Kuusi ja puoli vuotta. Otsikoin silloin, juuri ja juuri 20-vuotiaana, tekstin hieman yltiöromanttisesti “Sille Erityiselle, joka on Jossain.”

Näin se menee:

*

mitä minä toisten sanoja varastamaan
kompastelen riittävästi omiinikin

minä tahtoisin että elämä olisi
helmeilevää ja läpikuultavaa;
minä tahtoisin että elämä tällä kertaa olisi
metsään hukuttautuneen tuomen tuoksu
aamuyöstä kun kävellään vierekkäin;
minä tahtoisin,
että elämä olisi tunnustus toukokuisilla rantakivillä
aurinkohymyisillä kivillä
rannan lohkareilla, joilta heitämme leipiä tyyneen.
minä tahtoisin että olisi
heinät hampaissa,
sormien väliin kukkoa ja kanaa
että olisi rivikaupalla kirkkaita sanoja ilman välimerkkejä
ja kirkkaat silmät
avoimet kämmenet vastakkain.
minä tahtoisin että olisi ilta-aurinko risuaidassa,
ja nauraisimme, miten me risuisia olemme
repaleisia
mutta vain niin kauniisti, että tuuli meissä soi.
että olisi helmeilevää,
olisi eläviä joutsenia,
ikiavioisia
ikiuskollisia
että minusta
vielä valkea tulisi,
että minusta hento nainen, lasinohkainen,
tulisi läpikuultava ja
me heijastaisimme yhdessä spektrin.
että kameran linssin läpi me dokumentoisimme kasvumme
me
yhdessä ripustaisimme elämän seinille;
me kirkkaat teekuppimme
nauloihin
että elämä olisi ilta-aurinkoa ja paljaita jalkoja tuomiteillä
että me kiipeäisimme lahoihin omenapuihin
ihastelemaan oksanhankoja.
että lohkareisilla rantakivillä
uittaisimme allia
sorsaa
ja varvasta;
että me
tahtoisin niin että
tällä kertaa elämä olisi

me

*

Ja mitä nyt on?

Hämmentävää.

Kohta kolme ja puoli vuotta sitten V kosi minua rantakivillä. Se oli tosin kesäkuuta, ei toukokuuta, mutta tunnustus se kyllä oli, molemmin puolin, ja jos silloin ei heitelty leipiä veteen niin muulloin kyllä.

Ja kirkkaita sanoja, niitä tuli rivikaupalla. Minulla on vieläkin niitä koneellani 100 A4-liuskan verran.

Ja joutsenia on ollut, joka kesä kymmeniä joutsenia, kallioiden poukamissa, rantojen vierillä, kellumassa veneen vanavedessä, rauhanlippuina aallokoissa, on ollut ikiavioisia, ja ikiavioisia on oltu, on aiottu olla, kelluttu aallokossa ja puhuttu siitä, mitä on rakastaa ja mitä on sitoutua

ja sen yhden päivän kohta kolme vuotta sitten olin valkea, jos en lasinohkainen niin kevyempi kuin koskaan tähän asti, äidin ompelemassa silkkimekossa, orkideankukka hiuksissa, ja silti ihan minuna, niin kuin pitikin.

Ja lähes ensimmäinen asia, mitä sitten hankimme, oli kamera. Sekin vielä.

Ja on kiivetty puihin. On kiivetty kallioille. On kiivetty, ja vieläkin kiivetään, elämä on yksi korkea kallioseinämä, toinen kiipeää ja toinen varmistaa ja välillä toisin päin, ja eräänä päivänä ollaan huipulla ja näköala on huumaava. Ja siitä alkaa pitkä lasku laaksoon, josta ei tarvitse koskaan lähteä minnekään. Ja sinnekin mennään yhdessä, molemmat.

Ja sekin vielä, että V kävelee kesänsä mahdollisimman paljasjaloin, että senkin kirjoitin -

ja on oltu risuisia. On oltu repaleisia. Vieläkin ollaan. Ja nauretaan.

Ja jatketaan.

Olin vasta 20 ja elämä oli sotkuinen ja avara tasanko silmänkantamattomiin, tietön, mutta tien saattoi raivata mihin tahansa. En tiennyt tulevasta vielä juurikaan mitään,

ja sitten kuitenkin jotakin tiesin. Toivoin. Hämmentävää.

Hämmentävää, että niin sanottuja unelmia on kannattanut kantaa. Tai että joku muu on ilmeisesti ottanut niitä kannettavakseen. Luulin silloin raivaavani tietä enimmäkseen yksin. Ilmeisesti Jokin on kuitenkin kulkenut edellä, koska tässä ollaan,

ja on ollut joutsenia
on ollut omenapuunhankoja
on ollut ilta-aurinkoja, tuomia,
paljaita jalkoja
tuulta ja resuisuutta

ja miten kaikki tuli takavasemmalta, yllättäen, silloin kun ei pitänyt, neljä vuotta sitten, ja niin lyhyt kuin se aika onkin, on se enemmän kuin osaisin sanoa.

Tuulessa on se hyvä puoli, että se vie eteenpäin. Sinne siis.

vaikka sinä et ole
täällä.