Archive for the ‘Musiikki’ Category
pistachio. November 18th, 2009
Olen viimeisen viikon sisällä istunut noin 20 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä. Viikonloppuna siihen tulee vielä 10 lisää. Olen alkanut oppia sen, miten ollaan loputtomiin paikallaan – hautaudutaan, hukutaan, unohdutaan, tuijotellaan, tarkastellaan, kellutaan. Minusta on tullut taitava viettämään aikaa niin, että vain puolittain katselen maisemaa. On olemassa jokin välitila, jokin melkein-läsnä-tila, jossa osa mielestä askartelee joutilaasti sen kanssa mitä silmien kautta saapuu, osa järjestelee hieman laiskasti mielensisäisiä paperilappusia värijärjestykseen. Kun ei oikeastaan ajattele, ja sitten kuitenkin ajattelee. Kun ei näe, ja sitten kuitenkin näkee, ja hetkittäin havahtuu ajatuksiin tai näköaistimuksiin:
Milloin tuolla alkoi olla noin musteensinistä? Ei järven pintaa enää näy, kaikki on vain yksi sininen.
Nyt pitäisi olla jossain rannalla. Seurata sitä miten vesi sammuu mustaksi. Niin pitkään, että pitäisi tunnustella polkua varpaillaan.
Onkohan Ruether oikeastaan jo post-kristitty? Kyllähän se hylkää kaksiluonto-opin. Ei kai se käy.
Kumma kun alkaa tuntua siltä että tunnen sen naisen. Miltäköhän tuntuisi, jos joku tutkisi minun ajatuksiani?
Järkyttävää – joku tutkisi ajatuksiani ja kirjoittaisi niistä jonkun paperin, luulisi ymmärtäneensä.
Emme me voi toisiamme todella ymmärtää. Joka kierroksella mukaan tarttuu tulkintaa, subjektiivista väärinymmärtämistä, meillä on kaikilla erilaiset silmälasit, emme me toisiamme ymmärrä emmekä me osaa tulkita… Oikeastaan ketään.
Onko se oikeastaan edes mikään arvo, että yrittää tehdä itsestään ymmärrettävän?
Siihen menisi ikä ja terveys… Kaikki. Ei se käy. Me olemme käveleviä Rubikin kuutioita,
jos edes itsensä saisi joskus
ymmärrettävään muotoon
ja sitten iPodissa kääntyy uusi levy, uusi kappale vetää ajatukset uudelle uralle. En luopuisi näistä välitiloistani, niissä pääsen toisinaan sammumaan, jos en kokonaan, niin ainakin osin.
On hyvä olla kun vain on, ohjailee raukeasti ajatusten ruuhta, pitää perää ettei ajauduta koskiin, uittaa sormenpäitä vedessä, katselee pilvenlonkia. Sellaista olisi oltava enemmän. Hyvin harvoin vain mikään pakottaa ihmistä istumaan montaa tuntia aloillaan, kun ei voi mennä minnekään sillä on koko ajan menossa, kun on vain istuttava ja katsottava pään ulko- ja sisäpuolta. Oltava.
Tänään musteensinisyys oli vaikuttavaa; kun maisema tummuu fazerinsinisestä asteen verran mustemmaksi, sellaiseksi, ettei maata erota vedestä eikä vettä taivaasta, puut ovat ohuita sivetimenvetoja hämärän keskellä, on vain yksi väri ja se on mustuva sininen ja on tiirattava lähempää ikkunaa läpi että näkisi enää mitään.
Kaupungissa oli vain sohjoa, keltaisia siriseviä valoja ja Veturin terassilla ainainen lauma nuoria, kylmässä ja märässä värjöttelemässä, en tiedä miksi mutta teini-ikään tuntuu liittyvän viehätys rumiin paikkoihin. Ostin maitoni ja tulin kotiin, musteensinisestä on tullut mustaa, laitan päälle pieniä valoja ja mietin, onko missään enää kynttilöitä. Kummallista ajatella, että muutaman viikon päästä olen enää enimmäkseen täällä. Siitä on kauan.
