Pidän erityisesti haavanlehdistä; ne ovat kuin kirkkaita kultakolikoita maailman pinnalla. Metsään on satanut kultaa, odotan, että maa kilisisi, kun kävelen sen yli. Kallista tämä on, joskaan ei rahasta käy; rikasta.

Eilen olimme metsässä – eväsretkellä, kuljeskelemassa, kun kerran oli aikaa. Viime tingassa nappasin mukaani autosta muovipussin. Onneksi; niin me keräsimme suppilovahveroita kahmaloittain Pirkan vanhaan muovipussiin, roskineen kaikkineen, kun ei sieniveistä tullut mukaan. Minusta tuntui kuin vahverot olisivat tehneet meistä pilkkaa. Keräsin yhden mättään ja käännyin ympäri, ja siinä ne taas olivat. Karkasivat aina vähän pidemmälle puiden alle kun sain ensimmäiset kerättyä. Kurkkivat sammalten välistä, oksien alta, kasvoivat silmissä samaa mittaa kun olin edelliset kerännyt. Kurttuisia, kiharaisia, ryppyisiä hurmaavia sieniä. Puolessa tunnissa keräsimme puoli kassillista, viidestä kuuteen litraa (tosin arviointikykyni on naurettavan huono). Kotona kylvetimme niistä jokaisen erikseen ja saatoin kuvitella, miten ne vieläkin kikattivat minulle.

Yhtä hupaisaa on se, miten ne pienenevät kuivatessa kuin pyy maailmanlopun edellä. Hyttysverkon päälle jää lähinnä ruskeita murusia, mutta taivaallisen makuisia sellaisia.

*

Vuodesta vuoteen on totta se, että kaikista ajoista rauhoittavin on syksy. Rakastan kesääkin – tuulta, merta, aaltoja, loputonta valoa, kaiken puhtaaksi polttavaa aurinkoa, paahdetta iholla – mutta syksyssä olen enemmän kotonani. On aikaa, tilaa, valoja, tuoksuja, kaikki on muhevaa ja paksua, tummaa ja täyteläistä. Maa tuoksuu, ilmakin sakenee, asettuu kääreeksi maailman pääälle. Kävelen maailman ja ilman läpi kuin kuultavassa valossa, siirtelen ajan kerroksia edeltäni, unohdun menneisiin. Lämmitän asuntoa kynttilöillä. Kuusipuu räiskyy kakluunissa kun en ymmärrä sulkea luukkuja, mutta lattiaan palaneet läikät näyttävät kuin kuuluvan siihen; kipunanpolttamat.

Rannassa ihmiset eivät ole kiirehtineet nostamaan purjeveneitään, ei kenelläkään enää ole kiire, kaikki raivataan vasta aikanaan, sitten kun on pakko. Minäkin asetun. Kierryn enemmän sisäänpäin ja tarkastelen kulunutta vuotta. Ja tulevaa; kesä on elettävä aina aallonharjalla, kiireessä, ja nyt ehtii olla, oleutua ja tuntea. Ja minähän tunnen.

Jos tätä saisi jotenkin purkkiin; tuoksuja, ajatuksia, värejä. Kiertäisin sen auki keskitalvella ja muistaisin nämä kultakolikot, sateen värit, väreet vedessä, iltojen rauhallisen hengityksen. Tai keskikevään hektisyydessä muistaisin, että elämä virtaa lopulta syvällä ja hitaana. Syksy on sitä, että muistan taas, mitä elämä on ja olen hetken aikaa rytmissä sen kanssa,

kunnes talvi hidastaa liikkeen ja kevät kiihdyttää sen korkeuksiin. Syksy on tätä hetkeä, tässä ja nyt olemista, ja rakastan sitä.

