Neljännen adventtisunnuntain ilta. Joulu tulee palasina kohti.
Tänään kävin pitämässä lyhyen hartaushetken Turun kauppatorilla – tai joulutorilla, joulukylässä, joka kolmeksi viikoksi torille ilmestyi. Seisoin lavalla tyhjän aukion edessä – muutamia ihmisiä kuljeskeli kojujen liepeillä, aukion laidalla palavan jätkänkynttilän luona yksi mies katseli kohti ja kuunteli. Kojujen myyjät lähinnä seurasivat puolella korvalla sitä, mitä sanoin.
Puhuin kahdesta sanasta: valosta ja pimeästä. Siitä, miten joulu ytimessään on minulle niitä kahta sanaa. Ja että se sopii niin hyvin tähän pimeään maahan, jossa ollaan säkkipimeässä mustan talven peitossa niin pitkään. Ja miten pimeys on niin valtavaa: tässä maassa olisi mahdollista päästä absoluuttiseen pimeään, jossain erämaassa, tunturissa, metsässä kaukana asutuksesta, ilman tulta tai valoa, voisi todella kokea pimeän painon. Kun joka suuntaan on kilometritolkulla vain pimeää, koko yö yhden ihmisen harteilla.
Ja miten kuitenkin aina, joka ainoa kerta, kun jossain sytytetään pienikin valo, tapahtuu sama ihme: pimeä katoaa aina. Vaikka valo olisi kuinka haurasta. Ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa. Pimeys on vain ja ainoastaan valon puutetta: pimeys ei itsessään ole mitään, se voi olla olemassa vain silloin, kun valo ei vielä ole tullut paikalle.
Ja miten joulu on juuri tätä, oikeastaan ainoastaan tätä: sitä, miten Valo tulee pimeyteen, pimeyden paikalle, hajottaa ja purkaa sen.
Luin Jesajan kirjan yhdeksännen luvun lupauksen:
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä,
Rauhan Ruhtinas.
Ja miten Jeesus sitten sanoi myöhemmin itse: “Minä olen maailman Valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämässään valo.” Ja silloin joulun sanoma on oikeastaan juuri tässä:
pimeys ei ole jotain, jota pitäisi pelätä, nyt, tai koskaan.
Ei tämä pimeä tässä ympärillä, koska kyllä maailma pimeä on, olipa se kuinka klisee tahansa. Eikä se pimeä, jota minussa on – ei minun ulkopuoliseni pimeä, eikä minun sisälläni oleva pimeä. Kumpikaan ei jää viimeiseksi sanaksi, sillä ei ole sellaista pimeää, joka voisi vastustaa valoa… Ja Valo on tullut, ja tulee jälleen, tulee taas, ja se Valo ei valikoi, vaan loistaa kaikkialle. Ja jos häntä seuraa, ei pimeys tule koskaan olemaan se viimeinen sana,
vaan viimeiseksi sanaksi jää Kirkkaus. Yö ei koskaan jää ihmisen omille harteille, pimeä ei koskaan pääse pusertamaan maahan asti ja murskaamaan. Koska kun valo tulee, tapahtuu ihme: pimeys hälvenee kirkkaudeksi.
Kun olin pitänyt puheeni tyhjältä tuntuneelle aukiolle, astelin lavalta alas jäätynein varpain ja sormin. Kun olin päässyt pyörän luokse, juoksi perääni mies, erään kojun myyjä, ja kysyi, saisiko antaa minulle kynttilän mukaan. Kiitin avoimesti yllättyneenä; olin ajatellut puhuvani tyhjälle aukiolle ja jätkänkynttilälle.
Lopulta lähdin kotiin mukanani kaksi tukevaa pöytäkynttilää, valkoista, ja iso palanen joulumieltä. Kävi niin, että minä sain valoa kotiin vietäväksi.
*
Kun tämän jälkeen tulin supermarketista ulos ja suuntasin kotia kohti päädyin johtopäätökseen, joka on kirjoitettava ylös:
silloin kun yrittää tehdä jotain merkityksellistä
ei ole väliä sillä, ymmärtävätkö kaikki tai mitä mieltä kaikki ovat.
