Archive for the ‘Onni’ Category
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
sielun hoitaja. October 7th, 2009
130608
Onko olemassa sekä hyvää että huonoa onnea?
Minä luulin että on vain onnea
ja jos ihmisellä on raapaisunkin verran onnea,
se on ytimiään myöten hyvää.
Joskus tosin onni on lehtikultaa elämän pinnalla,
niin ohut että kynnenkärjen raapaisukin repii sen pois,
ja on elettävä varovasti,
kolhimatta,
ettei onni ropise
kultasateeksi kiville joiden yli toiset kävelevät.
Me ajoimme Joensuuhun,
matkalla Kati kertoi synnytyksestä
tien yli kulki satunnaisia sadekuuroja
valo vahvana helmoissaan
tien varsilla suot olivat valkoisia -
kaikkialla
niittyvillä oli vielä aivan valveillaan.
Onhan onnea että on koti, sanomalehti johon tulla,
yksi muki josta aina juon teen, maidolla.
Minussa ei ole lehtikultaa enää, olen rapissut kaiken pois,
tomuksi tielle jonka yli monet ovat kävelleet.
Minussa ei ole pintahohdetta, olen tullut rosoiseksi.
Mutta muuta minussa ei ole kuin särmäni,
toisten lehtikultaa tarttuu niihin kun törmäämme
onni ei ole omistettavaksi, se kiertää,
tomu kulkee maailman tuulet.
*
Löysin kirjahyllystä vanhan, joskus kesken jääneen muistikirjan. Kolmastoista päivä perjantaina kesällä yli vuosi sitten olin kirjoittanut näin.
Tänään teiden yli kulkee tasainen sade kuin kumara nainen pitkissä helmoissaan,
vetää mukanaan takertuneiden lehtien laahuksia,
pysähtyy piirtämään ikkunoihin pisaroiden juoksujälkiä. Niittyvillaa ei enää ole,
mutta on tämä talo ja sanomalehti,
yksi kuppi josta aina juon kahvin, maidolla
ja minusta tuntuu edelleen siltä, ettei enää ole lehtikultaa.
Lehdessä sanottiin, että Helsingin tuomiokirkon ylin risti kullataan uudelleen,
me olimme siitä montaa mieltä
paljonkohan se sata grammaa kultaa maksaa?
Ja sekö sitten on tärkeää
ja
se ainakin on sitä ulkokultaisuutta!
Jos joltakin haluaisin varjeltua
niin siltä että olisin vain ulkoa kultainen.
Eilen soitti ensin yksi ystävä illansuussa.
Mietimme että eläminen muuttuu,
seitsemän vuotta sitten kuljimme vielä laumoissa ja
tällä viikolla toisen sydämen alla alkavat ehkä jo tuntua lapsen liikkeet.
Minä olen päässyt siihen ajatukseen että
haluan olla ihminen joka uskaltaa ottaa senkin riskin vastaan että
tulee joku päivä äidiksi
ja siinä jos jossain rapisisi lehtikulta pois,
mitä minä sillä siis nytkään teen,
monesti vasta lehtikullan alla on oikea pinta, tekstuuri, kuviot, säröt, piirteet,
minä en pidä siitä mikä kiiltää
minä pidän siitä joka on lämmintä ja karheaa käden alla,
antaisin käden kulkea mieluummin pitkin koivupuisia pienoja kuin
kullattuja ovenkahvoja.
En ole menossa minnekään,
missä on kullattuja ovenkahvoja
mutta huomenna menen haastateltavaksi, ylihuomenna psykologin testattavaksi,
että antavatko ne minun opetella sielujen hoitamista.
Sielunhoitaja.
Sielun hoitaja.
Siinä on ero, kirjoittaako sen yhteen vai erikseen
haluaisin olla sellainen sielujen hoitaja jolla ei ole käsineitä kädessä, on vain multaa sormien alla ja ymmärrys siitä että mistä kohden omenapuita on leikattava, tai miten tuholaiset häädetään lehdiltä, tai miten kuokitaan rikkaruohot ympäriltä irti. Haluan oppia erottamaan kukat ja haittakasvit, kukat ja lihansyöjäkasvit, kukat ja kuristajaköynnökset. Tiedän, ettei se ole helppoa,
yksi kauneimmista kukista joita tiedän on elämänlanka
isot valkoiset kellokukat,
mutta kasvaessaan se kuristaa isäntäkasvinsa hengiltä.
Haluan olla sellainen joka erottaa mikä on totta ja mikä ei.
Haluan olla sellainen, joka uskaltaa valita sen mikä on totta ja uskoa sen mikä on oikeaa.
Haluan olla sellainen, joka toimii sen mukaan, mikä on totta ja oikeaa.
Uskon, että yhä edelleen niiden välillä on ero.
Lehtikulta ei ole totta eikä oikeaa.
En halua kullata ristejäni,
haluan kantaa ne
haluan olla tämä rosoinen karkea pinta käsien alla, lämmitetty koivu,
kuivuessaan auki halkeillut mäntyinen pinta.
Tie on auki ja edessä ja jalkojen alla
eikä tässä enää ole suunnista epäselvyyttä -
antaa sateen tulla,
jos se pesisi viimeisetkin muruset pois.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Ihmiset, Matkalla, Minäkuva, Onni, Tulevaisuus | Comments (0)
puroja ilman kiviä. September 15th, 2009
Minusta tuntuu, että olen ollut pitkään hiljaa. Olen monta kertaa avannut tämän kirjoitusikkunan kirjoittaakseni jotain siitä, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein olen sulkenut sen osaamatta sanoa sanoja, jotka kertoisivat jotain siitä, mitä tapahtuu. Olen ehkä sen sijaan kirjoittanut jotain sinne päin, jotain kehällistä, vähän samansuuntaista mutta ei ihan. Olen tainnut enimmäkseen kirjoittaa puista, taivaasta ja valon vaihtelusta. Tuntuu, etten puoleen vuoteen ole paljon muusta kirjoittanutkaan kuin siitä miten luonto tulee välillä ikkunoista sisään.
Ja jotenkin on ollut sellainen tuntu, että jos sanat yleensä virtaavat jonkinlaisena ryöppyvänä purona, on siihen puroon vierähtänyt jostain kivi tukkeeksi. Sanat ovat pusertuneet kiven taakse pääsemättä yli, ja purosta on laajennut iso lammikko, jossa sanat ovat kärsimättöminä odottaneet vapautumistaan. Lammikoon on tainnut kasvaa jo lumpeita ja muutama sampi niiden ympärille kiertelemään. Olen kuljeskellut lammen rannella ja uitellut varpaita vedessä, mutta olen ollut haluton kampeamaan kiveä pois purosta. Ehkä en ole ollut varma, mitä sanoja puro alkaisi ryöpyttää. Olen yrittänyt kuulostella vettä: mitä se sanoo?
