En silti sano, etteikö tämä sää tuntuisi hyvältä. Loiskuttelin tänään onnellisena läpi loskan ja läpi kaupungin, vesi tunki sisään ikivanhojen nahkasaappaiden saumoista ja ajattelin, että ikivanhat talvikengät ovat mainio asia – ei haittaa yhtään, vaikka ne alkavat vedessä irvistää taas hieman pahemmin. Kävelin harmaan ja rapaisen kaupungin läpi teollisuusalueelle Iso-Heikkilään, ja silti kaikki tuntui jotenkin hilpeältä. Loskainen teollisuusalue. Vettä sukissa. Ja silti… Ihmeellistä, mitä kepeänkuulas taivas ja maidonvalkeat ohuet pilvet auringon välissä saavat aikaan. Ihan oli kevyt olla, olisi voinut hypähdellä muutaman askelen, eikä kirpputorin yleensä niin tunkkainen ilma tuoksunut juurikaan niin raskaalta tänään.

Vuosien kiertymisvauhti on viimeisen viiden vuoden aikana huomattavasti lisääntynyt. Todennäköisesti kyseessä on vain henkilökohtainen havainto, mutta yhtä tosi se minulle silti on. Joulut tulevat ja menevät, ja maaliskuu yllättää aina, ja seuraavaksi onkin saanut tikkuja jalkoihinsa paljain jalon laiturilla kävelystä. Ja sitten tulevat tuleentuneet vaahterat, ja ensilumi, ja nämä hetket, kun kynttilät on sytytettävä jo iltapäivällä. Pian olemme neljäkymmentä, viisikymmentä, eläkkeellä, vuodet kiertyvät tiiviiksi keräksi ja niiden sisällä muistoista pusertuu kirkkaita kiviä, ja kyllä, en vaihtaisi niitä edes timantteihin. Ajan muutoksen on huomannut jo nyt: en enää tiedosta omaa ikääni tai sitä, että monessa seurassa alan olla jo korkeammasta päästä, iltaisin valvominen tai varsinkin öisin valvominen aiheuttaa raskaita vaikeuksia ja läheisimmistä ystävistäni kolme saa tässä puolen vuoden sisään lapsen (yksi heistä jo toisen). Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Aika on saanut meidät kiinni, ja kantaa meitä mukanaan.

Ei sillä, että harmittelisin sitä. Eräs asia jota en ole koskaan pelännyt ovat vuodet, niiden nopeudesta riippumatta. Voi olla, että havahdun siihen kauhuun juuri kolmenkymmenen kynnyksellä, mutta vielä en voi kuvitella sitä. En pelkää vanhenemista. En ahdistu ajatuksesta, että kasvoihini tulee juonteita. En pelkää ajan menettämistä. En pelkää sitä, jääkö jotain suorittamatta. En kaipaa taaksepäin. Mainosmiehet sanovat, että nykyisin kaikkea kannattaa mainostaa seitsemäntoistavuotiaille suunnattuna, sillä kaikki haluaisivat olla seitsemäntoistavuotiaita – niin nuoremmat kuin vanhemmatkin. En ymmärrä sitä lainkaan. Kun minä olin seitsemäntoista, olin hämmentynyt, epävarma, useampienkin asioiden kanssa lievästi neuroottinen ja häilyväinen tyttö, jolla oli vaikeuksia mitata omaa arvoaan sisäisillä mittareilla. Toisaalta se samainen tyttö oli täynnä ajatuksia siitä, miten on mentävä niin kauas kuin tietä riittää ja valloitettava kaikki, mitä valloitettavissa on. Näiden kahden välillä häälyminen oli kova työ – varsinkin kun samalla piti päättää, mitä elämällään tekee, ja yrittää rakentaa täyspäisiä suhteita ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. On raskasta olla täynnä mykkää kauhua ja pakahtuvaa suuruudenhulluutta samaan aikaan. En ymmärrä, miksi sitä pitäisi kaivata.

