olen hajoava olento, että tämä materia ympärilläni ja tämä keho jonka kautta elän, on hajoava ja maatuva rakennelma. Ja koska en ole ymmärtänyt sitä, on jokainen kolhu tuntunut kauhistavalta, jokainen kuivuminen ja risku, jokainen särö ja heikkenemä. Minussa on ollut monta vuotta jokin puolitiedostettu huonontumisen pelko, pelko siitä, että olin joskus jotain jonka nykyisin olen kadottanut – tai jos pidän jostakin minussa, joudun pelkäämään jokaista tulevaa päivää, sillä se saattaa tuhota sen asian minusta pois. Olen kuvitellut, niin ruumiin kuin mielenkin tasolla, että on mahdollista olla täydellinen. Tai täydellisin versio omasta itsestään, edes. Ja olen yrittänyt olla sitä, kun sen on kerran pitänyt olla mahdollista. Ja se on vain lisännyt pelkoa.
Ja se on lisännyt vierautta omaa elämäänsä kohtaan. Omaa kehoaan kohtaan. Omia raajojaan, ihoaan, kasvojaan, hiuksiaan, silmiään kohtaan. Käsiään kohtaan. Ne ovat saattaneet milloin tahansa pettää minut. Olen joutunut vartioimaan niitä, valvomaan ja pitämään ne kurissa. Että nekin yrittäisivät olla täydelliset.
On vapauttavaa,
on irrottavaa
on armollista ymmärtää,
että tämä materia minussa on suunniteltu kuolemaan ja maatumaan. Tämä ei ole ikuista. Tämän ei ole tarkoitus olla täydellistä. Tämän kaiken on tarkoitus olla vain
instrumentti
- jotain, jonka läpi soin. Jotain, joka antaa minulle hetkeksi äänen. Tarvitsen kädet, että voin koskettaa. Tarvitsen silmät, että voin nähdä. Tarvitsen suun ja huulet, että voin puhua. Tarvitsen jalat, että voin kulkea – ja kulkea voi nykyisin jaloittakin. Tarvitsen vatsan ja sisäelimet että kehoni saisi energiaa. Tarvitsen pään ja aivot, että tajuntani voisi hetken asua tässä aineessa. Mutta tämä ei ole pysyvää. Tämä ei ole itsetarkoitus. Tämä on hetkellistä.
Hätkähdin tajutessani, että alan ajatella sillä tavalla jota graduni lähdenainen Rosemary Radford Ruether ei siedä: että kehoni ja mieleni ovat erilliset, kehoni ja sieluni ovat erilliset, tämä keho on vain ainetta, elämä ei ole kokonaisena tässä, ja toisaalta on, tämä on tällä hetkellä kaikki mitä tiedän ja missä elän, mutta osa minusta kurkottaa koko ajan ylöspäin, ja sitten kun tämä ruumis antautuu kuolemaan ja maatumiseen, minussa on osa, joka ei kuole eikä maadu.
Ruether ei kestä tätä, koska se hänen mielestään aiheuttaa elämän väheksymistä ja maailmasta pakenevaa, eskapistista ja vastuutonta etiikkaa. Minä en hyväksy sitä miten Ruether ajattelee, koska hänellä ei ole minkäänlaista toivoa. Jos sielu maatuu siinä missä ruumiskin, ei toivoa ole.
Minut tämä vapauttaa. Vapauttaa ymmärtämään tätä kehoa, sen kolhuja ja vikoja. Vapauttaa suremasta niitä – minä en ole tämä keho. Asun tässä nyt, mutta en ole tämä keho. Tämä keho rappeutuu ja hajoaa, minä en. Minä muutun, saatan huonontuakin, mutta en maadu ja mätäne. Se, että kehoni lopulta maatuu ja mätänee, vain vahvistaa sitä, että on jotakin… enemmän. Että se, mikä on olennaista, on jotakin enemmän.
