Archive for the ‘Runot’ Category
kaksisuuntainen tunne / a two-sided feeling January 23rd, 2010
toisaalta on kuin minua revittäisiin loitolle siitä joka olen
toisaalta lähestyn sitä millaiseksi minun piti tulla.
kahden peilin välissä alkaa epäillä
onko kukaan kolmesta kuvasta minä
liikutan kättäni ja ne heiluttavat takaisin
tiedän että molemmat katsovat suoraan silmiin
kun tuntee kahta yhtä aikaa
repeän irti luistani, nahka hajoaa riekaleiksi
mutta entisen alla olikin
elämäänkelpaava
joskin vähän aristava
tuntematon iho.
Posted in Alitajunnan oikut, Elämä, Minäkuva, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
11.5.2004 October 24th, 2009
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset, pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
sirottelevat sukunsa ilmoihin,
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
Isän työhuoneen kaapinovessa muiden muistilappujen seassa oli paperinpala, jossa oli tutunnäköistä käsialaa. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Se oli minun kirjoittamani, mutta minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa – en tiedä, mistä isä lapun löysi tai miksi sen laittoi oveensa.
On outoa löytää sanojaan vuosien takaa. Olin 20 kun kirjoitin noin. Mitä ajattelin? Olen vuosia kirjoittanut ajatuksiani ensimmäisille paperilappusille joita olen löytänyt jonkin ajatuksen iskiessä. Lappuja on siellä ja täällä, niitä tulee esiin kirjojen välistä ja muutoissa pahvilaatikoista. Ja yleensä en muista sanoja ennen kuin ne kiertävät jostain maailman kautta takaisin ja luen ne ja mietin, miten erilainen olento olin viisi vuotta sitten, miten se olento joka silloin olin koki jotain tuollaista ja ymmärsi jotain, halusi iskeä sen sanoina paperiin, purkaa. Nyt olen eri olento ja minussa on eri sanoja. Vähemmän ehkä, kuin ennen. Tai harvemmin. Ja silti minussa on jokin sama, koska tunnistan sanat vaikken muista niitä, tiedän mitä hain niitä kirjoittaessani. Tajuan ne, vaikka en muista enkä enää pystyisi kirjoittamaan samoja sanoja.
Joskus tuntuu, että sanat ovat itsenäisiä olentoja, näkymättömiä lentäviä olentoja. Ne laskeutuvat mielen päälle milloin haluavat, minusta riippumatta, ja muuttuvat ajatuksiksi jotka on synnytettävä paperille sanoiksi. En hallitse niitä, en omista niitä. Toisinaan saan ne hetkeksi lainaan, ja sanat ovat minussa niin kauan kuin lintu istuu pääni päällä. Sitten se lehahtaa pois, juuri silloin kuin itse haluaa, ja minä jään sanattomaksi siihen asti, kunnes seuraava lintu asettuu ylleni. On nöyrä olo; olen halunnut osata kirjoittaa, käyttää sanoja,
mutta itseasiassa tuntuu että sanat käyttävät minua
ja se on jotenkin riipivää, koska se mitä eniten haluaisin ei ole minun vaan se on jokin jota voin vain odottaa, malttaa, kuunnella, pyytää istuutumaan ylleni. Ja sitten taas saan hetken pudotella painavia sanoja rytmeihin ja joskus viiden vuoden päästä ehkä löydän ne ja tunnistan minut vuosien takaa.
Sitten kun olen vanha ja sammumassa haluan käydä sanani läpi, nämä kirjavat paperilaput, istua niiden keskellä ja keskustella kaikkien minujen kanssa jotka vuosien mittaan ovat kokeneet, rakastaneet, surreet, taipuneet ja taittuneet. Ja kun minä sammun ja poistun tästä ajasta, ehkä joku sana jää jonnekin,
enkä oikeastaan enää unelmoi siitä, sanat eivät ole minun edes että voisin jättää ne jälkeeni, suurin arvo niillä on hetkissä, kun ne osuvat johonkin olennaiseen ja kirkastavat hetkeksi jotakin, avaavat, ehkä silittävät tai edes selittävät. Avaavat ikkunan johonkin, josta näkee kauemmas.
Pelottavaa on se että sanojen käyttö tuntuu jokseenkin hetkellisiltä selväjärkisyyden leimahduksilta. Ihan kuin hetkittäin olisi ollut todella selväjärkinen ja nähnyt jotain, saanut sen sanoiksi asti. Ymmärtänyt.
Sitten jokin sumuverho laskeutuu taas pään ylle ja mennään pitkään tiedostamattomuudessa, jossa kaikki nämä vuodet olen tainnut eniten ajatella sitä mitä söisin seuraavaksi ja mitä en ainakaan söisi. Se on jotenkin surullista, mutta en sure sitä, jos edes hetkittäin olen voinut olla astiana sanoille jotka edes minusta tuntuvat olennaisilta, luulen että sanoissa tulen kuitenkin eniten tosiolevaksi ja jollain lailla se kyllä on surullista,
sitä haluaisi olla tosioleva ensisijaisesti teoissaan
mutta minä en ole kai voinut valita tätä psyyken rakennetta joka ei pysy kosketuksissa yhtään mihinkään ilman oikeanlaisia sanoja.