Mutta ei sellaisia sanoja äänenä kuule, jotka tulevat tosiksi vasta kirjoitettaessa. Ja sitten hitaasti kävi niin, että väsyin kiveeni ja siihen, että lammikkoni laajeni niin, että polut alkoivat peittyä sen alle. Minä haluaisin taas kirjoittaa, olla vähemmän hiljaa. Ottaa riskin siitä, etten tiedä, mitä sanoja alkaa tulla.
En tiedä – luulen, etten kammennut kiveä itse pois. Tuntuu vain siltä, että kuivaan puronuomaan on alkanut taas tihkua vettä. Sanoja ilmestyy; joskus yksin, joskus kaksittain, ja joskus tulee pieni tulva. Kastun. Annan itseni kastua. Juon sanoja, maistelen niitä, kerään lammikoksi käteeni ja tunnustelen. Ne ovat taas enemmän eläviä, vesi ei ole seisonutta, se on kiertänyt kehää koko lammessa olonsa ajan.
Haluan kirjoittaa. Haluan päämäärätietoisesti kirjoittaa. Haluan tallettaa tätä elämää, sitä mitä nyt tapahtuu, mitä on tapahtunut ja mitä odotan tapahtuvaksi. On vähän omituinen olo – kirjoitan oikeastaan itselleni, että myöhemmin muistaisin. Mutta saatan kirjoittaa toisillekin. Kirjoitan näitä julkisesti, ja toiset saattavat lukea. On kuin seisoisi näyttämöllä pitämässä monologia, eikä näkisi pimeään katsomoon, keitä siellä istuu ja kuinka monta. Mutta en halua katsomoon valoja, en halua tietää – jos tietäisin, minusta tulisi se journalisti, joka miettii, mitä kohderyhmälle on annettava. Tämä kirjoittaminen näin on ollut se omin paikka, jossa minun ei ole tarvinnut miettiä, mitä toisille ihmisille on tarjottava. Muualla sanat on asetettava toisin, lehtiin, saarnoihin, artikkeleihin. Täällä niille ei ole esteitä, ja jos jonkun mielestä on olemassa sovinnaisuussääntöjä, hän poistukoon takaovesta ja jättäköön pimeän katsomon.
Minusta tuntuu, etten osaa olla olemassaoleva, ellen kirjoita. Kun V myönsi, ettei halua elää kaukana merestä ja veneestä, se sanoi että se on kai vähän sama kuin jos sulta otettaisiin kaikki kynät ja paperit pois ja sanottaisiin, ettet enää koskaan saa kirjoittaa. Kurkkua kuristi hetken, kun sitä ajattelin. En olisi samalla tavalla olemassa, jos sanoja ei olisi. Luulen, etten tunne itseäni, ellen sano sanoina sitä, mitä ajattelen ja olen. Mitä minä olisin? En… jäisi minnekään. Mahdotonta kuvata sitä tunnetta, mutta minusta tuntuu, etten olisi tämä joka olen ellen kirjoittaisi siitä.
Sanat eivät aina tottele. Tuntuu vaikealta löytää sellaisia, jotka kertoisivat siitä, mitä viimeisten muutaman kuukauden aikana on tapahtunut. Tai mitä näen seuraavien kuukausien sisällä. Miten jotain isoa laitetaan johonkin niin pieneen? Mutta minulla on tarve etsiä sanoja, jotka ovat eläviä, joilla on kyky kantaa elämää, jotka ovat näkyvillä ja paljaita. Sellaisia, jotka tuntuisivat kädessä painavilta ja jotka ovat jotenkin tosiolevia, jotka kiertävät kehällään lähellä totuutta. Etsin.
Tai sitten jos olisikin vähän niin kuin Picasso sanoi: En etsi. Löydän.
Kävelen tätä puronvartta jota yleisesti elämäksi kutsutaan ja lyön varpaani mihin sanaan milloinkin. Jos se osoittautuu painavaksi ja todelliseksi, yritän kirjoittaa sen.
Että myöhemmin muistaisin. Että selittäessäni elämää itselleni tulisin jotain ymmärtäneeksi. Ja jos katsomossa joku kuulee jotain josta syntyy ajatus, ja jos ajatuksesta kasvaa jotain tosiolevaa, on voitettu kerralla kaksi voittoa.
*
En halua enää näin pitkiä hiljaisia aikoja. Siispä: kirjoitan. Ehkä jo huomenna on lisää sanoja.
*
Mainittakoon sen verran siitä mitä nyt on tapahtunut, että:
Minä luen kirjoja, valtavalla vauhdilla, ahmin puolipakosta itseeni feministiteologiaa, ekoteologiaa, länsimaista aatehistoriaa, aristotelismin jäänteitä länsimaisessa filosofiassa, kaupunkiteologiaa, naishistoriaa, naisaatetta, historiaa. Yritän tehdä suuria tenttejä että voisin vihdoin syväsukeltaa graduun. Tuskin maltan odottaa, ja se ei ollut vitsi. Haluan tehdä sen, että se olisi tehty. Ja jostain syystä minua on sytyttänyt tajuta, miten vinoutunutta länsimainen aatehistoria on koko ikänsä ajan ollut. Voi järki, miten hukassa sitä on kollektiivisesti oltu…
Sen lisäksi me kuljemme ristiin rastiin tätä maata: Jyväskylästä Turkuun ja Helsinkiin, Joensuuhun ja taas Turkuun, sinne ja tänne, junien ikkunoista näkyy miten vuodenajat vaihtuvat. Koko syksyn tulen kulkemaan sinne ja tänne, graduseminaariin Joensuuhun ja kirjojen perässä Helsinkiin, ja aina välillä tulen tähän asuntoon Jyväskylään jota me kutsumme kodiksi vaikkei tämä ihan sitä vielä ole. Ahdistun kerrostaloasumisesta ja kaipaan multaa ja puita. Rakastan huonekasveja entistä enemmän, koska ne sentään elävät. Ja niin, ikkunan takana vaahterat ovat jo tuleentuneet punapäisiksi liekeiksi.
Ja olen onnellinen. Haluaisin ostaa saksofonin ja opetella soittamaan sitä. Haluaisin maalata akryyliväreilläni jotakin. Oikeastaan on sama, mitä. Juon taas kahvia ja nautin siitä synnillisen paljon. Juoksen paljon, koska pää on niin täynnä länsimaista aatehistoriaa kotiin tullessani etten saa sitä poistettua ilman lihaskipua. Olen onnellinen, enkä tarkalleen tiedä miksi. Sille ei ole yhtä syytä ja kuitenkin on, koska sillä syyllä on tietty nimi, vaikka varsin monilla kutsumanimillä ihmiset Häntä kutsuvat. Ja se on uutta ja hämmentävää, että sitä voi olla Hänestä niin onnellinen, Hänenhän piti olla kaukana ja ankara, tyytyväinen vain kun onnistun suorituksissani, ja nyt Hän tuntuu istuvan tuolla meidän keittiössä ja hymyilevän minulle, vaikken ole tehnyt mitään.
Haluaisin sen saksofonin. Rakastan sitä, että minussa on tällaisia haluja. Halua luoda. Synnyttää. Musiikkia. Ääntä. Värejä. On ollut pitkään niin, etten ole halunnut mitään tällaista. Kai ne halut hukkuivat siihen lampeen, eikä niillä ollut nimiä, sillä sanat nimiä varten eivät virranneet purossa.