Väliä on sillä, mitä yhden ihmisen kohdalla tapahtuu.
Jos yhdenkin ihmisen kohdalla tapahtuu jotain,
jokin pieni merkityksellisyys
jokin pieni hetki ja raottuminen
pieni valo
sillä on väliä. Yhdellä ihmisellä on väliä. Ja niin on aina oltava.
On liian helppo mitata tekemisensä tuloksia sillä, miten suuria saavutuksia saadaan aikaan. Mutta ainakin mitä Jumalaan tulee, tuntuu, että hän usein nimenomaan tuhlaa yhteen ihmiseen suuria panoksia. Tosin silloin se ei ole tuhlaamista – se on sijoittamista, lahjoittamista, huolehtimista. Jumalalla on varaa vuodattaa yhden ihmisen elämään valtava määrä omistautumista. Se on hänen tapansa sanoa, ettei kukaan ole yhdentekevä. Ja jos minusta on joskus jonkinlaista hyötyä yhden ihmisen kohdalla,
on tekemisilleni todellakin riittävä syy. Aukiot voivat olla tyhjiä. Niiden laidoilla voi olla yksi, joka kuulee. Ja sillä on väliä.
Jos kukaan ei kuule, sopii kysyä, mikä puhujassa mättää. Mutta niin kauan on suostuttava siihen, että minä olen edelleenkin vain välikappale, väylä, uoma, reitti. En ole itse vesi, olen veden astia. Enkä ole itse minkäänlainen valo,
mutta jos joskus olen valon astia,
on se enemmän kuin olen ansainnut. Ja ihme tässä onkin se, että hän, joka sanoi olevansa elämän ja maailman Valo, sanoi kerran tulevansa vieraaksi omiensa sydämiin. Ja asettuvansa asumaan, jäävänsä pysyvästi. Silloin ja vain silloin ihmisestä voi tulla Valon astia, eikä sen suurempaa ole. Silloin Valo ei ole minusta vaan minussa, ja silloin kaikki on oikein,
ja hitaasti aikojen saatossa ehkä tämä pimeä minustakin hälvenee.
Joulu tulee, hitaasti palasina, näiden päivien ja valojen myötä.
“Mitenkä nuoria ne nykyään päästää papeiksi?” // Vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva seurakuntakodin pihalla
“Ai että meidän uusi pappi? Minä pidin sinua yhtenä näistä lukiolaisista. Ihan lukion ekaluokkalaiselta näytät.” // Toinen vilpittömän hämmästynyt vanhempi rouva
“Ei oo Jeesus sitte papille ruokaa antanu.” // Hieman humalassa ollut varhaisessa keski-iässä oleva mies kotitalonsa rappukäytävässä katsottuaan minua tovin
*
“Ai pappi? Mutta ethän sinä ole mitenkään papillinen“, totesi puolituttu mies jokin aika sitten talon pihalla, kun selitin olevani menossa töihin, ja että mitä töitä se tarkoittaa. Hän oli avoimen hämmentynyt. En ole aivan varma, mitä vastasin: varmaankin jotain kohteliaan hymyilevää jolla yritin saada hänet pääsemään yli häkeltymisestään.
En sovi ihmisten pappiskäsityksiin. Se on käynyt ilmi jo monta kertaa. Todennäköisesti suurin syy on se, että näytän niin nuorelta – todennäköisesti useimmat eivät uskoisi minun kiertäneen auringon jo 26 kertaa. En ole osannut itse ajatella niin, mutta ilmeisesti minussa on edelleen jotain lapsenkasvoista. Se ei ole paha asia; jos se laskee muureja ja madaltaa aitoja, olen kiitollisena lapsenkasvoinen vielä jonkun aikaa. Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olen aidosti kiitollinen siitä, jos minua edelleen erehdytään pitämään kymmenen vuotta nuorempana.