Minua rakastetaan sanoilla, minua voi loukatakin eniten sanoilla. Teoista pääsen irti nopeammin, sanoista en. Hyvässä ja pahassa. Jos osaisin omilla sanoillani rakastaa ja varoa rikkomista, sitä voisi pitää kasvutavoitteena yhdelle elämälle.
Paha on vain se, että joskus pään päälle laskeutuu rumiakin lintuja. Ne ovat yleensä niin nopeita ettei niitä ehdi edes estää ennen kuin ne ovat muuttuneet ajatuksiksi, ja silloin omaa kieltään on vaikea kahlita ennen kuin sanat ovat tulleet lihaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa ellei jonkun negaatiota voi pitää osana jotain asiaa, mutta ehkä niin ei ole, ja en edes halua ajatella että niin olisi,
en enää ajattele että riitelemisessä olisi mitään hyvää, eihän siinä ole,
ei kai sellaisessa mikä satuttaa ole mitään hyvää tai ei sellaisesta mitään hyvää rakennu. Itseään kai voi purkaa muillakin tavoilla.
*
Kaikenkaikkiaan tuossa sanarykelmässä vuodelta 2004 on jotenkin sanottu se, mitä ajattelen lasten saamisesta. Jos synnytän poikia, en saa katkaista heiltä keihästä. Jos synnytän tyttäriä, ne syntyvät tuulesta ja tulevat mistä haluavat, menevät minne haluavat.
Ja jos minä olisin vehnänvärinen nainen, olisin sitä miksi minut on luotu. Minulla ei ole hajuakaan mitä sillä tarkoitan, mutta niin se on silti.
Posted in Elämä, Ihmiset, Ilmaisu, Kieli, Runot | Comments (0)
illan sanatulva. January 26th, 2009
pyöräilin illalla kotiin hitaasti putoavien lumenpalasten lomitse
nousin pyörän selästä kävelläkseni hitaasti viimeisen mäen ylös
alaviistosta näkee sisään huoneisiin joissa palavat valot
korkeissa taloissa
ihmisillä viherkasvit kirjahyllyjen päällä, tuulettimet katossa,
haaveet matkasta etelään ja
menneiden rakkauksien kuvat unohtuneina lompakkoihin
ehkä minussakin putoilee hitaasti lunta
ehkä minussakin on talvi
sallin sen kunhan
ei routaan tämä maa
ei nämä mullat, ei tämä hiekka, ei tämä maa josta
keväällä on kasvettava ruusuja
pyöräilin tänään kotiin hitaasti putoavan lumen alitse
ja silti koti ei ole nämä seinät eikä se valokehä johon
astelen lumet olkapäillä sulaen
ei kai koti ole kiinni seinistä tai tavaroista
koti on kiinni mielen aloista
ja niitä minä etsin pitkin teitä ja polkuja,
olen nähnyt ne jossain
ne ovat minun väriseni tarkalleen ja
pitävät pientä ääntä odottaessaan
niistä on koti kiinni ja jonain päivänä teen niille kultaisen lintuhäkin
suljen ne sisään niin
että kotini huoneissa piiskuttavat pienet linnut
kai ihminen on vain mustaa multaa ja jäätyvää maata,
joka odottaa kevät kevään jälkeen valoa ja vettä
kai minäkin olen vain kukkuraista mustaa kohmettunutta multaa
ja odotan valon pitkiä sormia repimään minut irtonaiseksi,
kääntämään ja parantamaan maan jota olen,
tämän maan jota minun on oltava,
odotan kevättä ja rautalapiota ja uutta multaa ja
kasteeksi sulavaa vettä
koska ruusuja minun on oltava
tämän maan joka olen on
vielä kasvettava ruusuja
minun on oltava ruusutarha,
piikkeineen ja pistimineen
tukahduttavan tuoksuva sitten kun
tulee kesäyö ja sen
sietämätön halu olla elossa
Posted in Elämä, Matkalla, Minäkuva, Runot, Tunteet | Comments (0)
kaksi kertaa kaksi on kymmenen. January 26th, 2009
Kahdelle (vihkipuhe)
Ajatellaan, että on tie – puut ja tuuli ja aurinko – siis kaunis tie.
Tietä kulkee kaksi ihmistä, on onnellista, jos he tarttuvat toisiaan kädestä.
Jos toinen jää jälkeen, toinen odottaa,
toinen puhuu, niin toinen haluaa kuunnella,
toinen on vaiti, toinen hiljenee ja auttaa toista löytämään sanat.
Toisella on painava reppu, toinen ottaa sen kantaakseen,
toisella on nälkä, niin toinen löytää taskustaan leivän,
he istuvat tierummun kaiteelle ja panevat sen tasan.
Tulee hämärä: toinen kompastuu, niin toinen auttaa kädestä ylös,
toinen eksyy tieltä, toinen huutaa ja menee etsimään,
toinen väsyy, toinen puhuu väsymyksen ohi.
Tulee ilta illat, yö yöt, aamu aamut…
Jonakin päivänä toisella on sylissään kolmas joka huutaa
ja he oppivat yhdessä olemaan neuvottomat.
Tämä kertomus on tosi kuin kaikki tosikertomukset,
tarkoittaa teidän aviollista matkaanne.