Lähden siis ulos, koska taivas on sininen, ja koska sade lakkasi jo.

en oikeastaan tarvitse kovin paljoa.

iltayhdeksältä onnellinen hetki.
ulkona on vielä valoa ja vettä
pasta kohta kiehunut
vanhoista kaiuttimista valuu ääni lattiaa myöten varpaisiin asti.
minä resonoin
vahvistan ääntä.

sohvalla sinä hymyilet
silmät kiinni
väsynyttä syvää hymyä. tartun siihen, pidän sitä sormenpäissä. tämä on minun.

lihaksiin sattuu, ja sekin on hyvä,
että vuosien jälkeen alkaa etsiä ryhtiään.
leikkikentällä yritän vetää leukoja kiipeilytelineessä. leikkiä sekin on
ja joskus kivuista kasvaa vahvemmaksi.

ja kynttilät, sytytän monta,
riippumatta siitä että yöt ovat läpivaloisia.

en oikeastaan tarvitse paljon. sen, että sinä hymyilet useimmat päivät
ja että on tämä tila, äänet ja tuoksut

sormenpäissä sinun poskipäittesi tuntu
pihalla nuokkuvat pioninnuput
sade,
tämä aika

josta kasvaa se, joka olennaisinta on.

Virittäjä tuli viime perjantaina, mukava mies. Irrotteli pianosta etupaneelin ja monta muutakin osaa tuosta vain. Katsoin ja hämmästelin: pianon sisukset on maalattu kultamaalilla ja koristeltu puukaiverruksin. Aivan kuin kieletkin olisi aseteltu mahdollisimman taidokkaasti, vasarat sommiteltu juuri oikeaan kulmaan. Sisäpuoli oli ulkopuoltakin kauniimpi, ja mietin hajamielisesti, voisiko pianoa soittaa etupaneeli auki… Näkisi, miten vasarat heläyttävät kielestä äänen, osaisi opetella painamaan koskettimia riittävän hellästi tai raivokkaasti, oppisi houkuttelemaan tuhat sävyä kielistä. Missään en koskaan ole nähnyt tehtävän niin, eli kenties se ei käy päinsä. Ja silti ihailen syvästi sitä käsityöläistä, joka on nähnyt vaivaa tehdäkseen pianon piilotetuista sisuksista kauniit. Sellaisella antaumuksella haluaisin tehdä itsekin työni: tehdä kauniiksi senkin, mikä harvoin näkyy.

Pianonvirittäjä ilahtui pian tutkittuaan soitinta. Siinä ei tarvinnutkaan tehdä suurta remonttia, niin kuin olin tietämättömyyttäni uumoillut. Kaiken lisäksi vain korkeat ylä-äänet ja matalimmat alaäänet olivat repsahtaneet raskaasti alavireiseksi, koskettimiston keskiosa oli edelleen jotakuinkin oikeassa sävellajissa; sävelet vain notkahdelleet sinne tänne kuin puoliunisen humalaiset laulajattaret. Viritystapitkaan eivät olleet pahasti löystyneet. Mies väänteli tappeja ja houkutteli esiin oikean vireen ja kehui pianoa ja sitä, että se oli selvinnyt seitsemänkymmentäluvusta koskemattomana. “Siihen aikaan näitä uudistettiin rankalla kädellä, heitettiin nämä etupaneelit pois ja korvattiin tasaisella levyllä, postettiin kynttilänjalat ja sorvatut jalat… Ajateltiin, että ovat niin rumia.” Mietin, olisivatko ne poistaneet kullatut sorvaukset pianon sisältäkin, jos olisivat vauhtiin päässeet.

Kahden tunnin päästä piano oli löytänyt äänensä. “Nyt sitten vaan soittamaan, sitä se tarvitsee ennen kaikkea”, sanoi mies ja hymyili leveästi lähtiessään ovesta. Minä istuin Augustin ääreen, niinkuin se täällä tunnetaan – nuottitelineen yllä lukee kultakirjaimin “August Förster”. Laskin sormet koskettimien hioutuneelle pinnalle, tunnustelin vuosien silottamaa pintaa, kuvittelin miltä tuntuisi, jos osaisi soittaa mitä vain. Virittäjä oli löytänyt koskettimien juuresta vuosiluvun 1912. August on melkein satavuotias, ja tiedän vain, että se on tuotu rajan takaa Karjalasta joskus sotien aikaan.