On hämärä ilta, meillä on täällä oikeastaan vain lampunkantoja ilman lamppuja, olohuoneen ainoa valo on pieni pöytälamppu, keittiön kattolamppu särisee ja välkkyy, niin etten pidä sitäkään päällä. On hyvä että on hämärä, sielu käpertyy kasaan ja rauhoittuu vihdoin.
Olen onnellinen. Nyt.
Posted in Aistit, Elämä, Ilmaisu, Jumala, Koti, Kätten työt, Musiikki, Muutos, Onni, Teologia | Comments (0)
mie en tiiä mittään. September 4th, 2009
Pitkä hiljaisuus.
Olen avannut ikkunan monta kertaa kirjoittaakseni tänne jotain. Ja joka kerta olen ollut kyvytön kirjoittamaan mitään. En saa sanoiksi sitä, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Minä olen vain avannut kirjoitusikkunaa koneella, joku isompi ja vahvempi on avannut minun elämääni isomman ikkunan. Se on auki ja sieltä puhaltaa viileä tuuli, se repii pöydiltä ilmaan turhat paperit ja pölyn ja kieputtaa sen ulos ikkunasta. Seison pyörteessä ja hengitän,
aina kun muistan, kiitän,
koska elossa oleminen ei ole itsestäänselvyys.
On aivan eri asia että kehossa kiertää veri ja happi kulkeutuu soluihin kuin että kokee todella olevansa Elävä. Koen, että eläväksi tekevä tuuli on repinyt ikkunani auki ja auttaa minua hengittämään.
Elämä on oikeastaan monella tasolla todella levällään. Jotkut asiat ovat selviä: mitä teen seuraavat puoli vuotta, sen tiedän. Kirjoitan gradua (jonka aiheen tiedän), teen tenttejä ja kuljen junalla Joensuun ja Jyväskylän väliä. Kevätpuoli onkin jo hämärämpi: pääsenkö sairaalasielunhoidon harjoitteluun kahdeksaksi viikoksi? Jos en, niin milloin valmistun? Entä mitä teen valmistuttuani? Olen jonkin aikaa työttömänä? Entä sitten? Etsinkö töitä? Mistä? Mitä töitä? Missä me asumme? Mitä teemme sen lisäksi, että etsin töitä?
En tiedä. JA KOEN OLEVANI SUUNNATTOMAN VAPAA KOSKA EN TIEDÄ.
En tiedä sitäkään, myöntääkö Kela minulle lisäopintotukea. En tiedä edes sitä, milloin voin hakea lisätukea. Se riippuu siitä läpäisenkö yhden noin tuhannen kolmensadan sivun tentin parin viikon päästä, enkä minä tiedä, läpäisenkö sitä. Tiedän vain että luen kirjoja, kirjoitan muistiinpanoja ja tiedän hyvin syvästi sen, että
minä en tarvitse sitä opintotukea
koska minä en tarvitse rahaa.
Tarvitsen vain sen, että Jumala pitää minusta huolen.
Se kuulostaa koomiselta, mutta tajusin maanantaina bussissa Turusta Helsinkiin sen hyvin selkeästi. Minä en tarvitse metallin- enkä paperinpalasia. Tarvitsen vain sen, että minusta pidetään huolta siinä, että saan jokapäiväisen leivän. En minä tarvitse muuta.
Niinpä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, en lyhyellä enkä pitkällä aikavälillä. Elämä on kirjainjonoja joiden perässä on kysymysmerkkejä. Tuleeko minusta pappi? Saammeko me joskus lapsia? Millainen äiti minusta tulisi? Ostanko joskus saksofonin ja opettelen soittamaan sitä? Milloin ihmisen on uskaltauduttava ottamaan lainaa? Milloin voi ostaa jonkin pysyvämmän asunnon? Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Kuljen merkkijonojen välissä ja katselen niitä, levähdän hetken jonkin päällä, kuljetan kättä toisen selällä, väistän jotakin, käännyn katsomaan toista, ryömin yhden ali ja nukahdan yhden suojaan. Tässä minä kuljen, hypähtelen vähän mennessäni, kävelen elämää pitkin ja polusta on tullut kantava jalkojen alla. Ei ole hätää. All will be well.
Ai miksikö?
Siksi, että jo nyt minä olen kokonainen ihminen, olen valmis nainen, olen kasvanut isoksi, minä olen riittävästi sekä valmis että keskeneräinen ottaakseni vastaan vastuuta, minä olen päättänyt olla rohkea katsomaan nurkkien taakse, kävelemään pimeässä, tunnustelemaan vaikka sormenpäillä tietä eteenpäin. Minä olen 25 vuotta ja kokonainen nainen, minusta on tullut vaimo ja ystävä, olen edelleen tytär ja sisko, ja kaiken sen alla olen jotain joka on arvokas siksi, että se on. Sekin kuulostaa koomiselta, mutta all will be well. Ja ennen kaikkea: se oli niin kuin toivoinkin, minä en ole olemassa elääkseni itseni ympärillä, minä olen auki kierretty papyruskäärö niin kuin toisetkin, me voimme lukea tarinamme toisistamme ja olla näkyvillä. Minä olen sitä varten, että voisin elää toisille. Jumalalle. Ja ei – haluan opetella käyttämään Hänestä myös toista nimeä: Jeesukselle.
Nyt olen Joensuussa, kohta etsin lisää tenttikirjoja, sitten haen opiskelijakorttiin uuden tarran. Yöllä satoi niin pauhaten että heräsin siihen, aamulla oli kuitenkin niin lämmin että on mahdollista laittaa kengät jalkaan ilman sukkia. Ennen kuin lähdin yliopistolle hain takapihan omenapuusta kypsän omenan, puun lajike on Huvitusta ja omena oli kuulas ja makea. Nurmikko oli märkää. Pyöräillessä piti avata takki, koska pakkanen ei ole vielä purrut tätä syksyä. Minulla on roosanvärinen ryppyinen pellavatunika päälläni koska kaikki muut vaatteet ovat likaisina, nukun niin omituisissa rytmeissä etten enää jaksa välittää siitä, minulla on edelleen jatkuva ikävä moneen paikkaan yhtä aikaa ja kaipaan ihmisiä, joita en voi vuoteen tavata sillä välissä on kokonainen Atlantti. Opettelen sitä, että joskus maailmat yhdistyvät ja ihmiset kokevat olevansa kotona toistensa luona, vaikka hetki sitten eivät tunteneet toisiaan. Ja olen ällistynyt siitä, että yhteyttä on sittenkin olemassa, vaikka niin usein se puuttuu.