Lopulta todennäköistä on kuitenkin se, että vuosien mittaan karttuu jokin muukin kuin elettyjen tuntien määrä. Minulla on tavoite, ja se on tulla elämän hiomaksi ja silottamaksi ihmiseksi, ajatusten ja kokemusten uurtamaksi, eletystä oppineeksi, tasaantuneeksi ihmiseksi. En tiedä, miten viisaaksi tullaan; viisaus on jotain joka karttuu, mutta jota ei hankita. Tietoa hankitaan. Viisaus on enemmän sydämensisäistä, jonkinlaista näkemisen kykyä, tuntemisen tasoa, rauhaa itsensä ja toisten kanssa. En siis osaa hankkia sitä tai tavoitella, mutta äärimmäisen intohimoisesti tarvon näitä päiviä läpi siinä toivossa, että loppupäässä minuun olisi sitä tarttunut jonkin verran. Tosin viisauden eräs ominaisuus on se, ettei ihminen itse tiedosta sitä koreillakseen tai päteäkseen sillä, joten en ehkä koskaan tule tietämään. Mutta melko varma olen siitä, ettei sellaista sielunrauhaa saa lopulta kuin elämällä – ainakin useimmat tapaamistani viisaammista ihmisistä ovat eläneet enemmän kuin kaksikymmentäkuusi vuotta, joten on olemassa hyvä mahdollisuus, että jotain tapahtuu tulevaisuudessa.

Kysyin Valtterilta eilen autossa matkalla takaisin Ruissalosta, mitä hyvä elämä on. Se kurtisti kulmiaan ja sanoi, että hyvä elämä on sitä, että on sovussa itsensä ja toisten kanssa. Ennen kaikkea itsensä kanssa, koska silloin voi hyväksyä ja ymmärtää toistakin. (Jätimme keskustelusta eettismoraaliset tasot ulkopuolelle, koska niistä olimme jo valmiiksi samaa mieltä. Onhan hyvä elämä muutakin kuin tasapainoa, toki.) Puhuttiin vielä pitkään siitä, miten parasta mitä ihminen voi antaa toiselle on oma itsellinen itsensä, ja miten perin vaikeaa se on; ja miten usein tuntuu, etteivät ihmiset todella halua tai uskalla olla onnellisia, koska se on niin suuri muutos elämässä. Miten syitä tai apukeinoja ongelmiin voi loputtomiin etsiä itsensä ulkopuolelta, ja miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen voi todeta, etteivät neuvot vain olleet tarpeeksi hyviä. Tai miten voi elää uskaltamatta olla se joka on, toisten turvin, ja miten silloin kulkee paljosta ohi ja kieltäytyy antamasta itseään kokonaisena toisille. Ja miten nämäkin ovat vain yksinkertaistuksia, mutta niitä me mietimme.

Minusta tuntuu hyvältä vanheta. Kolmekymppisenä tiedän neljä vuotta enemmän kuin nyt. Se ei voi mennä hukkaan. Ainakin ymmärrys karttuu. Toivottavasti. Jos sen hintana on juonteita kasvoissa, tulkoot ne silmien ympärille ja suun ympärille näyttämään, missä naurut ovat olleet.

Siksi en kavahda tätä loskaakaan, vuoden kiertoa. Tulkoon uusi vuosi, kulukoon, kuljettakoon. Joku voisi sanoa, että vielä sinäkin ymmärrät ja havahdut ja ostat sen silmänympärysvoiteen ja kaipaat nuoruuttasi, mutta niin paljon kuin minä voin siihen vaikuttaa, aion vastustaa sitä. Mitä muuta vanhenemisen pelko on kuin luovuttamisen pelkoa? Mutta on luovutettava siitä mikä on ollut että voisi ottaa vastaan sen, jonka on tarkoitus tulla. Minun päätavoitteeni on tulla hupaisaksi isoäidiksi, ellei Herramme tulo tapahdu ennen sitä. Mitäpä siinä pelkäämään. Sillä kaikista asioista turhin on pelkäämisen pelko, ja luopumisahdistus taitaa osua sen kategorian alle. Niinpä luovun seitsemäntoistavuotiaasta itsestäni ilolla kolmekymppisen itseni hyväksi. Vain toinen niistä on enää kuitenkin todellinen.