Kukakohan sitä on soittanut silloin kauan sitten? Kenen perheeseen tilattiin painava saksalainen piano? Täytyikö jonkin talon tyttären opetella pianonsoittoa, koska se kuului kasvatukseen ja hyviin tapoihin? Kuinka moni lapsi on istunut tämänkin pianon edessä ja itkenyt soittaessaan? Vai onko yksikään? Minkälaisissa taloissa August on ollut? Onko sitä aina soitettu, vai onko se viettänyt vuosikausia ilman ääntä, hiljaisena ja mustana, katsellut synkeästi elämää ympärillään? Miksi se tuotiin rajan yli? Mitä sillä on soitettu? Mitä August on sanonut? Mitä se tietää?

Houkuttelin koskettimista muutamia sointuja esiin, juoksutin sormia asteikoilla. Pianolla on tumma ääni, savuinen, vasta hitaasti kilahtava, pehmeä ja syvä. Sellainen, joka viipyilee ja kaikuu ikkunansyvennyksissä jo kun kosketin on noussut ylös, kertyy kierroksiksi ilmaan, painuu katonrajaan, jää kellumaan. Pidän siitä. Se kuulostaa siltä kuin joku kertoisi tarinaa, ja minua kiehtoo se, miten paljon musiikkia tuon pianon sisällä on. Kaikki maailman musiikki on tuossa pianossa, jos vain joku osaa houkutella sen esiin. Kaikki maailman musiikki, jota pianolla voi soittaa… Tähän taloon on yllättäen tullut paljon musiikkia, kaikki maailman tarinat, ja ääni kiertyy huoneessa kerälle kuin savuinen hohteleva nauha, ja minä yritän etsiä sointuja toistensa jälkeen, sävelkulkuja, ymmärtää nuottien kiemuraisia väkäsiä, purkaa koodia, kutsua musiikkia esiin.

Toistaiseksi olen siinä mahdottoman kömpelö. Olen kuin ala-asteelainen taas, takeltelen pianoni kanssa, painan koskettimia liian kovaa, en pehmeästi tai aistikkaasti vaan epätoivoisen kovaa, lyön riitasävelen ja korjaan nopeasti ja toivon, että naapurit pitävät pianomusiikista. Istun tuntitolkulla Augustin äärellä, pyydän siltä kärsivällisyyttä ja etsin säveliä… Saan punottua yhteen ensin yhden tahdin, sitten kaksi tahtia, ja lopulta koko rivin. Väsyn välissä ja sorrun soittamaan kappaleen sointuja käyttäen, koska vasen käsi on se jota en osaa, soitin klassista pianoa noin vuoden seitsemänvuotiaana ja menetin kärsivällisyyteni.

Mutta jotain paljon merkityksellisempää on siinä, kun saa aseteltua vastaan haraavat sormensa oikeille koskettimille ja ilmaan purkautuu ohut musiikin säie, sellainen, joka kuulostaa oikealta – humisee hetken ilmassa ja odottaa jatkoa, kuin ilmaan pudotettu lause, joka ei vielä ole täydellinen – ja löydän melkein vahingossa oikean äänen jatkamaan sitä, ja tarinaan tulee sana lisää. Olen innostunut. Kaikki maailman tarinat, ja minun täytyy vain opetella kutsumaan ne esiin…

Kämmenten lihaksiin sattuu. Olen unohtanut, että tämä on lihasurheilua.

Ja samalla tiedostan, että eräs pitkäaikainen unelma on tässä. Pianonhan minä olen aina halunnut. Ja hämmästyttävintä on se, ettei tätä edes pyydetty; August tuli meille siksi, ettei sitä voitu enää sijoittaa muuallekaan, ja ystävän olohuoneessa oli jo kaksi isoa pianoa rinnakkain. Niinpä otimme Augustin perheenjäseneksi tietämättä, osaako se oikeastaan laulaa.