Asiat kasvavat valossa ehjemmiksi. Eivät suoremmiksi tai sileämmiksi, mutta ehjemmiksi.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Lepo, Minäkuva, Muutos, Onni, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
kuinka löydetään kesä - August 12th, 2009
Viime lauantaina illalla kello 11 makasin selälläni Källskärin korkeimmalla kalliolla Kökarin eteläpuolella ja etsin syttyviä tähtiä. V makasi vähän matkan päässä, ja yritimme osoittaa toisillemme löytämiämme tähtiä – tuosta koivusta suoraan ylöspäin, tuosta kirkkaasta tähdestä suoraan kello kymmeneen, näetkö? Kuu oli vielä melkein täysi, sen oikeasta reunasta oli viilattu jo hieman pois, ja se nousi ensin verenkarvaisena ja kierähti sitten kullankeltaiseksi, valutti merelle pitkän sillan kuin loiskisi ympäriinsä liiallista valoa. Katsoimme sitä kiikareilla ja löysimme kraaterit sen pinnasta; kolme pientä alareunasta, oikeasta yläreunasta ison ja kolhon näköisen kuopan.
Sitä mukaa kun taivas tummui ei näkökentässä lentäviä itikoitakaan enää erottanut. Kallio selän alla oli vielä lämmin, takin huppu syvällä päässä, kädet supussa hihojen sisällä. On omituista, miten tähdet syttyvät: ensin taivaalla ei näy mitään, sitten ensimmäinen planeetta ilmestyy itätaivaalle, sitten hitaasti tähtiä alkaa ilmestyä eri puolille taivaankantta. Ne tulevat vaivihkaa, salaa – äsken aivan tyhjässä laikussa taivasta kimaltaa neulankärjen kokoinen piste. Ja kun niitä yrittää vimmatusti etsiä, alkavat silmät pettää: sitä on näkevinään pienen pientä kimallusta joka puolella, saattaa tuijottaa pitkään tyhjää taivasta ja voisi vaikka vannoa että siihen on syttymässä tähti, mutta ei mitenkään voi sanoa varmaksi. Syttyvät tähdet ovat niin heikkoja ettei niitä välttämättä näe kuin katsomalla hieman ohi – vähän kuin Seulasten tähtikuvion näkee vain katsomalla viereen, muuten silmä sokaisee itsensä.
Horisonttiin saaresta kaakkoon ilmestyi sarjassa välkkyvä valo, Utön majakka. Etelästä löysimme Kökarsörenin loiston. Jokin ruotsinlaiva lipui syväväylää pitkin ohi pohjoisessa; sellainen loistaa yöllä kauas isona valosaarena, värikkäänä kuin joulukuusi. Olin onnellinen siitä että olimme kallioisella saarella keskellä itikoita, että meri oli hieman lähempänä kuin ruotsinlaivassa olisi.
Nousimme kalliolta sen jälkeen kun erotimme kolmannen tähdenlennon. Takaisin veneelle kävelimme pitkin kalliota otsalamput otsalla, kun taivas oli pimennyt niin ettei askeliaan enää erottanut. Se oli kummallista, jotenkin kutkuttavaa ja outoa, englanniksi voisi sanoa että odd and eerie. Kaikki värit olivat harmaita ja mustia, vain lampun valokiilassa erotti kanervien punaiset kukat ja varpujen vihreän, tai harmaan kallion. Oli koko ajan katsottava varpaisiinsa, ja kun käännyin katsomaan V:tä oli tämä vain otsan korkeudella loistava kirkas valo, joka kuitenkin puhui tutulla äänellä.
Yöllä en ollut saada kuunvalolta unta. Kuunsilta tuli veneeseen asti.
Olimme vesillä noin kaksi viikkoa, ja nyt olen paahdettu, liotettu, venytetty ja ravisteltu, kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kämmenselät ovat tummanruskeat, mutta raja kulkee jo ranteessa; samoin silmät ja otsa ovat valkoiset, mutta poskipäät ja leuka tummuneet. Niska on paahtunut tuntemattoman väriseksi, ja meri ja valo ovat liottaneet hiuksista pois värin. Nälkä tulee yhä niin kuin merellä – mikään ei tee niin nälkäiseksi kuin keinuvassa veneessä istuminen. Housujen taskuista keräsin aamulla pois koko joukon valkoisia kiviä, veden hiertämiä ja patinoimia puunkappaleita, vierassatamien merkkinaruja ja soraa. Yhden repun pohja on täynnä Jurmosta kannettuja pieniä hioutuineita kiviä, toisessa kassissa on pino harmaaksi ajettunutta ajopuuta. Niistä syntyy vielä jotain jonka voi laittaa kotiin esille, että muistaisi meren talvisinkin. V poimi maasta höyhenen – laitetaan tää siihen mukaan. Simpukoita emme ottaneet, niiden olemassaolo on liian haurasta.
Lähdimme kaksi viikkoa sitten Sauvon Karunasta sitkeään vastatuuleen. Höglandiin pääsimme vasta kahden päivän päästä, ja V, joka koko kesän rakensi veneeseen uutta takilaa, jaksoi kryssata koko matkan uusilla purjeillaan vastatuuleen. Perjantaiaamun katselimme ukkossadetta valkoisten kuomujen alla Höglandissa, ja kun se tyyntyi, pääsimme taas vastatuuleen ja lopulta Dalskärin luonnonsatamaan hieman lännemmäs. Emme olleet halunneet matkalta oikeastaan mitään muuta paitsi päästä Kökariin, ja niinpä seuraavat päivät teimme sinnikkäästi matkaa vinossa ja kierossa tuulessa lounaaseen. Viimeinen etappi ennen Kökaria tehtiin maanantaina niin rivakassa luoteistuulessa, että Kihdin suurella selällä oli laskettava purje veneen keikkuessa liikaa. Viimeiset ikuisuuksilta tuntuvat mailit ajettiin koneella, kaikki sadetta pitävä päällä, veneen pudotessa maininkien pohjiin ja kiivetessä niiden harjoille kuin korkki, aaltojen lyödessä veneen laitoihin ja tuulen heittäessä kaiken veden suoraan tuulilasien yli sisään. En ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen kuin Sandvikin satamassa maanantai-iltana – ei ihme, Kihdin selkä on avoin Pohjanlahdelle saakka, tuuli ehtii kerätä sillä matkalla paljon voimaa, ja aallot ahmivat sitä itseensä niin paljon kuin ehtivät.
Kaikesta siitä, mitä sen jälkeen seurasi, olisi paljon kerrottavaa. Ja paljon haluan siitä tallettaa ja kirjoittaa. Luulen tekeväni sen palasina, sirpaleina – en halua yrittää kirjoittaa kaikkea auki nyt, etten sorru typistämään ja musertamaan asioita.