Ja niinpä odotan taas sitä aikaa, kun saa tikkuja varpaisiinsa paljain jaloin kävelystä. Se on tulossa, enää muutama kuukausi, ja sen myötä taas uusi kierros auringon ympäri.

Kun viimeksi muutimme, siihen meni 3-4 pakettiautollista. Kun pakettiauton tavaratila on noin kymmenen kuutiota, on nopeasti laskettuna meillä aivan liikaa tavaraa. Olisin tiennyt sen ilman laskemistakin, mutta tämän totuuden paljastuminen ilmeisesti oli silti jokin viimeinen korrenpätkä, joka katkaisi seitsemän vuotta sisukkaasti ontuneen kamelin selän. En ole seitsemään vuoteen juuri heittänyt tavaraa pois. Siksi tämä tähän asuntoon sullottu tavarapaljous on lähinnä minun; kun V muutti Jyväskylään, se muutti Volvolla. Siis ilman peräkärryä.

Siksi käyn nyt läpi kaikkea sitä, mitä omistan ja mitä omistamme. Systemaattisesti, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, lokero lokerolta. Availen ovia ja kansia ja kannan sisällön olohuoneen lattialle ja pinoan sylykseni erilaisiin kasoihin: poistoon, lahjaksi, eteenpäin, roskiin, kirpputorille. Olohuoneesta on tullut muuttohuone. Ja samalla olen syvästi hämmästynyt tajutessani tämän tavarapaljouden suuruuden. Näinkö paljon minuun on tarttunut?

Ja samalla sisukkaasti heitän tavaraa pois, siis luovun.

Vanhat muumikuvioiset lakanat, pehmeät ja nutuiset mutta jo pitkään hylätyt
Ala-asteen aikaiset biologian vihkot, ne joissa on karmeaa käsialaa
Ensimmäisen opiskeluvuoden kirkkohistorian muistiinpanot
Ajokokeen viralliset paperit ja tulokset teoriakokeesta
Ensimmäiset koskaan saamani silmälasit
Mummin vanhat räikeän retrokuosiset ja liian pienet pöytäliinat
Äitini aikanaan ompelemat isokauluksiset kirkkaankeltaiset niukat paidat
Valokuvat joita en halua enää katsella
Ala-asteenaikaiset huonosti piirtävät vahaliidut, ne keskeltä katkenneet, ne joiden takia luulin etten koskaan opi piirtämään

Ja sitten erotan kaikesta tästä asioita, joita en nyt enkä myöhemminkään pysty heittämään pois.

Virpin ensimmäisessä muutossani tavaroideni sekaan piilottamat viestilaput
Rullalle käärityt käsin kirjoitetut kirjeet
Ne kirjeet, joiden sisällä oli auringonkukan kuivuneita terälehtiä
Yläasteaikaiset huolella käsin leikellyt kollaasit isoilla kartonginpalasilla, ne joissa oli muille tuntemattomia salaisuuksia
Ensimmäiset linttaan astumani vaaleanpunaiset nahkakengät
Valokuvat, joita haluan edelleen katsella
Loputon eriväristen toisiinsa sointuvien lankakerien meri
Vanhat, kauniskansiset nahkakirjat, joiden selässä lukee “Sydän” tai “Rakkaus”
Kahden tiiliskiven kokoinen ja painoinen hepreankielinen Vanha Testamentti
Maalausteline, jota vielä joskus haluan käyttää, koska uskon, että opin vielä maalaamaan pastelliliiduilla
Isoäidin kiinalaistyyppinen kitch-teekannu kultauksineen
Isotädin käsin maalaama hellyys-ikoni kolhuineen