Papin pitäisi olla iäkkäämpi. Jos nyt ei suoranaisesti vanhemmanpuoleinen, niin ainakin varttunut. Niin ihmiset tuntuvat olettavan. Ja onhan totta, että olen tässä pappeudessani vasta ensimmäisessä etukaarteessa. Ihmiset kuitenkin kummastelevat kovin nuoren oloista pappia – vaikka jostainhan pappienkin on aloitettava. Aivan kuin nuoret papit olisivat jonkinlaisia teologisia pulunpoikasia: todennäköisesti niitä on oltava olemassa, mutta kukaan ei koskaan näe missään kuin aikuisia lintuja.
Mutta täytyy sen olla jotain muuta kuin ikääkin. Ei ikä yksin selitä sitä papillisuuden puutetta, josta ilmeisesti kärsin. Ainut, joka asiaa on varsinaisesti kommentoinut, on rappukäytävän reteässä nousuhumalassa ollut mies, jonka mielestä kehoni koostumus oli jotenkin merkillepantavaa. Mitä se papillisuus tai papillisuudettomuus on, siitä en ole varma. Pitäisikö sitä olla jotenkin raskaampi, kulmikkaampi, särmäisempi, vakavampi, jyhkeämpi, ilmeettömämpi, totisempi, eleettömämpi? Vai pitäisikö yksinkertaisesti olla fyysisesti erilainen?
Kirjoitin veljelleni eilen sähköpostia hieman aiheen tiimoilta. Löin lyöntivirheen, ja kirjoitin pappeuden sijasta yhden ylimääräisen a:n: pappaus.
Ajattelin, että siinähän se asian ydin on. Ihmisillä (voimatta tietenkään yleistää liiaksi) tuntuu olevan halu vetää näiden kahden sanan välille yhdysmerkit. Pappeus on yhtä kuin pappaus. Papeissa on (heidän mielissään) jotain pappamaista: vakavanhaa, järeää, raskasta, vakaata, enemmän pysähtynyttä kuin liikkuvaa, hyvin miehistä, enemmän betonia kuin vettä, enemmän kuminaa kuin helinää. Ja jos niin on, niin ei ihme, etten ole papillinen: minä kertakaikkiaan olen nuori lapsenkasvoinen nainen, joidenkin mielestä tyttömäinen vielä, minusta ei saa pappaa tekemälläkään. Eikä ehkä koskaan tule saamaankaan -
ei ainakaan, jos se minusta riippuu.
Ulkoisen ja sisäisen papillisuuden tai pappeuden välillä on maailmojenkokoinen ero. Ulkoinen pappeus on jotain, josta on tullut kulttuurinen segmentoitunut totuus: liperit tärkättyinä sojottavan, parrakkaan rovastin vatsakas olemus on palanut tämän kansan verkkokalvoille tiukkaan (tunnistanhan sen itsekin). Jotenkin kai jykevyys on hartauden merkki, ja minä en totisesti ole jykevä. Siinä kulttuurisessa kuvastossa kuuluisin varmaankin jonnekin kotiopettajatar-osastoon.
Mutta se sisäinen pappeus. Se on vielä mielenkiintoisempaa, ja tuhannesti tärkeämpää. Senkin takia, että niin sanotun yleisen pappeuden periaatteen takia jokaisella kristityllä tulisi olla siitä jonkinlainen sirpale.
Mitä on olla pappi? Tiedän siitä vasta vähän, mutta jos vilkuilen sitä, mitä tämä puolivuotinen ja sitä edeltävä seitsemän vuoden opiskelu minun sisäisiin seiniini on siitä raapustellut, tai siitä mitä haluaisin sen kohdallani olevan, on siellä jotain tällaista:
Pappeus on vilpitöntä halua pitää raollaan ovea, ikkunaa, räppänää, mitä tahansa ajatuksenmentävää rakoa maan ja Taivaan välillä, silloinkin, kun ihmiset eivät jälkimmäistä näe tai halua nähdä, silmät ummessa kieltäytyvät edes kurkistamasta.
Pappeus on yritys tulla kanavaksi, virtauspaikaksi, lähteensilmäksi tai koskenuomaksi, jossa virtaa itseään vahvempaa Vettä – ja tämähän on sikäli mahdoton ajatus, että ihminen on itsessään vain kuiva uoma, josta ei vettä synny.
