Archive for the ‘Rakkaus’ Category
Protected: jos lempeys tulisi. February 27th, 2010
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmissuhteet, Matkalla, Mieli, Muutos, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
rauhan maantieteestä, tai niin ainakin luulen. February 15th, 2010
Jotakin on tapahtunut pään sisällä. Siellä on hiljaisempaa. Mikään ei enää liiku niin kuin ennen. Jos ennen mieli oli suuri lintuhäkki täynnä syöksähteleviä ja tirskuttavia, huutavia ja mekastavia lintuja, on se nyt yhtä suuri ja avara häkki mutta linnut istuvat kukin orrellaan, monella on pää siiven alla, toinen jalka vedettynä vatsahöyheniin, vain muutama räpistelee silloin tällöin siipiään tai piiskuttaa vähän. Jos ennen oli pakko avata häkin ovea ja päästää jokin linnuista huoneen katonrajaan lentelemään, täytyy lintuja nyt suorastaan houkutella ulos. Kurottelen häkkiin, yritän houkutella lintuja sormelleni istumaan, mutta ne kallistavat väsynyttä päätään kummeksuen ja painavat sen taas höyheniin. Nukkuvat.
En ole varma siitä, onko se hyvä vaiko ei-hyvä asia. Enkä tiedä, miksi niin on. Kuvittelin ennen, että lintuhäkkien kuuluu olla täysiä ja meluisia. Osasin elää sellaisen kanssa, ja totuin vuosien mittaan siihen. Jonkinlaisen räiskähtelyyn, repeilyyn, purskahteluun ja läikkymiseen. Toistuvasti tuntui siltä, että jotain läikkyy kuitenkin yli, joten on aivan sama läikyttää itse. Viimeisen vuoden, puolentoista aikana linnut ovat kuitenkin hitaasti hiljenneet. Ei, ei se ole huono asia, se on vain erilaista. Liikun hitaammin, ja mieleni rattaistot kääntyvät verkkaisemmin. Ne asettelevat ajatuksia kauan sopiviin sommitelmiin, katsovat matkan päästä, kääntävät jotakin sopusuhtaisemmaksi tai värittävät sointuvammaksi. Valmiita ajatuksia syntyy vasta pitkällisen työstämisen jälkeen, ja sittenkin ajatukset tuntuvat pehmoisemmilta, sileämmiltä ja sopivammilta. Eivät enää niin kirpeiltä ja teräviltä, sähköisiltä ja karheilta kuin ennen. Se ei voi olla huono asia;
sehän itse asiassa kuulostaa miellyttävämmältä
mutta se, että se on niin erilaista, on tehnyt siitä niin kummallista. Minun on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, koska sanat ovat niin pehmeitä ja liukkaita, että ne karkaavat pihdeistä. Niitä on haastava saada kiinni, ja kun olen saanut ne kiinni, jään sommittelemaan niistä asetelmaa pitkäksi aikaa, kun ennen vain iskin ajatukset kasaan, asetin päälle kirsikan ja iin pisteen ja päätin, että hyvä on. Nyt on kuin olisin ajatuksilleni vieras, ja minun pitäisi ennen niiden sanomista tai kirjoittamista tutustua niihin pitkään, tarjota teetä ja kysellä, että “mistä Te olittekaan kotoisin, entä mitä harrastatte? Mikä Teille on luonteenomaista?”
Luulin syksyllä, että tämä johtuu gradunkirjoittamisesta. Että kaikki se analyyttinen ja tieteellinen on syrjäyttänyt jonkin virtaavan osan mielessäni, eikä minussa riitä kapasiteettia sillä haavaa muuhun kuin analysointiin. Voi se osaksi olla niinkin. Mutta tällä viikolla jossain hiihtolatujen ja pyöräteiden verkostossa lintuhäkkini rattaistossa hahmottui mahdollinen ajatus: entä jos onkin oikeastaan kyse siitä, että minun on liian hyvä olla?
Muistan kirjoittaneeni eniten aina silloin, kun elämä on eniten lepatellut levällään. Kun siinä on ollut suruja tai niin sanottuja prosesseja, jonkinasteista kärsimystä tai eksyneisyyttä, keskentekoisuutta tai hukassa olemista. Jopa suoranaista kipua. Kivusta on helppo kirjoittaa, se on niin kuin paise josta pääsee eroon vain puhkaisemalla ja antamalla visvan valua sisältä ulos. Kipu tulee paperille itsestään, ja ilmeisen itsestään on paperille tullut myös se eksistentiaalinen kosminen eksyneisyyden tunne, jonka kanssa pitkään elin ja kävin kaupassa ja yliopistolla ja keitin kahvia. Itsestään pulppuaa myös rakastuminen sellaisena huumana, joka se aina alussa korventaessaan on. Sellaisesta on ollut hyvä kirjoittaa, suorastaan pakko, kun toisin ei ole voinut olla.
Ja jos ihan rehellinen olen, nyt elämässä ei tunnu olevan kipua. Jonkinlaisia haamusärkyjä kyllä, mutta kipua ei. Eikä sellaista tuskaa jota ei kestäisi, enkä viitsisi kärsimyksestäkään puhua sillä se kuulostaisi lähinnä tragikoomiselta. Enkä totta tosiaan taida olla niin hukassa enää, vaikka karttalehdet ovatkin vielä tummuuden peitossa ja suuntia ei ole. Mutta jos eksyksissä oleminen on sitä, ettei tiedä missä ITSE on, en minä ole eksyksissä. Tiedän, missä itse olen. Missä kaikki MUU sitten on, on vielä arvoitus, mutta se tarkoittaa vain tutkimusretkiä lähitulevaisuudessa. Sanalla sanoen minulla taitaa mennä liian hyvin siihen, että lintuhäkki olisi täynnä huutavia räpistelijöitä ja elämäntuskaisia lintuja. Niiden on varsin hauska olla, ja ne käyttävät aikaansa levätäkseen. Minusta se tuntuu siltä kuin olisin tullut tyhmemmäksi, yksinkertaisemmaksi ja hitaammaksi, tai ainakin itselleni mielenkiinnottomammaksi, mutta todennäköisesti tälle kaikelle on sittenkin olemassa sellainen sana, jonka perässä pitkään olenkin juossut:
rauha
eikä se enää tarkoita seesteisen rikkumatonta onnentunnetta tai syvää tajua merkityksellisyydestä, paitsi jos se on niin syvä taju, että se painuu jo tiedostamattoman tasalle ja värittää sieltä käsin päiviä hitaana väreilynä, hehkumisena. Sellaista se on, mutta rauha ei olekaan kaiken alleen hukuttava tunne, vaan rauha on tietoisuus siitä, että näin on kaiken oltava enkä halua tästä pois, ja sen myötä elämä verkkaistuu ja asettuu, hiljenee ja tasoittuu. On aikaa vuolla ajatusta niin kuin voiveistä, muovata kuin savea. Hioakin vähän lopuksi. Eivätkä ne enää pakota otsalohkossa kuin ennen, miten outoa se onkaan, mutta ilmeisesti näin on hyvä.
Ja vaikka elämässä on nytkin rakkautta, sellaista niin suuren kaliiberin rakkautta etten olisi sitä joskus enää olettanut enkä odottanut, ei se enää tule pakottavina sanoina ulos. Luulen senkin johtuvan siitä, että rakkaus on painunut sekin niin syvälle tasolle, ettei se enää ole suoraan sanojen tavoitettavissa. Ja jotakin on tapahtunut myös minun rakkaudelleni, koska siitä on tullut hyvin yksityistä. En erityisesti puhu siitä, paitsi sille, jota rakastan. Ja joskus jossain, mutta käsittämättömän vähän siihen nähden, miten tunteista on ennen ollut pakko puhua. Siitä on tullut hyvin tarkkaan varjeltua, hyvin omaa ja yksityistä, se on kai sitä että se on tullut niin kallisarvoiseksi että haluan antaa sen olla ja kasvaa levostaan käsin, rauhastaan käsin, eikä se kertakaikkiaan kuulu kaikille. Mutta se tarkoittaa sitä, että hyvin paljon vähemmän voin enää kirjoittaa tunteesta joka on aina ollut hyvin paljon eniten tärkeä, ja jos kirjoitan, sanat ovat hyvin erilaisia kuin ennen.
Tämä kaikki on jotenkin hämmentävää. Vähän kuin olisi saanut uuden mielen. Tai ohjelmisto olisi kokonaan päivitetty uudestaan. Olen vähän hukassa tiedostopolkujen kanssa, mutta ehkä opin tälläkin rakenteella navigoimaan. Ja voihan olla, että jossain vaiheessa tämä vielä palaa ennalleen ja linnut alkavat räpistellä. Sitä odotellessa olen ajatellut pitää tätä asiantilaa hyvänä, ja olen päättänyt ajatella, että ihminen ei todellakaan ole muuttumaton. Tätä sillä kai on tarkoitettu; se, miltä minä itsestänikään tunnun, ei ole muuttumatonta tai ehdotonta. Olen tavalla tai toisella matkustaja itsessäni, ja tämä ajoneuvo muuttuu aika ajoin. Nyt se tuntuu olevan vakaasti etenevä luotettava vanha purjevene, hitusen kallisteleva, mutta onneksi vielä hetkittäin se muuttuu syvänmerensukellusveneeksi ja pääsen pinnan alle katsomaan syvänteistä nousevia, itsevalaisevia kaloja, näen auringon altapäin ja veden pinnan syvänturkoosin kilon.