…ja kaikki se irrallisilla sekalaisilla paperinpalasilla oleva talteen kirjoitettu kirjava elämä, raapustukset ja piirustukset, runonpalat ja katkenneet ajatukset, vuodatukset ja oivallukset, se kaikki joka on kirjoitettu ensimmäiselle käteen sattuneelle paperilapulle, en koskaan ole ollut hyvä pitämään päiväkirjaa,

mutta siitä huolimatta olen tullut vuosien mittaan kirjoittaneeksi itseni koko ajan talteen

ja nyt täytän sillä puisia laatikoita toisensa perään; ensimmäisen kansi mahtuu enää juuri ja juuri kiinni. Aloitan kohta toisen. Ja joskus, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja minusta on tullut kuultavampi ja selkeämpi, avaan ne laatikot ja löydän itseni, sen silkkipaperiin käärityn minun joka olin nämä vuodet ja jollaisena myrskysin tähän asti. Löydän minut, nostan esiin laatikosta, asettelen hellästi lattialle, ja luen läpi, muistan ehkä millaista se oli ja miksi, ja toivottavasti sekä todennäköisesti ymmärrän jotakin paremmin. Ehkä silloin tutustun itseeni ja teen sovinnon sen minun kanssa, joka repi ja raastoi levottomana monta vuotta niin, että kolhi tuleviakin vuosia mustelmille. Aion tehdä niin, sitten joskus.

Nyt kirjoitan uutta vaihetta, edelleen irrallisille lapuille, mutta hitaammin ja painavammin. Ensin on kirjoitettava se uusi minä, joka joskus voi lempeästi ymmärtää tuota vanhaa. Tässä välitilassa teen välitilinpäätöstä eletystä elämästä,

heitän pois lapsuuden lakanat, unohtuneet käsialat, tummuneet kuvat
ja silmäluomien alla kangastelee jokin sellainen josta
on kauan nähty unia.

Jossain vaiheessa olin huolissani. Olenko tullut sanoille vieraaksi? Olenko menettänyt solidaarisuussuhteeni niiden kanssa? Ovatko ne loukkaantuneet ja muuttaneet pois? Vai onko mieleni vain tullut yksipuolisemmaksi, turremmaksi, välinpitämättömämmäksi tai sokeammaksi?

Sitten ymmärsin, oikeastaan eilen, ettei kyse ole mistään sellaisesta vaan yksinomaan siitä, että aika on vaihtunut. Se oli jollain lailla erityislaatuisen helpottavaa.

Ne vuosien takaiset päiväkirjamerkinnät, ne virtaavan sekamelskaiset, on kyllästetty jollakin, jota kuvaisi hyvin sana angsti ellei se olisi latautunut niin vahvasti negatiivisesti. Niiissä on paljon ja kenties enimmäkseen jonkinlaista latautunutta eksistentiaalista eksymistä, hukassa olemista ja hapuilua. Usein myös ihan onnellista sellaista, mutta yhtä kaikki, ne vuodet ovat olleet eksyksissä monissa metsissä ja polkuja etsiskellessään ehtineet ihastella montaa kukkaa matkan varrella. Vaikka se on omalla tavallaan ollut suurta ja ihastuttavaa aikaa, on se yhtä kaikki ollut suunnatonta hapuilua, hukkumista sellaiseen kosmiseen yksinäisyyteen, etten enää kaipaa sitä takaisin. Olin jatkuvasti erossa itsestäni, matkalla jossakin muualla ja poissa, ja jatkuvasti etsin itseäni ja sitä, millaisista langoista elämää pitäisi kutoa ja millä tekniikalla, ja siinäpä se elämä oikeastaan olikin. Sinne lomaan kutoutui identiteettejä ja elämänvalintoja, muuttoja ja opiskelemista, ihmissuhteita ja pelkoja, toivoja ja hapuilevia unelmiakin. Ja koska sitä kaikkea oli niin paljon oli myös sanoja paljon, ja jos en olisi kirjoittanut, olisi se paljous saanut minut fyysisesti särkemään. Siksi ne vuodet ovat tallentuneet sellaiseksi kirjavaksi hullunmyllyksi, jatkuvien sanojen venyviksi rimpsuiksi, tuhatväriseksi verkoksi jonka silmien läpi yritin tiirata maailmaa ja löytää tietä.