Minna toi Irlannista levyn, jota olen kuunnellut melkein yhtä soittoa jo pitkään. Harvoin jaksan laittaa samaa levyä alusta soimaan viimeisen kappaleen loputtua, mutta nyt olen jaksanut. Lisa Hannigan on laulanut Damien Ricen levyillä mutta tekee nyt soolouraa. Minna oli löytänyt levyn jostain ja ostanut kaksi, ja toi toisen minulle. Pistachio on jäänyt soimaan päähän. Video ei ole ihmeellinen, mutta laulu on hyvä:
Ja sitten on I Don’t Know, josta pidän vähintään yhtä paljon. En ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, että pidän rosoisista äänistä, en sileistä ja hahmottomista. Pidän siitä pikkupiirteisyydestä ja pehmeydestä, jota näissä on. Ajattelen aamupäiviä ja teestä nousevaa höyryä, sitä kun tullaan kylmästä sisään ja puhalletaan sormiin, posket punaisina, pieniä asioita joista kerrotaan tarinoita.
*
Leipätaikina yrittää keittiössä tulla kulhonsa yli. Siitä tietää että on kotona että voi ottaa kaapista jauhoja ja sotkea kyynärpäänsä taikinaan,
oli se koti sitten mikä tahansa, oma tai paikka jossa asuvat toiset, jos siellä voi leipoa, tulee sellainen paikka kodiksi.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Luonto, Matkalla, Mieli, Musiikki | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
barefoot. May 25th, 2009
Saviour
He can move the mountains
My God is Mighty to save
Mighty to save
Forever
Author of salvation
He rose and conquered the grave
conquered the grave
So take me as you find me
all my fears and failures
fill my life again
I give my life to follow
everything I believe in
Now I surrender
*
Aamu Tammisalossa. Auringonläikässä keittiön ovella tuli kuuma. Kahvi on valunut, puuro paksuuntuu kattilassa, ja ulkoa kuuluu rastaiden taukoamaton ääni. Yöllä nämä puut ovat täynnä satakieliä. Nyt Pauliina laittoi Michael W. Smithiä soimaan, kolme päivää nuo sanat ovatkin jo soineet pään sisällä. Istutaan sohvilla, vastapäätä, en väsy kuuntelemaan tätä kappaletta uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan.
Kohta lähden kotiin. Mutta tässä on ollut niin hyvä olla, ettei sanoja.
Paljaat varpaat matolla, paljaat varpaat mullassa pihalla. Tuntee niin paljon enemmän, kun jalkapohja on paljas, maan ja askeleet.
On sellainen olo elämästä että
take off your shoes
for this is a holy place.
*
I go barefooted.
Posted in Elämä, Jumala, Lepo, Matkalla, Musiikki, Usko | Comments (0)
kevään ensimmäinen päivä. April 1st, 2009
Suvi lähetti minulle laulun sähköpostissa, että kuuntele tätä ja kerro miltä tuntuu.
Kuuntelin ja mietin, miksi joku on tehnyt laulun siitä, miltä minusta tuntuu. Miten se tiesi? Siinä on kaikki: laatikot, avonainen ikkuna, äänet pihalta, luissa asti tuntuva uupumus vaikka ei ole varma miksi on niin uupunut, ensimmäisten uuteen kotiin tulemisten tuntu, hiekan rahina uudella pihalla, outo tuoksu rappukäytävässä, uusien naapureiden uteliaat ja välttelevät katseet, illat keittiössä keskellä pahvilaatikoita, ensimmäisenä käteen sattunut lamppu ikkunalaudalla, saksien ja kynien etsiminen, mitä on olla vieras omassa kodissaan, eksyksissä tavaroissaan, tottuminen, muutoksen kuluma mielessä, odotus ja tuntu siitä, että kaikki mikä muuttuu on askel kohti jotain ehyempää, täydempää,
valmiimpaa,
vaikka valmista ei tässä maailmassa ole. Mistä ne tiesi?
*
Huhtikuu
muuttolaatikoita
silmän kantamattomiin
Avoin ikkuna
pihalla lapsia
On kevään ensimmäinen päivä
Uusi alku
täysi kaaos
askel tuntemattomaan
Vain me kaksi
lattialla
väsyneinä
lopen uupuneina
Kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
Huhtikuu
muuttolaatikoita
tässä kaikki omaisuus
Lattialla
laatikoissa
purkamatta
antaa olla
Kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
kyllä me tästä selvitään
// Egotrippi: Huhtikuu
*
Kappaleen ensimmäisen fraasin voi kuunnella täällä. Koko Maailmanloppua odotellessa -levy löytyy jo Spotifystäkin. Kitaran helinän perusteella taidan kuunnella sen kokonaan läpi kunhan seuraavan kerran istun tässä lattialla lopen uupuneena.