*
En kai tiennyt, mitä rauhalla tarkoitettiin. Enkä täysin tiedä vieläkään. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen vain tullut siihen tulokseen, että tämä on kenties lähinnä sitä mitä olen luullut.
Tai sitten on vain kyse siitä, että naimisiin menevät ihmiset muuttuvat tylsemmiksi. Etabloituvat ja asettuvat vankasti elämäntilanteeseensa, ja se levoton säntäily jota kaikki ennen oli, loppuu. Jos niin on, niin olkoon, se on hieno asia. Että on mahdollisuus valita, mihin tarmonsa ja tunteensa tahtoo sijoittaa kaiken sen päättömän säntäilyn sijaan. Kyllä minä onnellinen olen, mutta sekin on jotain ihan muuta kuin ennen kuvittelin. Vähän kuin olisi pitänyt hehkulamppua maailman valona ja sitten yksi päivä näkisi auringon. Hetkeksi sokaistuu, mutta valo jää loistamaan silmäluomien allekin.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ilmaisu, Mieli, Muutos, Onni, Rakkaus, Tunteet | Comments (0)
on oltava puu joka kasvaa appelsiineja. February 2nd, 2010
SONG OF THE BARREN ORANGE TREE
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
Why was I born among mirrors?
The day walks in circles around me,
and the night copies me
in all its stars.
I want to live without seeing myself.
And I will dream that ants
and thistleburrs are my
leaves and my birds.
Woodcutter.
Cut my shadow from me.
Free me from the torment
of seeing myself without fruit.
// Federico García Lorca (trans. by W.S. Merwin)
*
Mietteliäs päivä.
Luin graduni aamulla vielä kerran läpi, siirtelin lauseita paikoiltaan, pudottelin liiallisia kirjaimia pois ja kääntelin ilmaisuja päälaelleen, yltympäri. Jätin sen käymistilaan, jossa se kuplii ja sihisee. Huomenna avaan kannen ja katson, onko keitos selkiytynyt ollenkaan, ja jos on, teen siihen vielä viimeiset vedot, harkitut pisteet i-kirjainten päälle, lasken muutaman sofistikoituneen aksentin oikeisiin kohtiin ja muutamien päivien ajan tuskaisena mietin, pitäisikö jotain vielä lisätä, metsästän muutaman puuttuvan viitteen ja lopulta sidon rusetin koko jutun päälle, jätän sen odottamaan loppuyhteenvetoaan jonka metallinen klangi saa kunnian olla koko sinfonian viimeinen ääni. Tähän kaikkeen voi mennä viikko, tai kaksi. Mutta kuukautta pidempään siihen ei mene.
Viime viikon puserruksen jälkeen olen tänään ollut irrallinen ja tyhjä. Puoliltapäivin tietokoneen ruutu alkoi näyttää mielipuolisen tasapaksulta, ja laitoin sen nukkumaan. Kai kirjoitin ajatukseni niin voimalla viime viikolla ulos, ettei virta ole vielä ehtinyt kasata uutta vesimassaa padon taakse odottamaan. Menin sen sijaan lenkille, ja jossain tuolla rannan tienoilla ymmärsin, että paremmankin päivän olisi voinut valita: tuuli tuli pistävinä viimaisina puuskina suoraan vaakatasossa silmiin, puut nakkelivat oksiltaan lumipaakkuja ja huojuivat riemuissaan aina osuttuaan kasvoihin. Harva lenkkireittini pyörätie oli aurattu, ja juoksin kolmasosan matkasta nilkanvahvuisessa lumessa. Jalka lipsui taaksepäin joka polkaisulla, mutta ajattelin, että ei tässä maassa ole ennenkään valitettu ja jos kerran lunta on, siinä pitäisi juosta aivan siitä ilosta. Ja nousipahan syke tavallista herkemmin. Viitaniemen rannassa juoksin silmät melkein sikkurassa kiinni niissä kinoksissa, kun pistävä lumi yritti tunkeutua silmistä läpi, raotin vasenta silmää aina hetkeksi nähdäkseni, missä polun kaarteet menivät. Talvi tuntui ottaneen tänään taas ohjat omiin käsiinsä: oli leudompaa, pakkanen hengitti hellemmin, mutta talvi tuntui viuhtovan ja riehuvan kaupungin kaduilla ja kujilla kuin raivostunut itsevaltias, jonka vallan alla piskuiset ihmiset loputtomiin kolasivat ja lapioivat lunta, takin kaulukset korvissa asti, huomatakseen vain hetken kuluttua, että edellisen paikalle oli kasvanut uusi kinos.
Silti, pidän tästä talvesta. Kylmyydestä ja viimasta huolimatta. Käytän nykyisin kotona lähinnä V:n vanhoja villapaitoja, koska niissä on viihtyisää ja lämmintä, ja mahdun niiden sisään kokonaan, minä ja levottomaksi käynyt maailmani. Villapaidoissa voin rauhassa olla käymistilassa, kiehua ja kuplia, antaa asioiden paisua niin isoiksi, että lopulta ne täyttävät niille rajatun tilan. Siihen voi mennä aikaa, mutta se tulee tapahtumaan. Vääjäämättä. Tunnen, miten saumat venyvät jo. Lopulta ne ratkeavat, sillä muita vaihtoehtoja ei ole, koteloista kuoriutuu aina jotakin, jos ei perhosia niin sitten jotain muuta lentävää.
Olen tehnyt päätöksiä. Niin kuin sen, etten tee keväällä sitä sielunhoidon harjoittelua, jonka repivän palavasti olisin halunnut tehdä. Laskin yhtälön kaikki osat yhteen ja totesin, että tulos oli vahvasti miinusmerkkinen. Epäilen, että siitä ei tulisi kovin kaunista jälkeä: lukisin ehkä laajimpaan tenttiini samalla kun tekisin vaativaa harjoittelua päivisin, kulkisin viikonlopuiksi Jyväskylään pakkaamaan, pitäisin normaalia sosiaalista elämääni yllä vain viikonloppuisin sen mitä pakkaamiselta ehtii, ja kenties parisuhdekin putoaisi elämään joissain häivähdyksenomaisissa välitiloissa, joita tämän kaiken sekaan mahtuisi. Ja sitten muuttaisin toiseen kaupunkiin kesken harjoittelun ja yrittäisin siinä sivussa varmistaa tutkinnon kasaan ja valmistua. Niin, ja pystyisin olemaan vastuullinen ja jotakuinkin toimiva sielunhoitaja samalla. Se tuntuu tällä hetkellä maksimaalisen mahdottomalta, ja laskin, että on vastuullisempaa luottaa matematiikan lakeihin kuin lähteä kyseenalaistamaan niitä ja venyttää todellisuuksia äärirajoilleen. Päätin, että astun sittenkin sivuun koko harjoittelusta, vaikka hampaiden kirskunnan varmaan kuuli kauas, kun soitin asiasta: kiristi aika lailla.
Yritin miettiä rehellisesti, mikä siinä kiristi. Mahtavan mahdollisuuden menettäminen eniten. Ja toisaalta rehellinen kysymys siitä, olisiko tässä ollut niin sanotusti jotakin, joka olisi antanut jonkun suuntaviitan tulevaisuudelle. Olisiko tämä antanut jotain tuntumaa tiehen tai polkuun? Varmasti olisi, tavalla tai toisella. Olisin halunnut tehdä tämän syväsukelluksen, mutta nyt sukelluksesta oli vain tulossa liian syvä ja liian hyiseen veteen.
Sitten olin ihan rehellinen, ja väistämättä tiedän, että osa minusta halusi mennä sinne olemaan merkityksellinen. En ole vielä varma siitä, onko se täysin huono asia vai ei. Siitä tuskin pääsee eroon, halusta olla merkityksellinen. Kuka ei halua olla merkityksellinen? Minulle voi ilmoittautua, tarjoan kahvit. Luulen vain, että sellaisia on vähän. Ihmiseen taitaa olla koodattu tarve merkityksellisyyteen. Kysymys on kai siitä, mihin raja vedetään. Mistä merkitys etsitään, ja mitä varten. Minulle se on ollut halua auttaa. Olisin halunnut tehdä harjoittelun saadakseni selville jotain siitä, osaisinko auttaa sillä tavalla, olisiko minulla korvia ja joskus sopivia sanoja. Ja halu auttaa on hyvä, vaikka Hesarissa onkin pitkään puhuttu siitä, että “sehän on itse asiassa todella itsekästä, siinähän haetaan itselle vain jotain hyvää ja palkitsevaa fiilistä”. Jotenkin tuo on niin elämävihamielinen ajatus, että vastustan sitä ihan periaatteesta. Kyllä kai auttamisesta hyvä olo tulee; pakkohan siinä on joku palkinto olla että ihmiset niin tekisivät, ja ihmekös se on muutenkaan: kai se nyt hyvältä tuntuu, kun hetkeksi pääsee sisälle ja kiinni elämän ytimeen ja johonkin todelliseen. Minä ajattelen, että auttaminen on samaa alkujuurta kuin rakkauskin on, ja silloin ollaan lähellä Olennaisimpia. Ja voihan olla, että joku jää koukkuun siihen tunteeseen ja hakee sitä auttaessaan. Sille on nimikin, “auttajasyndrooma”, ja sellainen ihminen ei tahdo toisten toipuvan tai selviytyvän, koska samalla itse menettäisi oman merkityksellisyytensä. Mutta kaikki syytökset sen ulkopuolella itsekkyydestä voi minun puolestani heittää manalan pimeimpään kuiluun, se on pahimman tason sammuttamista ja latistamista, jos jossakin alkaa palaa pieni liekki niin hyvä ihme, silloin pitää puhaltaa kekäleeseen ja syöttää sille lisää tuohta.