Aina voi tietysti epäillä ja aiheesta,
sillä lisääntyvätkö varat jos kaksi pennitöntä panee rahansa yhteen,
ja onko Jumalan siunaus kuin kertolaskuvirhe,
että kaksi kertaa kaksi olisikin kymmenen.
Mutta yhden asian te tiedätte, jollette tiedä opitte kai tietämään:
maailma ei ole hyvä, ja ihminen olemassaolossaan on kovin paljon yksin.
On hän tuhannesti yksin toisesta huolimatta,
mutta paljon on se, että hän on yksin toisen kanssa, joka myös on yksin,
sillä sen suurempaa onnea ei ihmisellä ole
kuin toinen ihminen.
Ja sen vallan Jumala on ihmislapsille antanut,
että he voivat päästä toisensa kanssa kaikkiin niihin taivaisiin
joita on.
// Leo Ilkka Vuotila
*
Viikonloppuna yksi ystäväpari asteli taas alttarille ja tahtoi kuuluvalla äänellä. Olen tuntenut molemmat melkein kymmenen vuotta, ja niin ovat he tunteneet toisensakin. Istuin penkissä ja räpyttelin silmiä kattoa kohti, kun toisen isä vihkipappina piti puhetta. Te teitte ystävienne häissä muutama vuosi sitten sopimuksen, että jos kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana vielä olette sinkkuja, menette keskenänne naimisiin, otitte silti hieman förskottia kun ette jaksaneet odottaa - ja kun pappi sitten siteerasi sulhasen kirjettä morsiamelleen, räpyttely ei auttanut, vaan vettä pusertui esiin silmäluomien alta. Kyynelehdin suosiolla, ja yritin niellä palat kurkusta ennen kuin piti astella laulamaan hääparille siunaamisen jälkeen. Tuo rakkaus on niin uskomaton, sen tiedän / sen kosketus saa mun kieleni kiittämään / kun Luojani antaa sen, tuon rauhan ja lempeyden, niin tunnen mä silloin voiman taivaisen. Korkeat d:t tulivat särähdellen, mutta teki mieli laulaa kovaa.
Ja hääjuhlassakin itketti. Samat kappaleet, jotka ovat kauan olleet tuttuja. Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain, vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon, voimme kaikki ne voittaa kun kuljemme vain tiemme yhdessä ain, rinnakkain.
Olen ylittänyt sen ikäkynnyksen, jonka jälkeen häissä kyynelehditään vuolaasti. Ja nimenomaan sen kynnyksen, jonka jälkeen kyynelehtimistä ei voi estää, se ei ole itse valittua tunteellista pientä nyyhkytystä ja silmien taputtelua pitsiliinalla vaan rintakehän alla kiehuvaa pakottavaa tarvetta antaa kyynelten tulla.
Kumma juttu. Sitä kun ei osaa ennustaa, eikä ole ihan varma, että miksi se liikuttaa niin paljon. Epäilen, että koko juttu vain edelleen liippaa niin läheltä.
Avioliitosta olisi paljon sanottavaa. Jokaisella, joka siihen on jotenkin sotkeutunut. Tai tullut sotketuksi. Lauantain jälkeen mielessä on ollut kuitenkin lähinnä vain kaksi ajatusta. Toinen on se, että en vieläkään tiedä mitään osuvampaa kuin tuon Leo Vuotilan runon – se on edelleen jotenkin täsmälleen se, mitä luulen ja tunnen ja tiedän rakastamisen ja avioliiton olevan.
Ja toinen on sitten se ajatus joka latinan kirjan sivuilta tuli vastaan. Aviopuolisoa tarkoittava sana coniunx tulee suoraan verbistä coniungere, joka suomennetaan “liittää toisiinsa”.
Aviopuoliso tarkoittaa kirjaimellisesti siis toiseen liitettyä. Ja siinäpä se ihme onkin. Avioliitto on kaksi asiaa: se on sitä, että itse liittyy toiseen, valitsee itse liittää itsensä, sitoutua toiseen. Vapaaehtoisesti ja tieten tahtoen. Ja jos niin tekee, tapahtuu se toinenkin asia: tulee liitetyksi toiseen. Sitä ei enää tee itse, on itse enää vain objektina, joku toinen liittää minut toiseen. Minut kytketään ja sidotaan, vyötetään ja kiinnitetään toiseen. Liitetään. Yhdistetään niin, että syntyy liitto; ei kahle tai ansa, vaan liitto.
On iso ajatus, että koko asiaan osallistuu minun ja toisen lisäksi jokin Muu. Tosin ei vain jokin, vaan se kaikista suurin, Isä Jumala. Me olemme kohteita, hän on tekijä. Se tuntuu suurelta ja siunatulta, ja sellaiselta, että sen varassa kestää roikkuakin.
Koska on niinkin mitä morsiamen isä puheessaan juhlassa sanoi: avioliitossa ei ole niinkään kyse siitä, onko toinen se oikea ja hyvä aviopuoliso, vaan siitä, olenko minä itse sellainen.
Kun on niitä hetkiä että täytyy roikkua, on oltava jotain vahvaa, jonka varassa roikkua.