Nyt ulkona on huhtikuu, tänään on se päivä josta ei koskaan voi olla varma, aprillia ja lehdestä pitää etsiä sitä tietoisesti sinne piilotettua pilaa. Ilma on läpikuultavaa jo, ei sitä paksua ja nukkuvaa mitä talvisin. Eilen kävelin tennareissa keskustaan, sukat kastuivat, niin aina kun kahlaa lammikoissa. Ikkunan takana on monta vaahteraa, voin kuvitella miltä niistä tuntuu.
Luulen että minusta tuntuu samalta. Odotan puhkeamista. Niin joka kevät, aina se on tätä sietämätöntä kireäksi pullistuneiden silmujen pakottamista, taidan kirjoittaa tästä joka kevät, mutta aivan kuin siinä olisi jotain enemmän nyt. En osaa enkä halua puhua ääneen kaikesta, mutta minusta tuntuu, että keväälle on enemmän tarvetta kuin ehkä vielä ennen.
Siinä on jotain symbolista että olen tässä, laatikoissa kaikki omaisuus, tämänkö varassa minä elän, ja en kuitenkaan, ei tämä ole kuin tavaraa, ja on ollut talvi ja pitkä sellainen, jossa on etsitty sitä että mistä sitä oikein koostutaan. Mitä tässä oikein ollaan, minkä varassa oikein eletään, mikä minä oikein olen -
minä en ole se sama tyttö joka katsoi ohi kamerasta seitsemäntoistavuotiaana, en, en se joka värjäsi hiuksia kirkkaanpunaiseksi että tulisi jotenkin näkyväksi. Enkä ole se tyttö joka aloitti yliopiston ja kärsi kun ei päässyt heti jonnekin kauas, jolle ei osannut antaa nimeä, en ole se joka uskoi että maailma on valloitettavissa. Enkä toisaalta ole se varovaisuus ja epäusko joka olin kaksikymmenvuotiaana, enkä se naiivius joka olin seitsemäntoistavuotiaana. Täytän 25 eikä sekään ole vielä mitään, elämänkokemuksesta ei voi puhuakaan, mutta yhtäkaikki olen siinä vaiheessa jossa ei enää voi olla vastuuton, ei voi kellua tuulessa montaa vuotta putkeen ja ajatella, että kaikki järjestää itsensä. En osaa enää sanoa itseäni tytöksi mutta naisena oleminen on jotain johon minua ei ihan ole varustettu, en osaa vielä hyväksyä sitä että lanteet levenevät ja keho ei tottele minua niin kuin haluaisin, en ole vielä hyväksynyt sitä että kehoni on instrumentti, joka laajenee sen mukaan mitä sen sisällä on; unelmia toiveita ajatuksia tarkoituksia lapsia. En ole enää ihan samalla tavalla pulppuava kuin ennen, olen enemmän kiinnikkeissä, ehkä siksi että tunnen itseäni ja sitä mitä pulppuamisesta seuraa, tunnen, ettei se ole aina turvallista. Taidan nauraa vähemmän, enkä ole varma pidänkö siitä, on kuin jokin kiinnike olisi vielä kiinni, sellainen jota ei ole tarkoitettu. Olen muuttunut vakavammaksi, onko sitä tulla naiseksi, sitä että ei annakaan itseään enää koko maailmalle avosylin, onko sitä olla nainen että piirtää reviirin ollakseen jossain kotonaan ettei tarvitsisi vimmaisesti janota koko maailmaa, seitsemäntoistavuotiaana on nälkä, on maailman ja rakkauden ja voiton nälkä, on usko siihen että voittaa vielä. Nyt olen ymmärtänyt ettei voittaminen ole sitä miltä näyttää, suurin voitto voi olla leipoa leipää iltamyöhällä miehelle, joskus perheelle, voi olla voitto että saa punaisen maton olohuoneensa lattialle, se on ainut parrasvalo jossa ollaan, ei ehkä mennä maailman ääriin, ei ehkä jaksettaisi. En ole ollut varma siitä mitä olen, koska se seitsemäntoistavuotias minä oli kollaasi unelmia ja yltiöpäistä halua näyttää kaikille, ei se miettinyt sitä kuka se on vaan ainoastaan sitä miksi se halusi tulla, se ei kuunnellut sitä mitä luonnostaan orgaanisena olentona oli, ei sitä miksi se oli luotu, koska se ei tuntunut riittävän. Piti olla enemmän ja korkeammalla, ohuempi ja kevyempi, irti ja ilmassa. Nyt minä olen vähemmän ja matalammalla, ruohonjuuritasolla, maassa, olen ulottuvampi ja raskaampi, en ole irti vaan olen itse itseni kultaisin sitein sitonut, olen kiinni maassa ja mullassa ja ikiaikaisuudessa ja vuosien ketjussa ja siinä, että minut on ohjelmoitu naiseksi, olen luitani ja ytimiäni myöten nainen, minulla on keho joka haluaa joskus synnyttää enkä vielä tunne sitä, miksi kehollani on tunteita joita en ymmärrä, miksi en halua enää juosta niin kauas kuin voi päästä -