Niin, minäkin siis haluan olla merkityksellinen. Olen jotakuinkin varma, että se on hyvä asia. Mutta tiedän, että minulla ei ole merkityksellisyydestä aavistustakaan. Sen verran vähän olen tätä elämää vielä tarponut, että olisi paksua väittää jotain niin suureellista. Minulla on kuvitelmia siitä, millainen aikuinen ja kypsä ihminen minusta tulee. Että jonain päivänä olen rauhallinen ja tyyni, sellainen jonka ympärillä on tilaa, jolla on aikaa kuunnella ja taito katsoa silmiin. Ja ajattelen, että sen jälkeen kaikki menee suurinpiirtein itsestään. Ja se sellainen ajatus on kupla;
on oikein, että se puhkaistaan, että kuoren sisältä kuoriutuu jotain, perhosia tai sudenkorentoja. Ne ainakin ovat aitoja, eivät koteloita. Koska jos elämässä joskus oppisi auttamaan, enimmäkseen se todennäköisesti olisi joko tuskallisen vaikeaa, käsittämättömän satuttavaa, turhauttavaa tai raskasta, ja hetkellisesti vain kirkasta ja kevyttä, palkitsevaa ja eksistentiaalisesti humalluttavaa. Enimmäkseen se on jotakin, joka tulee vaatimaan sitoutumista. Ja sitoutuminen on sitoutumista juuri siksi, että ihminen joka sitoo itsensä suostuu vapaaehtoisesti olemaan kiinni jossakin, joka on hyvin usein vaikeaa tai työlästä. Ei siihen muuten mitään sitomista tarvittaisi, pelkkä viehätys riittäisi. Mutta sitoutuminen nostaa asioihin jonkin uuden tason, uskon. Sellaisen, josta naimisissaolevat sanoivat aina ennen että “siinä on jotakin, siinä avioliitossa…. Sitä on mahdoton selittää, mutta jotakin siinä on.” Ja uskoisin, että kaikessa sitoutumisessa on se sama; jokin erilainen olemisen taso tai ulottuvuus, ei-sanallinen ja pienenä väreilynä koettu, ja minä sanoisin juuri sitä “merkityksellisyydeksi”, koska sitoutuminen on sitä että sitoutuu antamaan jollekin asialle arvon, jota ei voi kiistää. Siis antamaan merkityksen. Mutta se ei ole vaivatonta tai helppoa, enkä haluaisi kovin pitkään enää kuvitella niin. Jos minusta ei tulekaan sairaalasielunhoitajaa, jospa jokin kanava sitoutua ja auttaa löytyisi muualta,
jokin sellainen jossa saa kätensä multaan ja selkänsä kipeäksi, jokin elämään liitoksissa oleva. Haluaisin pelkistä sanoista eroon, tai niiden rinnalle teot.
Olen ajatellut äiti Teresaa viime aikoina enemmänkin. Lenkillä Tuomiojärven uimarannalla totesin, että äiti Teresaa kuvaa ehkä eniten sana transformed. En osaa selittää ajatustani auki, muuten kuin juuri sitoutumisen kautta; äiti Teresa on ollut rajattoman sitoutunut, hän on viettänyt Kristuksen kanssa niin pitkään niin henkilökohtaista aikaa että sitä tuli vääjäämätön sitoumus, henkilökohtainen. Ja siitä sitoutumisesta tuli merkitys, ja ajattelin siinä rannalla juostessani että tällaisista ihmisistä tulee tuntu kuin jokin Tärkeä olisi painunut heissä syvempään, syvempään ja syvempään. Ja lopulta se jokin olisi tullut niin syvälle, että se olisi saavuttanut ihmisen keskuksen, sitä kai sanotaan sydämeksi. Ja sinne saapuessaan se on alkanut muuttaa ihmistä. And they are transformed.
Se ei kuitenkaan lähde mistään muusta kuin suhteesta, henkilökohtaisesta kohtaamisesta, ja viipyvästä keskustelusta. Äiti Teresa varmaankin kävi Jeesuksen kanssa pitkiä keskusteluja. Ja niiden seurauksena hän kantoi nunniensa kanssa Kalkutan kaduilta kuolevat ihmiset sisään omaan keskukseensa, ja ihmiset jotka olivat eläneet kuin koirat saivat edes kuolla kuin enkelit.
Siinä on jotakin, ja olen melko varma, ettei äiti Teresa enää vain halunnut itse olla merkityksellinen. Kun jokin painuu riittävän syvään, kääntyy mielenkiinto väistämättä poispäin itsestä. Sen on pakko olla niin. Sen jälkeen on melko sama, mitä itselle tapahtuu. Se, mitä muille tapahtuu, tulee merkitykseksi myös itselle.
Mutta löisin vetoa sen puolesta, että äiti Teresalla oli… harvinaislaatuisen kivinen tie.
Tuntuu, että ajatuksissani seison vähän väliä tienhaaroissa. Ja jotenkin siinä on kyse koko ajan samasta: valitsenko helpon vai hankalan, yritänkö ulos itsestäni vai käperrynkö tiukemmin minuun. Ajattelin, että sielunhoidon harjoittelu olisi ollut osa matkaa ulos itsestäni. Todennäköisesti olisikin. Mutta ehkä niitä teitä tulee toisia, sellaisia, joille minäkin pääsen.
Lorcan runo osui puolivahingossa silmiin tänään ja se sujahti osaksi näitä ajatuksia, tosin se on raskaampi ja toivottomampi kuin minun ajatukseni, mutta tulin ajatelleeksi sitä, mitä varten täällä oikeastaan ollaan, appelsiinipuut ja me. Ei kukaan ole itseään varten. Appelsiinipuun tehtävä on tehdä appelsiineja että toiset saisivat syödä (ja samalla puu voisi itsekkäästi hankkia itselleen jälkeläisiä, mutta nekään eivät ole sitä itseään varten), ja ihmisen tehtävä on jakaa siitä mitä on saanut niin että toisillakin olisi vähän enemmän, niillä joilta puuttuu (ja samalla ihminen voi, itsekkäästi tai ei, kokea että se tuntuu hyvältä mutta en edelleenkään ihmettele sitä pätkän vertaa).
En minä ole olemassa itseäni varten. Antakaa minulle puutarha, alan kuokkia. Alan totisesti kuokkia…. Kunhan vain löydän sen puutarhan tämän kaiken muun alta.
Posted in Elämä, Etiikka, Idealismi, Jumala, Luonto, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Tulevaisuus, Usko | Comments (2)
itsekriittisen tarkastelun päivä. January 24th, 2010
Olen ajatellut viime päivinä kahta asiaa.
Ensimmäinen on jotakuinkin tämä: Yritä luopua kaikista oletuksistasi ihmisten suhteen ja yritä sitäkin enemmän hyväksyä heidät sellaiseina kuin ovat, että rakastaisit.
Ja toinen on suunnilleen tämä: Aion ryhtyä siksi, joka olen ja lopettaa ne väärät roolit, jotka tunnistan. En halua enää kantaa oletuksia.
Tuon viimeisen voi sanoa näinkin: Let the people feel the weight of who you are – and let them deal with it.
*
Tuo toinen tuntuu olleen aina vaikeampi. Tuskin mikään on yhtä vaikeaa kuin olla se ihminen, joka on. Se on niin paradoksaalista että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa; minä olen tietynlaiseksi syntynyt ja luotu, tietynlaiseksi muokkautunut ja kasvanut. Ja kun oikein keskityn, tunnistan sen minussa. Tunnistan kuorien ja kerroksen alla sen, joka on minä. Kaiken sen identiteetti-itkun jälkeen minulla ei ole enää tekosyitä: kyllä hemmetissä minä tiedän kuka minä olen, tunnistan sen joka kerta kun se nostaa päätään, ja tunnistan sen erityisen vahvasti joka kerta kun painan sen pään omin voimin alas. Se pitää itsestään ääntä eikä anna minun teeskennellä, että voisin pukea sen joka päivä uusiin vaatteisiin. Minässä on se hyvä ja samalla huono puoli, että se vain on: sitä ei voi tehdä olemattomaksi, eikä se lakkaa olemasta, ja samalla sitä on käsittämättömän hankala piilottaa.