Että muistaisin myöhemmin, kirjoitettakoon nyt muistiin että
on jokseenkin ihmeellistä, että juuri ne päivät kun olimme Kökarissa tuuli oli täysin tyyni ja taivas avoin, ja aurinko paistoi niin että sitä oli paettava
ja että on jokseenkin ihmeellistä miten sileiksi ja pehmeiksi rantakalliot kuluvat ulkoluodoilla
ja miten levän seassa uiminen ei ole inhottavaa jos pysähtyy tunnustelemaan, miltä ahdinparta ja rakkolevä tuntuvat vasten paljaita jalkapohjia
ja että on jokseenkin ihmeellistä, miten kirkasta ja läpikuultavaa on vesi kaukana saarten etelänpuoleisilla rannoilla
ja että pienet asiat tekevät elossa olemisesta nautinnollista, kuten se, että jonkun talon pihassa on isoja tynnyreitä täynnä sadevettä, jossa saa illan päätteeksi peseytyä, ja miten hyvältä tuntuu kääriytyä pyyhkeeseen sen jälkeen niin pitkäksi aikaa, että vilu lakkaa
ja miten kiehtovaa on kulkea sellaisissa saarissa joiden historiasta tietää jotain: miten Jurmo poltettiin 1500 -luvulla niin, että jäljelle jäi vain yksi Mänty, tai miten yksikätinen Janne elätti perheensä Kråkskärin karussa saaressa ja pienessä torpassa
ja sitten miltä tuntuu seistä ilta-auringossa luodolla Kökarin lähellä paikassa, josta länteen näkyy vain 180 astetta horisonttia ja aukeaa merta, ja miten pieneksi itsensä tuntee kuvitellessaan millaisina syysmyrskyt tulevat aavalta, ja miten terveelliseltä sellainen pienuus tuntuu.
Kun eilen illalla tulimme Karunaan ja nousimme laiturille, aurinko meni pilveen.
Tänään on satanut kaatamalla.
Minua melkein naurattaa: tuntuu jokseenkin täysin siltä, että He just decided to pamper two kids of His who had (again) overly exhausted themselves.
Kaikenkaikkiaan;
sain kesän. Se oli Kökarissa ja veneen pohjalaudoilla, paahtuneissa poskipäissä ja niissä hetkissä, kun myötätuulessa auringonpaisteessa en kyennyt enää pysyttelemään veneessä hereillä vaan oli pakko painautua veneen pohjalle, painaa pää tyynyyn ja nukahtaa hetkeksi. Vene on kuin suuri keinu, joka heijaa ihmistä, ja aaltojen liplatusta vasten puuta on vaikea kestää ilman että alkaa tuntea itsensä uupuneeksi lapseksi.
Jospa nämä kaksi viikkoa olisivat liottaneet pois jotain sellaista, jota ei olisi tarve kantaa enää syksyyn asti.
Posted in Aistit, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Luonto, Matkalla, Meri, Onni, Taivas | Comments (0)
kotona. July 20th, 2009
Olen Joensuussa.
Juon kuohuviiniä kristallilasista. Iholla tuntuu vielä saunanjälkeinen lämpö. Äiti ja isä hakivat minut pikavuoropysäkiltä, ja kotona vastassa oli lasilliset kuohuviiniä ja vadillinen mansikoita. Nyt tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa tekstiä, ehkä osin siksi että kuohuviini tyhjään vatsaan ei ole koordinaation (koornidaatio, eikun koodrinaatio, eiku -) kannalta paras asia – mutta isommaksi osaksi ehkä siksi että kehoni tuntuu olevan sanomassa irti työsopimuksensa. Lähinnä se koskee aisteja, pääasiassa näköä. Se keikkuu ja huojuu entistä pahemmin. Lisäksi järkeni ja muistini tuntuvat olevan hiilihappojäässä.
Isä asettelee pöytään iltapalaa. Olen hetkittäin tikahtua onnesta. Mitä, joku laittaa minulle iltapalaa? Mitä, minun ei tarvitse heti olla kohta menossa olemaan vastuussa mistään? Mitä, saan nukkua?
Tuntuu siltä, että olen tämän kesän osalta antanut “kaikkeni”. Jonain toisena kesänä olisin ehkä pystynyt enempäänkin, mutta tänä kesänä ei olisi irronnut enää todennäköisesti yhtään enempää. Olen ollut viikon ajan jotenkin täysin irrallani siitä, mitä minussa tapahtuu… Sitä on vaikea selittää, mutta en ole osannut todella erityisen pätevästi analysoida sitä, miten olen viikon aikana toiminut. Nyt olen vain tolkuttoman onnellinen siitä että olen tässä, että pystyin siihen, että leiri tuli pidettyä, että se meni hyvin, että jaksoin, että selvisin, että jaksoin hymyillä aina tähän aamuun asti ja että leirin pahoista pojista muutama kiitti leiristä, huikkasi kiitoksen albaa sovitettuaan. Sellaista ei ole kovin usein sattunut.
Bussiin tuli Varkaudesta kyytiin vanha mies, tanakasti vanhalta viinalta haisten. Mies istui jonnekin taakseni, ja Liperin kohdalla alkoi jutella.
“Ollaanko me jo kohta Liperissä? Onko tämä se Liperi?” Kerroin, että kyllä, olemme Liperissä. Jotakuinkin seuraava asia, jota mies sanoi minulle oli että
hyvää kesää vaan sinulle, muista nyt levätä äläkä opiskele liian paljon, vain sen verran kuin haluat.
Olin jokseenkin ällikällä lyöty. Takeltelin kiitoksen ja jutustelin hetken miehen kanssa, en montaa sanaa. Mies puhui hieman elämästään, siitä miten kaksikymmentä vuotta sitten kerran kävi katsomassa Ilosaarirockia ja sai tarpeekseen. Minua kirveli jostain sisältä, ja toivoin että olisin osannut sanoa jonkin järkevän sanan:
voi sinuakin, missä elämäsi on,
milloin siitä tuli tätä, voi jospa olisit selvin päin niin osaisin puhua sinulle.
Kun jäin bussista toivotti mies vielä hyvää kesää. Toivotin takaisin.
*
Bussin ikkunasta katselin sitä kaipaamaani savokarjalaista metsää. Siellä se vilisi, tanakat mäntykankaat ja kirjavat koivumetsät. Pelloille oli noussut korkea heinä, sellainen, jota olisin halunnut silittää,
viistää kämmentä heinän ja viljan yli, laajassa kaaressa, tuntea sen kämmentä vasten,
tämä on minun maatani, tällaisesta maasta minäkin olen kotoisin, tämä on Maata
istuin hiljaa ja kuuntelin vähän musiikkia kuulokkeista ja tuntui että join sitä kaikkea,
mäntymetsiä ja hiljaa olemista ja peltoja ja yksin istumista, kätten painoa sylissäni, ajan hidasta kulumista, loputtomia kapeita asfalttiteitä, rakoillutta asfalttia, vanhoja bussiasemia pienissä kaupungeissa,
olen tänään ollut hävyttömän ylitunteellinen kaikesta, pian ehkä menen sänkyyn ja itken tätä oloa, että voi olla niin hyvä olla ja silti jostain syystä haikea.
*
Ja päällimmäisenä kuitenkin on
kiitollisuus.
Posted in Aistit, Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Kauneus, Koti, Lepo, Luonto, Matkalla, Onni, Tunteet | Comments (0)
tämä taakka on suloinen kantaa. July 10th, 2009
Tänään heräsin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siihen tunteeseen, että jäsenet ovat tyytyväiset ja raukeat levättyään riittävän kauan.