en ole ollut ihan varma mistä koostun, olen kahlannut läpi arkistoja ja tutkinut, tehnyt tilinpäätöksiä ja sitten hylännyt ne, tehnyt analyysejä ja todennut etteivät ne riitä, ja hylännyt ne, lopulta todennut etten voi kuin tarkkailla itseäni, kuunnella ja kuulostella, niin kuin tarkkaillaan eläintä josta ei olla ihan varmoja. Jos ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ole kuunnellut sitä joka todella on on vaikeaa tuntea itseään äkkiä, on katseltava ja totuteltava, sillä minä joka tapauksessa olen jotakin, en vain tunne sitä. Sen saa selville tutustumalla, mutta se ei ole analyyttinen istunto tai paperille tehtävä lausunto. Se on jokainen eletty päivä ja hidas prosessi.
Ja tässä olen kaikkine tavaroineni, tästä elämä koostuu. Siksi tekee hyvää muuttaa; asettaa välimerkkejä, entinen merkin taakse, uusi eteen. Syklejä, jaksoja. Nyt tässä, eikä tulevalla niin väliä, se tulee ajallaan. Nyt tässä, uupuneena lattialla, mielessä jokin uusi kuoriutumaisillaan,
toivoisin että se olisi minä joka kuoriutuu, näyttäytyisi vihdoin.
Ikkuna on auki, ja tuuli tulee sisään. Se on oikein. Kyllä me tästä.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Mieli, Minäkuva, Musiikki, Ruumis, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
joulukalenteri, luukku # 11. December 11th, 2008
Tämä jäi pyörimään päähäni eilisestä lähtien. Siitä, kun mietin, mikä inhimillisessä kehityksessä on ollut hyvää. (Ja onhan totta, että moni muukin asia on ollut ehdottoman hyvä - totta kuitenkin on myös se, että moni asia on tullut jokseenkin täysin turhaksi, mutta se ei kuulu tähän.)
En muista, milloin ensimmäisiä kertoja jäin miettimään asiaa, mutta sen on täytynyt olla jossain konsertissa, jossa soitti kokonainen orkesteri. Minulla on muistikuvia Joensuun kirkosta näihin ajatuksiin liittyen, mutta kokonainen orkesteri mahtuu hieman huonosti kirkon kuoriin… En tiedä, mutta toisaalta, sekään ei nyt varsinaisesti kuulu tähän. Yhtä kaikki, jo jokin aika sitten jäin miettimään, miten käsittämätön kehityskaari on sen takana, että meillä on nykyisen kaltainen sinfoniaorkesteri kaikkine instrumentteineen. Klassista musiikkia on pitänyt jokseenkin… luonnon tosiasiana, asiana joka on aina ollut, eikä enää tule muuttumaan. Meni kauan ennen kuin ymmärsin alkaa leikkimään ajatuksilla siitä, mistä se kaikki on tullut. Kenties minunkin piti kasvaa ulos siitä CMX-vaiheesta jota pitkään elin alkaakseni edes pohtia sinfoniaorkesterin anatomiaa ja evoluutiota.
Millainen on mahtanut olla viulun alkumuoto? Kuka keksi virittää jousenpätkän niin kireälle, että se soi? Entä klarinetti? Lähtikö kaikki lehden soittamisesta sormien välissä? Kuinka kauas muinaisuuteen menee harpun historia, siitähän puhutaan jo Psalmien kirjassa? Entä trumpetti, tuuba, pasuuna? Kuka keksi takoa juuri vaskesta torvet, ja mitä kaikkea kokeiltiin sitä ennen? Rumpu on helppo; patarumpu on vain sovellus jostain, jonka ihminen kenties keksi jo historiansa alkuhämärissä. Mutta entä fagotti…?