Käsittämättömän paljon tuskaa sillä tosin saa aikaan itselleen, sillä yrityksellä piilottaa minä. Kun mietin, osaan nopeasti nimetä muutaman ihmisen, jotka eivät tee sitä. Muutaman. Heissä minä on näkyvillä, liput on nostettu salkoon, purjeet nostettu täyteen mittaan ja he menevät eteenpäin pullein purjein, ja vaikka tuuli kääntyisi he eivät kallistu; he osaavat luovia. Muutaman… Kun kuitenkin tunnen kaikkiaan aika monta ihmistä. Suurin osa meistä keskittyy reivaamaan purjeita ja vaihtamaan lippuja aina sen mukaan, mistä tuulee. Ihan kuin koko ajan vähän hävettäisi, että anteeksi nyt kun minä olen tällainen troolari, en ollenkaan tuollainen kuunari ja vähän ruosteessakin on paikat. Mitä sen on väliä? Ja suurin osa ihmisistä luulee olevansa ruosteisia kalastusaluksia eivätkä ymmärrä olevansa hellyydellä käsintehtyjä, mestarillisen puuveneveistämön ylpeydenaiheita. Sitäpaitsi puuveneet eivät edes ruostu, joten siihenkin on turha vedota.
Kai sitä sitten pelkää. Pelkää, että esille nostettuna minä olisi sittenkin jotenkin… nolo. Siis ihan aidoimmillaan. Siis ihan oikeasti PALJAANA. Kun meitä on monta, jotka sanovat että olen “aito ja helposti lähestyttävä ihminen”, mutta miksi minusta tuntuu, että niin voi sanoa vain kun pelataan niillä säännöillä, jotka itse on kirjoittanut? Ja miksi minusta tuntuu, että se aidoin minä on kuitenkin yleensä se kellariin teljetty sisarpuoli, kun ilkeät isosiskot yläkerrassa tälläytyvät maskeihin mennäkseen juhliin esittämään ideaalia.
Mutta pelko on asia, jolle on vaikea keksiä mitään perusteita. Joskus se saa aikaan käyttökelpoisen adrenaliiniryöpyn. Samaan tosin riittäisi pelkkä jännityskin. Pelko on tunteista turhin, lamauttava ja invalidisoiva, ja kun minää pitää tarpeeksi kauan kellarissa, se nuutuu ja heikkenee.
Luulen, että pelkoa synnyttää isoksi osaksi jokin nimetön oletusten massa, kasvoton pakottava vaatimus, joka väittää, ettei juhliin voi mennä ilman maskia. Ja me kannamme rooleja, joista valitsemme aina sen joka turvallisimmalta tuntuu. Ettei minä pääsisi meitä nolaamaan. Tai ettemme aiheuttaisi hankalia tilanteita, ettemme sotkisi kuviota…
Tai sitten voi olla niin, että tuntuu, että minä aiheuttaa vapaaksi päästyään lähinnä kipua. Rikkoo oletukset ja aiheuttaa pettymyksiä. Silloin tuntuu järkevimmältä laittaa uhkaava minä häkkiin, lakkauttaa se.
Oli miten oli, olen ajatellut, ettei sellainen voi olla oikeastaan elämää. Jos minä kerran on minussa syvintä, enhän voi elää ellen elä sen kautta…? Sen jälkeen vaihtoehtoja on vähän. Ainakin, jos tietää, mitä rooleja kantaa, ja tietää, mistä on siis luovuttava. Ehkä norsun on posliinikaupasta ulos päästäkseen tönittävä muutama hylly kumoon, mutta ei se muuten sieltä poiskaan pääse. Ja missään nimessä yksikään posliinikauppa ei ole norsulle sopiva elinympäristö.
Mutta sitten, tuo toinen ajatus. On paljon helpompi ajatella, että kun minuun kohdistuu niin paljon odotuksia. Ja on paljon helpompi kärsiä niistä, olla se, jota sorretaan ja joka taipuu taakkansa alla.
Mutta entä jos onkin niin, että minäkin olen yksi niistä kasvottomista, jotka lataavat toisten hartioille kannettavaa…? Entä jos minäkin odotuksineni olen ankara vaatija, joka moittii pienimmästäkin virheestä? Entä jos minäkin asetan rakkaudelleni ehdot: rakastan sinua sitten, kun olet oppinut miellyttämään minua?
Se on sama kuin saisi eri tavalla rampoja ja ontuvia kotiportilleen ja sanoisi että sori, pääsette ruokapöytään vasta kun osaatte tanssia polkkaa. On helppo ajatella siellä sisäpuolella, että polkka on hieno laji. Vasta kun itse on se rampa siellä portin toisella puolella tajuaa, että itse asiassa polkka on ihan todella absurdia.
Minun rakkauteni on kytketty. Sidottu ja kiinni niputettu. Näppärästi nippusiteellä kiinni kieputettu, sellaiseen puristavaan pakettiin jossa ei oikein pääse raajojaan ojentelemaan. Ja se on siinä nipussa ainoastaan siksi, että minä luulen TOISTEN olevan sellaisia, etten PYSTY rakastamaan heitä. Että toiset eivät tule tarpeeksi vastaan, ymmärrä riittävästi, avaudu tarpeeksi, lämpene nopeasti.
Siitä syntyy paranoidinen tila, yksinkertaisesti: väitän, etten voi rakastaa ihmisiä, koska he eivät täytä oletuksiani. Mutta olettaessani asioita olen itse asiassa itse tehnyt heille jo vääryyttä, kasannut kannettavaa niskaan. Ja kun sitten käytän sitä vielä tekosyynä, olen kaivanut itselleni jo avoimen haudan.
Siksi tuntuu, että ajatuksista ensimmäinen on paljon vaikeampi. Luopua oletuksistani, odotuksistani… ja ruveta sen sijaan rakastamaan? Mitä, ihan tuosta vaan, saamatta koskaan mitään hyvitystä?
Ja sitten: ai mitä, olisiko se “hyvitys” siis sitä, että olisi olemassa rakkaus…?
*
Miten kapeakatseinen voi ihminen olla,
suljettu ja itsekeskeinen, sitä ihan hämmästyy,
on niin helppo rakentaa itselleen toimiva universumi jonka napana voi sitten olla vuoroin juhlittu, vuoroin kaltoin kohdeltu. Kunhan pysyy itse keskiössä kuitenkin.
Kolahti eilen, kun luin artikkelia äiti Teresasta:
Äiti Teresa on sanonut, että kun hän keskustelee jonkun ihmisen kanssa, on tämä ihminen hänelle ainoa ihminen koko maailmassa. Ja se johtuu siitä, että hänelle toinen ihminen on Kristus. “On olemassa vain yksi Kristus. Ja siksi tämä toinen ihminen on minulle kerrallaan ainoa ihminen koko maailmassa.”
Että minun elämäni keskiössä joskus en olisikaan minä
vaan luovuttaisin sen paikan suosiolla pois sille toiselle
jota minä haluan rakastaa
jota minun tulee rakastaa
ja tämä ei missään nimessä tarkoita vain sitä eroottista rakkautta niin kuin yleensä ajatellaan,
jos maailma pyörisi vain sen varassa, olisimme kaikki jo kuolleet.
*
Syvää vettä siis, taas tänään. Vielä silti pinnalla, vaikka hetkittäin snorkkeli painuukin syvempään. Mutta ei se mitään, pinnan alla on uusi, salattu maailma.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Jumala, Mieli, Minäkuva, Rakkaus | Comments (0)
kivinen sydän on liian raskaskin. December 3rd, 2009
Joensuussa on tänä aamuna kaiken yllä kuuraa. Aamukahdeksalta katselin vielä melkein täyttä kuuta puiden yllä. Kello on puoli yksi, päivän valoisin hetki on kohta kulunut. Tentin alkuun on vielä puolitoista tuntia enkä osaa vielä lähteä liikkeelle, istun keittiön pöydän ääressä ja katselen, miten vuorimänty on mennyt sormenpäistään valkoiseksi.
Äiti on laittanut pöydille joululiinat, ikkunoihin uudet verhot, ripustanut valot ikkunoiden eteen ja laskenut pöydille paljon kynttilöitä. En ole itse ehtinyt kuin ohimennen hipaista joulua, ja tässä joulutalossa oleminen tuntuu hyvältä. Kun menen Jyväskylään, silitän ehkä itsekin pöydälle liinan. Sytytän kynttilöitä, muita joulukoristeita en vielä edes omista. Olen hiljaa, koska se on joulun tekemistä. Odotan. Mietin, miltä tuntuu elää vaihteeksi omassa kodissa, kun on ollut pitkään kahden kodin välissä ja jatkuvassa liikkeessä. Luulen, että se tulee olemaan outoa. Asuntomme on myyty, ja sijaitsemme niissä huoneissa enää vähemmän kuin viisi kuukautta. Koti? Se on vielä jossain.
*
Viikonloppuna kuulin ajatuksen, joka kirjasi itsensä mielen liitutaululle pysyäkseen siellä hyvän tovin. Olen venyttänyt ja vanuttanut sitä jo monta päivää, ja yhä se kestää:
“It is possible to live in two ways. Either you live by justice – or you live by grace.”