Ja siksi voin juosta, syödä, katsoa peiliin, koskettaa, rakastaa, antaa anteeksi tälle keholle, hyväksyä sen;
tämä keho ei ole totuus minusta. Annan sen kulkea siihen suuntaan johon se on menossa; en yritä keinotekoisesti estää sitä, en yritä ylläpitää illuusiota ikuisesta nuoruudesta tai siitä että voisin olla aina seitsemäntoistakesäisen näköinen, totta puhuen en silloinkaan osannut olla tyytyväinen, miksi se olisi parempi nytkään, en halua tuhlata rahaa silmävoidepurkkeihin joissa kalleinta on selektiivinen loksahdus kun kansi kierretään auki tai vakuuttava lasinen paino kämmenellä, en halua kuluttaa aikaani kuntosaleilla, pakottaa kehoani muotteihin, en halua pelätä kolhuja tai vammoja,
sairauksia toivoisin ettemme liikaa joudu kantamaan, mutta jos joudumme, se joka sairastuu on keho, en minä.
Jos minä sairastuisin, tämä “minä” minussa, se olisi paljon vakavampi juttu. Mutta siinä olisi kyse jostain muusta.
Uskomatonta, että iankaikkinen elämä on juuri sitä: minä en tule koskaan mätänemään. Se kuulostaa jotenkin niin groteskilta, että se ravisuttaa syvältä.
Nyt lasken koneen käsistäni, annan silmien levätä, että jaksan vielä katsoa jotakin tänä iltana ennen kuin silmät on pakko sulkea.
Posted in Aistit, Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Muutos, Ruumis, Taivas, Tulevaisuus, Usko | Comments (0)
neuloja alaluomien alla. October 20th, 2009
Pyöräilin eilen kymmentä yli neljä keskustaan, olin lähtenyt vähän kiireessä, vasta Yliopistokadulle alas laskiessani tajusin ettei minulla ole kiire, olen etuajassa. Pöllövaarin vieressä tiedostin, että vatsalihaksiin sattui – jännitän nykyisin eniten vatsallani, ja nimenomaan vatsalihaksillani, kirjaimellisesti: kun minua jännittää, jännitän tajuamattani vatsalihaksiani, ja jossain vaiheessa niihin alkaa krampinomaisesti sattua. Se ei sinänsä ollut ihme, minua ei kai pitkään aikaan ole jännittänyt yhtä paljon kuin eilen eikä yhtä syystä.
Puistosairaalan silmälääkäriasema sijaitsee Yliopiston apteekin yläpuolella, ja siinä oli jotakin lohduttavaa: lääkettä on saatavilla ainakin nopeasti. Hississä tajusin, että ovessa paikan aukioloajaksi oli sanottu 8-17. Minulla oli aika lääkärille 16:50. Ajattelin puoliksi hajamielisesti, aikoiko lääkäri kenties ehtiä tutkia minut kymmenessä minuutissa ja jo se sai aikaan pienen kuristuksen kurkunpäähän. Eihän siinä ehdi mitään diagnosoida. Seuraava ajatus oli jo tutuksi tullut ihmettely: miksi maailmassa minua jännittää näin paljon, ei lääkärissä käyminen ennen ole ollut näin fataalia.
Vastaanottovirkailijalla oli sinistä luomiväriä. Katselin muiden odotushuoneessa istuvien kasvoja: kaikkien silmät näyttivät terveiltä, en voinut olla miettimättä miksi he olivat paikalla. Vastaanoton nainen otti silmälasini ja mittasi niiden vahvuudet koneella, minua hävetti vähän miten likaiset linssit laseissa oli, ja on aina – en enää huomaa sitä itse, näkökentässä on muutenkin yleensä lievästi epäselviä alueita, eivätkä ne enää haittaa. Sain mukaani mustan kulmalukkokansion, johon nainen laittoi tietoni vastaprintatuilla papereilla. Tuntui viralliselta. Kello oli vasta puoli ja yritin lukea muutamaa naistelehteä, keskittyä juttuun Heikki Turusesta (se oli hyvä juttu, Annassa muistaakseni, mutta on omituista miten vaikea on pitää katsetta riveillä kun jännittää). Kaksikymmentä vaille lopetin yrittämisen ja istuin penkillä asentoa vaihtaen. Silmät olivat taas olleet vastaanottohuoneen peilissä punaiset, olin varma, että olen menossa tuomiolle. Kuvittelin monta kertaa mielessäni lääkärin ilmeen ja vakavan katseen kun se tulee pois mikroskoopin takaa ja katsoo minua omia silmälasejaan kädessään riiputtaen: se on kuulkaa nyt niin että Teidän silmänne ovat vakavasti vaurioituneet, sarveiskalvosta on tuskin mitään ehjää jäljellä, kuinka Te olette voineet käyttää piilolinssejä niin huolimattomasti?