Ja nyt on toisin. Niin vain on. En tiedä, missä vaiheessa tämä toisin on tullut olevaksi, mutta vastaansanomattomasti se on olemassa. Olen väistämättä yllättynyt siitä, että niin on. Mutta kertakaikkisesti en vain enää ole hukassa, eksyksissä tai palasina, en ole se joka suuntaan rimpuileva minäkuvien, vaikuttimien ja motiivien kimppu, joka ei osannut mitään ja kaiken ja jonka valinnat perustuivat yleensä lähinnä nopeisiin impulsseihin ja keskeisesti tunteisiin, ja joka leiskui pitkin elämänsä seiniä niin sietämättömällä energiatasolla että säännöllisin väliajoin joutui nilkuttamaan seinänvierelle istumaan antaakseen nyrjähdysten hitaasti korjaantua. Kaikkiaan se oli kuluttavaa aikaa; ehkä sellainen maailmannälkä on palkitsevaakin, mutta ennen kaikkea se oli kuluttavaa. Se jatkuva epätietoisuus, poissaolon tunne, vieraus.

Eikä nytkään ole niin, että se kaikki olisi lakannut. Suuri osa siitä vain on muuttunut, ja siksi sananikin ovat muuttuneet. Siksi kirjoittaminen on muuttunut. Tarvitaan todennäköisesti yksi monen vuoden sykli ennenkuin minulla on minkäänlaista substanssia sanoa tästä elämänvaiheesta mitään tyhjentävää niin kuin nyt voin tunnustella lukioiän jälkeisiä vuosia, mutta nytkin jo tuntuu, että keskeisesti on tapahtunut jonkinlainen

asettuminen
ehkä jopa rauhoittuminen
jotain selkeyttä on
unelmista on tullut tarkkarajaisempia
ei tarvitse enää repiä niin kovin
ja tunnen rajani niin hyvin, että voin rakentaa niiden sisälle.

Olen todennäköisesti enemmän turvassa, elämään on tullut niin pysyviä rakenteita että haluan rakentaa niistä ja niille, tiedän riittävästi siitä mistä olen tullut, millaiseksi olen tullut ja mitä tavoittelen ja siksi uskallan lähteä liikkeelle. Sen sekavan, ryöpsähtelevän ja villin metsän keskelle on auennut leveä kärrytie, ja tunnistan sen urista painaumat: tästä on kuljettu, ja tästä on minunkin hyvä mennä.

Ja siinä on kaksi ravistelevaa asiaa: ensinnäkin joku on tehnyt tämän tien, ja tien tekijä tietää, minne tie päätyy. Minun tehtäväni on kulkea, koska tie on myös minua varten. Ja toiseksi: tätä tietä ovat kulkeneet jo toiset minun edelläni, tämä tie vie minut tuntemattomaan mutta jotkut ovat sen jo kulkeneet, tämä tie on hyvä kulkea siksi että siinä on jalanjälkiä, jotka tunnistan.

Joku sanoisi, että on vain kyse aikuistumisesta mutta minun mielestäni se on jotakin enemmän, se on sitä että sieltä metsän aluskasvillisuuden keskeltä löysi itsensä ja se lähti kulkemaan samaan suuntaan, yhdessä on parempi mennä ja tulla samaksi, ja sitten jossain vaiheessa kun juoksee oksien ja kivien yli huomaa, että vieressä juokseekin joku muu, ja tarkemmin katsoessaan näkee että tätä ihmistähän tässä on jo pitkään etsitty, ja sen jälkeen on maailman luonnollisin asia mennä naimisiin ja sitten kun se toinenkin tunnistaa metsän keskeltä löytyneen tien, on vain verrattain paljon rauhaa jonka kanssa sitten tarpoa eteenpäin,

ja sitä rauhaa tästä kaikesta voi kai syyttää, jotain levollisuutta, että sanatkin ovat asettuneet riveihin ja seestyneet yksivärisiksi, sillä se ei ole välttämättä huono asia.