Ennen kuin menimme naimisiin, sanoivat useammatkin tutut vanhemmat naimisissa olevat, että jotain siinä avioliitossa on. Mutta ei sitä osaa selittää… Ei sitä tiedä ennen kuin on naimisissa. Mutta jotain ihan ihmeellistä siinä on.
*
Minä olen matkalla. Päätepisteestä ei ole tietoa, mutta kai me paratiisiin kaikki lopulta suuntaamme. Osan siitä on oltava jo maanpäällä, ja sitä minä etsin.
Paratiisi ei kuitenkaan enää merkitse maitoa ja hunajaa tulvivia jokia, smaragdinpunaisia hedelmiä ja ikuisesti maata hellivää lempeää aurinkoa.
Paratiisi merkitsee turvallisia hetkiä aamuisin teekupin kanssa, kävelemistä läpi kaupunkien joiden kanssa on sinut, ihmisiä joihin on kasvanut niin vahva side ettei sen katkeamista tarvitse kysellä, paikkaa johon laskea kynä ja paperit, paikkaa johon levittää maalit ja pensselit, paikkaa johon antaa sekasotkun raueta;
paikkaa jossa ovi on avoin ja jonka porraspielen tuntevat ystävät, ja tietävät, että sisään saa aina tulla. Paratiisi merkitsee paikkaa, jossa olen aloillani mieleni sisällä, tunnen rajani ja muotoni, kasvan sisältäpäin täyttämään ne enkä enää kaipaa minnekään muualle.
Se on varmaankin vähän kuin pesää tekisi. Mutta vielä raiteita riittää ja juna kulkee.
Posted in Elämä, Ihmiset, Jumala, Kaukokaipuu, Koti, Matkalla, Minäkuva, Rakkaus, Runot, Tulevaisuus, Tunteet | Comments (0)
äärien viivat. November 15th, 2008
Now how do you articulate things you cannot name
how do you recreate a world you don’t know
just speak the word
just speak the word
just speak the Word
*
Toisinaan tuntuu kuin kellot kävisivät väärään suuntaan.
Vilkaisen viisaria ja se rävähtää varomattomana taaksepäin
yrittää palata rytmiinsä kun
huomaa että tuijotan
toisinaan on kuin kuulisi kalenterin kääntävän lehtiään keittiössä
ja kun menen katsomaan en tiedä mikä kuu on
kuu on taivaalla vinossa vasempaan
sitä en tiedä onko se toisin ollutkaan
toisinaan on kuin tähdet vaihtaisivat paikkaa kun katson ohi
kiertyisivät akseliensa ympäri, muovaisivat uusiksi linnunradat,
muovaisivat uusiksi maailman jossa elän
ilman että tiedän.
Toisinaan on kuin sanat muuttuisivat matkalla vapauteen
kun lasken ne huuliltani on kuin ilma pusertaisi ne kasaan,
irti luodut linnut, irti päästetyt varpuset. On kuin ilma puhkaisisi ne,
ja kelloista karannut aika kääntäisi ne sisäänpäin
ja merkitykset valuvat ovien pienoja kuin väsynyt raskas aamupäivä.
Toisinaan on kuin en tuntisi käsiäni, jalkani kulkevat toisiaan vastaan,
tunnen ajatukseni, ne ovat olleet vierainani ennenkin, outokasvoiset mutta tutunmuotoiset,
tunnen niiden siluetit kun ne seisovat oviaukossa valoa vasten,
selkä kyyryssä minuun päin, katsovat olan yli.
Toisinaan on kuin minua asuttaisi kansa jota en tunne, mietin olenko kartaton maa,
kuka kulkisi laaksot ja joenvarret
ylittäisi näitä vuoristoja joissa on enimmäkseen autiota
löytäisi niitäkin tiheikköjä joissa nukkuu arkoja eläimiä
piirtäisi kulkiessaan karttaa, tekisi minusta osan maailmaa
osan tunnettua maailmaa jossa aika ei katoa, kuukaudet pysyvät paikallaan, kuu taivaallaan,
jossa kaikki on kallellaan
korkeintaan samaan suuntaan ja
toisinaan
toisinaan
jokin minussa toisinaan kurottuu kohti sitä joka
roikkuu edessäni kuin kultaiset omenat satujen puissa:
ei vain toisinaan vaan aina
joku sellainen jo on
kartoittaja, maanmittaaja, joku reppuselkäinen
jolla on jano tutkia maata ja eksyä, ja eksyessään
vain pystyttää suojansa, raapaisee tulen, katsoo miten varjot kerääntyvät kihiseviksi kasoiksi tulelta turvaan
on joku joka tekee minusta kartan, sormenpäillä seuraa kulkemaansa reittiä,
piirtää minusta ääriviivat
on joku joka
piirtää minulle ääriviivat.