Kymmentä vaille viisi lääkäri kutsui minut sisään. Katsoin silmiin ja tervehdin, olin ehtinyt nähdä että ovessa oleva lappu sanoi “ettehän pahastu, jos emme kättele!”. Nainen ohjasi minut punaiseen työtuoliin pöydän viereen ja istui vastapäätä. Naisella oli pitkä valkoinen lääkärintakki ja jotain mikä yllätti: kaulassaan iso puinen risti, sellainen joita myydään Lähetysjuhlilla, ei mikään siro kultaristi jollaisia ihmiset pitävät ajattelematta mitä kaulaansa ripustavat. Sellaista ristiä ei laiteta kaulaan, ellei tiedosteta, mikä se on. Sen täytyi olla melkein viisisenttinen korkeudeltaan. Hengähdin – odotushuoneessa olin ehtinyt ajatella päässäni että ole hyvä Jeesus ja tule miun kanssa tuonne huoneeseen ja sitten minut ottaa vastaan lääkäri, jonka kaulassa roikkuu iso risti. Melkein alkoi hymyilyttää. Niinpä tietenkin.
Kerroin naiselle oireeni (miuta on nyt kaks viikkoa sattunut silmiin ja ne ovat aristaneet jatkuvasti, verestävät todella helposti ja väsyvät äkkiä, roskan tunnetta ja kirvelyä on koko ajan ja iltaisin niihin sattuu niin että on vaikea pitää niitä auki, jos syke nousee ne menevät todella punaisiksi ja aristavat, mie tiijän että oon käyttäny ihan liikaa piilolinssejä, sitä mie kai mietin että oonko sillä näitä silmiä vaurioittanu kuinka pahasti), nainen tutki papereitani ja laittoi päähäni sitten sen häkkyrän jolla optikot tutkivat mitä ihminen oikein näkee. Katselin e-kirjaimia ja muita häkkyröitä valotaululta, tunnistin vihreän ja punaisen kuvion erot ja luettelin kirjainsarjoja. Näössä ei ollut mitään sellaista vikaa mitä siinä ei ennenkään olisi ollut, sanoi nainen, ei taittovirheitä eikä heikkenemistä.
“Katsotaanpa sitten mikroskoopilla sinne silmiin”, nainen sanoi. Mikroskooppivehje on iso häkkyrä, joka näyttää paljon väkivaltaisemmalta kuin mitä se on. Nojasin päätä pehmusteisiin ja nainen antoi ohjeita, nyt katso ylös, oikealle, alas, vasemmalle, katso taas ylös, sitten nainen katsoi keltaisella valolla silmän pohjiin, ja sitten se kääntyi apupöydälle ja poimi käteensä ohuen terävän neulan. Piti katsoa ylös ja nainen suti neulalla alaluomien alle väriainetta, se pisteli ilkeästi, ja kun räpyttelin väriainetta silmän pinnalle silmä tuntui oudolta. Lääkäri vaihtoi mikroskooppiin sinisen valon ja tutki, näkyykö väriaineen avulla silmän pinnassa vaurioita. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta silti minua meinasi itkettää siihen mikroskooppiin nojatessani.
Sitten se antoi luvan nostaa pää pehmusteilta ja tuli pois mikroskooppinsa takaa. Nieleskelin.
“Ihan ehjä ja siisti on sarveiskalvo, silmänpohjissa ei ole mitään ongelmaa, ei sinun silmissäsi ole mitään piilolinssin aiheuttamaa vaurioita”, nainen sanoi ja istui omaan tuoliinsa. Tuijotin takaisin. Mitä? Ei mitään piilolinssien aiheuttamaa ongelmaa? MITÄ?