Kääntyilin sängyssä tunnin heräämisen jälkeen, koska en raaskinut rikkoa tunnettani vielä. Vasta kun tiesin isän jo keittävän keittiössä kahvia vedin peiton yltäni ja laskin jalat aitan viileälle lattialle. Ja totta se oli, tullessani sisään minun oli levännyt olo. Herännyt.
Olen ollut niin väsynyt että en usko aikaisemmin olleeni. Olen luullut edellisvuosinakin väsyneeni, mutta en ole tiennyt, että siinäkin voi vielä ylittää rajoja. Toissailtana en ollut mitenkään saada unen päästä kiinni. Pyörin vuoteessa niin kauan että itku alkoi kiristää silmien takana: mie en ikinä nuku, mie en saa koko yönä unta, tämä sekava kipeä olo ei ikinä lakkaa, tästä ei tuu mittään. Yömyöhällä annoin periksi ja otin nukahtamislääkkeen. Silti mielessä pyöri jokin niin isoilla kierroksilla, että lääke ei ottanut vaikuttaakseen noin tuntiin.
Eilisaamun kuljin jonkinlaisessa päättäväisessä horteessa. Kävimme Kontiolahdella SF-Filmikylässä katsomassa, millaisessa satukylässä Pölösen Karjalan kunnailla -sarjaa kuvataan. Matkalla takaisin nukuin Carlsonin parkkipaikalla sikeää unta, kun äiti ja isä ostivat vasaroita ja lakkoja. Kotona olin hereillä sen hetken, joka mansikkakakun tekemiseen meni. Sen jälkeen menin aittaani, ikkunoissa oli paksut peitot valoa estämässä, menin peiton alle ja nukuin kaksi tuntia paksua tummaa unta vain välillä kylkeäni kääntäen. Nousin joskus viiden aikaan – unta olisi riittänyt, mutta en uskaltanut varastaa kaikkea yöltä. Meni kauan selvitä taas hereille, tuntuu, että olen viettänyt viimeiset viikot tasaisessa turtumuksessa unen ja valveen välissä, mielentilassa jossa on keskityttävä kahta napakammin siihen mitä sanoo, tekee, ajattelee tai lipsauttaa – rajatilassa ei ole niin paljon suodattimia tai energiaa kuin normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa pitäisi olla…
Kun myöhemmin illalla laitettiin ruokaa, minun oli pakko käpertyä vähän väliä keittiössä tuolille tai lattialle. Rintakehässä kiristi jokin laajan kaaren muotoinen kipu, epäilin sydämen lyövän omia rytmejään. Yritin estää kivun siirtymisen palleaan vetäytymällä kippuraan. Kehollani on oma sanansa sanottavana tähän touhuun: en jaksa enää, en rupea tähän enää, jos et nyt anna minun levätä minä petän sinut, huomaatko, voin milloin tahansa jättää sinut avuttomaksi, entä jos puristan vähän tästä ja tästä niin ettet saa vedettyä kunnolla henkeä?
Yritin selittää itselleni että lepäisin kyllä jos voisin, mitään muuta en haluaisikaan, mutta entä jos uni ei tule iltaisin ja entä jos tämä liian nopeasti minussa pyörivä pyörä ei pysähdy, en valitse itse sitä että kaikki minussa on liian suurella vaihteella, en valitse tätä levottomuutta tai kireyttä -
kipu meni ohi, mutta siinä lattialla tuli lopulta itku. Pisarat putoilivat silmälasien linsseille ja piti ravistaa ne pois päästä. Kummallista on se, että itkun myötä joskus tulee helpotus. Se on tunne siitä, että se jokin rintalastan alla kirvelevä liukenee veteen ja kihoaa silmien kautta ulos. Jos hetken jaksaa itkeä, rintalastan alle ei ehkä satu niin paljon… Tänään tahtoisin itkeä lisää, pois sitä jotakin jota en vielä uskalla päästää irti, ajattelen että minun on vielä kestettävä ja vielä oltava vastuussa, vielä tarjottava itsestäni toisille, annettava itseni, asetettava alttiiksi ja likoon. Ja niinhän se on. Mutta
minulla olisi vielä muutama päivä aikaa itkeä tätä.
Huomenna palaan Jyväskylään. Pesen vähän pyykkiä, kirjoitan esirukouksen. Sunnuntaina on edellisen leirin konfirmaatio. Sen jälkeen pakkaan tavarani. Maanantaiaamuna otan kaksi bussia päästäkseni Keltinmäen kirkolle, ja sukellan viimeiseen leiriin. Jos saisin nämä muutamat yöt nukuttua vielä edes sen kahdeksan tuntia yössä… Silloin kestän kasassa.
Taidan etsiä äärirajojani. Tai minut on taidettu sysätä sinne. Rajoille. Se ei ole väärin. Mutta se on uutta. Näen öisin unia – silloin kun en nuku keinotekoista unta saadakseni edes hieman levättyä – taas loputtomista junista ja juna-asemista, joilla näen junan ikkunasta jonkin tärkeän ihmisen vilahtavan ohi laiturilla, en saa junaa pysäytettyä, olen matkalla jonnekin minne en halua. Osa junista on uusia ja nopeita, osa hämäriä ja vanhoja, ja yleensä mitään ei tapahdu päiväsaikaan. Tai sitten olen unissa kaupungeissa joita en tunne, minulla ei ole paikkaa jossa yöpyä ja saan majoittautua jonkin epämääräisen tuntihotellin huoneeseen mutta minun on pysyteltävä poissa yöhön asti ja vain hetkeksi saan mennä nukkumaan sinne, soitan unessa ystävilleni ja veljelleni samassa kaupungissa ja he sanovat no miksi ihmeessä sinä et tullut meidän luoksemme mutta minulla ei ole vastausta, harhailen kaduilla ja mietin minne voisin mennä tappamaan aikaa, lämpimään.
Ja sitten kuitenkin viikon päästä tämä on jo melkein ohi. En kärsi itse leiristä, minä pidän rippileireistä… Kärsin siitä, että olen niin poikki, ettei minusta ole aivan omaksi itsekseni (ehkä). Kärsin rajalla olemisesta, ja hitaasti olen alkanut kärsiä siitä että kaikki se ikävä jota yritän pitää hallinnassa sisälläni ei enää suostu olemaan hallinnassa, ikävä alkaa kihota minussa pintaan, se tulee pisaroiksi iholle, sitä tarttuu kaikkialle, tunnistan sen tuoksun, olen varma että muutkin aistivat mutta eivät tiedä mistä se tulee, on niin ikävä etten tiedä minne sen laittaisin, kerään sitä öisin ämpäreihin ja kulhoihin ja kaadan aamuisin kukkapenkkiin ennen kuin kukaan näkee. Pelkään – ja toivon – että sen virta kasvaa, jokin aamu herään huoneeni ikävää täynnä, ja kun avaan oven käytävään se huuhtoo minut ja kaiken muun mennessään, jättää lattiaan ja seiniin ohuen hohtavan kerroksen, ja kaikki ihmettelevät mitä se on, miksi seiniin jää heidän sormiensa jäljet.