Pappeus on astiana olemista, säiliönä olemista, ja se on kahdensuuntaista: on kyettävä säilyttämään jotain, josta jakaa toisille, ja toisaalta on otettava vastaan sitä kaikkea, mitä ihmiset vuotavat tai vuodattavat – ja säilytettävä sitä hetken aikaa heidän puolestaan, että he kykenevät näkemään sen ja käsittelemään sitä – ja sitten se on osattava joko antaa takaisin tai heittää pois, poistaa ja hävittää.
Pappeus on puun ja kuoren välissä olemista: sitä on sekä Jumalan ja ihmisten palvelija, kummankin edessä on useimmiten alaston ja paljas, ja kuitenkin vaatetettu johonkin itseään suurempaan – ja kun tehtävänä on tuoda Jumala saavutettavaksi, puhua Totuudesta (silloinkin kun kukaan ei sitä hyväksy) ja puhua rakkaudesta (jota aletaan jo pitää kliseenä) on se paikka, jossa puristuu joskus kuin ruuvipenkkiin: miten minä Hänestä puhun, minun sanani ovat katoavia henkäyksiä, minä itse olen katoava henkäys… Ja kuitenkin niin on pakko tehdä, muuten on kuin lääkäri joka reseptejä kirjottaessaan toteaisi joka kerta: “Ei tämä varmasti toimi, mutta viran puolesta näitä tässä raapustelen.”
Pappeus on heittäytymistä kutsumukseen, astumista tielle, jonka mutkista ei kerrota juuri mitään etukäteen, se on suostumista siihen, että tulee olemaan kummeksuttu, naurettu, väärinymmärretty ja ehkä joskus jopa halveksittu – ei itsensä vaan sen tähden, jota edustaa. Pappeus on hulluutta, koska ei kai tällaista hommaa kukaan muuten ottaisi -
pappeus on hullua idealismia,
kaikkiaan, kai pappeus on sitä, että sitkeästi seisoo autiomaan laidalla paahteessa ja huutaa sateen olevan tulossa. Vasten järjen ääntä, vasten silmännäkemää, vasten ymmärrystä. Huutaa, koska tietää sateen ennenkin tulleen, ja kun se tulee, puhkeaa autiomaa kukkaan.
Ja niiden kukkien hedelmiä syövät ne, jotka jäivät odottamaan ihmettä.
Ajattelen, että kaiken tämän takia on ehdottoman välttämätöntä vastaustaa pappautta. On oltava jotain muuta kuin mitä ihmiset olettavat (tosin ei ole mikään itsetarkoitus provosoida!), on oltava jokin särö, joka saa heidät kysymään: kuka ja mikä tämä on, ja mistä se puhuu? etten olisi vain taas yksi pappi, jonka sanat ovat sopivia ja hyvin sulavia kuin hattara,
ei sillä, etteivätkö papat voisi sitä tehdä, mutta ei tässä enää ole aikaa kumarrella kulttuurisia kuvia, yrittää sulautua niiden muotoiseksi. Aikahan on käymässä yhä vähemmäksi,
se jos jokin on ainakin totta. Ja jos alkaisin sulaa papaksi, taipua papaksi, unohtaisin, mitä varten täällä olen: sen, että autiomaa on totta ja kuumuus on totta ja että yhtä totta on sateen vääjäämätön tulo ja että olen tässä vain ja ainoastaan sen takia. En tullakseni sellaiseksi kuin minun pitäisi, en sellaiseksi kuin ihmiset olettavat,
en ole täällä miellyttääkseni
olen täällä palvellakseni.
Ja niissä on juuri se maailmojenkokoinen ero.
Kyllä minä tästä vanhenen. Saan ryppyjä. Ehkä joskus hieman painoakin. Ehkä tulen raskaammaksi tai särmistyn. Ehkä he eivät enää silloin ihmettele niin paljon. Mutta sitä odotellessa on pakko jo lapioida,
kun työtä kuitenkin kai vielä riittää.