“Sinulla on vain kuivasilmäisyyttä. Se on melko yleistä nuorillakin ihmisillä, varsinkin piilolinssien käyttäjillä”, lääkäri selitti ja kaivoi kaapista minulle esitteen ja kokeilupaketin silmätippoja. Istuin vähän typertyneenä tuolissa. Oli pakko kysyä uudelleen, että ymmärsinkö oikein: silmissäni ei siis ole mitään rikkonaista…? Teki mieli huutaa, miten iso rukousvastaus se oli. Ehkä olisi pitänytkin.
Silmät voivat kuivua monista syistä, minulle selitettiin. Ilmaistoidut tilat, kuiva ulkoilma, atooppinen iho, päätetyöskentely, lukeminen, piilolinssien käyttö. Laskeskelin päässäni, että viime kuukausina arkeni on ollut näiden kaikkien yhdistelmä. Kuivuudelle ei sinänsä voi tehdä mitään muuta paitsi käyttää silmätippoja tai silmägeeliä, mutta sen pitäisi poistaa kirvely ja kipu. Kun nyt olen ilman piilolinssejä hyvän tovin saattavat oireet hyvinkin itsestään helpottua.
Hississä matkalla katutasoon teki mieli hihkua samaan kyytiin tulleelle naiselle miten helpottunut olo minulla on. Pyöräilin raamikseen ja ihmettelin sitä, miten nopeasti olo voi muuttua. Perillä Riitan luona kylppärin peilistä katsoivat taas takaisin punaiset silmät, mutta hymyilin takaisin. Ne eivät ole rikki. Ne eivät ole rikki! Ne ovat vain kuivat. Vatsakipu hellitti vasta myöhemmin illalla, mutta ei se ole ihme; en todellakaan ole lainkaan varma siitä, milloin edellisen kerran olen jännittänyt yhtään mitään näin paljon.
Ihmiselle on annettu yksi pari silmiä. Niitä ei saa uusia mistään, mikään ihmisen teknologia ei voi korvata sitä ihmeellistä laitetta joka silmä on. Ne ovat korvaamattomat. Se pelko, joka luihin ja ytimiin iskostui siitä ajatuksesta, että olisin itse ainoat silmäni vaurioittanut, oli hyytävä. Todennäköisesti siihen liittyy paljon muutakin, syvempiä syitä, mutta yhtä kaikki eilen illalla nukkumaan mennessä piti katsella katonrajaa ja ihmetellä ääneen, miten huikealta tuntuu, kun ei yhtäkkiä enää pelota. Viimeiset kaksi viikkoa olen tainnut elää isommassa tai pienemmässä stressissä ja pelossa. Ja se oli turha… Tai ei, ei se ollut turha, se oli kertakaikkisen alleviivaavaa, korostavaa, TOTTA. Sen jos jonkin kautta tajusin jotain. Tai jotain enemmänkin.
Siitä kirjoitan vielä myöhemmin, nyt minun on lämmitettävä keittoa ja syötävä, sen jälkeen suuntaan kohti keskustaa ja juna-asemaa, matkalla Joensuuhun taas, selässä iso rinkka puolillaan painavia kirjoja ja laukussa läppäri, nyt kun uskallan taas jatkaa graduntekoakin kun ei tarvitse pelätä että silmät uupuvat fataalisti enemmän päätetyöskentelystä, laitan tippoja silmiin ja opettelen räpyttelemään tietoisesti,
tuntuu mainiolta mennä taas katselemaan junan ikkunasta sammuvaa nukahtavaa syysmaisemaa, lokakuun horrosta,
ja samalla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä vaikea lähteä, jättää V tänne ja olla viikko poissa. Meille on tapahtunut jotakin jota en olisi uskaltanut ennustaa enkä toivoa, mutta nyt kun se on niin ilmiselvää alan päästää sen pinnan alle ja siellä se saa aikaan sietämätöntä poltetta: että tällä tavalla voi hitsautua yhteen, etsiä samaa aarretta, etsiä samaa Tietä, aavistella samoja asioita, oivaltaa ja sitten kun toiselle kertoo, toinen kuuntelee ja katsoo silmiin ja arvostaa, ja minä arvostan,
sellaista sanotaan varmaan rakkaudeksikin mutta kyllä siinä on jotain isompaa totuutta mukana, paitsi että kirjoitan sen mielelläni isolla T:llä.