Valtavaa, että se osaa. Että sillä on niin hyvä ääni, että pianonvirittäjäkin ilahtuu.

Tästä minä olen onnellinen,

niin, ja ehkä vielä opin soittamaan kokonaisen sivullisen nuotteja. Hitaasti, pala palalta.

ikkunalla oranssi paperitähti,
ihan niin kuin lapsuudessa

ja yhtä hävytöntä on sanoa, että se olisi “vähän” -

mutta tämä hämärä,
tämä pimeän väri…

Ja olen taas kuin niissä huoneissa aikaa sitten,
niiden nurkkien sylissä
niissä ajatuksissa,
siinä hämärässä jossa jokainen esine eli,
missä jokainen ajatus otti muodon,

ja muistan mistä niissä huoneissa unelmoin,
mitä ajattelin, että elämä vielä kerran on,

kun ei ollut mahdotonta saavuttaa korkeimpia,
ei mahdotonta ulottua kauimmaiseen,
kun minä en vielä

ollut itseni rajoite

ja tässä hämärän värissä olen hetken taas se lapsi
jonka silmissä maailma oli kirkas valo

jolle portit raottuivat, ovet selki selällään.

*

Henkilökohtaisesti rakastan erityisen paljon juuri tätä aikaa. Kun jouluun on viikko ja muutama päivä, kun tarpeeksi on valmista, kun vain vähän puuttuu. On kiire, tottakai. Sen ajan jota en ole töissä, olen kaupungilla, postissa, lenkkipolulla, sormet liimassa, vanha ompelukone solmussa, sormet villan hiertäminä, askartelukaupassa, kaduilla, puolivälissä. Lapsena joulun odotus oli jotain toisenlaista; nyt se on himmeämpää, ei niin kuluttavaa, mutta syvempää ja vakavampaa.

Paljonhan tästä kaikesta liittyy ostamiseen. Mutta vasta tänä aamuna tiskikonetta täyttäessäni käsitin, mikä siinä on olennaista: ajattele jos ei olisi ketään jolle ostaa lahjaa, mitä merkitystä rahalla silloin olisi? Uskon, etten enää valehtele, kun sanon, että suurempaa on antaa lahjoja kuin saada.

Ja kaiken tämän valmistelemisen, välttämättömän järjestelmisen, postimerkkien ja lahjanarujen keskellä rakastan ennen kaikkea näitä lyhyitä välitiloja. Pöytä on taas raivattu paperisilpusta puhtaaksi, ulkona on sikeä pimeä, ikkunalla tuo kirkas joulutähti, pöydällä melkein loppuun palanut kynttilä,

ja on aikaa. Hetki kahden kiireen välissä.

Mietin joulua. Sitä, miten ihmeellistä on, etteivät vuosituhannet syö sen sanomaa. Tai voi olla, että joidenkin mielestä syövätkin. Mutta eivät minusta, eivät syö sitä minusta pois.

Olen turhautunut siitä, ettei minulla ole sanoja pyhälle. Jokainen jää vajaaksi. Ei ole sanaa sille, mitä tämä on. Että elämä ei ole hetkeksi tyhjyyteen heitetty kipinä, vaan jotain äärettömämpää, ettei ihminen ole omien virheidensä summa, vaan jotain määrättömästi kalliimpaa, ettei aika ole sattumaa tai universumin huolimattomuudesta johtuva häiriötila, vaan jotain hetkeksi lahjana annettua.

Ja ettei pimeä ole lopullista. Että pimeää on vain siellä, mihin valo ei vielä ole langennut. Ettei tämä pimeä minussa ole lopullista. Valo lankeaa vielä, niin on aina ollut, niin on aina oleva.