Kohtaamispaikassa oli sunnuntaina brittiläisiä vieraita. Useampi miehistä puhui siitä, miten suomen kielessä on vain yksi sana armolle, kun englanniksi on sekä mercy että grace. Me puhumme vain armosta, eikä se aukea silloin kokonaisuutena. Mercy on sitä, että ennen joulua huonosti käyttäytynyttä poikaa ei rankaista kohtuuttomasti, ei lähetetä arestiin huoneeseen pitkäksi aikaa tai läimäytetä – mutta lahjojaan hän ei saa, koska hänelle on aiemmin kerrottu, että vain kiltisti käyttäytyvät lapset saavat lahjoja. On oikeudenmukaista ja johdonmukaista tehdä niin, ja on armollista (mercy), ettei häntä rankaista käytöksestään yhtään sen enempää kuin on oikeudenmukaista.
Mutta jos ollaan oikeasti armollisia (grace), pojan kanssa keskustellaan asiasta, mutta hän saa lahjansa jouluna – aivan ilmaiseksi, siis lahjana. Ansiotta. Koska armoa ei ansaita. Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.
You can try to live a good life in two ways: either you seek only justice or you live by grace. Jos hyvää elämää elää oikeudenmukaisuutta orjallisesti etsien, voi olla itseensä usein tyytyväinen: oikeudenmukaisuus on mustavalkoista, se perustuu sääntöihin ja lakeihin, jotka väittävät sisältävänsä oikean ja väärän. Riittää, että noudattaa niitä horjahtamatta. Se on tavallaan hyvää ja tavallaan oikein. Ei se ole väärinkään. Välttämättä.
On paljon vaikeampaa elää armon mukaan. By grace. Silloin ei enää ole ehdottomia lakeja ja sääntöjä, joihin oikea ja väärä olisi tyhjennetty. Sen jälkeen oikea ja väärä, hyvä ja paha ovat sydämensisäisiä asioita, ymmärrystä, tajua, tunnetta. Ne ovat jatkuvasti mustasta valkoiseen ja harmaan kaikkiin sävyihin vaihtuva kuva, josta on löydettävä aina oikea sävy. Ja jokaisen ratkaisun on perustuttava siihen, että grace is always more. It is mercy and more. Grace on rakastamista. Sitä, että asettaa itsensä alttiiksi, avoimeksi ja rakastaa. Haluaa tuntea sydämellään, mikä on oikein ja mitä siitä seuraa, mitä on toimia oikein, mitä on rakastaa oikein. Mitä on rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse. Mitä on se, ettei rakkautta voi ansaita, koskaan eikä missään. Mitä ON se, että rakkaus on korkein kategoria, joka ylittää kaiken muun…? Mitä on se, että uskaltaa heittäytyä laeista ja säännöistä pois ja tietää, että ne ovat vain ääriviivoja, äärimmäinen pelkistys, karkea yritys sanoittaa jotain, joka ei koskaan tyhjenny sanoihin…?
Kristinuskosta tekee uskomattoman haastavan se, että se ei ole lain ja käskyjen uskonto. Kristinusko ei ole edes onnellisuuden uskonto, niin kuin monet muut. Se ei ole mustavalkoista eikä tähtää vain minuun. Sen sijaan se on rakkauden uskonto, joka tähtää siihen, että toiset kokisivat tulevansa rakastetuiksi… It’s not about justice, it is about grace.
Ja se on haastavaa niille, jotka haluaisivat tulla rakastetuiksi mutta syystä tai toisesta eivät voi avata itseään. En usko niin kuin pitäisi. En ole oikeanlainen. En riitä enkä kelpaa. Olen sen verran syntinen ettei kannata. En ole sillä tavalla hyvä niin kuin pitäisi. En uskalla. En halua muuttua. En uskalla päästää minuun ketään, jota en tunne. En Jumalaakaan. Minusta tuntuu, että monet ajattelevat Jumalaa ja kristinuskoa vain oikeudenmukaisuuden kautta. Ja Oikeudenmukainen Jumala on kauhistuttava, pelättävä: sellaisesta ei seuraa kuin kuolema, loppu ja tuomio. Niinhän se on. Fakta.
Mutta jos ihmiset uskaltautuisivat hetkeksi ajattelemaan, uskaltaisivat kokeilla vaikka hetkenkin mitä tapahtuisi jos se sittenkin olisi totta, että Jumala on armon Jumala – He is Grace…? He does not act based on what is RIGHT but what is more than right; what is LOVE.
Ja haastavaa se kaikki on meillekin, jotka olemme itsemme jo kerran avanneet. Kun ei riitä, että avaan itseni Jumalalle. Sen jälkeen edessä on paljon isompi haaste: avaanko itseni myös rakkaudelle, sille, että minun olemassaoloni täällä maailmassa ei ole justice vaan grace, ettei minulla ole mitään sanottavaa tuomiosta mutta rakkaudesta on, että minun on toimittava sekä oikeudenmukaisesti että rakastaen, koska ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, siis täynnä tyhjää puhetta ja pettävää kaunista ääntä…?
Se tuntuu melkein isommalta haasteelta. I drop to justice so quickly. How do I climb back to love?
Hesekielin kirjassa on aivan älytön kohta, oikeastaan kaksi kohtaa, kirjan alussa ja lopussa, joissa sanotaan jotakin mitä on vaikea edes käsittää:
Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.
// Hes. 36: 26-28
Muistan vieläkin sen järkytyksen, jonka tuo kohta sai aikaan, kun osuin siihen ensimmäisen kerran. Mitä? Tiesitkö Sinä alusta asti, että hyvyys on meille mahdotonta? Että olemme kuitenkin itsekkäitä ja typeriä, emmekä pysty tähän? Ja mitä Sinä päätit – että annat Henkesi meihin, että me pystyisimme siihen…? Että ottaisit nämä kiviset sydämet pois, ja antaisit elävän tilalle…. MITÄ?!
Oikeudenmukaisuus on ehdotonta, oikeus on ehdoton. Se ei lakkaa olemasta hyvä. Mutta jos minä yritän vain elää oikeudenmukaisesti, tulen sääntöjen ja lakien keskellä ja niiden kautta satuttamaan monia, koska se mikä on Hyvää on sama mitä kutsutaan Rakkaudeksi, mutta rakkaus on niin suuri ja valtava ja muuntuva, ettei se ikinä mahdu lakeihin ja säännöksiin. Ne ovat aina vajaita, ja jos toimin vain niiden kautta, minusta tulee satuttava ja kova. Mutta rakkautta en saa itse koskaan itseeni mahtumaan. Mutta että tämä kivinen sydän otettaisiin pois… ja tilalle annettaisiin elävä.
Että oikeudenmukaisuus muuttuisi armoksi. Laki rakkaudeksi.
Värisen edelleen kun ajattelen sitä. MITÄ?! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ.
*
Tiedän vain, etten haluaisi enää räpistellä oman osaamiseni ja pärjäämiseni kanssa.
Jotenkin viime sunnuntai ja nämä päivät sen jälkeen ovat vahvistaneet sitä miten nyt tuntuu keskimäärin vain siltä, että
I’m just going to walk forward and wait for it to happen. I’m just going to walk with this useless heart of mine and wait for it to happen. I’M JUST GOING TO WAIT FOR IT TO HAPPEN.
All I want now is it to happen. I’m done with justice. I want nothing but grace.
Posted in Elämä, Etiikka, Ihmiset, Jumala, Järjettömyys, Koti, Matkalla, Muutos, Rakkaus, Usko | Comments (0)
sydänkäyrä ja kyyneliä korvanlehdillä. November 16th, 2009
It’s hard to live with a heart
that is scattered around one country
one world
that doesn’t even know how to
keep its beat
*
En ole yli viikkoon juonut kahvia. Lopetin torstaina toissaviikolla, kun sydän oli vuorokauden ajan lyönyt rytmihäiriötä.
Se alkoi keskiviikkona keskipäivällä, kesken kaiken. Tu-tum, tu-tum muuttui sekalaiseksi lattarirytmiksi. Tu-tu-tum, tum-tu, tu-tum-tum. Sydän jätti etulyönnin väliin ja löi takapotkua, tasaisesti muutamien minuuttien välein. Haettuaan rytmiä hetken se osasi palata takaisin sykkeeseen, mutta sekosi taas pian askelissaan, kuin ensikertalainen sambatunnilla.
Torstai-aamuna heräsin samoihin sekaviin rytmeihin. Söin puuroni vauhdilla ja pyöräilin suoraan YTHS:lle. Pienestäkin ponnistuksesta sydän sekosi kahta kovemmin, ja kun istuin odottamassa vuoroa terveydenhoitajalle se ei tuntunut asettuvan kuin lyhyiksi hetkiksi.
Istuin siinä sormi kaulavaltimolla ja kuuntelin. Ei sydämeni ole aikaisemmin lyönyt näin, joskus korkeintaan muutaman lyönnin väärin, mutta se on heti palannut vähän nolona oikeaan tahtiin, ja nakuttanut uskollisesti oikeita iskuja. Mutta että vuorokauden verran…? Kuuntelin sydäntä, ja hetkeksi minuun iski hurja tunne:
sydänhän on vain lihas. Lopulta se on vain yksi lihas. Minussa se vielä löi siinä odotushuoneessa, mutta jos se jostain syystä sekoaisi niin että lakkaisi lyömästä – minäkin lakkaisin. Sydän on vain lihas ja elossa oleminen, jos kovin konkreettisesti ajattelee, riippuu vain siitä, että sydän lyö kerta kerran jälkeen, lyö vaikka löisikin väärin, että se jokaisen iskun jälkeen kerää itsensä ja iskee uuden, sekunnista toiseen, tunneista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. 120 000 sykäystä päivässä, vuodessa kymmeniä miljoonia. Ja sen on jatkettava työtään väsymättä, että minussa pysyy elämä. Koska sitten kun sydän syystä tai toisesta väsyy, minä väsyn ja lopun. Lakkaan elämästä.