Posted in Elämä, Rakkaus, Runot | Comments (0)
aamun sanarykelmä, jota en ehtinyt estää. February 8th, 2007
en minä tahdo rakastaa vain jonkun raajoja
sitä minkälaisista osista joku koostuu
minä tahdon rakastaa jonkun käsiä
sen vuoksi mitä ne tekevät
jonkun jalkoja sen vuoksi
minne ne uskaltavat astua
jonkun silmiä siksi että niillä todella nähdään
korvia koska ne ovat kuulleet eivätkä
ole kuuroutumassa
tunnetun lähitulevaisuuden aikana
en minä tahdo rakastaa vain jonkun silmiä
siksi että minä saisin katsoa niihin
en vain jonkun käsiä siksi että minä saisin ripustautua niihin
en jonkun jalkoja siksi että ne ovat erityisen hyvin muodostuneet
en jonkun profiilia koska se miellyttää silmää
en jonkun huulia koska
ellei niillä puhuta
painavia sanoja
en minä tahdo rakastaa jonkun sydäntä
siksi että saisin omistaa
siksi että saisin sulkea sen ja omistaa pois muusta maailmasta
vaatia itselleni
yksinoikeudella
sulkea toisen kädet pois maailmalta
sulkea toisen silmät pois maailmalta
sulkea toisen korvat pois maailmalta
jos sitä on omistaa
antakaa minun olla loputtomiin köyhä
tulla rikkaaksi siitä
mitä kaikkea voi jakaa
Posted in Ihmiset, Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (9)
arjen ihmeistä. January 19th, 2007
Annoin sinulle höyhenen
ja sinä sanoit sitä siiveksi
Annoin sinulle murusen
ja sinä sanoit sitä leiväksi
Annoin sinulle tilkkasen
ja sinä sanoit sitä mereksi
Niin paljon sinä
minulle annoit:
Meren, siivet, leivän
Mitähän olisin saanut
jos olisin uskaltanut
antaa vähän enemmän?
(Tabermann)
Istuin tänään Ruthin kanssa kahvila Runossa Tampereen tuomiokirkon kupeessa. Yläkerran hauskasti joustavissa nojatuoleissa, syvän punaisen katon alla, pienen keikkuvan pöydän ääressä. Parven laidalle oli koottu lauma runokirjoja. Selasimme niitä. Tabermannin kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyt pieni punainen runokirja oli luettu lähes puhki. Kannet olivat kuluneet kuin kirja olisi nidottu viisikymmentäluvulla. Pöydässä oli siis istunut rakkaudennälkäisiä.
Ruth löysi runon antamisen ihmeestä.
Kirjoitin sen itselleni talteen, että myöhemmin muistaisin.
Että elämä onkin sitä, että siihen tulisi heittäytyä. Vähempää et voi antaa itsestäsi kuin kaiken.
Toinenkin Tabermann tallentui mieleen. Miehen pisteet runoilijana nousevat mielessäni (lähes) kohisten.
Epäröinnin hetkellä
kysy itseltäsi:
Kuinka paljon rohkeutta
uskallan tänään
jättää käyttämättä?
Minä opin tänään kaupunkipäivästäni sen, että tuntemattomia kannattaa jututtaa. Eivät ihmiset sulje itseään ikkunaluukut paukkuen, jos heidän henkilökohtaisuuteensa ottaa varvasaskeleen. Moni hämmästyy ja raottuu.
Olen siis nyt tajunnut sen – käytännön harjoittelu jatkukoon.
Illalla Ruthin kotona näin kuvia Etiopiasta ja Etelä-Afrikasta.
Antamisen ajatus sai taas uuden potkun. Minun muka niukka elämäni on silmitöntä yltäkylläisyyttä. Se, mitä pidän vähänä, voi olla jollekulle paljon.
Pieni ja kirkas oivallus välähti mieleeni, kun pesin hampaita:
Jos olen kitsas antamaan ja roikun kiinni varoissani, tarkoittaa se sitä, että minun mielestäni minulla on niin vähän että olen velvoitettu sitä suojelemaan.
Jos taas opettelen antamaan ja jaan siitä mitä minulla on, tarkoittaa se sitä, että minulla on mielestäni niin paljon että siitä riittää.
Hetken itsetutkiskelu riittää osoittamaan, kumpi noista järjellä on totta. Ja kun järjestä vielä luovutaan ja annetaan Jumalan naputtaa laskukonetta, voi minun yhteenlaskuni osoittautua virheelliseksi ja yksi ynnä yksi todella olla sata. Vähä voi kasvaa paljoksi.
Höyhen siiviksi, murunen leiväksi, tilkkanen kokonaiseksi mereksi. Sehän on vain ihme.
Ja sekin vielä, että antaessaan saisi. Sitä, mitä todella tarvitsee. Ei ehkä sitä, mitä luulee saavansa. Jumalan valtakunta ei ole vaihdantatalous.
Olen siis nyt oivaltanut. Käytännön harjoittelumaastoksi on lisäksi annettu kokonainen elämä. Ja murusia ja tilkkasia on… heh, vaikka muille jakaa.
Posted in Elämä, Idealismi, Rakkaus, Runot | Comments (0)
marraskuun ahtaanpaikankammo. November 27th, 2006
Alkutalvi on klaustrofobian aikaa.
Taivaan ikävän tajuaa kunnolla vasta, kun pilvet hellittävät. Ahtaanpaikankammo raukeaa hetkeksi, vähän kuin salvat helähtäisivät auki rintakehän ympäriltä. Palakin selkeää taivasta riittää, ja yhtäkkiä on niin kuulas olo, niin kuulas.
Sitä ei yleensä edes ymmärrä, miten paljon pilvet painavat. Henkisesti.