On ikävä veden ääreen, en ole kestää sitä ikävää, kesäöisen taivaan alle veden ääreen,
laineiden liplatukseen, puun tuoksuun, makuupussiin saaren rantaan,
nukkumaan raikkaan ilman alle, täydelliseen irtonaisuuteen, vapauteen,
on ikävä sinne missä käyn läpi koko menneen vuoden ja katson, millaiseksi olen tullut,
millaiseksi tämä kesä minut on tehnyt.
On ikävä silmiin katsomiseen. Ei ketään muuta voi katsoa silmiin niin kauan kuin omaansa. Enkä kenenkään muun anna katsoa minua niin kauan silmiin. Mutta sitä on ikävä, että saa elää tilassa jossa ollaan lähellä toista.
En todellakaan enää
ihannoi vapautta tai yksinäisyyttä
en, koska minulla on vapaus ja itsellisyys
vaikka elänkin lähellä toista.
Minusta tuntuu että meillä on jotain sellaista jota en ole aikaisemmin tunnistanut:
me olemme yksi mutta emme sama, me olemme irralliset ja ehdottomasti vapaat, olemme omat itsemme,
mutta emme voi olla sitä ellemme kuulu yhteen, ja se ei tarkoita sitä että meidän on koko ajan oltava yhdessä,
tällaiset viikot kun ei nähdä ja päivät kun ei voida soittaa tuntuvat vahvistavan sitä:
en tiennyt että sitä on lopulta vapaa vasta kun
itse itsensä sitoo toiseen ihmiseen,
sellaisilla siteillä ettei niistä koskaan enää pääse,
koska ei koskaan enää tahdo päästä.
Se mitä sen vuoksi on kannettava on ikävä, mutta en valita.
On taakkoja jotka ovat suloisia ja on taakkoja jotka ovat karvaita.
Tämä ei kuulu jälkimmäiseen. Tämä on taakka joka painaa päätäni enemmän kumaraan elämän edessä,
nöyrryn, opin kunnioittamaan
koska en ennen tiennyt, mitä on jos rakastaa,
tai mitä se avaa elämään. On syytä kunnioittaa jos saa sen lahjan, että oppii jotain sellaista.
*
Isä toi eteeni aamupalapöytään Katri Valan Kootut runot. En ole lukenut Valaa oikeastaan koskaan ennen, mutta nyt sivuilta tuli jotain vastaan jota piti purra ja tunnustella. Jätän sen hautumaan. Kuuntelen ja yritän erottaa, mitä se minulle äsken sanoi.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Näin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä – huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema – ihanasti kiehtova
niin kuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan.
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
// Katri Vala: Onnellinen
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet, Unet | Comments (0)
latauksessa. (!) July 8th, 2009
Aaaaaahhhhhhh.
(syvä hengitys)
Olen istunut tänään tunnin rautatieasemalla ihmisiä katsellen, ja sen jälkeen olen istunut kolme ja puoli tuntia junassa ikkunasta ulos katsellen ja hetken Pieksämäen rautatieasemalla katsellen sitä miten ratapalkkien välistä jokin elämä ihmeellisesti aina puskee esiin.
Ennen kaikkea olen ollut monta tuntia hiljaa.
Ihan hiljaa.
Kukaan ei ole puhunut minulle. Kukaan ei ole kysynyt mitään. Minun ei ole tarvinnut kommentoida mitään. Eikä selittää eikä ohjeistaa eikä komentaa, eikä ole tarvinnut kertoa yhtään vitsiä tai olla yhtään hauska. Olen istunut korvanapit korvissa ja kuunnellut mitä tahansa mitä mp3-soittimesta on tullut, olen katsellut junan ikkunasta aloillaan olevaa suomalaista kesää, metsää ja loputonta järvenselkää, loppumattomiin vilisevää männikköä ja koivuja, taivastakin olen nähnyt, maisemia jotka muuttuvat ja muotoaan vaihtavia pilviä joissa valo vaihtui illan myötä,
olen nähnyt jotain MUUTA kuin leirikeskuksen,
ja se jokin muu sai minut melkein liikuttuneeksi:
tämä on minun maani, nämä mittaamattomat metsät ja kylät etäisyyksien päässä,
tämä loputon Itä-Suomi joka jossain loppuu tasaisen aukeaksi hakattuun rajalinjaan,
tämä teittömien taipaleiden maa jossa metsät ovat pitkiä kuin nälkävuodet.
Ja olen ollut hiljaa. Oi että olen ollut hiljaa. Junassa tuntui kuin olisin latautunut samalla tavalla kuin kännykkä leirin jälkeen.
………………67 % ready
Kerään itseeni hiljaisuutta ja sanoja että ensi viikon maanantaina minulla olisi taas viikon ja yhden leirin verran annettavaa.
Ja voi miten voi nauttia päämäärättömästä puuhaamisesta sen jälkeen, kun on viikon elänyt niin tarkassa rytmissä että keho alkaa kommentoida, kun kahvia ei tule elimistöön tiettyyn kellonaikaan. En kurillanikaan juonut tänään kahvia kello kaksi. Vaihdoin pyykit toiseen kassiin kotiin päästyäni ja lähdin juna-asemalle tunnin liian aikaisin, koska kotona oli aavemaista olla yksin, verhot oli vedetty ikkunoihin, posti pinona oven alla ja pöly kaikkialla.
Juna-asemalla ostin sudokulehden ja istuin nenä paperissa yli tunnin. Piirtelin numeroita ruudukoihin ja nautin, kun aivot hitaasti valuivat sille vaihteelle jossa pyörät pyörivät vapaalla. En ajatellut mitään.
Kun junassa kuulokkeista sitten tuli Robbie Williamsin Feel ja luin Bill Brysonin A Short History Of Nearly Everythingiä saavutin hetkeksi populaarin mutta ajatuksiaherättävän viihteen huipun, ymmärsin hetkeksi viihteen täyden merkityksen, koin vähän aikaa jotain täyttä ja tyyntä tyytyväisyyttä,
hetken ajan tiedostin olevani syvästi onnellinen
ja olin sitä kahdesta syystä: leiri oli hyvä, ja minun on hyvä tehdä tätä työtä
ja olin matkalla kotiin muutamaksi päiväksi sellaiseen lepoon jossa saan vain olla,
vaikkapa hiljaakin
miettiä alkuräjähdyksiä ja itäsuomalaista metsää
kerätä ajatukset vähän kuin sadeveden poimulehteen, katsella millaisena taivas siitä heijastuu,
kuunnella omat sanani ja sen mitä sisin alkaa hitaasti sopottaa,
on aikaa asettua taas sellaiseksi kuin olen,
sellaiseksi kun minut taas on muokattu.
Nyt pesen hampaani ja kävelen paljain jaloin pihan perälle, vedän perässäni aitan oven kiinni,
menen kirjojen tuoksuun peiton alle kerälle, luen vielä vähän,
aamulla herään ajatukseen siitä
että voisi vaikka tehdä mansikkakakun.