Oli hetken aikaa vilu siinä istuessa. Älä lakkaa vielä, sopotin sydämelle, jaksa vielä vähän, älä vielä luovuta. Elämän rajallisuus tuli vasten mieltä. Että tässä minä vielä elän, mutta se on ohuesta langasta kiinni, se on siitä kiinni että minusta täysin riippumatta ja tahtoani kysymättä yksi lihas minussa lyö, ja lyö, ja lyö.
Myöhemmin labran tutkimuspöydällä silmänurkasta karkasi pisara, kun hoitaja paineli rintakehään kiinni antureita. En voinut pyyhkiä sitä pois koska ranteissani oli jo piuhat, ja annoin pisaran vieriä korvaan. Niin käy aina, kun itkee selällään. Hoitaja ei huomannut, se oli kääntynyt koneen puoleen ja laittoi sen surisemaan. Se sylki sisältään sydänkäyrääni, varpaita ja selkää paleli alaston tutkimushuone, ja minua ravisutti niinkin yksinkertainen ajatus kuin että olen elossa. Ja että vielä ne, joita rakastan, ovat elossa. Kaikki sanoivat minulle, ettei normaali lisälyöntisyys ole vaarallista ja sitä sattuu ja että jos kahvin juontia vähentää niin ei sitä niin paljon pitäisi olla, mutta silti minua liikutti se, liikutti se rinnassa räpistelevä sydän, sen yritys jatkaa elämää vähän epätahtisestikin, periksiantamattomuus. Ja se, että rakastamieni rinnoissa on samanlaiset sinnikkäät sydämet, tikkaavat elämänlankaa kuin ompelukoneet, pitävät meidät tässä kudelmassa kiinni. Kun se on niin haurasta, että hetkessä se voi räsähtää rikki, mistä me tiedämme,
kuka sairastuu tai jää onnettomuuteen, kenen keho pettää, kenet otetaan pois.
Me olemme haurasta tekoa. Vaikka mieleni olisi elävä, vaikka se jaksaisi vielä pitkään, ei mieleni käske kehoani. Tämä keho jossa asun on haurasta tekoa, se ei kysele lupia, ja kun se lakkaa jaksamasta jokin päivä, elämä täällä päättyy.
Ja vaikka kuolema ei ole vihollinen eikä muuri vaan portti, se on silti ravistavaa. On raastavaa elää kun rakastaa elämää ja samalla tietää, ettei tämä ole se mitä rakastan eniten, mutta en voi elää täällä rakastamatta toisia tai sitä mikä tekee elämästä kauniin, ja jos elän täällä rakastamalla, joudun samalla tietämään ja sietämään sen, että tämä elämä on rajoitettu ja sille on määrätty tietty tila, tietyt raamit, ja joskus se ylittää ne ja muuttuu toisenlaiseksi elämiseksi, ja se mitä siinä välissä tapahtuu on kuolema. Se on irtaantumista tästä, joka täällä on rakasta. Ja minä olen välitilassa näiden kahden elämän välissä; en voi elää rakastamatta mutta jos rakastan, joudun kestämään luopumista ja sitä että niin voi käydä että luopuu, joutuu irrotetuksi. Jostakusta, jota rakastaa.
Olen pitkään ajatellut, etten pelkää kuolemaa. En pelkää kuolemista. Se on jotenkin tullut käsitellyksi, oman elämäni loppuminen. Mutta toisen kuolema on minulle vieras maa. En ole käynyt siellä koskaan, siellä miltä tuntuu, kun joku läheltä on lähtenyt. En tiedä, en tunne karttaa, en osaa kulkea. Ei ole vielä täytynyt. Ja sellainen itkettää EKG:ssä enemmän kuin oma rajallisuus; että on todennäköistä että rakkaitaan joutuu hautamaan, harva selviää ilman.
Rytmihäiriö meni torstaina ohi, perjantaina vain muutama hajalyönti kaikui rintalastassa. Lääkäri kirjoitti kyllä Propralia mutta en ole sitä apteekista hakenut, sydän tuntuu nyt osaavan askelkuvionsa. Mutta elämästä tuli jotenkin hauraankallis, minä kun olen kai luullut eläväni aina näin samalla tavalla, ja että muutkin elävät.
Kun tajuaisi ytimiään ja sielunpohjiaan myöten, että päivät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hengittäminen ei ole. Joku pitää sydämeni koko ajan lyömässä. Joku pitää minut koko ajan hengissä. En tee tätä itse. Jos se Joku lakkaisi pitämästä minua yllä, elämän haipuva henkäys karkaisi minusta kuin savu huuliltani, ja minä siirtyisin täältä pois. Niin se vain on. Ei elämiseni minusta riipu, ellen sitä itse väkisin tuhoa – mikä pitää sydämen lyömässä? Mikä pakottaa sen kerta kerran jälkeen lyömään? Mikä ihmisestä lähtee, kun sydän lakkaa lyömästä?
Kuoleman hetkellä ihmisestä lähtee 21 grammaa, niin sanotaan. Niinkö paljon sielu painaa?
Ja sitten, tämän kaiken keskellä teetä juodessani, olen ajatellut sitäkin että missä vaiheessa on se hetki, kun kasvavan sikiön sydän ensimmäisen kerran lyö itse -
kuka koodaa siihen lihakseen loppumattomien lyöntien sarjan, vetää sen kuin pienen soittokoneen, käynnistää sen, kuka asettaa jakautuneiden solujen rykelmään elämän, Elossa Olemisen lain, tekee aineen eläväksi…?
En pystyisi hyväksymään sitä ettei Jumalaa ole vain siksi että tämä elämä on ihme, jota en voi mitenkään muuten selittää.
*
Kun tulin eilen kotiin, V oli nostanut kahvinkeittimen kaappiin. Jospa tämä olisi tällä kertaa lopullista, elämä ilman piristeitä. Nukunkin nykyisin, sikeää unta.
Posted in Elämä, Jumala, Kuolema, Rakkaus, Ruumis, Taivas | Comments (0)
tummia vieraita keittiössäni. November 15th, 2009
Tästä tuli tunteellista, mutta sille on syynsä.
*
Istun sohvalla olohuoneessa, joka ei ole oma mutta tuntuu kodilta melkein enemmän kuin omani. Heräsin juuri, on vielä hiljaista, kello yhdeksän, ikkunan iso rullaverho on alhaalla koska en saa niitä yleensä nostettua ylös vaan vain repäistyä alas.
Ikkunan takana on Tammisalo, joka on yön aikana sulanut pois pikkupakkasesta. Huoneen seinillä on paperista ja metallista taivuteltuja koukeroisia esineitä, Pauliinan kämppiksen TaiKin-kokeiluita. Portaita vasten on nojallaan sello vihreässä kotelossaan. Sitä vastapäätä iso musta piano, jonka päällä on kenties kaunein vanha karttapallo jonka olen nähnyt. Talossa on uskomattoman komeat kattovalaisimet suoraan 60-luvulta – kun Pauliina muutti tähän, ne löytyivät joidenkin käsittämättömien varjostinhökötysten alta, valkolasiset huurretut tällä hetkellä todella kovassa huudossa olevat lamput.
Pauliina nukkuu vielä. Kun se herää, syödään aamupalaa, leikataan Pauliinan hiuksia, sitten Pauliina soittaa selloa ja minä kenties makaan sohvalla ja kuuntelen lähietäisyydeltä sellon värinää ja ääniä, joilla on synnynnäinen taipumus kaivautua rintalastasta suoraan sisään ja osua johonkin sen alla. Iltapäivällä ehdin kuunnella osan Pauliinan kenraaliharjoituskonsertista, sitten nostan laukkuni ja etsiydyn keskustaan, junaan. Istun junassa ja katson miten maisema hajoaa hämärään, olen varmaankin levoton, yritän lukea tai neuloa, mutta graduun en ehkä pysty koskemaan. Vähän vaille kahdeksan olen kotona Jyväskylässä, taas hetken. Tiistai-aamuna hyppään vähän vaille kuusi lähtevään bussiin ja menen Joensuuhun, vain kahdeksi päiväksi tällä kertaa.
On sietämätöntä, että rakastamisen mukana tulee maailman kokoinen ikävä. En ole tiennyt, että minussa on kapasiteetti tällaiseen ikävöimiseen. Ikävä on melkein rakkauttakin repivämpi tunne – miten kestää toistuvasti tunnetta siitä, että maailmassa jokin on kertakaikkisen väärin eikä paikallaan, kun ei voi saman tien sitä korjata?