Aamusta iltaan on samaa hämärää – tosin ilta vaihtuu pimeäksi jo kello puoli neljä.
*
Olen kotona. Kotona oleminen on ollut tulta leivinuunissa, punaviiniä, glögiä, italialaisia mantelipikkuleipiä ja niin paljon puhetta. Kämmenselkäni ovat kipeytyneet neulomisesta; teen kolmatta sukkaa sitten yläasteen ja olen koukussa. Istun pitkään nojatuolissa olohuoneen nurkassa, yhden valon alla, ja neulon. Siihen linnoittauduin lauantai-iltana pimeään kotiin saapuessani; sytytin muutaman kynttilän, laitoin Jukka Perkon Kaanaanmaan stereoihin, sytytin pienen jalkalampun ja otin Isoveli-langat käteen. Teen niistä isoveljelle sukkaa, tämä sanapeli jaksaa huvittaa minua.
Jos en neulo tai puhu, selaan lehtiä. Se on lämmin ja kotoisa asia – kotona on aina lehtiä. Ennenkaikkea Kotivinkkejä ja Kodin Kuvalehtiä. On terapeuttista ja lohdullista hautautua välillä kotilehtien sivujen väliin, maailmaan, jossa kaikesta voi tehdä kaunista ja kodikasta, turvallista ja pehmeänlämmintä, jos vain intoa ja likviditeettiä riittää. Naistenlehtien avulla voi luoda täydellisen tanskalaishenkisen sisustuksen, vuorata keittiönsä kauden suosikkileivonnaisilla, järjestää ystävien kesken mainiot viininpruuvailukekkerit, uudistaa kylpyhuoneen, innostua Pilateksesta, löytää urheilun elämäänsä ja ennenkaikkea omaksua 30 parasta parisuhteenparannusvinkkiä. Toisin sanoen; naistenlehdet myyvät unelmia. Maailmaa, jossa kaikki voi olla lähellä täydellistä, harmonista, onnellista. Ainakin mahdollisimman. Ainakin, mitä sisustukseen tulee.
*
Viimeisimmässä Kodin Kuvalehdessä oli aktivisti-kirjailija Jaana Airaksisen haastattelu. KK:ssa on usein hyviä henkilöjuttuja, en aliarvioi lehteä yhtään. Airaksisen haastattelussa muutama sitaatti kolahti minuun. Airaksinen on dekkarikirjailija, jonka aikaisempi ura on vienyt naista taloustieteilijän tehtävissä ympäri maailmaa, muun muassa YK:n töissä.
Parhaita paloja haastattelusta tässä:
Jaana sai tietää lapsena, että julmuuksia tapahtuu, vaikka itse elikin mahdollisimman turvallista lapsuutta. Vainon kokemukset ja kertomukset kuuluivat äidin elämään. Pelko periytyy, siirtyy tunnemuistiin, vaikka pelättävää ei olisikaan.
Kirjailija pohtii, että kaipauskin periytyy. Vaikka äiti ei koskaan sanonutkaan kaipaavansa jonnekin muualle, niin tytär ei sitä oikein usko.
- Jotakin isoa puuttui äidin elämästä.
Jaana Airaksinen sanoo, ettei hän ole maailmassa helposti kotonaan. Hänen persoonassaan on levottomuutta ja kodittomuutta. Vierauden tunne lakkaa hiertämästä, kun hän kirjoittaa.
- Myös nykyisessä perheessäni olen kotonani. Enää ei tarvitse paeta pois. En olisi kuvitellut mahdolliseksi tällaista syvää tunnetta, että kuulun johonkin.
- En ole yksineläjä-tyyppiä. Tarvitsen läheistä ihmistä – jos yksinoloakin. Uskallan mennä toisen lähelle ja sulautuakin, kun tiedän pääseväni erilleen.
- Elämää helpottaa ja rakentaa, kun ymmärtää toinen toisensa tekemisiä.
Airaksisesta yhteiselossa tuntuu vapauttavalta, ettei aina tarvitse kommunikoida sanallisesti.
- Tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa istuu läheinen ihminen, joka tuntee minut, lujittaa omaa olemassaoloani.
Asioita, jotka kolahtivat. Ajatuksia velloo päässä: Erillisyyden tarve kietoutuneena äärettömään läheisyyden janoon ja kaipuuseen. Lähelle päästämisen kipeä hankaluus, josta voi kuoriutua kaunis läheisyys. Etäisyyksien ja välimatkojen näkökykyä synnyttävä mutta vieraannuttava vaikutus. Ja tuo viimeinen lause: “lujittaa omaa olemassaoloani”.
En osaisi rakkaudesta sanoa sen kauniimmin. Ainakin kuvittelen, että rakkaus olisi tuota.
*
Ostimme kaupasta vaniljatankoja. Olen viime aikoina nauttinut syömisestä enemmän kuin aikoihin: ruokahaluni on mahtava, ja nautin siitäkin. Tänään ehkä lämmitämme valkoista glögiä, sujautamme jokaiseen lasiin vaniljatangon ja hitusen amarettoa.
Jos maailmassa on makuja, värejä ja tuoksuja, niiden kuuluu täyttää mahdollisimman monta aistia.
*
Kotona oleminen on ollut myös huomio siitä, että
runot ovat vaarallisia.