Ja siksi rakastan näitä hetkiä, kahden hämärän välissä, aamun ja illan, kun hetkeksi kaikki pysähtyy ja ehdin tuntea, kokea, aavistaa. Sen, että joku on taas ovella, käsi ovenkahvalla, koputtaa, kolkuttaa,

tulossa jälleen,
minun vuokseni,
minun elämäni tähden

minunkin tähteni.

Pitkä elämä on tultu tähänkin päivään asti, ja silti lyhyt. Kahdestakymmenestäkuudesta vuodesta ei voi vielä suhteessa toisiin kerskailla, mutta kovin monenlaista on näissä vuosissa jo ollut. Ei ole yhtään vähempää kuin ihme olla tässä. Tämän hämärän valossa, näiden tähtien alla, tässä talossa, tässä elämässä, että on kaikki tämä.

Olen kirjoittanut joulukirjeet, ihme, että niitä voi lähettää niin monelle.

Sanovat, että joulu on kiitollisuuden aikaa, ja hymähtävät kyynisesti moiselle hellämielisyydelle. Mutta minä olen kiitollinen. En itselleni, en elämälle, en maailmalle. Yhdelle ainoalle olen, ja Hän sen tietää.

Ja tuon tähden valo… Se on ihan kuin lapsuudesta. Turvallinen tuntu.

Ja yläkerrassa, siellä kaksien rappusten päässä, on ullakko. Piilukirveellä lohkotut hirret, hieman sikinsokin seiniksi lyödyt laudat. Iso hyllyllinen polttopuuta ja valtava tila johon kantaa laatikkonsa,

ja se tuoksu, ajattelin sellaisia mummoloita joita minulla ei ole ollut, että miltä ullakolla puukatteen alla tuoksuu helteisenä kesäpäivänä. Siltä siellä tuoksui, valo siilautui lautojen välistä ja hämähäkit keikkuivat verkoissaan.

*

Perjantaina pakkasimme autoa viitisen tuntia. Kun V toi muuttoauton pihaan, ahdistuin hetkellisesti. Että tuohonko pitäisi mahtua? Kun tavarat olivat sikin sokin pitkin asuntoa, niiden paljous tuntui voittamattomalta. Hitaasti ne kuitenkin siirtyivät, kaikki viimeistä sulkapallomailaa ja kaavapaperirullaa myöten, auton uumeniin – ja ilmatilaa jäi jotakuinkin kolmasosa täyttämättä. Siinä vaiheessa kello oli puoli 11 illalla ja mieliala jo uupuneen kevyt. Viimeisenä irrotimme itse rakennetun leuanvetotrapetsin seinästä ja avasimme jääkaapin oven. Hiljaisissa huoneissa kaikui ja muistin, miltä siihen asuntoon tuntui muuttaa. Seisoimme pitkään käytävässä ennen kuin painoimme oven kiinni, viimeistä kertaa: nyt meistäkin tuli vain kerrostuma sen asunnon historiaan, muutama jälki lattiaan, pinttyneitä iltapäiviä ikkunalasiin ja jokin muisto, jonka kaikki muut paitsi me unohdamme.

Kun lähdimme ajamaan, satoi hiljaa, sammuvassa iltahämärässä. Korpilahden kohdalla se sikeni pimeäksi ja alkoi hengittää sumua. Auto hiipui jokaiseen ylämäkeen tavarakuormansa alla ja hiivimme kukkulalta kukkulalle 55 kilometrin tuntivauhtia, pitkät valot maalasivat kaikkialle kurottuvan sumun valkoiseksi ja peittivät pientareetkin näkyvistä. Aina toisinaan vastapäisen mäen takaa tulevan auton valokeila leimautti koko sumuisen taivaan valkoiseksi, ja mutkissa saattoi vain aavistaa tien seuraavan suunnan. Sade pyyhki kuuroina maisemien yli, Orivedellä pysähdyimme syömään sitä mitä yhden aikaan yöllä oli tarjolla, mietimme että ei ole usein tullut oltua näin liikkeellä tai ainakaan vappuna, ne nuoret joilla ei ollut pääsyä muualle joivat ABC:n pihalla siideriä auton konepelteihin nojaillen. Pian pysähdyksen jälkeen minua alkoi nukuttaa, V joi energiajuomia ja ajoi, radiosta tuli omituista musiikkia ja vielä omituisempaa puhetta, ja loppumatkasta muistan välähdyksenomaiset heräämiset ja sumun ja sen, miten pää notkahteli joko eteen- tai taaksepäin sekä taistelun silmäluomia vastaan: niitä ei voi tahdonvoimallaan pitää auki, vaikka kuinka yrittäisi.