*
They call this Life and I call it a Miracle.
Posted in Elämä, Ihmiset, Koti, Lepo, Matkalla, Mieli, Onni, Teologia, Tunteet | Comments (0)
kun keho ei kestä - July 4th, 2009
Niin mukavaa kuin tällä leirillä on ollut ollakin, alkaa kehoni olla sitä mieltä, että olen tehnyt jo kesän työt.
Yleensä olen kolmannen leirin lopussa sairastunut kunnon kuumeeseen ja ollut kaksi viimeistä päivää pois pelistä. Nyt minulla on vielä edessä yksi leiri, mutta kehoni on laskenut, että olen jo ollut kolme viikkoa leireillä. Otsan takana tykyttää ja jokin tuntuu raskaalta, kurkussa jokin muuttuu karheaksi ja korvissa kasvaa pakotus. Eilen illalla tuli väsymys, joudun keskittymään tänä iltana kävelemiseen ja puhumiseen. Joudun keskittymään läsnäoloon.
Jos en keskity, unohdun katselemaan ikkunoista, unohdun unen ja valveen rajamaille sänkyyn, Laila Hietamiehen Laatokan maisemiin, puoliväliin. Yritän olla laskematta päiviä (niitä on vielä kaksi kokonaista ja yksi vajaa), sillä en halua täältä itse vielä pois, kehoni vain haluaa. Himputin ruumis, miksei se kestä kaikkea mitä mielikin kestää…
On vielä jaksettava se tämän kesän viimeinen leiri, sen alkamiseen on vielä vähän yli viikko, ja siinä välissä sellaisia vapaapäiviä joina mennään Joensuuhun ja tehdään kesän ensimmäinen mansikkakakku. Nukutaan aitassa kaikki mahdollinen muu unohtaen eikä katsota kelloa kuin pakon edessä. Eikä olla hereillä yli kuuttatoista tuntia vuorokaudessa eikä olla koko ajan vastuussa jostain.
On kahtalainen olo. Toisaalta olen kiitollinen;
sain tehdä vielä yhden tällaisen kesän, etsiä jotain omaa äärirajaani vielä – miten paljon todella jaksan olla ihmisten kanssa, jaksanko olla neljä viikkoa kaksikymmentäneljä kautta seitsemän ihmisten kanssa, jaksanko ottaa vastaan yli sata uutta ihmistä ja olla edes hetken kiinnostunut mahdollisimman monesta, toimivatko aivoni vielä tarpeeksi nopeasti, jaksanko kantaa rooliani niin kauan, ottaa roolini, toimivatko synapsit päässäni ja saanko synnytettyä oppitunteja ja niiden lisäksi jaksanko olla läsnä ja mukana ja paikalla ja kykenenkö antamaan itsestäni…
Tähän asti olen kyennyt. Jaksanut.
Ja toisaalta on revitty olo;
miksi minun on oltava näin kauan pois kotoa? Miksen saa viettää kesääni kotona, miksi minun on oltava poissa, vieraiden ihmisten keskuudessa, on epäreilua ettei minulla ole kesää jolloin voi juoda aamukahvinsa omalla parvekkeellaan, minulla ei ole kesää jona kotiudutaan kaupunkiin jossa en kesäisin ole vielä koskaan oikeastaan Ollut, minulla ei hyvä ihme ole tänä kesänä kahteen kuukauteen oikeastaan aikaa aviomieheni kanssa, puhumattakaan siitä, että ehtisin olla perheeni kanssa… On sellainen olo, että pystyn näihin viiteen leiriin juuri ja juuri, mutta
ANTAA OLLA SITTEN VIIMEINEN KERTA
jos tässä työssä ei olisi tavalla tai toisella kyse kutsumuksesta, kieltäytyisin ehdottomasti olemaan näin paljon pois kotoa rahasta. Raha ei missään nimessä ole niin tärkeää. Mutta koska nämä ovat rippikouluja, sanoo jokin minussa, että nämä ovat ehdottomasti niin tärkeitä… Mutta rehellisesti sanottuna tulevina vuosina minulle ja kutsumukselleni riittäisi vähän vähemmänkin. Tai: on pakko riittää, koska minusta tulee neljässä viikossa jo niin ohut, että olen repeämispisteessä. Jos jaan itsestäni neljä viikkoa ja yritän olla läsnä ja paikalla, venyn läpikuultavaksi. Sen jälkeen minua ei voi enää venyttää;
menen poikki ja jäljelle jää sellaisia riekaleita, jota poksautetusta ilmapallosta syntyy. Eikä sekään mitään, ne kasaantuvat ajallaan, mutta jos ei ole aivan pakko, en jaksaisi sitä vaivaa nähdä.
On ihmisiä, joilta pitkitetty leirielämä tai tällainen intensiivielämä tavalla tai toisella sujuu. Minulla on joku taipumus olla liikaa läsnä, haluta itseltäni liikaa. Niinkuin tänäänkin minun oli mentävä vielä juoksemaan Saukkolan maalaiskylän raitille, vaikka taivaalla oli sadepilviä ja olin väsynyt, mutta minä halusin ottaa siitäkin kaiken irti, sadeilmasta ja siitä tosiasiasta että kohtuullisen harvoin pääsen juoksemaan sellaisten niittyjen väliin, joiden yllä vielä leijuu leikatun heinän tuoksu.
Juoksin sateessa huppu päässä ja kuuntelin onnellisena sateen sihinää lehtipuissa;
takaisin leirikeskuksella huomasin, että korviin on alkanut sattua.
Mutta vielä on muutama päivä, vielä on tärkeitä asioita,
kirjoitan kirjeitä leirin postilaatikkoon, ei mitään ihmeellistä, muutama ystävällinen sana,
jos millään keinolla voi sanoa jotain,
en tiedä olenko erilainen esimerkki
mutta toivon olevani jokin merkki,
kutsumuksesta, toivon että meissä tulee jotain näkyväksi.
Toivottavasti se ei ole vain kuume.
Ja hop, nyt leikkimään iltaohjelmaan.
Posted in Elämä, Koti, Luonto, Mieli, Onni, Ruumis, Tunteet | Comments (0)
light a little fire. July 3rd, 2009
tämä tuli ei mistään
juuri ennen kuin on vietävä tikkupullataikina niemenkärkeen
(olen hämmentynyt huomatessani
että tänään olen ollut onnellinen täällä)
*
mine is just this silence
a time between hours
a space of a kind that I like to call
a place to feel like home.
how strange that this happens all away from home
mine is just this face I show
these smiles I hold
for a week to try to say:
you are accepted
and in these smiles
I find myself
coming home
to a place between moments,
to a place somewhere within me.
I know this place.
I’ve walked this floor.
I’ve seen these walls. These windows I’ve held open…
I know this place.
mine is just this silence
these smiles
the evening gets chilly,
I light up a fire
for them to come, they’re lost in their own ways,
creeping closer to the flames
oh how I wish this week could
bring them a little light
a little light of their own.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Onni, Tunteet | Comments (0)