Vanhempani ovat tänään pitäneet sormuksia sormissaan jo 30 vuotta. Niin kauan on siitä, että he lopettivat seurustelun ja siirtyivät kihlattujen kastiin. Tapahtuman kunniaksi isäni antoi äidilleni Maaria Leinosen runojen kokoomateoksen, Matka on laulu. Joimme kahvia ja äiti selasi runokirjaa, minä luin sitä olan yli. Ja kävi kuin Eeva Kilven kanssa muutama viikko aiemmin: jotain kuumaa ja kipeää pusertuu silmäkulmiin, käännän pään verhoihin ja yritän siivota kyyneleitä silmäkulmista sormiin tai ohueen servettiin, eikä se ikinä onnistu.
Niihin kai on niin äärettömän tiivistyneenä jotain ihmiselämisen karheaa estetiikkaa, että se tulvii hieman epätasapainossa olevien nuorten naisten silmäkulmista väistämättä yli. (Parhaimmillaan.)
Loppujen lopuksi olen siitäkin onnellinen. Ihastuttavaa, että makujen, tuoksujen ja värien lisäksi on näitä tunteitakin.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (2)
vuoto. November 2nd, 2006
Omituista, miten montaa sorttia itkua on.
Viime lauantaina havahduin lumisateeseen imuroidessani lattialta kaikkialle levinneitä pieniä lasihelmiä, kuten varmaan puoli Suomea. Käärin itseni villaan ja kävelin punaisen sateenvarjon alla kuoroharjoituksiin, istuin puolitoista tuntia penkissä ajatus puoliksi läsnä, kahdeltatoista kävelin takaisin kotiin punaisen sateenvarjon alla. Sulloin loput, irrallaan ajelehtivat, kaikkialle levinneet tarpeelliset tavarat pikkurinkkaan ja yritin kävellä punaisen sateenvarjon alla juna-asemalle, mutta se ei onnistunut, kun kummassakin kädessä oli kämmenentäydeltä laukunkahvoja.
Kello 13:44 astelin poliisin kanssa junaan. Veli hävisi toiseen vaunuun, minä Kuukausiliitteeseen. Istuminen alas pikajunan syvään penkkiin oli… hyvä. Pidän vanhoista junista huomattavasti uusia enemmän – IC:n ja Pendolinon penkit ovat teennäisen sirot, kevyet, pienet ja niiden niskatyyny kertakaikkisen näennäinen. Pikajunan istuin on suuri haaleansininen syli, johon putoaa ja jää. Jäin siihen lauantaina mielelläni. Lauantaita edeltänyt viikko oli täynnä, ja siksi syvä ja elävä, mutta yhtäkaikki täynnä. Joka ilta olin jossain, sen lisäksi, että päivällä olin stressissä. Lauantain hetki junassa oli tauko kaikkeen siihen sosiaalisuuteen, jota olin pitkään kaivannut ja johon olin viikossa väsynyt.
Kuvittelen, että minulla on luonnonluoma tavallista suurempi tarve ihmisiin. Että olen syvän sosiaalinen, sosiaalisesti energinen, valpas ja aina valmis. Ja että olen minä vasta ollessani ihmisten vaikutuspiirissä.
Opin hyvin hitaasti, että en ole sitä siinä maksiimissa, jossa kuvittelen. Meillä kaikilla on luonnonluoma tarve ihmisiin, myös minulla, mutta minä väsyn nopeasti, ellen hetkittäin istu mitääntekemättömänä ikkunan vieressä, lue pitkään hartaasti lehteä keittiönpöydän yksinvaltiaana, pysähdy hikisenä järvenrantaan liukastelemaan kivelle tai jää jonnekin muualle jostain muusta syystä hetkeksi itseni kanssa.
Pelkäsin tämän huomatessani erakoituvani. Todennäköisesti tulen realistisemmaksi. Myönnän olevani se, joka olen.
Toisinaan itsellinen hiljaisuuteen saakka.
Lauantaina halusin silti olla sosiaalinen, henkisestä hiljaisesta tilasta huolimatta. Kotona äitini oli sytyttänyt kynttilät, painellut focacciat nousemaan pelleille ja asetellut tuolit ja sohvat kehäksi olohuoneeseen. Kuudesta kahteentoista olohuoneessa istui kolmetoista naista, kuuden jälkeen heitä alkoi putoilla ovista sisään, punaisia eläviä naisia, väsyneitä ja värikkäitä, hiljaisia ja äänekkäitä, nauravia ja sellaisia, joilla on tarkat silmät. Olohuone oli jotakuinkin täynnä puhetta kuudesta kahteentoista. Äiti oli toivonut, että jokainen jakaisi jotain itsestään ja siitä, mitä on ollut elää naisena. Ne tulivat ja jakoivat.
Virpi sanoi myöhemmin keittiössä, että sie et oo vielä jakanut mittään ja minä totesin, että olen täällä vähän noviisina. Ja otin lisää kakkua.
Olisin jakanut, jos minulla olisi ollut suurempi sanottava. Mietin sitä junassa. Minusta tuntuu, että olen juuri ja juuri hahmottanut aihion siitä, mitä on olla ihminen. Mitä sitten on olla nainen? Minä ihmisenä ja minä naisena. Ehkä se on sama asia.