Mietin sitä, kun viikko sitten sunnuntaina ajoin takaisin rautatieasemalta vietyäni V:n junalle. Nieleskelin jotakin palavaa ja kirvelevää kurkunpäästä alas ja mietin, onko siinä mitään järkeä, että ihminen elää tällaista elämää, että on kahden paikan välillä ja enimmäkseen siellä missä ei asu, ja poissa niin että joutuu kestämään ikävää. Aiheuttamaankin sitä. Ja ei, ei siinä järkeä ole. Ja vaikka tiesin, että tämä vaihe loppuu muutaman viikon päästä, ikävän universaaliutta se ei silti poistanut. Jossain ohitustiellä teollisuusalueen vieressä tajusin, ettei sitä voikaan poistaa:
jos ikävä poistettaisiin, poistettaisiin rakkaus. Oikeastaan ne ovat synonyymi toisilleen. Jos suostuu rakastamaan mitään tässä maailmassa, suostuu avaamaan oven myös tunteille jotka eivät tunnu hyvältä. Suostuu siihen, että joutuu kantamaan palavia ja kirveleviä asioitakin. Suostuu siihen, ettei itsessä puhu enää pelkkä järki, vaan sydän huutelee omiaan sekaan. Sitä luulisi, että rakastaminen tekee elämästä lempeän ja pehmeän ja tyynen, rauhoittaa vedenpinnan. Minusta tuntuu, että rakastaminen on ylipäänsä vain sekoittanut merta, kuohuttanut sitä ja heitellyt venettä välillä miten sattuu – rakastaminen on rajua, pelottavaa, raastavaa, se on kertakaikkiaan riski, sen jälkeen luovuttaa oman elämänsä kontrollin pois, on kiinnisidottu ihmisiin jotka saattavat kuolla milloin tahansa, joille saattaa tapahtua mitä tahansa ilman että minä voin estää, on kiinnisidottu ihmisiin joiden luona ei voi koko ajan olla, tai siis – ihmiseen.
Siinä ohitustiellä tajusin myös, ettei ikävää saa estää. Ei ole olemassa tapaa rakastaa, jossa minimoidaan ikävä. Jos haluan rakastaa, ja se on: jos haluan antaa toisen tulla osaksi sitä mitä olen, miten näen ja mitä ymmärrän, ja jos haluan tulla osaksi sitä mitä toinen on, näkee ja ymmärtää, ei se ole mahdollista puolittain. Se on kokonaista. Ei itseään voi antaa rakastamiseen kuin kokonaan. Ja se tarkoittaa kaikenlaisista kontrolleista luopumista, kokonaisvaltaista riskin ottamista. On annettava itsensä, avattava ovet ja katsottava miten ikävä tulee matkalaukkuineen, istuu sohvalle, katsoo vakavin silmin eikä sano mitään, ja aina välillä minulla on seuranani enimmäkseen ikävä, olen kai jo oppinut juomaan sen kanssa teetä keittiössä, vaikka ei me puhuta, katsellaan vaan. Jos haluaa elää kokonaista elämää, ei voi itse enää valita, mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu.
Ikävä on hallitsematonta. Joku on antanut sille omat avaimet, enkä minä voi vaihtaa lukkoja. Enkä kyllä enää haluaisikaan. Vaikka kestämistä tässä kyllä on, kun on kotona vain hetkittäin kaksi iltaa ja lähtee taas.
Ja kun se jäisikin vain siihen, että on ikävä yhtä ihmistä. Mutta jos on ikävä ystäviäkin, sitten saa yhtäkkiä ikävöidä moneen paikkaan yhtä aikaa. Helsinki, Savonlinna, Lahti, Kuopio, Toronto, Boston, viime elokuu, tulevaisuus, ensi kesä. Ja sitten on ikävä myös omaa perhettään, sitä jossa on kasvanut. Ja entä jos on ikävä myös paikkoihin? Luotojen koloihin ulkomerellä, liian myöhäisiin iltoihin kun ei vielä ole satamaa ja on vilu, mutta tuntuu että ollaan elossa kerrankin? Yhtäkkiä ovesta on tulossa kymmenen tummapukuista hahmoa harmaissaan, tunkevat sisään toistensa yli, levittelevät matkalaukkunsa olohuoneeseen, minä etsin kaikille teekuppeja ja osaa joutuu juomaan pikkuisista kahvikupeista kun ei kaikille riitä.
Mutta niin on oltava, että minä tuntisin olevani elävä. Jos en ikävöi, en keskimääräisesti ole erityisen elossa. Saatan olla olemassa, mutta elämisestä ei ehkä voi puhua. Ja kun sellaistakin on ollut, en luopuisi näistä harmaapaitaisista hahmoista keittiössäni. Koska joskus käy niin, että jokin niistä leimahtaa oranssiksi ja punaiseksi ja alkaa jutella, nauraa, hypellä ja pyöriä kuin väkkärä, ikävällä on kyky muuttua iloksi, ja kun niin käy, se on välitöntä ja ehdotonta. Kevyttä se ei ole ehkä koska sitä tapahtuu jokseenkin koko ajan, jokin ikävä muuttuu iloksi ja kumpikin tunne saattaa olla joskus sietämätön, ja tässä kiertokulussa minä istun ja yritän olla tässä päivässä läsnä, etten eläisi tulevaa tai mennyttä vaan tätä ikävää tai iloa joka kulloinkin on läsnä, ja samalla tiedän, että ne tulevat vaihtumaan toisikseen niin kauan kuin täällä vielä ollaan ja hengitetään. Se kai tästä niin äärimmäistä tekeekin, että aina vähän väliä on ikävä Sinne Jonnekin, jolle on annettu nimeksi Taivas vaikkei se sen kokonaisuutta tavoita,
kun kerran on luvattu että kaikki ikävä muuttuu siellä iloksi, eikä se ilo enää taannu takaisin miksikään muuksi.
“Miltäköhän se tuntuu, sitten jonakin päivänä kun tajuaa, että nyt on viimeinen kyynel itketty…?”, kysyi Pauliina eilen illalla.
En tiedä. Mutta aavistelen, että jos rakastaminen ja rakkaus tekee meille tällaista jo täällä, niin mitä sitten kun se on kaikki…?
Ja tänään menen hetkeksi kotiin. Riemu.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Ihmiset, Ihmissuhteet, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Meri, Mieli, Rakkaus, Taivas, Tunteet | Comments (0)
Protected: a reverse Eve. October 19th, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Lepo, Mieli, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet, Usko | Comments (0)
nokinen sydän kallionkyljessä.
October 11th, 2009
Photo credit in all the pics: Valtteri.
Photo credit in all the pics: Valtteri.Olen nyt jo monta päivää hyräillyt Jon Formanin kappaletta The House of God, Forever.
God is my shepherd,
I won’t be wanting, I won’t be wanting.
He makes me rest
in fields of green,
with quiet streams.
Even though I walk
trough the valley
of death and dying
I will not fear,
’cause You’re with me
You’re always with me.
Sanat ovat suoraan paimenpsalmista 23. Tuttuja.
Silti kaksi ensimmäistä fraasia ovat takertuneet päähäni, ja minun on pitänyt pureskella, tunnustella, sulatella niitä.
God is my shepherd I won’t be wanting I won’t be wanting
Jostain syystä selkäpiissä menee pieniä väreitä näiden sanojen jälkeen. Suomeksi psalmissa sanotaan vain: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se kuulostaa siltä, että olen jo saanut kaikkea. Minulta ei puutu mitään, koska minulle on annettu kaikki mahdollinen. Siitä on lyhyt matka sen olettamiseen, että Jumalalta voi hyvin odottaa kaikkea mahdollista maallista ja materiaalista hyvää, ettei “mitään puuttuisi”.
Mutta entä jos se onkin niin, että kun Herra on minun paimeneni, en halua enää mitään? En halua enää loputtomiin saada asioita? En enää halua… muuta?
Aavistan,
tiedän
että siinä on vapaus. Ei muualla.
*
V oli eilen aamulla herännyt kuuden jälkeen. Seitsemän aikaan se kiipesi Laajavuoren huipulle katsomaan auringonnousua.
Haluaisin olla enemmän hereillä aamuisin. Haluaisin levätä niin paljon, että voisin aamun ensimmäisessä valossa olla jo ulkona. Nähdä näitä hetkiä. Syksyssä on kiehtovaa se, että valoa on paljon enemmän nähtävillä – kesällä tarjolla on lähinnä päivänvaloa. Syksyllä voi nähdä vuorokauden jokaisen valon: aamunsarastuksen, auringonnousun, päivän, viiston iltavalon, sammumisen, sinisen hämärän, hiipivän pimeän ja pikimustuuden. Pimeäkin on valon olomuoto, sen olemassaolemattomuutta. Ja pimeässä pienikin valonpilkahdus saa täysin uudet mittasuhteet, merkitykset. Haluaisin mennä metsään pimeässä lyhdyn kanssa, seurata valon läikkymistä metsäpolulle.
Me emme kovin usein vielä puhu lapsista tai perheestä, toisinaan vain tunnustelemme ajatuksia tai kartoitamme sitä maastoa, jossa seisomme. Hahmottelemme karttaa. Sellaisista kartoista ei tosiasiassa ole hyötyä, koska lopulta elämä menee kuitenkin omassa uomassaan eikä kunnioita meidän pikkulapioilla sille kaapimiamme puronuomia. Mutta ehkä kaapimalla niitä me opimme kunnioittamaan sen virtaa.