Rakastan.
*
V leikkasi eilen iltapäivällä hiukseni, nyt niitä on taas vain muutama sentti päässä ja näytän jokseenkin brasilialaiselta katupojalta, leikkasin itse hiukset otsalta viistoiksi ja ne menivät vähän liian lyhyeksi, mutta takaa pörrötän ne pystyyn ja olen tyytyväinen. Kun täytyy pitää silmälaseja päässä ei voi olla otsahiuksia jotka tulevat silmille, enkä enää pärjännyt aamuisin edes viisitoistasenttisen otsatukan kanssa. Ajattelin lopettaa kaikki hiustenkasvatusyritykset. Tästä eteenpäin olen brasilialaisen katulapsen näköinen ja sillä selvä,
naiseus kun ei ole siitä kiinni onko poikatukka vai ei, olen päättänyt oppia sen,
tänä aamuna helpotus oli ääretön kun ei ole kuin yksi tapa laittaa hiukset. Näytän taas erilaiselta kuin puoli vuotta sitten, mutta niin se aina menee. Nyt pidän tästä kiinni, se joka saa minut kiinni yrityksestä vielä kasvattaa hiusten mittaa saa nuhdella minua julkisesti ja heristää sormea.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Mieli, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (3)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
refuge, comfort, rest. October 15th, 2009
Kirjoitin äsken Googleen hakusanaksi “koti”.
Vastaukseksi tuli Wikipedian artikkeli (Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat) sekä tuhoton määrä linkkejä, joiden kaikkien tarkoitus oli myydä minulle jotain.
Tätäkö se on? Koti?
Paikka jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, ja johon ostetaan lisää tavaroita?
Melkein suututtaa.
Onneksi ne eivät voi viedä minulta mielipidettäni; sitä, että koti on kaikkien niiden ihmissuhteiden summa ja tiheäksi kudottu verkko, joita ihmisten välille mahtuu; koti on muistojen ja toiveiden yhteismitta, tunnelmien ja rakastettujen asioiden kokonaisuus jota ei tarvitse pakata matkalaukkuun vaan joka on siellä, missä ihmiset ovat, missä ihmiset elävät suhtessa toisiinsa, siellä missä on lupa olla se joksi on luotu ja jossa katsotaan silmiin ja kuunnellaan, kodilla ei ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa koska se voi olla olemassa ilman tavaroita, seinät tietysti on hyvä olla ja jotain pehmeää jonka päällä nukkua, mutta ihmisillä on ihan aitoja koteja slummeissakin ja nämä Avotakka-ilmiöt joita meille myydään “koteina” saattavat olla paljon kylmempiä ja kliinisempiä kuin ihmisten turvapaikat ghetoissa.
Koti on siellä missä on lupa olla. Missä tullaan näkyväksi ja kannetuksi. Koti on sen ruumiillistumista, mitä kutsutaan rakkaudeksi, koti on arkirakkautta, kahvin kaatamista ja aamu-unisuutta ja iltasatuja ja sitä, että parisänkyyn mahtuu koko konkkaronkka nukkumaan päiväunet. Avoimuutta. Tilaa hengittää.
*
Tänään olen ollut melkein koko päivän kotona, pyörälenkki markettiin katkaisi neljän seinän sisällä olemisen. Minähän koen, että tämä asunto on vain paikka jonka sisällä koti tällä hetkellä on, mutta tämä asunto ei ole koti. Se on outo tunne; ajattelen munaa kuoren sisällä, en kuorta. Jos kuori on tämä asunto, on varsinainen koti se mitä sen sisällä on. Ja niin se sitten tulee olemaan aina; koti ottaa erilaisia puitteita, mutta ei se niihin pelkisty.
Olen taas istunut niska kenossa keittiössä pitkiä tunteja ja värittänyt värikynillä. En muista, milloin edellisen kerran olisin uppoutunut niin täysin jonkun tekemiseen – kun aika unohtuu ja vain väritän, väritän, pyöritän kynää kevyissä kaarissa ja varjostan posken muotoja.
