Piano on viritetty.
Virittäjä tuli viime perjantaina, mukava mies. Irrotteli pianosta etupaneelin ja monta muutakin osaa tuosta vain. Katsoin ja hämmästelin: pianon sisukset on maalattu kultamaalilla ja koristeltu puukaiverruksin. Aivan kuin kieletkin olisi aseteltu mahdollisimman taidokkaasti, vasarat sommiteltu juuri oikeaan kulmaan. Sisäpuoli oli ulkopuoltakin kauniimpi, ja mietin hajamielisesti, voisiko pianoa soittaa etupaneeli auki… Näkisi, miten vasarat heläyttävät kielestä äänen, osaisi opetella painamaan koskettimia riittävän hellästi tai raivokkaasti, oppisi houkuttelemaan tuhat sävyä kielistä. Missään en koskaan ole nähnyt tehtävän niin, eli kenties se ei käy päinsä. Ja silti ihailen syvästi sitä käsityöläistä, joka on nähnyt vaivaa tehdäkseen pianon piilotetuista sisuksista kauniit. Sellaisella antaumuksella haluaisin tehdä itsekin työni: tehdä kauniiksi senkin, mikä harvoin näkyy.
Pianonvirittäjä ilahtui pian tutkittuaan soitinta. Siinä ei tarvinnutkaan tehdä suurta remonttia, niin kuin olin tietämättömyyttäni uumoillut. Kaiken lisäksi vain korkeat ylä-äänet ja matalimmat alaäänet olivat repsahtaneet raskaasti alavireiseksi, koskettimiston keskiosa oli edelleen jotakuinkin oikeassa sävellajissa; sävelet vain notkahdelleet sinne tänne kuin puoliunisen humalaiset laulajattaret. Viritystapitkaan eivät olleet pahasti löystyneet. Mies väänteli tappeja ja houkutteli esiin oikean vireen ja kehui pianoa ja sitä, että se oli selvinnyt seitsemänkymmentäluvusta koskemattomana. “Siihen aikaan näitä uudistettiin rankalla kädellä, heitettiin nämä etupaneelit pois ja korvattiin tasaisella levyllä, postettiin kynttilänjalat ja sorvatut jalat… Ajateltiin, että ovat niin rumia.” Mietin, olisivatko ne poistaneet kullatut sorvaukset pianon sisältäkin, jos olisivat vauhtiin päässeet.
Kahden tunnin päästä piano oli löytänyt äänensä. “Nyt sitten vaan soittamaan, sitä se tarvitsee ennen kaikkea”, sanoi mies ja hymyili leveästi lähtiessään ovesta. Minä istuin Augustin ääreen, niinkuin se täällä tunnetaan – nuottitelineen yllä lukee kultakirjaimin “August Förster”. Laskin sormet koskettimien hioutuneelle pinnalle, tunnustelin vuosien silottamaa pintaa, kuvittelin miltä tuntuisi, jos osaisi soittaa mitä vain. Virittäjä oli löytänyt koskettimien juuresta vuosiluvun 1912. August on melkein satavuotias, ja tiedän vain, että se on tuotu rajan takaa Karjalasta joskus sotien aikaan.
Kukakohan sitä on soittanut silloin kauan sitten? Kenen perheeseen tilattiin painava saksalainen piano? Täytyikö jonkin talon tyttären opetella pianonsoittoa, koska se kuului kasvatukseen ja hyviin tapoihin? Kuinka moni lapsi on istunut tämänkin pianon edessä ja itkenyt soittaessaan? Vai onko yksikään? Minkälaisissa taloissa August on ollut? Onko sitä aina soitettu, vai onko se viettänyt vuosikausia ilman ääntä, hiljaisena ja mustana, katsellut synkeästi elämää ympärillään? Miksi se tuotiin rajan yli? Mitä sillä on soitettu? Mitä August on sanonut? Mitä se tietää?
Houkuttelin koskettimista muutamia sointuja esiin, juoksutin sormia asteikoilla. Pianolla on tumma ääni, savuinen, vasta hitaasti kilahtava, pehmeä ja syvä. Sellainen, joka viipyilee ja kaikuu ikkunansyvennyksissä jo kun kosketin on noussut ylös, kertyy kierroksiksi ilmaan, painuu katonrajaan, jää kellumaan. Pidän siitä. Se kuulostaa siltä kuin joku kertoisi tarinaa, ja minua kiehtoo se, miten paljon musiikkia tuon pianon sisällä on. Kaikki maailman musiikki on tuossa pianossa, jos vain joku osaa houkutella sen esiin. Kaikki maailman musiikki, jota pianolla voi soittaa… Tähän taloon on yllättäen tullut paljon musiikkia, kaikki maailman tarinat, ja ääni kiertyy huoneessa kerälle kuin savuinen hohteleva nauha, ja minä yritän etsiä sointuja toistensa jälkeen, sävelkulkuja, ymmärtää nuottien kiemuraisia väkäsiä, purkaa koodia, kutsua musiikkia esiin.
Toistaiseksi olen siinä mahdottoman kömpelö. Olen kuin ala-asteelainen taas, takeltelen pianoni kanssa, painan koskettimia liian kovaa, en pehmeästi tai aistikkaasti vaan epätoivoisen kovaa, lyön riitasävelen ja korjaan nopeasti ja toivon, että naapurit pitävät pianomusiikista. Istun tuntitolkulla Augustin äärellä, pyydän siltä kärsivällisyyttä ja etsin säveliä… Saan punottua yhteen ensin yhden tahdin, sitten kaksi tahtia, ja lopulta koko rivin. Väsyn välissä ja sorrun soittamaan kappaleen sointuja käyttäen, koska vasen käsi on se jota en osaa, soitin klassista pianoa noin vuoden seitsemänvuotiaana ja menetin kärsivällisyyteni.
Mutta jotain paljon merkityksellisempää on siinä, kun saa aseteltua vastaan haraavat sormensa oikeille koskettimille ja ilmaan purkautuu ohut musiikin säie, sellainen, joka kuulostaa oikealta – humisee hetken ilmassa ja odottaa jatkoa, kuin ilmaan pudotettu lause, joka ei vielä ole täydellinen – ja löydän melkein vahingossa oikean äänen jatkamaan sitä, ja tarinaan tulee sana lisää. Olen innostunut. Kaikki maailman tarinat, ja minun täytyy vain opetella kutsumaan ne esiin…
Kämmenten lihaksiin sattuu. Olen unohtanut, että tämä on lihasurheilua.
Ja samalla tiedostan, että eräs pitkäaikainen unelma on tässä. Pianonhan minä olen aina halunnut. Ja hämmästyttävintä on se, ettei tätä edes pyydetty; August tuli meille siksi, ettei sitä voitu enää sijoittaa muuallekaan, ja ystävän olohuoneessa oli jo kaksi isoa pianoa rinnakkain. Niinpä otimme Augustin perheenjäseneksi tietämättä, osaako se oikeastaan laulaa.
Valtavaa, että se osaa. Että sillä on niin hyvä ääni, että pianonvirittäjäkin ilahtuu.
Tästä minä olen onnellinen,
niin, ja ehkä vielä opin soittamaan kokonaisen sivullisen nuotteja. Hitaasti, pala palalta.