50 kilometriä ennen Sauvoa poikkesimme oikoreiteille pikkuteitä pitkin. Kello oli melkein neljä, ja monen talon ikkunasta kajasti keltainen valo. Yritin miettiä, mitä ne kaikki ihmiset tekivät. Juhlivat vielä vappua? Kulkivat unettomina? Odottivat toista kotiin? Kirkonkylät nukkuivat ja nousivat pimeästä tyhjinä auton valokeiloihin ja mietin, miten vieras on maailma yöllä. Jokin muu elää öisin, ja sitä jotain en enää taida tuntea. Minusta on tullut päiväeläin, ja mietin meitä kahta siinä pienessä huojuvassa autonkopissa ajamassa pitkin Suomen öistä selkää… Takana auton lastissa koko omaisuus. En voinut silti mitenkään rinnastaa meitä jonkinlaiseen romanttiseen mustalaiskaravaaniin, koska meillä oli siihen nähden aivan liikaa tavaraa. Mutta jotain jännittävää siinä on, että on välitilassa kahden paikan ja elämänvaiheen välissä, vaikka uniturtunut mieleni ei yöllä juuri jaksanut sitä miettiä.

Lauantaina oli poutaa ja läikikästä aurinkoa. Nukuimme pitkään. Joskus iltapäivällä saimme auton uudelleen liikkeelle, ja ajoimme Turkuun. Tavaroiden purkaminen meni huomattavasti nopeammin, kun käsipareja oli niin paljon enemmän auttamassa. Lopuksi istuimme olohuoneessa, kuka minkäkin asian päällä, söimme munkkeja ja joimme simaa ja minä ajattelin, että niin tulisi olla vielä monesti,

että kukin istuu vähän missä sattuu ja mihin vain mahtuu ja puhe sorisee, tai sitten keskustellaan vakavammin, on ehkä musiikkia tai ehkä on vain puun ritinää kakluunissa, pääasia että ollaan ja on tilaa ja paikka,

koska minusta tuntuu siltä että haluaisin tämän olevan koti jonka ovet olisivat pääasiallisesti auki ihmisten tulla ja mennä, ja että välissä tarjottaisiin aina kahvia ja marjapiirakkaa, tai vaihtoehtoisesti jotain muutakin.

Niin. Jos niin olisi, se olisi hyvä ja suurta.

On kummallista olla paikassa jota ei tunne ja tulevaisuudessa josta tietää hyvin vähän. Täytyy keskittyä tähän hetkeen, tunnustella se eri puolilta, että myöhemmin muistaisi. Sumun ja ullakon tuoksun, aavistukset.

Pyörällä yömyöhällä asemalta kotiin, ihmettelin lähiötä ja sitä, miten vähän näihin taloihin liittyy. “Ehkä joskus vuosien päästä”, ajattelimme ja onhan totta, että nostalgia syntyy vasta vuosien paineessa. Ehkä joskus on herkistyttävää tulla tänne takaisin, näille pelloille on rakennettu kai silloin armeija uusia elementtitaloja, me muistamme että näiden vaahteroiden alta mentiin kotiovelle ja tuosta meille tuli aurinko sisään.