Perjantaina V otti touhusta kuviakin, se on ommellut itselleen valkoista sateenvarjoa (kyllä, irrotti alkuperäisen kankaan ja teki purjekankaasta uuden varjon) salaman pehmentämiseksi valokuvissa. Perjantaina se testasi salamaa, ja otti kuvia minusta joka en tainnut tiedostaa olevani kuvattavana.
Ensimmäinen kuva on ihan kiva, mutta toinen paljasti minulle jonkin totuuden josta minulla ei ollut hajuakaan.
Tämä näyttää vielä ihan normaalilta: mitä nyt asento on epäergonominen ja kynä väärin kädessä. Mutta sitten…
Tämän V otti kun en enää huomannut sen ottavan kuvia. Katsoin kuvaa muutama päivä sitten koneella ennen kuin V oli poistanut turhat räpsyt, ja minun oli pakko kysyä: Näytänkö mie tosiaan tuolta silloin, kun minua ärsyttää?
Joo, totesi V, ei oo kauheen vaikee huomata milloin sulla on jotain pielessä.
Olin perjantaina jostain syystä viulunkielenä, minua kiristi ja ärsytti, vaikken silloin enkä ehkä edelleenkään osaa sanoa, mikä. Mutta sitä en ole tiennyt, että olen näin läpinäkyvä. Koko tuo kuva, asento ja ilme, viestii tasan tarkalleen sitä, miltä minusta tuntui: ei kiinnosta, en halua olla tekemisissä maailman kanssa, ei huvita kommunikoida, minä vedän nämä luukkuni kiinni eikä tartte koputella niihin.
Olen luullut olevani hyvä piilottamaan tunteitani. Ilmeisesti olen hyvä vain nieleskelemään niitä ja kieltämään sen, että niistä pitäisi puhuakin. Piilottaa niitä en toden totta osaa, en jos tähän kuvaan on uskomista…
Tavallaan se on helpottavaa. Jos koti on se paikka, jossa saa olla, on kai hyvä, ettei osaa olla olematta sitä mitä milloinkin sattuu olemaan. Ja jos vihdoin oppisin, että olen avoin kirja ja läpinäkyvä, voisin avata suuni aikaisemmin, puhua, tehdä itseni ymmärrettäväksi, tulla näkyväksi.
Harvoin sitä saa niin suoraa ja niin nopeaa oppituntia. Olisi tervettä nähdä itseään enemmänkin; nähdä itsensä vaikka yhden päivän ajan, millainen olen, miten elehdin, ilmeilen, toimin, mitä ihmettä oikein viestin silloinkin kun luulen etten viesti mitään, koska yleensä silloin kun luulen etten viesti lähetän todennäköisesti kaikkein vahvinta viestiä koko ajan. Olisi tervettä tietää ja tiedostaa, ehkä sen jälkeen osaisi tehdä itsensä avoimemmaksi. Ymmärtäisi entistä paremmin,
ettei kotona ole muita vaihtoehtoja
on pakko tulla avoimeksi, koska ei muuten voi olla rakkaudessa suuntaan tai toiseen, rakastaa itse tai tulla rakastetuksi.
Että olisi sitten avoimesti ärtynyt, kun ei sille mitään voi.
Englanninkielisen Wikipedian “home”-artikkeli alkaa sanoilla jotka sanovat että “a home is a place of residence or refuge and comfort. It is usually a place in which an individual or a family can rest and be able to store personal property.” Pidän tästä,
pidän noista sanoista: refuge, comfort, rest. Ja niin, eihän kotia ole ilman minkäänlaista omaisuutta, mutta että ensin on refuge ja comfort ja rest, silloin asiat ovat enemmän oikein.
Pakopaikka, lohdutus ja lepo. Ei kai siihen ole lisättävää.
Posted in Elämä, Ihmissuhteet, Koti, Kätten työt, Minäkuva, Ruumis, Tunteet | Comments (1)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)
Protected: this is me, undone. October 2nd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet | Comments (0)