Tänä aamuna oli sellainen aamu, harhailin ajatuksissani, mitä sie aattelet siitä jos mie oisin useamman vuoden kotona lasten kanssa, en menisi takaisin töihin? ja V pohti omiaan, no oishan se kurjaa jos mä en saa olla kotona, ja totesimme, että meidän kahden panos tämän maan kehittymiselle työelämän kautta taitaa jäädä pääasiassa ohueksi, me emme kunnioita sitä tarpeeksi, tai niinkuin V totesi: se mitä me ei kunnioiteta, sehän on vaan raha. Ja niin se on. Haluaisin olla pitkään kotona, jos me joskus saamme lapsia. Viedä lapsia mahdollisimman paljon metsään. Joskus leikkikentällekin, mutta enimmäkseen tutkimaan maailmaa ruohonjuuritasolla, näkemään lehtiä ja muurahaisia ja veden heijastuksia ja jäätyneitä lammikoita ja käpristyneitä huurteisia sananjalkoja. Kiipeilemään puihin ja ryömimään lehtikasoissa. Haluaisin viettää päiviä, jolloin ei pedata sänkyjä vaan kannetaan patjat ja peitot olohuoneeseen ja tehdään niistä linnoja, nukutaan päiväunet jossain niiden keskellä ja syödään pullaa jota pitäisi olla pakkasessa jotakuinkin aina. Haluaisin, että jos olen äiti, olisin sitä kokosydämisesti. On vaikea kuvitella, että työelämä voisi olla jotain, josta kokisin jääväni paitsi. Se, mistä on mahdollista jäädä paitsi, ovat omat lapset ja ne katoavat vuodet, kun ne ovat pieniä.
Äiti sanoi joskus, että lapsissa kenties yksi parhaita asioita on se, miten lapset katsovat maailmaa. Lapsi ihmettelee vielä. Ihastuu häviävän pienistä yksityiskohdista. Tuijottelee hyönteisiä, kyselee omituisia kysymyksiä itsestäänselvyyksistä. Aikuisen rajoittunut rationaliteetti on unohtanut sen, miten ihmetellään. Lapsen kanssa siihen taikamaailmaan pääsee hetkeksi takaisin; sille tasolle, jossa eläminen on ihmeellistä, jossa on koko ajan mahdollista löytää, jossa kyseenalaistaminen on elämisen ehto eikä uhka.
En vielä unelmoi äitiydestä. Aavistelen vasta.
Olen näistä aavisteluistani onnellinen, koska niissä on jotain olennaista. Ja haluan jo nyt elää tavalla, joka mahdollistaa aavistukset. Niinpä me emme kunnioita rahaa ja elämme vähällä, ettei meitä myöhemminkään sitoisi jokin niin raskas kahle että sitä raahatessamme ohittaisimme Elämää.
*
Tähän aikaan vuodesta minuun iskee useimmiten jokin arkaainen tarve varustautua talvea varten. Ajattelen villalankoja ja nytkin minulla on kesken noin viisi neuletyötä, osa monen vuoden takaa. Lisäksi ajattelen kaikkea sitä, mikä metsiin jää poimimattomana odottamaan. Haluaisin kerätä enemmän, säilöä ja säilyttää, tallettaa. Haluaisin täyttää lasipurkkeja marjoilla ja sienillä ja asetella niitä hyllyille tuottamaan syvää tyytyväisyyttä, haluaisin höyryttää ja umpioida ja keittää ja pakastaa.
Kaikkeen siihen en ole pystynyt, mutta vähän suppilovahveroita me olemme saaneet. Lähinnä Sauvosta ja lähinnä siksi, että V:n äiti pakkasi koko sienisaaliin meille rinkkaan vaikka keräsimme siitä vain osan. Kaksi päivää sienet kuivuivat keittiössä ritilällä patterin yllä. Nyt ne ovat purkissa kaapissa ja primitiivinen naisensydän minussa hyrisee onnellisuudesta. Perhe selviää taas talven yli. Olemme varustautuneet. Tulkoon pakkanen! Minä teen sienikeittoja!
Eilen aamulla päivä aukeni auringonnousun jälkeen täydellisen kirkkaana. Oli pakko päästä ulos, ja kun Tuija ja Juha innostuivat mukaan, mentiin kaikki metsään. Hyyppäänvuori on omituisen korkea nyppylä Lievestuoreenjärven vieressä, kalliolouhikkoinen ja näköalat ovat huipulta huimaavia. Tuntui hyvältä olla ulkona, kirpeässä sinisessä ja keltaisessa ilmassa, kävellä ratisevien haavanlehtien yli kukkulanrinteessä, päästä männynlatvojen yläpuolelle ja nähdä kauas, miten järvet ovat hämmentävän sinisiä taivasta vastapäätä ja koivut niiden rannoilla palavia tulenliekkejä.
Mäen huipulle täytyy kiivetä ison louhikon viertä. Aika ei vielä ole ehtinyt sivellä kalliota pehmeäksi, ja se näyttää siltä kuin jokin suuri käsi olisi taiten asetellut rakennuspalikoita toistensa päälle, koonnut niistä kestävän ja vakaan rakennelman, kaikista sekalaisista järkäleistä.
Siellä täällä lohkareiden alle jäävissä syvänteissä ja suojapaikoissa oli nuotion jälkiä, lohkareiden alapinnat olivat noesta mustuneet. Minun tuli muinainen olo, kuvittelin, millaista olisi ollut elää niillä rinteillä. Suojaisia kallionkoloja, näkymä järven yli, vartiopaikkoja yötä vasten, nuotio pitäisi niin korkealla piilottaa etteivät naapuriheimot sitä näe. Miten kylmä olisi tehdä suoja talvista kalliota vasten, mutta miten turvallista.
Tämä meidän kehittynyt ja teknologinen kulttuurimme alkoi tuntua todella ohuelta kerrokselta ajan päällä, kuin pintahilseeltä. Riipii selkäpiitä ajatella, miten iankaikkisen pitkiä aikoja tässä maailmassa ja tässä maassakin on eletty selkä kallionreunaa vasten, luontoa vastapäätä, elämänlangassa kiinni roikkuen, niin vähällä että juuri hengen pitimiksi riittää, ja silti ihmiset ovat rakastaneet ja surreet ja ystävystyneet ja toivoneet. En halua enkä edes uskalla idealisoida sellaista aikaa, mutta mikään minussa ei enää idealisoi tätä hullua luonnosta vieraantunutta kulutuskulttuuria, viihde-elämää ja turtumisen kulttuuria, joka meitä enimmäkseen ympäröi.
Haluaisin kasvattaa lapseni isoksi osaksi metsässä.
Löydettiin vielä muutamia suppilovahveroita, kylmettyneitä ja kohmeisia, ne kyyhöttivät sammalen keskellä vähän orpoina ja suojaa hakien.
En voi sille mitään, mutta tänäänkin mietin, kuinka paljon niitä tuossa naapurimetsässä vielä on.
Tehtiin nuotio yhden ison kallilohkareen alle, paikkaan, jossa kivi yllä oli noesta musta. Jossain korvapuustien ja kaakaon välissä Juha otti kepin ja poltti sitä nuotiossa, alkoi piirtää noella kallioon.
Mietin, että näinkö kalliomaalauksetkin syntyivät – me katsomme niitä nyt ja mietimme syviä rituaalisia ja myyttisiä merkityksiä, sitä, millaisina kulttisymboleina kuvat ovat toimineet.
Entä jos jokin esi-isä joskus kauan sitten yksinkertaisesti vain halusi luoda, sattui keksimään mistä saa aikaan punaista väriä, entä jos hänellä vain oli ylimääräistä aikaa, tyhjää tilaa ja sopiva kallio, ja hän puoliksi ajatuksiinsa harhautuneena alkoi hahmotella kallioon hirveä, hahmoa joka hänelle oli loputtoman tuttu. Entä jos kalliomaalaukset ovatkin hetken mielijohteita, vähän niinkuin iso osa meidänkin kulttuuristamme on, olisiko ihminen muuttunut niin paljon…?
Ja toisaalta – teemme me nytkin vaivalla kulttien kuvia, suuria symboleita, jotain jonka äärelle kokoonnumme ja jota palvomme. Alttaritaulut ovat niistä vain sirpale, kuvia on niin paljon enemmän.
Minua hymyilytti se, että Juha piirsi hetken mielijohteesta sydämen.
Jospa sekin kertoisi meistä ihmisistä jotain. Haluaisin sen kertovan meistä jotain. Ehkä enitenkin. Haluaisin, että se olisi se, mitä arvostan eniten. Rakastaminen, aika, ihmiset, suhteessa oleminen.
Että olisi I won’t be wanting.
*
Nyt menen ulos, ennen kuin päivä ehtii liian pitkälle. Istun vielä sohvalla hiukset pystyssä ja pyjamahousut jalassa, päällä huppari jonka hihoissa on mannapuuroa, jalassa paksut villasukat ja Jussin lahjaksi antamat Reinot.
Taitaa olla sunnuntai.
Posted in Aistit, Elämä, Idealismi, Ihmiset, Jumala, Luonto, Rakkaus, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
Protected: this is me, undone. October 2nd, 2009
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Jumala, Kauneus, Minäkuva, Muutos, Rakkaus, Ruumis, Tunteet | Comments (0)