“Missäköhän me ollaan kymmenen vuoden päästä”, pohti V alaovella,
“missä me ollaan fyysisesti ja missä me ollaan Jumalan kanssa.”

Siinä on jotain isoa ja innostavaa. En nimittäin tiedä. Mutta me olemme edempänä, en käyttäisi sanaa “korkeammalla” koska se kuulostaa hierarkialta, mutta me olemme edempänä ja ehkä kauempana. Kodimpana. Jossakin oikeammassa. Koska siksi täältä lähteminen on lopulta kivutonta; tämä kaupunki on pitänyt minua kuin vierasta lemmikkiä, meillä on kollegiaalinen suhde ja siedämme toisiamme. Mutta tämä kaupunki ei ole tarvinnut minua, täällä ei ole koloa jossa minä olisin oikean muotoinen. Tai me. Ja se on iso syy.

Tänä aamuna olen taas kotonani tässä kaaoksessa, jossa neljäkymmentä banaanilaatikkoa odottaa pakkaamistaan ja tavaravuori uutta omistajaa. Ei tarvitse siivota, ei voi siivota, voi vain istua pyjamahousuissa keittiön pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtijuttua  kuumemittari kainalossa, juoda kofeniinitonta kahvia, katsoa ikkunasta jonka takana taivas parkuu vettä tihkuna alastomille puille. Kai niitäkin paleltaa. Vastapäisen talon ikkunassa kissat katsovat loputtomiin ulos, oksille istuutuvia lintuja,

uskoisin että niillä on kahlittu olo
mutta ei meillä enää.

Meillä ei ole kahleita. Tie on auki, ja ajattelen kaikkia niitä paikkoja joista vielä on tuleva koti. Olen alkanut ajatella uudenlaisia ajatuksia. Sitä, että etelässä mustarastaat laulavat useammin, ja jos talvella ei ole lunta niin tuleepa kevät aikaisemmin, enkä minä ennen ole asunut maassa jossa valkovuokot ovat loputon matto metsän sylinpohjalla.

Ja olen alkanut ajatella, miten taloissa voisi olla lattioita joilla istutaan kodikkaasti, että koti voisi olla enemmän kuin vain meidän paikkamme eksistoida, laajennettu koti johon kutsua toisia. Ikkunoita joita avata kevääseen, jossa laulavat mustarastaat. Että mitä on koti. Mitä kaikkea on koti?

Räsymattoja, vaikka vähän repaleisia, kunhan ovat kirjavia
valokuvia eletystä seinillä, mitä suurempia, sitä kallisarvoisempia
säröisiä kahvikuppeja ja kynttilänpätkiä keittiössä
rosmariini ja basilika,
tulppaani ja neilikka
kirjojen pölyttyneitä kulottuneita kansia, hiirenkorville luettuja
naarmuille kävellyt lattiat ja ikkunalauta, jossa lapsi voi istua
parveke valoon päin ja äänet kadulta keittiöön
yläkerrasta veden solina, sielläkin joku on kotona
mitä enemmän vanhaa puuta, sitä syvemmin rakastun
mitä enemmän kirkasta kangasta, sitä suuremmin nauran
ja nauruja, joista voi sanoa, että ne helisevät
ja tunnetta siitä, että vihdoin, vihdoin on kevät

veden väristä kangasta ja veden väristä ilmaa
ilmaa jossa liikkua ja joka liikuttaa

sitä, että koti on joka tapauksessa
meidän käsiemme välisessä lämmössä ja tämä kaikki

mitä sanotaan materiaksi
on sille vain kehys.

Ja siksi, ennen kaikkea siksi tämä vesisade ja kuumemittari kainalossa tekevät minut onnelliseksi; onhan tässä kaikessa jotain kaihoisannostalgista,

ja tulevaisuus on tällä hetkellä avoin maisema, kevytpolkuinen.

En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;

sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä

mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”

Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?

Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.

Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:

rauha

eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.

Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.

Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.

*

En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.

Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.