Sitten kahtatoista elävää naista kuunnellessani minusta tuntui, että mielelläni istun ja kuuntelen.
Kun naiset lähtivät, talo hiljeni, laitoin kuoron uuden levyn soimaan. Istuin korituolissa ja nostin jalat toiselle tuolille, ihan vain kuunnellakseni. Toisen kappaleen aikana aloin itkeä.
On joka kerta hämmentävää, kun niin käy. Itku poukkoaa pintaan ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta; se ei kiertele silmäkulmissa, kihoa iholle, kutita poskien alla, ahdista rintalastassa. Purskahtaa yhtäkkiä kyynelkanavista ja saa veren kuumenemaan kasvoissa, pulssin poukkoilemaan, pään takomaan ja minut putoamaan.
Ihmettelin itkuani hetken tuolissa. En ollut lainkaan varma ymmärsinkö, mistä itku tuli, koska minua ei ollut itkettänyt. Jollain lailla itkeminen tuntui naiivilta, hämmentävältä – jos joku olisi tullut kysymään, miksi itken olohuoneessa, olisin joutunut selittämään – no, se ei olisi ollut sen konstikkaampaa kuin sanoa, että en tiedä.
Menin kylpyhuoneeseen ja pyyhin silmät, että tämä varmasti auttaa. Ei auttanut, itku ei tullut yhtään pidättyväisemmäksi. Pirskosi minusta esiin kuin kevätvesi. Menin huoneeseeni, nappasin pöydältä muistikirjan ja kynän, että kirjoitan sitä sitten ulos. En päässyt kovin pitkälle, kun minulta tultiin kysymään miksi itken.
Totesin, että en tiedä.
Vähän sen ääneen sanomisen jälkeen tokenin.
Itkusta jäi silti jokin polte rintakehän alle. Maanantai-iltana se kirposi taas pisaroiksi silmäkulmiin. Makasin taas olohuoneessa, sohvalla, silmät kiinni, kuuntelin perheen ääniä. Ja siinä se alkoi. Nielin kurkkuun valuvaa räkää, niiskutin nenää ja yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneliä.
Luulin selvinneeni kunnialla, kunnes iltateen jälkeen poimin äidin lahjapaketistaan avanneen Eeva Kilven runokirjan. Ehkä neljännen runon kohdalla repesin.
Omituista, miten oman ruumiinsa reaktioita pääsee joskus seuraamaan suhteellisen selväjärkisesti. Käänsin pään ikkunaan, katselin verhoja ja totesin, että nyt se on silmissä, nyt se on sykkeessä, nyt se näkyy päällepäin ja ahaa, nyt nenä alkaa vuotaa. Yritin nieleskellä, mutta itku ei pysynyt pätkääkään piilossa. Yritin lukea lisää Kilpeä, mutta menin vain hervottomammaksi. Jostain syvältä purskahteli pintaan jotain polttavaa, jota vuodatin helpottuneena ulos, kun se velloi silmiin asti. Kornia käyttää klisettä, mutta en ehkä olisi voinut padota sitä, en ainakaan siinä hetkessä.
Tulvin yli.
Hetken silmät sumeina vellottuani äiti tuli, halasi ja totesi miullekin käy usein noin. Takeltelin jotain ääneen siitä, miten hankalaa joskus on selvitä kaikenlaisten tunteiden ristiriidassa ja äitini sanoi
ei tasapainoa ole
sellaisina hetkinä kun sen saavuttaa on siitä vain pidettävä kiinni
että jaksaa ne muut hetket kun elämässä keikkuu ja myrskyää.
Sen jälkeen pisarointi hellitti taas. Tiistai-iltana en muista itkeneeni, mutta poltetta olen kuunnellut.
Ei itkemisessä ole mitään omituista. Ei sen tarpeessa. Omituista on se, kuinka se joskus tulee varoittamatta, tiedostamatta. Ruumis reagoi…? Resonoi omia aikojaan johonkin, joka on mielen alla tai päällä.
Ja omituista on se, miten sama itku voi tuntua niin erilaiselta. Viikonlopun kohtaukseni olivat kaikkiaan… lohdullisia. Hämmentävyydestään huolimatta oli suunnattoman suurenmoista itkeä vähän. Vapautunutta, vaikka yleensä ajattelen, että vapautuneisuus olisi parhaimmillaan jotain muuta.
Ja toisinaan sama itku on nestemäistä epätoivoa, väsymystä, ahdistusta tai vihaa. Kumma juttu.
Jos sisäiseen astiaan kertyy liikaa vellovaa vettä, on kai väistämätöntä, että se lopulta vuotaa yli. Tai läikkyy; suurempina aaltoina, tai sitten pisaroi kudosten läpi hitaana tihkuna.
En minä itkemistä pelkää enkä varo. Varoisin sen patoamista, sillä se kasvattaa herkästi katkeruuden liaania.
*
Pätkän vertaa tasapainoisempi olo minun ei ole ollut viikonlopun jälkeenkään. Mutta ehkä aina keikkuu ja myrskyää. Keikkukoon sitten niin, että turha läikkyy yli.
Posted in Elämä, Ihmiset, Rakkaus, Runot, Tunteet | Comments (1)