Sinfoniaorkesteria ajatellessa alkaa äkkiä pyörryttää, miten monta toisistaan osin erillistä, pitkää, polveilevaa, monisyistä ja käsittämättömän kärsivällisen kekseliästä kehityskulkua sen osasiin kuuluu. Yllättävän vähän aikaa sinfoniaorkesterin syntyyn silti on kulunut – melkein soitinten anatomista kehityskulkua enemmän minua ihmetyttää se äänten harmonia, joka sillä kaikella on saatu aikaan.
Klassinen musiikki – jos se todella on klassista ja siten kauneuteen pyrkivää – on sellaista, että koen tarvetta toistuvasti kuunnella sitä silmät kiinni. On kuin äänten väreistä puolet haalistuisi pois, jos silmät auki samalla katselen maailmaa. Vasta kun suljen silmät saan raivattua mieleen riittävän tilan, tyhjän tilan, jossa sävelet ja niiden sävyt ja värit ilmestyvät jotenkin… kokonaisiksi.
Siinä, jotenkin, on juuri se ydin, jonka takia klassinen musiikki on mielestäni ihmeellistä. Tämä on varmaankin subjektiivista, mutta muiden musiikinlajien kanssa en ole kokenut vielä sitä nostetuksi tulemisen tunnetta, jossa silmät suljettuina kuunnellessaan unohtaa jotakuinkin kaiken muun, jää kellumaan äänten sävyihin ja vivahteisiin, unohtaa olla analyyttinen, unohtaa järjestelmällisesti keskittyä kuuntelemaan ja jää vain olemaan musiikkiin, kuuntelemaan sitä resonointia, jota rintakehän alla äänien kasaumasta muodostuu. Tuntuu, että on täysin oikein sanoa, että klassinen musiikki on kantavaa. Kannattelevaa. Jokin niiden lukemattomien instrumenttien yhteissoinnissa on niin väkevää, että se tuntuu todellakin alkavan soittaa jotain kieltä ihmisen sisässä, virittää ihmisessä jokin oikealle taajuudelle ja puhuu jotain kieltä, jota ihminen ei itse itsestään saa aikaan.
Ei ainakaan ilman viulua, selloa, trumpettia, pasuunaa.
Joku saattaisi sanoa nyt etten ole kuunnellut tarpeeksi Sigur Rósia, mutta tekisi mieleni väittää, että Sigur Rós lainaa itse asiassa paljon klassiselta musiikilta.
Mikä se sitten on, se taika, ydin, temppu, magiikka, joka tekee klassisesta musiikista minulle läpileikkaavaa? Olen ajatellut, että sen täytyy olla jotain, joka liittyy ehkä äänten kestoon ja intensiteettiin. Klassinen musiikki soi. Äänet ovat usein pitkiä, ja jos eivät olisikaan, ne ovat syviä ja intensiivisiä. Vahvoja. Eivät vain lyöntejä ja iskuja, nykäyksiä ja tönäisyjä, vaan sivelyä, koskettelua, painalluksia, vetoja, kenties jopa hankausta. Ne jäävät ja soittavat, unohtuvat ja vetävät mukaansa. Vaativat ja nostavat.
Jostain syystä (huomaa Pauliina!) koko ääniviidakosta olen pitkään pitänyt eniten sellosta. Sellon sävy on tummempi ja matalampi kuin viulun, se ei ole niin keveänketterä kuin viulu, se on harkitsevampi ja vakuuttelevampi. Sellon intensiteetti on… kaunista. Sen lisäksi että harva esine maailmassa on yhtä esteettinen kuin sello, on harva ääni yhtä läpitunkeva. Pauliina, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva ystävämme, oli kerran kylässä sellonsa kanssa ja pahoitteli, kun joutui harjoittelemaan olohuoneessa. Siis tää ei oikeesti ole mitään kaunista kuultavaa, mä soitan vaan asteikkoja. Minä tiskasin keittiössä ja rakastin kuunnella asteikkoja. Kuuntelisin kenties vaikka vain sellon viritysääniä, aivan sama mitä, mikä tahansa niin kiinteä ja kokonainen ääni kuin sellon käy minulle. Unohtuisin mielelläni kuuntelemaan asteikkoja pitkäksi aikaa, katselemaan, miten ihme on että soittajan sormet saavat puusta ja jousesta aikaan niin paljon värejä, miten kummallista on miten ääni kaikuu ja voimistuu punaisen puun sisällä, pehmenee ja taittuu kun niin halutaan, soi ja huutaa jos niin tarvitaan. Sellon ääni on väistämättä purppuranpunainen ja notkea.
Sello on kaiken lisäksi ehdottoman aistillinen soitin. Voi olla, että osin tämä ajatus jo karkaa itse musiikista vain estetiikan puolelle, mutta katsokaa vaikka Carey Moren kuvaa “Tere and Cello”. Paatuneena esteetikkona olen hurmaantunut.
Mielenkiintoista on sekin, että klassinen musiikki ei missään nimessä tunnu kaipaavan sanoja. Vaikka kappaleen nimi olisikin täsmällisen kuvaava, ei se kaipaa sanoja selityksekseen. Sen sijaan ne kaikki opukset tai etydit tai sonaatit haluaisin saada itselleni selitetyksi, haluaisin tietää, mitä säveltäjä halusi kuvata. Jos tiedän edes johtoajatuksen kappaleen takana, on helppo kuvitella, mitä sävelet tahtovat sanoa. Edward Griegin Aamutunnelma on melkein puhki hiutunut esimerkki, mutta ei sitä kuunnellessa voi erehtyä. Tai Vivaldin vuodenajat.
Kai se on sitä, että kurottuessaan sormenpäillään ihmisen rintalastan läpi klassinen musiikki tulee tönäisseeksi sitä hermoa, joka luo mielikuvia. On vaikea estää mieltä pulppuilemasta edes jonkinlaisia tunnelmia. Pidän siitä, se on viehättävää, se on satua.
En siis ehkä ole sellainen klassisen musiikin ystävä, joka muistaisi paljon nimiä ulkoa ja ymmärtäisi paljon, osaisi analysoida ja muodostaa mielipiteitä. Olen kenties sellainen klassisen musiikin ystävä jonka kotona on soinut klassinen niin kauan kuin vain muistaa, jonka vanhemmat laittoivat levyn pyörimään tai avasivat Ylen Ykkösen niin että Faunin iltapäivä on tullut todella tutuksi, ja jonka korvan koodistoon klassisen musiikin äänet ovat jo pitkän ajan kuluessa tehneet niin vahvan ja tukevan pesän etten osaa niiden poikasia pakottaa pesästään pois, enkä aio. Olen sellainen joka nauttii kuuntelemisesta ja tunnelmista, eläytymisestä ja niistä henkisistä värähtelyistä joita sello saa aikaan, olen sellainen joka istuu silmät kiinni vaikka ei tiedä säveltäjästä mitään eikä välitä, olen sellainen jolle kappale ei ole hieno ehkä säveltäjän tai historian vuoksi vaan sen vuoksi, miltä se minussa kuulostaa.
Ja sitäpaitsi: sen täytyy kertoa itse ihmisestäkin jotain. Jos ihmiskunta on käyttänyt niin kauan aikaansa ja voimiaan saadakseen aikaan sinfoniaorkesterin, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos musiikkia, sävyjä ja sointia on arvostettu niin kauan ja niin intohimoisesti miten musiikkiin suhtaudutaan, millä instrumentteja hoivataan, millä arvostuksella niitä kannetaan, ei ihmiskunta voi olla toivoton. Jos jotain sellaista on arvostettu – eikä ole lakattu vieläkään arvostamasta – tässä sotimisen ja kilpailemisen hullunmyllyssä, ei mitään korvaamatonta ihmisluonnosta ole vielä menetetty. Pohjimmiltaan elämän ytimen on siis oltava hyvä.
Meni idealismiksi, mutta ei tästä ilmankaan voi kirjoittaa.
Siis klassinen musiikki ja instrumenttien ihmeellisyys olkoon tämän päivän luukku, ja se kutkuttava tosiasia että soidessaan klassinen musiikki tuntuu itseasiassa soittavan minua. Reagoin siihen sillä mitä minulla on; tunteilla toiveilla ajatuksilla latautumisella. Se on kihelmöivän elämyksellistä, jos arki on kaatua ylle.
Klassinen tekee elämästä ehdottomasti esteettisempää ja rikkaampaa, se raottaa tunne-elämää hieman avarammaksi ja pakottaa kokemaan asioita, joita ei ilman osaisi. Ja kieltämättä ajattelen, että se myös lisää toivoa, koska jokin siinä on luovuttamattoman arvokasta; siinä, että ihminen osaa ja haluaa uhrata aikansa ja vaivansa vain kauniin luomiseen.
Jos meistä luotiin sellaisia jotka kykenevät siihen, me emme ole toivottomia.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ilmaisu, Kauneus, Musiikki, Tunteet | Comments (0)